Otto Fleming Aachenissa

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu.

Napoleonin häviö Venäjällä antoi Englannille enemmän ajattelun aihetta kuin »Vahvan Paroonin» nyrkkeilyottelut. Hän pääsi vapaaksi sotavankeudesta ja astui venäläiseen sotapalvelukseen, koska oli päästävä johonkin toimeen. Niinpä hänet kirjoitettiin vänrikkinä v. 1811 Kabardinin jalkaväkirykmenttiin. Ehkäpä hän piteli lujin kourin heikkorakenteisia ryssiä, koska hän pian sai eron toimestaan ja kiellon koskaan enää palata Suomeen tai Venäjälle.

Hovioikeus oli määrännyt Otto Flemingin holhouksen alaiseksi.
Åbo Allmänna Tidning 12.11.1812

Tuomittu Viaporiin 26.11.1815. KA. Dahlströmin kortisto
Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan
"Ulkomaisessa sotapalveluksessa, ero aliluutnanttina 1813.
Vangittu Turussa 1815"

Itsensä keisarin käskyllä Otto Fleming vietiin Venäjän rajojen ulkopuolelle. KA. Dahlströmin kortisto
Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan "karkotettu maasta 1817"

Hän ryhtyi nyt harhailemaan maita ja mantereita ilman päämäärää. Etupäässä hän kuitenkin oleskeli Saksassa. Koti-ikävä vaivasi häntä ankarasti; niinpä hän teki rohkean päätöksen: hän tahtoi mennä henkilökohtaisesti pyytämään keisari Aleksanteri I:ltä pääsyä Suomeen.

Tämä aie oli kuitenkin helpommin suunniteltu kuin tehty. Keisari oleskeli ulkomailla, siirtyen yhdestä poliittisesta konferenssista toiseen. Fleming kulki jäljessä sitkeästi paikasta toiseen, mutta yksinvaltiaan seuralaiset ajoivat hänet aina pois. Kun sitten keisari oli saapunut Aacheniin, ja Flemingiltä yhä edelleen evättiin pääsy, loppui miehen kärsivällisyys. Hän paiskasi nurin keisarin hotellin suojaksi asetetut Preobrashenskin rykmentin sotilaat, samoin kaikenarvoiset adjutantit ja kamaripalvelijat rapuissa ja etuhuoneissa. Näin raivaten tietä hän vihdoin pääsi vastaanottohuoneeseen, jossa silloin paraikaa oli suuriruhtinas Konstantin esikuntineen. Tämä ruhtinas oli tunnettu äkäisyydestään. Nytpä hän kohdisti tungeksijaan raivonsa. Kalpeana vihasta Konstantin kysyi sisääntulleelta Flemingiltä, kuka hän oli ja kuinka hän uskalsi ...

- Tahdon päästä keisarin puheille, sanoi tämä.

- Ulos! kiljui suuriruhtinas vihoissaan.

Samassa keisari astui vastaanottohuoneeseen, ja Otto Fleming puhutteli häntä kunnioittavasti ranskaksi:

- Minä olen Otto Fleming, Suomen ensimäinen parooni ja parooni Rehbinderin, Teidän Majesteettinne Suomen asiain komitean päällikön, läheinen sukulainen. Olen köyhä maanpakolainen, enkä halua muuta kuin palata isänmaahani.

»Lempeä Aleksanteri» ojensi Flemingille kätensä suostuen hänen pyyntöönsä; keisari lahjoitti vielä miehelle kultarasian, jossa oli sata tukaattia matkarahoja. Lisäksi keisari lupasi vastedeskin huolehtia Flemingin tarpeista.

Arvatenkin lienee Fleming ollut Aleksanterille tuttu tämän käydessä Viaporissa 30 p:nä maaliskuuta 1809. E. Nervander kertoo nim. teoksessaan »Keisari Aleksanteri I:n matkat Suomessa», että »Vahva Parooni» esitettiin keisarille, ja että vanhan Fleming-suvun viimeinen miehinen jälkeläinen nosti maasta kanuunan ilmaan ja teki tällä kunniaa keisarille.

Niin pian kun keisari oli päässyt Pietariin, luopui hän lupauksestaan pitää huolta Flemingistä. »Lempeä Aleksanteri» söi sanansa. Hän kutsutti parooni Rehbinderin luokseen ja sanoi tälle:

- Olen tavannut Aachenissa erään sukulaisenne, arvatkaa kenen!

- En arvaa, Teidän Majesteettinne! Parooni Otto Flemingin. Tuon seikkailijan! Kuinka hän rohkeni?

- Minä olen 'kaikkien onnettomien isä! Minä en ole ainoastaan sallinut hänen palata kotimaahansa, minä olen myöskin luvannut huolehtia hänen toimeentulostaan, ja toivon, rakas Rehbinder, että Te sukulaisena muistaisitte hankkia hänelle jonkin sopivan toimen.

- Mutta, Teidän Majesteettinne, ei ole olemassa ainoatakaan tointa, minkä voisi uskoa Otto Flemingille.

- No, perustakaa sitten sellainen! Hyvästi, ystäväni!

Saanut palata Turun lääniin. KA. Dahlströmin kortisto
Kotivuoren mukaan "saanut luvan palata 1819. Vänrikki Kiovan rakuunarykmentissä 1819.

Kuva: Helsingin kaiku 25-26/1907

Otto Fleming Viaporissa ja Lontoossa

T. K.:n teksti Otto Flemingin vaiheista jatkuu.

Koska Otto Flemingiä alkoi kyllästyttää yliopistossa tulokseton opiskelu, niin hän astui palvelukseen joulukuussa 1804 vänrikkinä Jägerhornin rykmenttiin, joka oli sijoitettu Viaporiin. Tapahtuipa sitten eräänä kauniina päivänä, että-hän vahtiparaatissa antoi komppanianpäällikölleen, Tigerstedtille, aika korvapuustin, niin että tämä kaatui maahan. Tästä hänet tuomittiin kolmen vuoden vankeusrangaistukseen sekä maanpakoon.

KA. Dahlströmin kortisto

[Sampsa Hatakka gradussaan viittaa Hans Hirnin tutkimukseen ja tiivistää, että vuoden 1806 katselmuksen aikaan Viaporissa pidätettynä ollutta "Flemingiä syytettiin siitä, että hän oli kadulla hakannut opiskelijoita, solvannut muita upseereita ja käyttänyt sopimatonta ilmausta kuninkaasta. Ollessaan vankina hän oli lisäksi vahingoittanut vankilan ovia. Hänet tuomittiin vuonna 1807 kahden vuoden vankeuteen linnoituksessa.] 

Samalla hänet eroitettiin rykmentistä, jonka tuomion Kustaa IV Aadolf vahvisti vuonna 1807. Vuoden 1808 sodan syttyessä Viaporin surullisen kuuluisa komendantti, vara-amiraali Carl Olof Cronstedt, määräsi hänet vankina erään linnakkeen päälliköksi. Tässä luottamustoimessaan hän osoitti loistavalla tavalla valppautta ja urheutta laukaisten m.m. itse hänelle uskotut kanuunat, saavuttaen esimiestensä arvonannon ja sotilaittensa suosion.

Mutta vankeudessaankaan ei hän voinut hillitä luontoaan. Eräs hänen pahoinpitelemänsä upseeri vaati Flemingin asettamista sotaoikeuden eteen. Amiraali Cronstedt pyysi tältä, ettei Flemingiä tehtäisi entistä onnettomammaksi, ja asia järjestettiinkin sitten niin, että »Vahva Parooni» oli pakoitettu pyytämään käytöstään anteeksi vahtiparaatin aikana.

The New York Public Libary: Digital collections

Viaporin antautumisessa hän kesti kohtalokkaan tapahtuman osatovereittensa kanssa. Hetkeksi hän asettui nyt rauhallisena asumaan kotiseudulleen. Sitten hän jälleen heittäytyi seikkailujen pyörteeseen. Hän aikoi ruveta hurjaksi viikingiksi, mutta hänestä tulikin merirosvo, vaikkakin »kunniallisessa sodassa».

1809 rauhanteon jälkeen vilisi Itämerellä englantilaisia sotalaivoja ja kaappaaja-aluksia. Sen ajan maailma oli jakaantunut kahteen toisiaan vastaan taistelevaan leiriin. Suomessakin oli mannermaajärjestelmän puoltajia ja vastustajia. Oli nimittäin kysymys Englannin ylivallasta maailman kaupassa. Toisista tuntui Englannin valta-asema vahingolliselta, toiset taas puolustivat »Punapartaa, tuota suurta tervan ostajaa».

Otto Fleming oli edellämainitulta velipuoleltaan, eversti Herman Flemingiltä, perinyt vaatimattoman omaisuuden. Häri osti ja varusti näillä varoilla pienen laivan, jolla hän kuletteli omia ja toisten liiketavaroita uhmaten tuhansia vaaroja Tukholman, Kööpenhaminan ja Turun väliä. Hänen aluksensa joutui kuitenkin vihdoin tosin ankaran vastarinnan jälkeen englantilaisten käsiin, ja Otto Fleming vietiin sotavankina Lontooseen. Täällä hänet suljettiin joksikin aikaa kuuluisaan Towern-vankilaan.

Päästyään vapauteen Otto Fleming pääsi suureen loistoon ja maineeseen Lontoossa. Englannin pääkaupungissa oli kansallinen nyrkkeily puhjennut kauneimpaan kukkaansa. Tämä leikki oli kuin luotu vahvaa Flemingiä varten. Hän otteli harva se päivä, eivätkä paraat englantilaiset nyrkkeilijät voineet hänelle yhtään mitään. Senaikuiset paikkakunnan urheilulehdet kertovat hänen nyrkkeilyvoitoistaan jälkimaailmalle. Niinpä niissä mainitaan, että Lontoon kuuluisimmat mestarit sortuivat maahan vahvan paroonin yhdestä ainoasta nyrkiniskusta. Lisäksi kerrotaan, että kun hän liikkui Lontoon kaduilla, hänet tunnettiin kaikkialla; päät paljastuivat ja eläköötä huudettiin kovasti. Myöskin lukuisat urheilujärjestöt lähettivät hänelle onnitteluja ja kunnian osoituksia; korkeita vetoja lyötiin hänestä, ja kun hän esiintyi nyrkkeilykilpailuissa, silloinkos juhlittiin!

Kirjasta Gallery of comicalities (1880)

Otto Fleming Turussa

T. K.:n teksti Otto Flemingin elämästä koululaisena ja mahdollisena ylioppilaana jatkuu.

Näiltä nuoruuden vuosilta kerrotaan Otto Flemingistä lukuisia kaskuja. Suurten ruumiinvoimiensa vuoksi tuli hänestä ylioppilaitten itseoikeutettu johtaja näiden mellakoihin ja seuroihin. Tähän aikaan oli tavallista, että akateemiset kansalaiset mielellään tappelivat Turussa kaupungin kisällien kanssa. Kahakoiminen tapahtui Aurajoen rannalla, ja tavallista oli ,että voitetut viskattiin kylmäverisesti jokeen, josta he hädin tuskin pelastuivat toveriensa avulla. Tähän saakka olivat tappeluita johtaneet riuskat Krusberg ja Tandefelt, mutta kun Otto Fleming oli ottanut »komentosauvan», katosi edellisten johtajamaine nopeasti.

Ensimäisen urotyönsä Fleming suoritti eräänä iltana Turussa, jolloin hänen kimppuunsa hyökkäsi suuri joukko kisällejä. Hän oli pakoitettu peräytymään muutamalle veräjälle, jonka kautta päästiin joelle. Samassa ajoi muuan talonpoika ohi tukkikuormineen. Otto Fleming otti siitä yhden tukin ja sulki sillä veräjän, ja piti nyt yksin, kuten Sven Duva, puoliaan hyökkääviä vihollisia vastaan, kunnes ylioppilastoverit ehtivät avuksi.

Otto Flemingin holhooja näkee tarpeelliseksi ilmoittaa, ettei kauppoja tämän kanssa pitäisi tehdä.
Åbo Tidning 5.12.1804

Otto Fleming oleili kaksi vuotta yliopistossa ja tämä aika oli Turun asukkaista sangen rauhatonta. Eivät ainoastaan kisällit ja kaupungissa tilapäisesti oleskelevat merimiehet saaneet tuntea vahvan paroonin kovia kouria, vaan myöskin porvarit, vieläpä heikompi sukupuolikin. Kerran hän pysäytti erään everstinrouvan vaunut kadulla ja kun rouva parka rupesi huutamaan, ilmestyi parooni vaunujen takaa, missä hän oli ellut pitämässä kiinni ajopelien linjaaleista niin etteivät ne päässeet mihinkään, kumarsi, kiitti eilispäivän illallisista ja kysyi: »Pelästyikö everstinrouva yhtä paljon kuin tyhmät hevoset ja tyhmä kuski?»

Piispatar Tengström. Wikimedia

Vähemmän ritarillinen oli muuan toinen kepponen. Hän kiskaisi kerran alas piispatar Tengströmin kuskin, asettui tämän tilalle ja ohjaili vaunuja hurjaa vauhtia pitkin katuja, kunnes hän vihdoinkin suvaitsi viedä peljästyneen naisen kotiinsa. Tällä tahtoi Fleming osoittaa mieltään itse piispaa kohtaan, joka eräissä piireissä ei ollut siihen aikaan suosittu.

Otto Flemingin syntyperä ja nuoruus

Bloginkirjoittaja on päättänyt pitää kevätlomaa ja jättää seuraavina päivinä luettavaksenne nanoserkkunsa Otto Flemingin elämäkertaa. (Yhteinen esi-isämme eli 1400- ja 1500-luvun vaihteessa, joten ehkä tseptoserkku olisi korrektimpi termi?) Elämästään ei viime vuosina ole tietääkseni paljommin puhuttu, mutta vuonna 1925 ilmestyi Nuorten nuijassa Jalmari Saulin Sukunsa viimeinen. Romantisoitu kertomus ja Suomen sotilaassa T. K.:n aiempaa kirjallisuutta seuraava "Vahvan paroonin" ihmeellinen elämäntarina. Piirteitä Otto Flemingin vaiherikkaasta elämästä. En tiedä kuka T. K. oli ja on täysin mahdollista, että tekijänoikeutensa ovat voimassa. Silläkin riskillä seuraavat päivä suoraa lainausta. Joka alkaa tästä eteenpäin.

Otto Fleming syntyi nuorimpana neljätoista käsittävän sisarusparven vesana 12 p:nä elokuuta 1786. Hänen vanhempansa olivat vapaaherra Herman Fleming ja tämän puoliso kolmannessa avioliitossa, Sofia Albertina Carpelan.

Isä, Herman Fleming oli varakas tilanomistaja, jolla oli lisäksi rautatehtaita maamme eri osissa, mutta tuhlasi varojaan ylellisyyteen ja loisteliaaseen elämään siinä määrin, että hänen monille lapsilleen jäi perinnöksi ainoastaan noin kuusituhatta kruunua.

Talousvaikeuksien takia Herman Flemingin perikunta joutui vuonna 1791 myymään Louhisaaren kartanon
(Ernst Nordstöm. 1874. Museovirasto CC BY 4.0)

Isänsä kuoltua joutui Otto Fleming enonsa, vapaaherra Carl Efraim Carpelanin huostaan, josta tuli hänen holhoojansa. Parooni Carpelan oli ankara herra, ja uskollisena aikansa kasvatusperiaatteille hän luuli vain piiskalla ja kepillä kehittävänsä hyviä ja karkoittavansa huonoja ominaisuuksia eloisasta, mutta aito flemingiläisestä jukuripäästä.

Karlbergin sotilasakatemian päärakennus näitti tältä Otonkin aikana.
(FriskoKry, Wikimedia, CC BY-SA 3.0)

Samanlaista ankaruutta Otto Fleming sai osakseen Karlbergin sota-akatemiassa, jonne hänet oli syksyllä 1797 [tai 23.9.1796] otettu oppilaaksi. Kun hän lapsellisessa huimapäisyydessään teki itsensä syypääksi hurjiin koulukepposiin, seurasi siitä ankaria rangaistuksia toinen toisensa jälkeen, mitkä taas yllyttivät poikaa itsepäiseen uhmaan. Lopuksi hän ryhtyi tekoon, joka teki lopun hänen olostaan akatemiassa. Tuskin hän oli kerran päässyt,arestista, kun hän kävi käsiksi suureen maapalloon ja sinkautti sen sellaisella voimalla akatemian kuvernööriä, kreivi Nils Cronstedtia vastaan, että tämä kadotti tasapainonsa ja kaatui lattialle pitkin pituuttaan. Väkivaltainen kadetti pyyhittiin luonnollisesti heti pois koulun kirjoista [30.9.1797].

Pojan vanhempi velipuoli, jalon luonteenlaatunsa vuoksi erittäin rakastettu eversti Herman Fleming, sama joka sittemmin kuolettavasti haavoittui Pyhäjoen (Yppärin) taistelussa 1808 otti nyt hillittömän Oton hoiviinsa ja sijoitti hänet maisteri L. G. Stigzeliuksen kuuluisaan poikien kasvatuslaitokseen, Turkuun. Tämän kunnioitetun opettajan johdolla Otto Fleming edistyi opinnoissa, mutta tässäkin koulussa hänen oli vaikea alistua tarpeelliseen kuriin, ja opettajat eivät voineet mitään hänen uhmamieliselle luonteelleen. Ainoastaan rouva Stigzeliuksen lempeä ja ystävällinen puhuttelu sai hänet taipumaan ja nöyrtymään. Hän suoritti sitten ylioppilastutkinnon 1802. [Tai ei.]

Satunnainen sitaatti vapunvietosta

Vanhoista muistiinpanoista saamme tietää, että suomalaisilla seuduilla vappuyönä aivan yleisesti oli seuraava tapa vallalla. Nuoret poikaset läksivät vappuyönä liikkeelle, menivät talleihin, ottivat sieltä ulos hevoset, hyppäsivät selkään ja läksivät ajelemaan ympäristöön ja pakottivat hosumalla ja karjumalla hevoset panemaan parasta laukkaansa. Suitsia ei saanut käyttää, hevonen sai mennä, mihin tahtoi, mutta vauhdin piti olla hurjaa. Kerrotaan monen isännän vappuaamuna tavanneensa hevosensa pilttuussa yltäyleensä vaahdossa javavisten ankaran ratsastuksen vaikutuksesta. Toiset isännät taas sulkivat vapuksi tallinsa lukkoon, etteivät sankarit päässeet hevosia kiusaamaan. 

Eihän tämä ole mitään muuta kuin Valpurin eli Vapun ratsastamisen matkimista. Näinhän hänkin läksi Valhallasta hulmuavin hapsin liitelemään ilmojen halki, eikä hänelläkään ollut suitsia kädessään, sillä toisessa oli keihäs, toisessa kiipii Hänen oriinsa sai kulkea valtoimenaan, mutta kiire oli. 

Toinen esimerkki vappuratsastuksesta. Nortamo kertoo vapunpäivän vietosta Raumalla noin 50 vuotta sitten. Hän sanoo, että siellä oli yleisenä tapana kaikilla koulupojilla viettää vapunpäivä hevosen selässä. Eikä vain tavallisten hevoskopukoitten selässä, vaan hankittiin kasakoilta hevoset, oikeita aronvarsoja, joillaoli pehmeät satulat ja jotka olivat ratsuhevosiksi luotu ja tunsivat sekä laukat että ravit. Kasakat tosin ottivat 50 p. tunnista, mutta sittenhän saikin ratsastaa Euroopan parhaimmilla ratsuilla. Suomalaisia hevosia olisi tietysti saanut ilmaiseksi. Mutta sama tapa oli vallalla niin kaukana kuin Kuopiossa Savon sydämessä vieläpä niin samanlaisena yksin maksun määrää myöten, ettei ole mitään lisättävää eikä mitään poisotettavaa. Onpa niinkuin Rauman ja Kuopion pojat olisivat toimineet saman tarkoin määrätyn ohjelman mukaan. Mutta kuka sen ohjelman oli laatinut? Ei mikään muu kuin traditio, so. perinnäistapa. Vanhan Valkyrian, Valborgin eli Vapun päivää vietettiin, ja silloin piti matkia hänen tapojaan, nimittäin istua hevosen selässä jaantaa huhkia niin nopeaan kuin hevosenkavioista irti lähti.

Ernst Lampén-Iso-Keisari: Maailman kylillä ihmisiä tapaamassa (1936)
Kuva kirjasta Studies in reading; teacher's manual (1919)

Huutolaispojan lapsuus

Lehdessä Väinämöinen 2/1901 julkaistiin Tuomo Aallon raittiusmuistelma, joka kuului lapsuuden osalta seuraavasti.

Minä olen syntynyt v. 1864 Isonkyrön Lehmijoen kylässä. Vanhempani olivat köyhät. Ollessani noin 7-vuotinen kuoli isäni ja kun kovia kokeneen äitini terveys oli murtunut, niin ettei hän enää kyennyt meitä elättämään, jouduimme, sisareni ja minä, kunnan elätettäviksi, ja meidät myytiin huutokaupalla vähimmän vaativalle.

Isonkyrön kastettujen listan mukaan Tuomo syntyi 19.4.1864 Lehmäjoen Karhulassa isänään torppari Jakob Johansson Uitto. Tai Myllykoski, kuten rippikirjassa lukee. Hän kuoli lääninsairaalassa 5.12.1871. Seuraavassa rippikirjassa Tuomon isosisko siirtyy sivulle 254 ja Tuomo sivulle 283.

Torppa, johon jouduin, oli hyvissä varoissa. Minua kohdeltiin jotenkin hyvin, melkeinpä pitivät omana lapsenaan ja huusivat minut aina uudestaan, joten ei minun tarvinnut olla kaupassa saapuvilla, enpä aina tiennytkään, koska se tehtiin. Muuten sain, varsinkin talvisin, olla jotenkin helpolla. Suvisin oli kovempi työ, kun täytyi olla paimenena. Torpan kotonaoleva poika opetti minut kirjoittamaan ja laskemaan, siihen aikaan siinä paikkakunnassa harvinaiset taidot. Kaikenlaista puutyön tekoakin opin häneltä.

Mutta opinpa siellä muutakin. Kasvatusisäni oli paikkakunnan juopoimpia eikä hän tietysti voinut minua kasvattaa itseänsä paremmaksi. Eikä hän sitä koettanutkaan. Jo pikkupoikana juotti hän minun monta kertaa juovuksiin. Siihen aikaan juotiin sillä paikkakunnalla kauheasti. Joka päivä näki juopuneita ja toisinaan ajeli niitä talosta taloon hevoskuormittain. Usein poikasena heräsin yöllä niitten juopottelun rähinään ja — jouduin joukkoon. Rahalla vieteltiin minua juomaan. Isommaksi tultuani ei sitä enää tarvinnut tehdä. Olin jo oppinut kelpo juopoksi. Eihän muu ollut mahdollistakaan, kun en muuta nähnytkään, kuin alituista juopottelua. Ja juominen oli niin kunniassa, että juomaton ei ollut mies eikä mikään. 

Tietysti opin yhtä ja toista muutakin juomiseen kuuluvata. Kasvatusisäni oli myös hirveä kiroilija, ja korttipelin y. m. oppimisesta pitivät toverit kyllä huolen.

Kahdeksan vuotta olin tässä torpassa. Sitte menin rengiksi saman torpan vanhimmalle pojalle, joka oli talon isäntänä. Siellä ei opetus suinkaan muuttunut, sillä hän oli vielä suurempi juoppo, kuin isänsä. Juovuspäissä oli hän myös kovin häijy, joten olo kävi vallan kamalaksi. 

Lisää esteettömyyskuulutuksia

Ruotsissa digitoiduista sanomalehdistä löytyi vielä muutama aviopuolison ja/tai esteettömyyden kuulutus.

Kuopiossa 1801 aikoi avioliittoon hatuntekijä Peter Arrhenius. Hän oli oleskellut Venäjällä, Ruotsissa ja Suomessa eikä pystynyt esittämään vakuuttavaa todistusta esteettömyydestään. Niinpä kolmannen kerran sanomalehdessä Inrikes Tidningar kuulutus 28.7.1801. Vihkimistään avioliittoon ei Hiskistä löytynyt, joten liekö mies jatkanut matkaansa?

Pälkäneeltä oli vuonna 1792 lähtenyt armeijan laivaston vapaaehtoinen Enoch Rosling, joka ei sittemmin ollut antanut kuulua itsestään. Kymmenen vuotta odotettuaan vaimo aikoi uusiin naimisiin, joten alle leikattu kuulutus sanomalehdessä Inrikes Tidningar 19.4.1803 oli tarpeen.

Liekö pariskunta Hauholla 10.4.1787 vihityt "Volont.v.Siö.Artillerie Enoch Rösling" ja "Jungfr. Ulrica Koniander"? Varmaankin, sillä Pälkäneellä vihittiin uuteen avioliittoon 8.4.1806 "Enk. Ulrica Köniander Rosling".

Merimies Israel Hagelberg ja Anna Christina Nordman vihittiin Turussa 2.7.1793. Ilmeisesti Israel kokeili alan vaihtoa, sillä lapsensa kasteessa tammikuussa 1795 hänet on merkitty kirjanpainajan kisälliksi. Meri kuitenkin kutsui seuraavana vuonna eikä miestä sitten kuulunut takaisin. Vaimonsa Anna Christina sai hänestä viimeisen viestin 1.5.1799 ja vuoden 1803 lopulla halusi selvyyttä solmiakseen mahdollisesti toisen avioliiton. Siksi kuulutus sanomalehdessä Inrikes Tidningar 1.11.1803.

Halikon synnyinpaikakseen ilmoittanut Kuninkaallisen Henkikaartin sotilas Johan Lindbom (tai Dahlström) halusi naimisiin Kokkolassa piika Lisa Eriksdotterin kanssa. Esteettömyydestä ei ollut sopivia todistuksia, joten alla oleva kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes Tidningar 17.1.1804.

Lohtajassa vihittiin 2.7.1804 "res.k. Johan Dahlström" ja "p. Elisabeth Ericsdr. Niemi". Morsian ei saanut hääkoristuksia, sillä hän oli synnyttänyt kihlatulle sulhaselleen jo 18.1.1804.

Messinkivalurin kisälli Hans Henric Fagerlund lähti papintodistuksella varustettuna vuonna 1799 Turusta, mutta liikkui sitten monissa kaupungeissa hankkimatta päivityksiä. Niinpä suunnitellessaan avioliittoa Porissa merimiehen tyttären  Maria Helena Westbergin kanssa oli tarpeen kuulutus, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes Tidningar 23.12.1806.

Esteitä ei ilmaantunut ja pari vihittiin Porissa 2.7.1807.