5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (2/2)

Lounastauolla ABC-asemalla tuli mieleen, että on suunnilleen yhtä vaikea muistaa onko ollut tietyllä ABC-asemalla aiemmin, kuin pitää mielessään missä keskiaikaisissa kirkoissa on jo käynyt. Vain toisinaan koristelussa tai ympäristössä on jotain todella mieleenpainuvaa.

Kaarinan Pyhän Katariinan kirkossa on ollut pitkään mieleenpainuvaa se, että en ole päässyt sen sisälle. Olen muistaakseni ollut kahdesti opastettuna viereisellä rautakautisen kalmiston paikalla ja harmitellut kirkon ohi kävelyä. Ilmeisesti kirkko on jätetty tunkematta retkien ohjelmiin siksi, että sisällä on aika vähän keskiaikaa. (Säilyneistä maalauksista räpsimäni kuvat epäonnistuivat.)

Erikoisin muisto keskiajasta jäi ryhmältämme lähes huomaamatta. Aivan viime tingassa joku kysyi sakariston oven vieressä olevasta systeemistä, josta kai lähempää näkyi, että sisällä on kello. Paikallinen vastuuhenkilö kertoi, että se on 1700-luvulla tehty rippikello. Katolisessa messussa sitä oli käytetty ehtoollisessa ainakin kertomaan hetki, jolloin ehtoollisleipä ja -viini muuttuivat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Reformaation jälkeen sitä on käytetty yksinkertaisesti kutsumaan ehtoolliselle?

Itse viehätyin ison lehterin maalauksista ja erityisesti niiden suomenkielisistä teksteistä. Paikallinen osasi kertoa, että vastaavia tekstejä, mutta ei aivan samoin sanoin on Paimiossa ja Raumalla. Retkeläisille jaetusta materiaalista puolestaan selvisi, että maalaukset on tehnyt Jonas Bergman vuosina 1759-1760.

Päivän viimeinen kirkko oli Paraisten. (Kuvassa oikealla piispa Jakob Tengströmin hautahuone.) Täällä olin ollut vuonna 2015, jolloin blogitekstini mukaan saimme jossain määrin epäluotettavaa opastusta.

Tuolloinkin olin ihaillut holveihin jääneitä maalauksia.

Mutta tällä kertaa ihastuin erityisesti lehteriin kuvattuihin Raamatun naishahmoihin, jotka olivat saaneet ilmeisen anakronistiset vaatteet, joissa kiinnitti huomiota myös anteliaat kaula-aukot. Pukutyylin perusteella tekemäni arvaukseni maalausajasta piti paikkansa: retkimateriaalista selvisi, että maalaukset on tehnyt Gustaf Lucander vuonna 1771.

Vuoden 2015 retkellä kävimme Simonkylässä katsomassa arkeologista kohdetta. Sinne suuntasimme tälläkin kertaa, mutta nähdäksemme jäänteet vanhasta kalkkikivilouhimosta.

Muurauslaastiin välttämättömästä kalkinpoltosta oli puhetta tiistain luennolla. Hämärästi muistin ja blogiteksti vahvisti, että olin kuullut ja hämmästellyt tätä jo vuonna 2014. Ja sittemmin unohtanut.

Retken lopuksi, onneksi jo auringonkin paistaessa, kävimme Kuusiston piispanlinnan raunioilla. Niiden reippaiden "restaurointien" jäljiltä vain muotoa uskaltaa pitää "alkuperäisenä". Siinä oli vaikuttavaa meren läheisyys ja päälinnan pihan koko.

5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (1/2)

Avoimen yliopiston retki lähti torstaiaamuna liikkeelle syksyisessä säässä katsomaan osin samoja paikkoja kuin kurssin aiheena olleet Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket. Ensimmäinen kohteemme oli Perniön kirkko. (Ajomatkalla meitä viihdytettiin tarinalla 1600-luvun penkkiriidasta. Seurakunnan muistakin ristiriidoista voi lukea Seppo Kärpäsen gradusta Esivalta, pappi ja paikallisyhteisö : Pernion kirkkoherrat Perniön pitäjäyhteisössä 1645-1700.)

Kirkossa oli ihailtavana säilyneet holvimaalaukset, jotka näyttivät ensin pelkältä ornamentiikalta, mutta joukossa on (kai tunnistettaviksi tarkoitettuja) ihmishahmoja. Tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, kun heikommassa valaistuksessa jäävät väistämättä näkymättömiin. Eli kyse lienee minulle tavoittamattomasta uskonnollisesta ajattelusta aivan kuten (muistiin palanneet) Milanon tuomiokirkon katon sadat pikkupatsaat, jotka eivät näy kadulle ollenkaan.

Kuorin lattiassa oli jäljellä hienoja hautakiviä.

Kirkkolaiva on saanut ympärilleen vitriinin, sillä hyvin varovaisesti ja nimeämättömiin asiantuntijoihin vedoten sitä arveltiin Suomen vanhimmaksi säilyneeksi. Sen mainittiin jo vuoden 1752 inventaariossa ja laivatyypiltään edustaa 1500- ja 1600-luvuilla käytettyä kravellia.

Osa kirkon veistoksista kuuluu nyt Museovraston kokoelmiin, mutta jäljellä on krusifiksi ja kaksi pientä värinsä menettänyttä hahmoa.

Seuraava kirkko oli Kemiön, joka oli 1781 palanut niin, että lattiassa olleet hautakivetkin olivat säpäleinä. Pari oli koottu paljon myöhemmin asehuoneen seinälle.

Sisätilassa oli siis keskiaikaa enää muoto, jonka korostamiseksi 1960-luvun korjauksessa oli purettu urkulehteri ja sen maalaukset oli koottu entistä muistuttaen.

Kemiön askeettisuuden jälkeen esteettisesti rikas - taidehistoriallisen tutkimusretken silmissä katolisen näköinen - Sauvon kirkko teki vaikutuksen

Paikalliset ovat rikkauteen ilmeisesti tottuneet, sillä pyhän Yrjänän hevosen jalkojen viereen oli jätetty virsikirja ja käsidesipullo, jotka siirsimme valokuvauksen tieltä pois. Itse kuitenkin näköjään otin kuvan niin, että kyseiset esineet näkyvät pöytäliinalla varustetulla pöydällä. Taustalla rekonstruoitu piispanistuin.

 Hautajaisvaakunoita on säilynyt runsaasti.

Holviornamentiikkaa

Komea ovi, jonka ajoitusta en selvittänyt.

Ruumisvaunut olivat esillä olevan kirkkoneuvoston pöytäkirjan lainauksen perusteella vuodelta 1912.

Seinämaalauksista oli jäljellä ympäri kirkkoa suurikokoisia kohtauksia, joissa (lähes?) kaikissa oli puhekuplaa muistuttava teksti.

Tämä piru on nykyisen lasten leikkinurkkauksen vieressä.

Mitä kateederilla tapahtui?

F. A-n:n koulumuistelma julkaistiin Uudessa Suomettaressa 24.11.1873:

Tultuani —n kaupungin kouluun, vähän yli yhdentoista vuoden vanhana Savon suomalaisesta kodista — näin kuuluu kertomus koulupojan päiväkirjassa — , oli minulle kaikki outoa ja tuntematointa. Uteliaisuudella katselin koulu-huonetta monine opetuskaluineen ja tuntemattomia, vaan viisastevilla lauseillaan tuttavuutta tarjoavia uusia kumppaneitani. Vähittäin tutustuivat minulle jonkun viikon kuluessa uudet olot siihen määrään, että tiesin, mitä olivat nuo koulu-huoneen seinille ripustetut isot moniväriset paperi-levyt, mikä tarkoitus oli mustalla liitu-taululla ja mitä tehdään tuolla notkealla merenruoko-kepillä, joka seisoi uhkaavana, vaan usein pilkallisesti kohdeltuna liitutaulun ja muurin välissä. 

Vielä enemmän tekeentyi koulu-elämä minulle, kun oppilaat, joita silloin oli koulussa vähän yli kolmenkymmenen, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin. Aivan päinvastoin uskotteli minua, ennen kouluun lähtöäni, kotokylässäni asuva Iivakka-kielinen kyläräätäli, ettei kaupungissa pitänyt saamani muka suomen sanaa kuulla, jota varten hän minulle opettikin ainoat ruotsin sanansa, joita hän oli oppinut herrastaloissa ollessaan mongertamaan. Arvelipa vielä nimenkin kouluun tultua muutettavan ruotsalaiseksi. Naapuri T:n pojalle on annettu koulussa komea, ström-päätteinen nimi, sanoi vanhus, ja minulle sepitti hän entisen nen-päätteisen sijaan varalle jo ruotsalaisen nimen, ihanan imelällä liin-päätteellä, aivan niin uuden uutukaisen, ettei jäänyt vanhasta nimestäni, kuin ensimäinen kirjain vanhoillaan oliaksi. Niin muikeaa yritti olla nimeni historia. 

Mutta jättäkäämme tämä. Koulussa eivät asiat olleetkaan aivan niin, kuin vanhus oli aavistellut. Kahdellakolmatta osalla pojista oli suomalaiset nimet, mitkä kotoansa olivat tuoneet, ja samoin sain minäkin nimeni pitää muuttumatta. Vielä enemmän tulivat vanhuksen ennustukset koulusta perättömiksi, kun suomalaiset pojat saivat läksyt suomenkielisistä kirjoista: Katekismosta, Hybnerin Biblian-Historiasta ja Palmblad'in maantieteen osviitasta y. m., sillä olihan nyt vuosi 1856 eletävänämme. Löytyi kuitenkin koulu-elämässä vielä asia, jonka perille vasta-alkuisten suomalaisten poikain oli vaikea päästä, ja se oli seuraava: 

Koulu-Huoneen perällä oli näet rakenne, jota ruotsalaiset pojat nimittivät katederiksi. Katederiin astui opettaja joka aamu, ennenkuin hän opetuksen alkoi ja joka ilta, kohta kuin opetus oli päätetty koulussa. Joka kerta seurasi opettajaa aina vuoroonsa katederiin yksi ruotsia taitavista pojista lukemaan outoa kieltä, luultavasti ruotsia. Hänen siellä vähän aikaa luettua, kohosi kaikkein huoneessa oliain käsi otsalle silmäin eteen, jota seurasi hetkisen hiljaisuus. Suomalaiset pojat, näkö-aistiamme seuraten, teimme samoin. Jokainen täysi-ihminen olisi ulkomuodosta, sanoja ymmärtämättäkin huomannut, mikä tehtävän tarkoitus oli, vaan yhden- eli kahdentoista vanhalle pojalle ei se ollut helppo arvoitus. 

Sanon arvoitus, syystä, että se semmoisena meille pysyi koko lukukauden, sillä pilkalliset vastaukset olivat kohta valmiina, jos arvoitukselle selitystä kysyimme niiltä onnellisemmista veitikoilta, jotka asian tiesivät. Lukukauden puolivälissä luulimme kuitenkin salaisuudelle selityksen keksityksi. Eräänä päivänä, näet, Paavo H. taisi hyvin läksynsä latinan kieli-opissa, mikä ei koskaan ollut häneltä sujunut. Opettajakin jo ihmesi Paavon harvinaista taitamista. Samana iltana sai Paavo lukea katederissa. Tässä selitys salaisuudelle, sanoi eräs suomalaisista pojista. Koko toimitus on mielen-osoitusta sille, joka päivän läksyt on hyvin taitanut. Se onnellinen saa jotakin ansioluetteloaan lukea toisille kehoitukseksi. Jaa, mielen-osoitusta, mielen-osoitusta, myönsimme kaikki, jotka katederi-toimista olimme ymmällä. Tämä keksintömme oli mielestämme oikea, jopa teki mieli siitä kerskaellakin. — Vaan kuinka kävi?

Parin viikon päästä, eräänä Heluntai-lauantaina, ei Paavo H. taitanutkaan käytellä latinaista tekosanaa "Amo", mikä hänellä oli jo kolmannen kerran läksynä. Opettajan kärsivällisyys Paavoa kohtaan oli tällä kertaa loppunut.

Hän otti merenruoko-kepin ja antoi sillä kolme, neljä lyömää laiskurille laihain olkapäiden yli. Puolenpäivän aikaan julisti opettaja Heluntai-luvan ja astui samalla katederiin. Mutta ihmeeksemme tuo lyölytetty Paavo astuu perässä ja tekee katederi-toimituksen, miten ennenkin. Tämä Paavon Heluntailauantainen onneton kohtalo kumosi kokonaan suomalaisten poikain ennen tehdyn päätöksen katederimenoista, sillä Paavon ansiot eivät suinkaan tänäpäivänä ansainneet minkään-laista mielen-osoitusta. Näin pysyi arvoituksemme vielä yhtä käsittämättömänä, kuin lukukauden alussakin oli ollut. 

Keväällä tuli rehtori rovasti R. tutkintoa pitämään koulussa. Hän alkoi puheensa seuraavilla sanoilla: "Alkakaamme tämä toimituksemme rukouksella". Samassa astuivat opettaja ja koulun ensimäinen oppilas Oskar S. katederiin, jossa viimeksi-mainittu luki suomeksi aamurukoukset. Tässä arvoitus sai vasta kaivatun ja todellisen selityksensä, sitten kun se oli Savon poikain arvoituskykyä ensin koetellut lähes puolen vuotta. 

Kuva Tuulispää 2/1912 hieman muokattuna.

Kuolleista merimiehistä

Rannikkokaupungeissa tutkimusta tehdessä ei ole harvinaista, että joku perheen poika lähtee merille ja kohtalonsa jää epäselväksi. Tai näin on ainakin käynyt omissa tutkimuksissani useammin kuin kerran. Joskus on kirkonkirjoihin tehty luotettavan oloinen kirjaus kuolinpaikasta kaukana, mutta useammin tietoa löytyy lehdistä.

Jo ennen merimiehiin erikoistuneita lehtiä. Olen aiemmin jakanut esimerkin 1700-luvulta ja Inrikes tidningar tarjoaa toisen 28.2.1800.

Turusta Henric Tallberg, Elias Wileen ja Johan Alander, Helsingistä Eric Hagelberg, muualta Uudeltamaalta Wilhelm Sohlberg olivat kuollessaan jättäneet jotain omaisuutta, jota sopi tiedustella Tukholman merimieshuoneelta.

Yritin titteleillään hakemalla löytää vastaavaa Suomen varhaisimmista sanomalehdistä, mutta epäonnistuin. Merimiestä Johan Halander kuulutettiin (Åbo Tidningar 4.12.1797 ) ja ahvenanmaalaista merimiestä oltiin julistamassa kuolleeksi (Åbo Allmänna Tidning 14.11.1815). Hieman myöhemmin oli useampia kuulutuksia, joilla merimiehen vaimot hakivat vapautta uuteen avioliittoon, mutta ei kuolinilmoituksia. Eli ilmeisesti olivat harvinaisia.

Johtopäätöstäni vahvistaakseni tein sjömanhus-haun ruotsalaisiin sanomalehtiin ja löysin lehdestä Hwad nytt? 18.3.1785 toisenlaisen harvinaisuuden: ilmoituksen merimiehen kuolemasta kuivalla maalla.

20-vuotias Carl David Norman Suomesta kuoli kuumeeseen eksyttyään matkalla Göteborgista Tukholmaan.

Torpparin pojasta vaprikööri

Johan Wilhelmin syntyessä 4.4.1818 isänsä Erkki Erkinpoika oli torppari Tyrvään Vatajan Haapaniemessä. Neljä vuotta myöhemmin hän ja vaimonsa Liisa Juhantytär muuttivat lapsineen Karkkuun, Suoniemen kappelin Tyrisevän kylän Anttilaan. Myöhemmän muistelun mukaan Isojoelta kotoisin ollut Erkki oli "luja ja jäykkä mies" ja Suoniemestä lähtöisin ollut Liisa "hellä Jumalaa pelkääväinen vaimo".

Johan Wilhem oli 18-vuotias lähtiessään lapsuuden kodistaan. "Hän joutui Porin kaupunkiin, jossa ensi palveli assessori Arrheniusta ja sitte pääsi oppiin puuseppä Ramstedtille. [...] Opin käytyä ja jonkun ajan työtä tehtyä myöskin Turussa, Alander antausi menemään Pietariin, jossa hän täydensi oppinsa ja teki työtä yksityisille mestareille, työjohtajana valtion tehtaissa, Isakin kirkossa j.n.e. vuosien 1849-1852 välillä. Palattuansa takasin kotimaahansa hän sijottui Helsingin kaupunkiin, jossa sai mestarin nimen ja oikeudet v. 1853 ja huonekalutehtaan oikeuden v. 1860." Vuoden 1862 osoitekalenterin mukaan puuseppämestari Alander asui omistamallaan tontilla Pikku-Roballa.

Yritystoimintansa ohella Alander oli vuosina 1864-1876 vaivaishoitojohtokunnan jäsen, 1872 palotoimituskunnassa ja vuosina 1872-1880 Helsingin seurakunnan kirkkoraadissa. Hän oli Helsingin käsityö- ja tehdasyhdistyksen valtuuskunnassa yhdistyksen perustamisesta eli vuodesta 1868 alkaen ja vuodesta 1880 valtuuskunnan esimies. Vuonna 1869 Alander valittiin Helsingin suomalaisen yksityislukion johtokunnan jäseneksi.

Kirkkoraadin jäsenyydestä huolimatta Alander oli perustamassa Luterilais-evankelista yhdistystä ja uskonnollinen elämänsä keskittyi rukoushuoneeseen, jossa hän

luki elikkä puhui usein suomen kielellä yhteiseksi kehoitukseksi ja oli siten hyvin tuttu niille, jotka ovat ottaneet osaa hartaushetkien rukoushuoneessa. Myöskin ruotsiksi puhui Alander joskus, mutta se ei tahtonut häneltä oikein sujua; sillä hänellä oli kankea suomalainen kieli. [...] Alander ei ollut mikään aivan lahjakas ja viehättavä puhuja, ei hän voinut aina saada oikein selvillekään, mitä hän tarkoitti; mutta joka totuutta rakasti, kuunteli häntä kuitenkin mielellään; sillä hänellä oli hyvä raamatun taito, syvä käsitys uskon asioissa, tarkka tieto ihmishengen tarpeista ja todenperäinen, vakainen ja teeskentelemätön esitystapa. 

Kuollessaan 1883 Johan Vilhelm Alander "jätti jälkeensä rakkaan puolison Amanda Maria Martin'in, jonka kanssa oli ollut naimisissa 26 wuotta, ja neljä lasta, joista yksi oli poika." Amanda Marian sukunimi on muissa lähteissä, kuten Ulrika Juseliuksen keräämissä tiedoissa, Thunberg,

Daniel Nyblinin valokuva vuodelta 1890
Museovirasto CC BY 4.0

Alanderin lapsista näkyvimmän jäljen on tehnyt tytär Elisabet (Betty), joka on vilahtanut tällä blogissakin lastentarhamuseon yhteydessä. Jorma Virtasen mukaan

Lapsuuskodissaan Elisabeth Alander ja hänen kolme sisarustaan olivat saaneet voimakkaan uskonnollisen kasvatuksen. Vuosina 1868–-1875 Elisabeth Alander kävi Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun. Isän kuoltua vuonna 1883 Elisabeth Alander vieraantui hengellisistä harrastuksista ja hänen kiinnostuksensa kohdistui ajankohtaiseen naisasiaan. Vuonna 1884 hän liittyi juuri toimintansa aloittaneen Suomen Naisyhdistyksen jäseneksi, toimien vuodesta 1886 lähtien yhdistyksen perustaman työnvälitystoimiston johtajana. Jo keväällä 1883 hän tutustui Hanna Rothmanin lastentarhaan ja ystävystyi entisen koulutoverinsa kanssa. Vuonna 1890 hän teki valintansa ja vaihtoi työnvälityksen lastentarhatyöhön. 

Elisabeth Alander opiskeli Berliinin Pestalozzi-Fröbel-Hausissa lukuvuoden 1891–-1892. Hän asui äitinsä kanssa Pikku-Roba 12:ssa ja saman osoitteen ilmoittanut taideyhdistyksen piirrustuskoulussa ja Hjalmar Munsterhjelmin luona kouluttautunut maalauksen opettaja Mia Alander lienee sisarensa ja vuonna 1890 samassa osoitteessa 22-vuotiaana kuollut Johan Werner veljensä. Elisabet ja Mia omistivat Pikku-Roban 12-14 vuonna 1906.

Lähteet:
Tyrvään kastetut
Suoniemen rippikirja 1822-1829 s. 92
Karkun rippikirjat 1829-1835 s. 139, 1837-1844 s. 346
K. J. N. : Johan Vilhelm Alander. Kotimatkalla 1/1894
Adresskalender för Helsingfors stad 1862, Adresskalender för Helsingfors stad 1896, Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897, Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1906
Hufvudstadsbladet 12.10.1894, Folkwännen 24.04.1890

Jorma Virtanen: Elisabeth Alander, Aukusti Salo ja suomalaisen lastentarhan idea. Kasvatus & Aika 2009

Sairaalan perustaja

Vuosia sitten kirjoitin Elämänmäen tohtori Lybeckistä. Äitinsä Sofia Lovisa syntyi 15.6.1840 Georg Magnus Järnefeltin ja Amalia Renata Stenbäckin tyttäreksi.

Lehdessä Nutid 6-7/1900 kerrotun mukaan Sofia Lovisa oppi kehräämään lankaa 6-vuotiaana. Vanhempansa eivät nähneet omaa opetustaan riittäväksi vaan Sofia Lovisalla oli kotiopettaja, hän kävi neitien Stråhlmanien yksityiskoulua ja lopulta oli Haminassa Forsblomin pensionaatissa.

Sofia Lovisa Järnefelt menetti äitinsä 9-vuotiaana ja Luumäen kappalaisena kuolleen isänsä ollessaan 15-vuotias. Naisten äänessä 10/1908 julkaistun muistokirjoituksen mukaan hän

sai hän vanhempiensa kuoltua koko nuoruutensa päivät taistella toimeentulonsa puolesta ja sama taistelu alkoi jälleen, vieläkin ankarammassa muodossa, kun hän v. 1868 puolisonsa, tri Frans Edvard Lybeck'in, kuoltua jäi pienen poikansa kera puille paljaille.

Frans Edvard Lybeckin toimista Ikaalisten seudun nälkävuosien uhrien auttamiseksi on Veikko Huuska kerännyt tietoa, johon sisältyy sanomalehtiotteet Lybeckin kuolinpesän hakemisesta konkurssiin. Avunpyyntö valtiolta ei tuottanut tulosta (SWL 19.3.1869).

Mutta hän ponnisteli lakkaamatta, kävi käsiksi mihin työhön tahansa, matkusti jonkun vuoden kuluttua Helsinkiin käydäkseen kätilökurssin ja johti siinä sivussa leipomoa toimeentullakseen.

Tampereen Sanomat 23.12.1871

Ehkä juuri työhön pystyväisyytensä takia Sofia Lybeck ei saanut myöhempäänkään avuanomukseensa positiivista vastausta keisarilta (FAT 2.12.1875). Vuonna 1876 hän muutti 10-vuotiaan poikansa kanssa kirjat Tampereelta Helsinkiin (RK 1870-81 s. 180).

Helsingfors Dagblad 22.6.1880

Vuoteen 1880 mennessä Sofi Lybeck oli ilmoituksessaan käyttämänsä tittelin perusteella koulutettu kätilö. Seitsemän vuotta myöhemmin hän antaa Nya Pressenissä 15.5.1887 selvityksen Helsingin yksityissairaalan toiminnasta. Naisten äänen muistokirjoituksen sanoin, Lybeckin havaittua

mitenkä kipeän tarpeen vaatima koti hermosairaita varten oli, teki hän sellaisen perustamisen elämänsä päämääräksi. Monet raskaat askeleet astuttuaan ja monen yksityisen luo turhaan käännyttyään, sai hän vihdoinkin valtiolta pienen kannatuksen ja vuokrasi sairaalaansa varten Leppäsuon huvilan. Se näyttäytyi tuota pikaa riittämättömäksi, jonkatähden hän hankki valtiolainan ja osti Töölöössä sijaitsevan Kammio nimisen huvilan, jonka maalle hän rakennutti ajanmukaisen hermosairaalan v. 1892, ensimäisen laatuaan meidän maassamme.

Kammion alueen rajasivat myöhemmin kaavoitetut Sibeliuksenkatu (aik. Kammionkatu), Töölönkatu, Runeberginkatu ja Mannerheimintie. Y. Weilinin kirjoitusta Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924) jälleen ja lopuksi lainaten

Rouva Lybeck, joka oli yhtä kuulu tarmostaan kuin Alli Trygg, vuokrasi sitten koko Kammion alueen rakkaita hullujaan varten. Siellä hän vaali heitä kuin kana poikiaan, apunaan tohtori Lybeck, kunnes edellinen kuoli ja jälkimmäinen perusti jonnekin Hämeeseen puol'uskonnollisen lahkonsa, jonka jäsenet kävelivät alasti. Hän luuli heidän siten parantuvan hulluudesta ja muista taudeista.

"Digitaalinen kulttuuriperintömme"

Perjantaina konklaavi Digime järjesti ensimmäisen seminaarinsa. Digime on lyhennetty sanoista "Digitaalinen kulttuuriperintömme" ja on ymmärrettävissä turhankin laajasti. Oikeasti kyse on Finnaan ja muihin kansallisiin infraratkaisuihin linkittyvien organisaatioiden työntekijöiden pitämisestä tietoisena kehityksestä. Mutta "muut"kin olivat tervetulleita eikä päivä ollut ihan ajanhukkaa.

Jo aamukahveilla kuulustelin Kansallisarkiston työntekijän, jolta kuulin, että tiloissaan tehtävä vapaaehtoiskuvaus pendaa standardeihinsa sopivan kameran saamista. Onneksi en ehtinyt vyöryttää toiminnan näkymättömyyttä muiden niskoille. (Edelleen jännityksellä tämän ja SSHY:n tulevaisuutta miettien.)

OKM:tä edustavan Tapani Sainion esityksestä selvisi, että parhaillaan tarjoamansa digitointiavustuksen ehtona on lisenssointi tai vähintään käyttöehtojen määritys. Jees! Olisipa ollut jo kymmenen vuotta sitten.

Valtiovarainministeriön Riitta Autereen esitys tiedonhallintalaista meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta kalvollaan näkynyt sana julkisuusperiaate toi mieleen ajatuksen, että "joku" voisi joku päivä pohtia kunnolla sitä, mille materiaalille riittää se, että se on saatavissa arkistossa, ja mitä "sopii" laittaa verkkoon muodossa, jonka sanatkin ovat koneluettavissa. Mielessä siis edelleen korkeimman oikeuden tuomiot.

Juha Henrikssonin KAM-juridiikkapuheenvuorosta ei tarttunut mitään paperille. Pidempi esityksensä Tietosuojan vaikutus arkistointiin ja aineistojen käyttöön on katsottavissa verkossa samoin kuin tallenne tilaisuudesta Tietosuoja KAM-sektorilla. Jotenkin mystisesti alunperin EU-direktiivissä nähdyt ongelmat ovat hävinneet, mutta pelkään niiden iskevän joskus kuitenkin takaisin.

Muutokset saavutettavuutta koskevassa lainsäädännössä ovat menneet ohi korvieni, joten sen ajankohtaiskatsauksessa oli kiinnostavaa asiaa. Viittomakieltä äskettäin harrastaneena ymmärrän hyvin, miksi julkisella rahalla tuotettuihin videoihin lähitulevaisuudessa on tehtävä tekstitys. Mutta uhkakuviin taipuvaisena pelkään tämän johtavan helposti siihen, että tallenteita tilaisuuksista ei enää verkossa jaeta.

Erkki Tolosen Finna-katsauksessa jämähdin todella marginaaliseen asiaan eli alkukalvonsa kulmaan, jossa julistettiin Finnalla olleen 2,3 miljoonaa kävijää vuonna 2018. Koska tein työkseni useita vuosia verkkosivustojen käyttäjästatistiikkaa, tiedän, että sana kävijä kuullostaa asiaan perehtymättömien korvissa helposti uniikilta ihmiseltä. Joten twiittasin "Eikö voitaisi esittää käyntejä eikä epävarmoja ja epäselviä "kävijöitä"? (Kyllä, käyntikin on määritelmäkysymys. Mutta silti.)"

Kun Finnan Twitter-tilillä satuttiin poimimaan esiin sama luku, ärsyynnyin lisää ja kysyin "Miten olette määritelleet ja mitanneet "kävijän"?". Tilaani ei ollenkaan auttanut vastaus "Kävijöillä tarkoitamme toisistaan erotettavissa olevia käyntejä.", sillä käsitteiden sekoittamista toisiinsa inhoan yli kaiken. Joten vastasin "Mutta jos tosissaan "käyntejä" niin miksi puhutte kävijöistä? Tai, kyllähän minä syyn tiedän - antaa vaikutelman, että lähes puolet kansasta olisi palvelun käyttäjiä. Ihan pikkasen epärehellistä, IMHO."

Finnan tiliä oli hoitamassa viestinnän ammattilainen, joka jatkoi rauhallisesti "Käytämme standardin mukaista tapaa määritellä miten käynnit erotetaan sivulatauksista. Jos sama kävijä tulee eri päivinä, lasketaan tämä eri käynniksi." Toisin kuin minä: "Eli, kun yhden "käynnin" aikana kirjaudun kolmella kirjastokortilla ja yksillä yliopistotunnareilla, olenko tilastoissanne yksi käynti vai viisi (mukaanlukien kirjautumattoman tilan)? Jos viittaatte "standardiin", niin sille tarvitaan tunnistetiedot." Mystisestä standardista ei tullut tietoa, mutta sain vakuutuksen, että "Olet tilastoinnissamme tässä tapauksessa yksi käynti".

Mikä viittaa siihen, että määrittely nojaa evästeisiin ja/tai IP-osoitteeseen sekä tietenkin johonkin aikaväliin, jonka inaktiviteetti päättää käynnin. Tai jos otan Finnan vastauksen kirjaimellisesti raja on päivämäärän vaihtuminen. Digime:n etusivulla oli linkki Finnan käyttö ja trendit 2018 -raporttiin, jossa metriikkana tosiaan oli käynnit eikä kävijät. Mistään standardista ei ole puhetta, vaan viitataan käytettyyn mittausohjelmistoon. Johon toivottavasti joku on perehtynyt, vaikka rapsan tekemiseen oli käytetty konsultteja.

Finna-esityksen varsinainen asia meni siis aika lailla ohi. Noteerasin kuitenkin suunnitelman mahdollistaa joukkoistaminen museoiden aineistojen kuvailussa. Erittäin mielenkiintoista. Olen nimittäin viime aikoina yrittänyt Finnaa käyttäessä jaksaa mömmöä nähdessäni painaa "ota yhteyttä" -nappia ja valittaa sinne muun eetterin sijaan. Enimmäkseen olen saanut asiallisia vastauksia sähköpostiin. Mutta muutoksien toteuttaminen ei ole aina niin helppoa eli Museovirastosta on jo kahdesti todettu, että kokoelmajärjestelmänsä vaihdon takia mitään ei nyt voida tehdä. Jaksavatkohan säilyttää muutostarpeet ja näpytellä niitä systeemiin myöhemmin?

Eli joukkoistamiseen palaten tulee olemaan mielenkiintoista nähdä mitä museot tekevät tai pystyvät tekemään annetulla tiedolla. Ehkä se jätetään suosiolla Finnaan eikä yritetä vientiä kokoelmatietokantaan?

Joukkoistamisen tulevaisuuden kehityksenä mainitsi myös Helsingin kaupinginmuseon työntekijä päivän päättäneessä paneelikeskustelussa. Mielenkiintoista. HKM:nkin suuntaan kokeilin nimittäin "ota yhteyttä" -nappia kirjoittaessani Töölön tehtaasta. Toistaiseksi ei vastausta. Ehkäpä aikansa menee miettiessä (kuulemma saapuvia) faktatarkistuspyyntöjä kuvistaan tehtyihin kirjoihin. Taitaa mennä jonkin aikaa, ennen kuin yritän uudelleen.