Ruohon leikkuun aika? Tai urheilun?

Top Gear -stara James Mayn uuden BBC-sarjan The reassembler jaksoja löytyi laittomina kopsuina YouTubesta. Ja tottakai piti katsoa. Ekassa May kokosi polttomoottorilla varustetun ruohonleikkurin, mutta mainitsi ohimennen käsikäyttöisen keksimisen 1830. Nukanpoistajasta idean saanut mies testasi malleja yöllä pelätessään (?) ihmisten reaktioita.

Ja tästä heräsi tietenkin mieleen kysymys ruohonleikkurin saapumisesta Suomeen. Ensimmäinen sanomalehdistä löytämäni maininta Helsingfors Dagbladissa 29.7.1874 mainostaa patentoituja ruohonleikkuukoneita (Follows and Bate's patenterade Grässklippningsmaskiner). Viehättävän yksiselitteistä. Verkosta löytyy tietoa miesten yrityksestä Manchesterissä ja hyvä historiikki, joka tarjoaa patentointivuoden 1869 ja mallinnimen (Climax). Näillä hakemalla löytyy kokonainen sivu, jolta poimin tekijänoikeusvapaalta vaikuttavan kuvan.

Ruotsinkielinen Wikipedia toteaa, että ruohonleikkuria tarvittiin Englannissa harrastettujen urheilulajien kenttien ylläpitoon. Ja minä kun olin yhdistänyt nurmikon vain kartanokulttuuriin. Mutta kumpi toi nurmikon ylläpidon Suomeen? Ja milloin?

Urheilusta puheenollen

• Rossi, Ruusa: Sandvikens Fotbollsstadion, Vasa, Finland: Fotbollsstadion som ett stadsdelscentrum. Tillbyggnad av skyddad stadion från 1937.
• Palmroth, Henri: Urheilu- ja liikuntahistorian tutkimus Suomessa 1953-2013 aihepiirien ja arkistojen käytön näkökulmasta tarkasteltuna
• Kummu, Leena: Kummajaisesta huippu-urheiluksi : Suomen vammaisurheilun historia 1960-2005
• Tuomenlehto, Janne: Seuratoiminta, paikalliskilpailu ja menestykseen vaikuttaneet tekijät Kuopion edustusjalkapallossa ja – jääkiekossa vuosina 1969–1991

Sananparsia Kokemäeltä, väitöskirja Kokemäestä, y.m.

21.4.

• Kohti @Museovirasto'n kirjastoa. Toistaiseksi käytössä ja toisinaan auki.
• #museot-haku "auki ensi sunnuntaina" maantieteellisellä rajauksella olisi kiva. Mutku ei.

23.4.

• Saakohan eritysmenekkiä historiallisuutensa vuoksi? #helsinki

• Tunnista keskellä oleva saari ja osoita olevasi ... osaaja? [Kuva on kirjasta Sailing Directions for the Baltic Sea and the Gulf of Finland ja esittää saapumista Helsinkiin. Keskellä yksi Suomenlinnan saarista, jonka nimeä en laittanut muistiin. British Libraryn Flickr-kuvista pääsee nykyään (minusta ei ennen) avaamaan kyseisen julkaisun kokonaisuudessaan.]

24.4.

• Tšernobyl-muistot (1/3): Taksvärkkipäiväksi suunniteltu (perinteinen) roskien noukinta tienvarsilta peruttiin.
• Tšernobyl-muistot (2/3): Manhattan Transfer oli ollut tulossa Suomeen konsertoimaan, haaveilin pääseväni paikalle. Petyin kun peruivat.
• Tšernobyl-muistot (3/3): Naapurin nörttipoika tuli isänsä (fyssanmaikka) kanssa geigermittaroimaan rännejämme. #Kokemäki

25.4.

• Päivälehden museon seminaaritilassa istuessa on käden ulottuvilla Roope-setä -lehtiä. Eivät Seppo Zetterbergin puhuessa houkutelleet.
• Aatos Erkko siirsi vähän ennen 90-luvun devalvaatiota kaikki mahdolliset Sanomien rahat Sveitsiin. Rikkaat rikastuvat - tiedolla. 
• Eiks joku tietokone vois tehdä neljän tunnin muistiinpanoista blogitekstin? Miksi olen valinnut tämän harrastuksen? [Tilaisuudesta kirjoittettu blogiteksti.]

• Ei kaunistelua kaunistelusta. #Kokemäki [Poiminta Kotuksen sananparikorteista kuten myöhemmätkin]

• P***a kuva kännykällä ikkunan läpi, mutta sai kiinni auringon punaiseksi värjäämästä @NatMuseum_FI tornista.

26.4.

• Henna Helander kirjoittaa Arno Ruusuvuoresta ja Helsingin kaupungintalosta
• Saatuani Georg Ståhlbergin kirjan läpikäydyksi tämä #sananparsi Kokemäeltä tuli merkityksellisemmäksi.

• Kulttuuri, jossa kasvoin eli n.s. satakuntalainen kehu. #Kokemäki

• Kiitos Frans Leino, että kirjoitit muutakin kuin sananparren. #Kokemäki

• Kungens 2-årsdag. Yhtä hurmaava kuin tyttärentyttärensä tuoreemmassa pr-materiaalissa.

27.4.

• Tuomas Äystön mukaan virallisesti julkiset asiakirjat ovat todellisuudessa tavoittamattomissa.
• #sananparsi vaikutti ensin järkevältä. Sitten muistin peltojen lannoituksen oleellisuuden. #Kokemäki

28.4.

• F. Leinon kommentti kääntää tutun sananparren positiiviseksi kokemani viestin päinvastaiseksi. #Kokemäki

• Vuoden väitös (minulle): Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786

1. Tiedotteen lisäksi verkossa julkaistiin Ella Viitaniemmen väitöskirja Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786. 
2. Pikaisessa läpiluvussa huomasin nimeni sekä kiitetyissä että yhdessä lähdeviitteessä (!).
3. Talonpoikaisista toimijoista esiin nousi Matti Köönikkä, jonka tunsin ennestään Schönberg-veljesten isänä ja oman esi-isäni isännän paikan "ottajana".
4. Varsinainen tutkimusaihe toi mieleen Janne Haikarin väitöksen, jossa muistaakseni oli samoja teemoja. Pitäisi vertailla ajatuksella. Joskus.

• Toistaiseksi minua on historiatapahtumissa tervehditty "ai niin, tottakai sä olet täällä". Ei ole ainoa vaihtoehto.

Perinneruuista

Lapsuuden maisemani (tiedättehän? Kokemäen) perinneruokia ovat piimäjuusto ja ohraryynipuuro. Ainakin. En itse asiassa mieltänyt piimäjuustoa satakuntalaiseksi "erikoisuudeksi" ennen kuin olin muutamia vuosia sitten seisovan pöydän ääressä toistaustaisten kanssa.

Ohraryynipuuro on minulle vieraampi. Harvoin olen syönyt enkä ikinä nähnyt tehtävän. Mummolle ostettiin askillinen myyjäisistä tms. jos saatiin. Hänelle se oli suurta herkkua.

Koska tekotapa ja raaka-aineetkin (ohraryynejä lukuunottamatta) ovat epäselviä, en pysty vertaamaan niitä 1700-luvun kokkauksen kanavalla esitettyyn reseptiin barley gruel. Ulkonäkö ainakin vastaa suomalaista. Mutta viiniä ohraryynipuuroon tuskin tulee.

Perinteisyys ei tarkoita ainutlaatuista. Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehdessä Väki 1/2016 on teemana Ruoka&Juoma. Anni Huttunen kirjoittaa matkasta, jolla häneltä kysyttiin suomalaista perinneruokaa:

Turkulaista perimääni kunnioittaen etsin syvästi vihaamani klimppisopan reseptiä ja olen hetken toiveikas. Tässä näyttää olevan puhtaasti suomalainen - joskin kuvottava - ruoka. Pettymys on kuitenkin suunnaton, kun dumpling soup hakusanoilla löytyykin lähes samanlaisia ohjeita, jotka juontavat juurensa kiinalaiseen, korealaiseen ja (jälleen!) irlantilaisen keittiöön.

Samassa lehdessä Sonjis Laine kirjoittaa ruokamuistoista ja identiteetistä vispipuuron kautta

Vakiinnuttuaan sellaisenaan suomalaisten ruokapöytiin se kuitenkin lunasti paikkansa kansallisena erityisruokalajina, ja sen rooli identiteetin rakentajana muuttui selkeästi luokkarajojen vetäjästä yhteneväistäväksi perinneruuaksi, jonka merkityksessä yhdistyvät traditioiden nostalgisointi ja somalaisten luontosuhde. Samaan aikaan vispipuuron paikalliset nimitykset ja olomuodot sulautuivat yhdeksi, merkityksessään koko ruokalajin historiaa kantavaksi nimeksi. 

Suomalainen seikkailija valistusajalla

Taustamusiikkisuositus. Hassisen kone: Levottomat jalat

Ennen kuin muistelmaharavointini kautta käsissäni oli A. O. Cederbergin kirja Kahdeksannentoista vuosisadan miehiä (1924) en ollut koskaan kuullutkaan Georg Ståhlbergista. Cederbergille hän on "seikkailija Jumalan armosta, valistusajan monipuolisten harrastuksien ja tuhattaituruisen olemuksen luonteenomainen edustaja".

Georg Ståhlberg syntyi pikkuvihan aikana Raahessa ja aloitti yliopisto-opintonsa Turussa vuonna 1759. Opinnot olivat tuskin alkanet, kun hän oli jo takaisin Raahessa, jossa toimi kolme vuotta opettajana. Sitten lähti (oman ilmoituksensa mukaan) Venäjälle, jossa oli alkanut Katarina II:n aika. Väliin jääneen vuoden hän ilmeisesti oleskeli Pohjois-Karjalassa, jonka tuntemisesta on myöhempiä viitteitä.

(Kirjoittamassaan kirjassa, joka alempana mainitaan, hän kertoo s. 152-174 "eräästä ruotsalaisesta säätyläismiehestä", joka 23-vuotiaana [1764?] oli lähtenyt ulkomaille ja palatessaan 6-7 vuoden jälkeen lähestyy näkemyksillään Kustaa III:ta ennen kuin tämä oli kuningas eli ennen vuotta 1771.)

Epäselvien vaiheiden jälkeen Ståhlberg itse väittää 17.2.1769 kirjautuneensa Köningsbergin yliopistoon, mutta opiskeli siellä korkeintaan kuusi kuukautta ennen siirtymistään Gotlannin Visbyhyn, jossa hän toimi papillisissa tehtävissä kolmisen vuotta. (Kuva Visbystä kirjasta Rambles in Sweden and Gottland: with etchings by the wayside. British Libraryn digitoimana.)

Kunnes julkaisi kirjan "Mietekirja vääriä ihmeitätekeviä kristuksia ja profeettoja sekä salaista väkivaltaa ja murhaa vastaan", josta Ståhlberg sai syytteen. Siitä hänet vapautettiin selityksellä, että kirjoittaja ei ollut täysijärkinen. (Cederberg ei ollut kirjaa, joka oli lähetetty kaikille Ruotsin yliopistoille, nähnyt eikä tiennyt oliko siitä säilynyt kappaletta.)

Syksyllä 1772 Ståhlberg oli takaisin Suomessa pyytämässä nimitystä saksankielen dosentiksi Turun Akatemiaan. Tätä hänelle ei annettu, mutta mies jäi yksityisopettajaksi kaupunkiin. Pari vuotta myöhemmin hän yritti väitellä oikeustieteessä, mutta konsistori ei hyväksynyt tutkimustaan. Moninaisten vaiheiden jälkeen Ståhlberg jätti Turun alkuvuodesta 1775 ja kirjautui maaliskuussa Upsalan yliopistoon. Ruotsissakaan ei ollut mukavaa ja matka jatkui saman vuoden syksyllä Englantiin.

Tai ehkä Skotlantiin, sillä Edinburgissa painettiin vuonna 1776 kirjansa An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede. Tämän sisällöstä kerron erillisissä blogikirjoituksissa myöhemmin. (Kuva kirjasta Reminiscences of Old Edinburgh. Digitointi British Library.)

Ståhlbergin vaiheet Englannissa sekä mahdollisesti Länsi-Intiassa ovat Cederbergille tuntemattomat. Kotivuori tietää ylioppilasmatrikkelissaan, että Ståhlberg kirjautui ylioppilaaksi vielä Leideniin 26.5.1777 ja oli jossain välissä (väittänyt opiskelleensa?) opiskellut myös Erfurtissa, Montpellierissa ja Pisassa.

Jotenkin hän päätyy uudelleen Venäjälle, laillistetaan lääkäriksi ja määrätään toimeen Vologdan kuvernementtiin vuonna 1785. Myöhempää tietoa Georg Ståhlbergista ei ole. Hänen mahdollisesti hoitamiensa venäläisten jälkeläiset tulivat valokuvatuksi runsas sata vuotta myöhemmin. (Sergei Mikhailovich Prokudin-Gorskii Collection (Library of Congress) )

Lehdistöhistorian iltapäivässä

Eilinen Lehdistöhistorian iltapäivä alkoi tervehdyssanojen ja filmin pätkän jälkeen Seppo Zetterbergin viihdyttävällä ja asiantuntevalla katsauksella Päivälehden historiaan. Vihdoinkin sain faktaa teatteriesityksen taustaksi. Lopuksi Zetterberg mainosti Viron digitoituja sanomalehtiä ja arkistoja. Edelliset verkossa pidemmälle kuin Suomessa mutta Rahvusarhiivin digitointien paremmuus Arkistolaitokseen verrattuna jäi epäselväksi.

Antti Blåfield kertoi Hesarin päätoimittajista kirjoittamansa kirjan lähteistä. Muistelmien löytymiseen oli m.m. auttanut arkistossa olleen sukutaulun tuttu nimi, jonka lapsi oli tuttava ja tiesi kirjan. Viimeisimmistä päätoimittajista Blåfield sai tietoa haastatteluaineistosta, jota Sanomassa on koottu 80-luvun puolivälistä alkaen. Sen historiasta kertoi Arto Asikainen, joka on yksi nykyisin haastatteluja tekevistä. Todella hienoa dokumentointityötä, jota unelmamaailmassa olisi muidenkin alojen työpaikoilla.

Kahvitauon yhteydessä Päivälehden museonjohtaja Saila Linnahalme kertoi museon vaiheista ja viimeisimmästä uudistuksesta. Eirassa asuessani museo oli kirjastoreissureitilläni, joten olen siellä joitakin kertoja käynyt (dokumentoidusti 2012, 2012, 2013, 2015), mutta remontin jälkeen "on pitänyt". Nyt näin vain vilauksen ja "täytyy saada aikaiseksi" perusteellisempi käynti.

Linnahalmeen mukaan vanhaa perusnäyttelyä tehdessä oli rakastuttu lähteisiin ja tuloksena oli 1800-lukua painottanut ja sisäänlämpiävä esitys. Nyt on luovuttu kronologiasta, tuotu esiin asiantuntijoiden näkökulmia ja käytetty kuvaa. Kuvaseinä vaikuttikin toimivalta idealta. Yksittäistä kuvaruutua koskettamalla saa esiin siihen liittyvät asiasanat, joista valitsemalla saa uuden setin kuvia seinälle.

Tilaisuuden osaanottajia houkutteli myös mikrofilmisimulaattori, jolla saa nuppeja kääntämällä kaikki vanhat Päivälehdet ja Hesarit eteensä.

Tilaisuus jatkui Päivälehden arkistossa, jossa kuuntelin ensin Tenho Kokkosen esityksen arkiston sähköisistä aineistoista ja lehtitietokannoista. Edellisten joukossa on vasta muutama sähköpostiarkisto, joiden käyttöön liittyy sekä eettisiä että teknisiä kysymyksiä, jotka ovat ratkaisematta.

Lehtitietokantoja on useampia, mutta niillä on yhteinen käyttöliittymä, jonka ääreen pääsee varaamalla arkiston verkkosivuilla ensin ajan ja menemällä sitten paikalle. Jäin nyt (toisin kuin joskus "kaverilta kysyessä") siihen käsitykseen, että vuotta 1990 edeltävä aineisto on koneluettu ja haku toimii sen tarkkuudella. Eli ehkä olisi pitänyt käydä täällä talohistoriikkia tehdessä? Mieltä kaihertava kysymys selviää vain rohkaistumalla kokeilemaan. Joskus.

Hesarin verkkosivuista on myös sähköinen arkisto, jonka versionhallinnasta jäin siihen käsitykseen, että talletuksi tulee vain uutisen viimeinen versio. Ja vain sen teksti, ei muotoilua eikä mainoksia y.m. sälää. Eli alkuperäistä kontekstia.

Lopuksi pääsin arkiston johtajan Pekka Anttosen seurassa arkistomakasiineihin. Kelloa katsomatta hän esitteli ryhmällemme monipuolista aineistoa, joka tuli lähimmäksi omia aiheitani Isa Aspin kirjeen kohdalla. Hänhän oli Fanny Hohenthalin lapsuudenystävä. Niin ja olenhan minä J. H. Erkkoakin "tutkinut" ja arkistoaineisto voisi katsausta syventää... Todisteena siitä, että arkistomateriaalissa oli yhteyksiä moneen suuntaan, Anttonen näytti meille viimeiseksi Aku Ankalle lähetettyjä lukijakirjeitä.

Porvoo: 2 linnaa ja koti

Museovirasto tiedotti viime viikolla Husholmenin uudesta polusta ja opastustauluista, jotka otettaisiin käyttöön lauantaina. Ikinä en ollut paikasta kuullutkaan, mutta pirautin autonkuljettajalleni ja sovimme retken sunnuntaille. Meitä suosi ihana kevätsää ja oli ilo kävellä vaaditut puolitoista kilometriä Bosgårdin parkkipaikalta peltoteitä.

 Linnavuori/mäki näytti hätkähdyttävän isolta tullessaan näkyviin, mitä en valokuvaan saanut tarttumaan.

 Paikan päällä odotti luvattu uusi kyltitys sekä mäkeä suojaava portaikko ja pitkospuut.

Mäki ei ollut hirveän korkea, mutta näkymät merenlahdelle aurinkoisena päivänä hienot. Oli aika vaikeaa kuvitella aikaa 600 vuotta sitten, kun mäki oli saari, jonka päällä oli puinen linna ja jonka rannalla tulijoita odottivat paaluesteet.

Lounaan (pizza nimeltä Runeberg sisälsi punajuurta ja vuohenjuustoa) jälkeen kipitin Porvoossa Linnamäelle, jossa en tätä aiemmin ollut käynyt. Lähestymissuuntani opastekylttiä voitaneen kutsua riisutuksi.

Tämä(kin) linnamäki tuotti iloisen yllätyksen. Vallihautoja oli kahdessa ringissä ja nousua selvästi enemmän kuin Husholmenilla. Jossain muualla Suomessa tämä olisi ykköskohde, mutta Porvoossa on selvästi ylitarjontaa, kun kyltitys oli varaa jättää tähän tilaan.

Toinen aiemmin näkemätön Porvoon kohde oli Runebergin kotimuseo, joka oli nyt retken lopuksi Museokorttia heiluttaen katsastettavissa. Pientä haastetta muodostui siitä, että kuvittelin sen olevan raatihuoneentorin kulmassa...

Lipputiskillä saimme erinomaisen ystävällistä palvelua, mutta minua alkoi naurattaa, kun ensin kehuttiin asunnon autenttisuutta ja hetki myöhemmin selitettiin tapettien tulleen useaan kertaan muutetuiksi. Infokansiota selaten selvisi myös, että keittiön sisustus oli rakennettu 1960-luvun jälkeen ja ketunnahkat seinällä eivät enää olleet ne Runebergin ampumat. Mutta kovin oli autenttista.

Infokansioon olisi voinut mielestäni mahduttaa tarkempaa tietoa maalauksista, jotka eivät kai pääse autenttisesta ympäristöstään karkaamaan näyttelyihin.

Kevään 1. kotiseuturetki

Tällä viikolla matkalla Museoviraston kirjastoon piti tehdä jyrkkä käännös, sillä rutinoituneet jalkani olivat lähteneet kohti keskustaa. Merkki siitä, että on aika yrittää uusia uria, joten lauantaiaamuna otin pitkästä aikaa suunnaksi lännen.

Reittisuunnittelu ei tuottanut vaikeuksia, sillä kohde oli kotikatuni toisessa päässä. Inspiksen retkeen sain Ainur Elmgrenin jakamista kuvista ja taustoja selvittäessäni tajusin, että ne liittyvät Museoviraston Valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi ympäristöksi määrittelemään kohteeseen. Kaksi syytä lähteä matkaan, joka ei montaa minuuttia kestänyt. Mutta tarjosi ylimääräisenä kohteena Suojeluskuntatalon muistomerkin.

Tätä kirjoittaessani Wikipediassa lukee yhä, että Taivallahden kasarmien kunto keväällä 2015 lähenteli purkukelpoista. Korjauksia on sittemmin tehty ja funkkislinjat olivat paikan päällä komeammat kuin vastavaloon ottamassani kuvassa.

Kuvasta tuskin edes erottuu K-kaupan mainosviirit, jotka olivat paikan päällä silmiinpistäviä. Ja niiden takia olin retkelle lähtenyt, sillä jo mainitut Elmgrenin kuvat esittivät kaupan sisustusta, jossa on "hyödynnetty" rakennuksen historiaa. Tai tuotu esiin, jos asian ilmaisee kiltimmin.

Jos kuviin olisi kahvijuontia enemmän saatu yhteyksiä nyky-ympäristöön olisin voinut ihastuakin. Mutta ainakin karkkipussit on helpompi ohittaa, kun niiden yltä lukee sanat "Aseta päämäärä korkealle".