lauantai 1. syyskuuta 2012

Pelastusarmeijan museossa

Viime viikon taiteiden yössä en tehnyt muuta kuin poikkesin työpäivän jälkeen Mikonkatu 20:ssa, jossa sijaitsee Pelastusarmeijan museo. Minulle ensivierailu, joka paljasti etten tiedä tästä kansainvälisestä liikkeestä juuri mitään.

Valitettavasti en tiennyt paljoakaan enempää museokäynnin jälkeen. Osin oma vika, sillä paikalla oli kolme innokasta selostajaa, joita olisi pitänyt jaksaa jututtaa. Esineet vitriineissä kun olivat kovin hiljaisia. Opastajien puheesta kyllä kuului, että jokainen niistä oli merkityksellinen, mutta valitettavasti kokonaisuus ei vihkiytymättömälle avautunut. En saanut tolkkua siitä, millä vetovoimalla liike Suomessa eteni ja miten suureksi kasvoi.


Ensimmäinen kokous pidettiin Helsingissä 8.11.1889, joten historiallisesta sanomalehtiarkistosta oli helppo tarkistaa liikkeen tuolloin saamaa vastaanottoa. Kovin oli epäilevää ja erityisesti kuuliaisuutta kummasteltiin. Viranomaistenkin kanssa oli hankaluuksia George Scott Railtonin kirjan The Authoritative Life of General William Booth mukaan:
The very beginning of the Work was due entirely to one of his most daring decisions, for it may well be doubted whether any attempt, under the leadership of a foreigner, would have been tolerated at that time. But when a young lady, who had become acquainted with The Army in Stockholm, devoted herself to its service, and after passing some time in Training in London, was sent back with two or three subordinates to begin work in Helsingfors, who could look upon her with suspicion?
The moment she succeeded, however, in inducing a few of her first Converts to put on our uniform or insignia, the police came down upon them, took away all their badges, and declared that the formation of a Corps there must be regarded as for ever prohibited. Even when the Converts were provided with a second supply of badges, they were called to the police-station, and again deprived of them. But the leader had learnt from The General too well the lessons of patient endurance and continuance to give way. And when the police saw her followers supplied a third time with the signs of union with us, having in the meantime had so many opportunities to learn more both of the leader and of her people, they concluded that it would be, after all, the best for the public interest to let them alone.
Itse William Booth kävi kerran Suomessa ja yksi museon aarre oli häneltä jääneet silmälasit. Leike oikealla Uudesta Suomettaresta 19.3.1909.

Istuessani museon viereisessä huoneessa katsomassa vanhojen valokuvien heijastuksia tuli eräs rouva tuomaan jostain jäämistöstä Pelastusarmeijaan liittyvää tavaraa. Museon ja liikkeen arkistoissa on varmasti henkilöhistoriallisesti arvokasta aineistoa, jonka käyttöehdoista en älynnyt paikan päällä kysyä.

perjantai 31. elokuuta 2012

"Kyllä pitäisi enemmän toimittaa"

Olen luullut olevani supernipo nyrpistellessäni ylipitkille riveille ja epäonnistuneille skannauksille (jälkimmäisiä omissakin kirjoissani). En ole kuitenkaan koskaan tajunnut kokea tuskaa nähdessäni samalla sivulla mustavalo- ja värikuvan. Tiistaisessa paneelikeskustelussa Kotiseutukirjallisuuden kymmenen parasta selvisi, että Lassi Saressalo paheksuu syvästi moista ammattitaidotonta taittoa.

Lisäksi, ja ennen kaikkea, hän paheksuu toimittamattomia kirjoja. Tämän hän toi ensimmäisen (mutta ei viimeisen) kerran esiin, kun esimerkkinä kotiseutukirjallisuudesta oli artikkeleista koostuva kotiseutujulkaisu, joissa hänen mukaansa joko ei ole teemaa tai jos on teema, niin on tarpeetonta toistoa. Niinpä Saressalon tuskainen kysymys kuului "Miksi ei toimiteta?". Ymmärrän tunteen, mutta toivon, että Kotiseutuliiton pääsihteeri ei ole niin irti todellisuudesta, ettei tiedä vastausta. Jos harrastajakirjoittajien teksteihin kosketaan varomattomasti ei seuraavassa julkaisussa ole enää kirjoittajia, joiden tekstiä toimittaa.

Suurin arvo, jonka Saressalo tuntui toimittamattomille säläkokoelmille antavan, oli se, että niissä on "etnograafista daattaa" perustutkintojen opinnäytteisiin. Eiköhän kuitenkin olisi parempi, että opiskelijat oppisivat myös lähdeaineiston keruun?

Ottaen huomioon Saressalon aseman hieman ihmettelin hänen heittojaan. Parissa vuodessa kyläkirjan kirjoittanut mies oli tehnyt "sankarityön", joten oliko tarpeen kysyä ääneen "onks hänellä ollut mitään muuta tekemistä". Pitäisikö olla? Onko jotain pahaa kotiseutututkimukseen keskittymisessä?

Maanviljelijän palkitun kirjan yhteydessä Saressalo kommentoi omakustantamista ja epäili rahoituksen onnistuneen "maataloustukiaisten kautta". Varsin asiaton kommentti. Myöhemmin paneelikeskustelussa Reijo Heikkinen sai omakustannuksen kuulostamaan suunnattoman työläältä Y-tunnuksineen. Ilmeisesti hän yritti tehdä sillä rahaa, mikä ei ole jokaisen/järkevän kotiseutukirjailijan tavoitteena. Emmekä me kaikki kulje pakkokauppaamassa teoksiamme sukulaisille ja tuttaville. (Eräät meistä nimittäin ulkoistavat tämän toimen lähisukulaiselle.)
Kirjaesittelyn lopussa oli pari romaania ja paneelikeskustelu aloitettiin keskustelemalla kauno- ja kotiseutukirjallisuuden rajanvedosta. Siinä ei päästy hedelmällisiin tuloksiin ja sitten keskustelu hyppi ees ja taas tuottamatta suurempia helmiä. Mieleen jäi kirkkaimmin Reijo Heikkisen toteamus, että "vaikka luullaan, että suomalaiset ovat erityisen kotiseuturakkaita, niin kyllä Kiinassakin on kotiseututunnetta". Jätti sanattomaksi, mutta illalla muistelin vuoden 1993 ekskursiota Iso Britanniaan. TKK:n henkilökunnan edustaja yllättyi, kun selitin hänelle Skotlannin olevan kuuluisa lohen pyynnistä. Hän oli luullut lohta kalastetavan ainoastaan Suomessa.

Kotiseutukeskeisyys voi joskus mennä överiksi.

Ai, niin. Saressalon mukaan on aivan typerää julkaista kuvia, joilla ei ole kontekstitietoa. Yllä SLS:n Flickr-kansioista: Oidentifierat landskap, Insjölandskap, Oidentifierat landskap.

torstai 30. elokuuta 2012

Elokuun loppua

18.8.
  • Hesari B2. Tarkoittavatko toimittajan "olkatoppaukset" puhvihihoja? 
  • Hesari. Yhteisörahoitus Suomessa helposti laitonta. Mitä minä sanoin.  

19.8.
  • Kurssin esseet aloitettu ja järkytytty englanniksi kirjoittamisen osaamattomuudesta.  
20.8.
 21.8.
23.8.
  • Tampereella uskotaan joukkohaudan olemattomuus vain kaivamalla sellainen esiin. Keskustelu jatkuu seuraavatkin 100 v.  
24.8.
  • "Kuuluisa Kuninkaanlähde pitäisi ruopata" Naapurikuntalainen ei muista ao prunnista koskaan kuulleensakaan.
  •  AL tallensi keskustelun ilmoittamatta tilaisuuden järjestäjille tai paneeliin osallistujille. Nyt netissä.
  • Twiiteissä peräkkäin pilvihavaintoja Strindbergiltä ja Pompejin raportoijalta. Vähän eri juttuja.  
25.8.
  • 13,5 tuntia on ylipitkä kulttuuriretkeksi. 
26.8.
  • Eilisen retken raportti kirjoitettu ja kamera putsattu. Löytyi käsittelemättömiä arkistolöytöjä, uups.  
  • Jätkäsaaren ja Ruoholahden välissä 9 kuution teos, joka kuvaa ekaa sodan jälkeistä sokerilastia? Lisätietoa? (Ei tullut ja siihen oli syy.)
27.8.
28.8.
29.8.
  • Ulkoasiainneuvos: 1918 sota on vapaussota "eturivin historiantutkijoillemme". UM:n virallinen kanta? (aamun
  • Työn ohessa opittua: joissain maissa laki määrää, että kännykän kameran laukaisusta pitää kuulua ääni. Saman luulisi koskevan digikameroita?  
  • Muistiinpano itselle: Älä ota FB:ssä esille vuoden 1918 sodan nimityksiä. Ihmiset eivät vaan voi olla kommentoimatta. Uudelleen ja uudelleen 
  • Otavan Taistelutoverit arvostelun kohteena. Puoliautomaattinen eli itselataava kivääri käännetty konepistooliksi! 
  • Wdytya-jaksossa I maailmansodan karkuri, uusi nimi, mielenkiintoinen juttu. Ja seuraava.  

Kyminlinna ja Sibbesborg


Kuten eilen mainitsin, lauantaisella retkellä poikkesimme Kyminlinnassa. Linnoituksen sisään pääsee vain järjestetysti. Lohduttava sana kaikille muureja ulkopuolelta ihailleille: sisäpuolella ei ollut juuri mitään nähtävää.

Suurimman vaikutuksen teki paikan koko ja käyttämättömyys, sekä historiallisesti että nykyajassa. Venäläisten juuri ennen Suomen sotaa rakentama muuri on nähnyt sotatoimintaa vain kerran sisällissodassamme ja nyt alue on käytännöllisesti katsoen tyhjä. Useampi retkeläinen voivotteli kuulleni rakentamiseen hukattuja resursseja.

Päivän viimeiseen kohteeseen ehdimme kun syysilta oli jo pimentymässä. Sipoon Sibbesborg on todennäköisesti Albrekt Mecklenburgilaisen hallintokauden linnarakennus eli siis sukua Kokemäen linnahankkeelle. Mäen päältä oli hienot näkymät ja voi hyvin uskoa sen puolustuspaikaksi. Keskiaikaisista rakennuksista ei ollut näkyviä jälkiä, mutta kaivauksilla niitä on löytynyt.

Kuulleni ei kukaan valitellut tämän linnoituksen tekoon hukattuja työtunteja. Ilmeisessä vallihaudassa kävellessämme joku kyllä huomautti sen tekoon menneen muutamia lapion heilautuksia.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Langinkoski ja Höyteri

Vellamosta kiirehdimme Langinkoskelle tapaamaan keisarinnaa. Paikka sai haukomaan henkeä. Vaikea kuvitella, että Suomessa olisi upeampaa kesämökkiä hienommalla maisemalla. Koski verannalta nähtynä:
Keisarinna puhui selkeää suomea ja oli tietenkin oikeasti roolihahmoa käyttävä opas. Ulkonäkö stemmasi sopivasti salin seinällä riippuvaan muotokuvaan ja kun en tiedä Maria Feodorovnan elämästä mitään, niin tempaannuin tunnelmaan poikkeuksellisen perusteellisesti. Asiaa auttoi alkuesittelyn pitänyt adjutantti ja seisomaan nousu kunniamarssin soidessa.

Keisarinnan puheesta saimme eloisan kuvan keisarillisesta elämästä kesäpaikassa. Hiukan minua häiritsi lopun ajallinen hyppäys vallankumouksen jälkeiseen aikaan, mutta tietosisällön nimissä ratkaisu oli perusteltavissa.

Langinkosken jälkeen poikkesimme Kyminlinnassa (josta tekstiä huomenna) ja päädyimme Höyterin pronssikautiseen röykkiökalmistoon. Minulle oli uutta tietoa, että skandinaavistyyppisiä hautoja esiintyi näinkin itäisellä rannikolla.

Paikkaa mainostettiin bussissa hiidenkiukaiden lisäksi laivalatomuksilla ja toiveeni ehtivät kohota turhan korkealle. Komean hiidenkiukaan vieressä seisoessamme nimittäin ihmettelin hiljaa mielessäni, että milloin lähdetään katsomaan niitä laivalatomuksia. Kävi ilmi, että lähin oli puolen metrin päässä jaloistani. (Kuvassa toisen retkeläisen jalat.)

Yllä näkyvästä hiidenkiukaasta on löytynyt Suomessa harvinainen (eli toistaiseksi ainoa) pronssinen kaksoisnappi. Samanlaisia tunnetaan eniten Tanskasta ja jossain määrin Ruotsista. Ensimmäisenä tuli mieleeni, että nappi todistaa paikalla olleen skandinaaveja, mutta yön yli nukuttuani rauhoituin. Onhan joku suomalainenkin voinut käydä maailmalla ja tuoda esineen mukanaan. (Myönnetään: vähemmän todennäköistä.)

Minkähän takia esihistorian esityksissä kauppatavara, tavat ja muu "tulevat" Suomeen ja suomalaiset pysyvät passiivisesti paikoillaan?

tiistai 28. elokuuta 2012

Fort Slava ja Vellamo

Lauantaiaamuna hyppäsin pitkästä aikaa Helsingin kesäyliopiston retkibussiin, jonka kohteet olivat pääasiassa Kotkan ympäristössä. Menomatkalla pysähdyimme Agricolan kotitalolla, jonka mahdollisia perustuskiviä yllä. Bussissa kiersi Hanna-Maria Pellisen kaivausraportti Matka Mikael Agricolan aikaan, joka olisi saanut päätyä käsiini hieman aiemmin. Jäin miettimään, että onko historiallisen ajan kyliä kaivettu missään muualla Suomessa kuin Uudellamaalla?

Kotkaan päästyämme kävelimme suoraan alukseen, joka vei meidän Fort Slavaan. Uusi tuttavuus minulle. On venäläisten Kustaan sodan jälkeen rakentama linnoitus, joka ei nähnyt toimintaa kuin Krimin sodassa, jossa englantilaisten laukaukset mursivat nämäkin muurit.


Linnoitussaarelta paatti vei meidät merikeskus Vellamoon, jossa vierailu pari vuotta sitten jätti sekavat muistot (osa1 ja osa 2). Sekavaksi meni nytkin, sillä museokiertelyyni jäi ennen opastettua kierrosta aikaa vain puolet lounastunnista.

Merimuseo navigaatiolinjaa kävellen tuntui selvemmältä kokemukselta kuin edellisellä kerralla. Mutta ihailemiani 1500- ja 1600-luvun astioita ei sillä tekniikalla nähnyt ollenkaan. Niitä piti erikseen etsiä ja samalla löysin takakulmasta erillisen pienen meriarkeologiaosaston, jossa oli myös jännittäviä löytöjä esillä.

Maakuntamuseoon ehdin hätäisesti kurkistaa. Sen kaksi kerrosta vaatisivat reilusti aikaa. Sisältö on monipuolista; huomasin m.m. sotalapsiosion ja rikollisuudenkin esittelyn. Sekä Fort Slavan pienoismallin.

Meille oli tilattu opastus museokeskuksen vaihtuvaan näyttelyyn Mereen menetetyt, joka käsittelee St. Mikaelin ja Vrouw Marian hylkyjä. Itse en näyttelystä saanut juuri mitään irti, mutta merellä viihtyvä tuttavani tykkäsi. Näyttelyn punaisesta langasta sain sentään kiinni. Hylkyjä voi nostaa esille (Vasa-laiva), nostaa esineet (St. Mikael) tai tutkia paikan päällä koskematta (Vrouw Maria). Kullakin omat hyvät ja huonot puolensa.

Matka jatkuu huomenna ja ylihuomenna.

maanantai 27. elokuuta 2012

Johtopäätöksiin hyppäämistä

Olen jossain välissä laittanut Henrik Arnstadin blogin seurantaan ja ehtinyt sittemmin unohtaa kenestä oli kyse. Miehestä, jonka mielestä Suomi piilottelee vastuutaan holokaustista ja natsiyhteistyöstä.

Asia palasi mieleen Arnstadin tuoreimman blogipostauksen myötä. Sen otsikko on En minnessten på åländsk kyrkogård. Selkeässä valokuvassa on muistokivi Krigets offer 1941-1945, johon on kaiverettu kymmenen nimeä kuolinpaikkoineen. Ensimmäiset ovat merelliselle Ahvenanmaalle sopivia: Hangon rintama ja Itämeri. Kaksi on kuollut Äänislinnassa, jonka rintamalle on myös voinut Ahvenanmaalta päätyä. Mutta Bremen 7.7.1942, Pölitz 8.2.1945 ja 1.3.1945 sekä Okinawa 11.5.1945? Arnstadilla ei ole näiden kanssa ongelmia:
Vissa ålänningar restes mycket långt för att bli “offer”.
Ilmeisesti Arnstad ei ole tutustunut Kansallisarkiston artikkelikirjaan Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin, vaikka siinä on tekstit englanniksikin. Siitä nimittäin selviää, että
Internoiduista merimiehistä kuoli Pölitzin leirillä 21, joista 12 sai surmansa liittoutuneiden 8.2.1945 suorittamassa ilmapommituksissa, sillä pommisuojaa ei vangeille ollut varattu.
Eli Pölitzissä kuolleiden osalta lainausmerkit sanan uhri ympärillä ovat melko turhia. Mitä tulee Okinawaan, veikkaan, että kyseinen mies oli todennäköisemmin Amerikan joukoissa kuin akselivaltioiden Japanin.

Historiaa maisemassa, tavallaan

Eilinen kaunis sää houkutteli minut pitkähköön kävelyyn Helsingin rannoilla. Ruoholahdessa minut pysäytti rivi kuutioita, joita en aiemmilta ohikuluilta muistanut ja luulin näin uudeksi elementiksi maisemassa. Nappasin antiikkikännykälläni kuvan vastavaloon:

Lähistöllä nautti auringosta mies, joka vaikutti niin paikalliselta, että rohkaistuin kysymään, josko hän tietäisi teoksesta jotain. Vakuuttavasti hän totesi sen symbolisoivan ensimmäistä sokerilastia sodan jälkeen. Teos tuntui silmissäni heti merkittävämmältä ja hienolta satamahistorian dokumentoinnilta.

Yritin kännykällä surffata lisätietoa, mutta en saanut esiin mitään sopivaa. Päästyäni tietokoneen ääreen Helsingin kaupunginmuseon julkisten veistosten karttahaulla paljastui, ettei kuutioilla ole mitään tekemistä sokerin kanssa. Kyse on kulttuuripääkaupunkivuoden jäänteistä.

Tuskin mies minua tarkoituksellisesti harhautti. Olisi mielenkiintoista tietää, miten hänelle oli syntynyt virheellinen käsitys ja kuinka laajalle se on ehtinyt levitä.

Tarkemmin ajateltuna (ja googlattuna) ensimmäisestä sokerilastista sodan jälkeen ei ole erityisemmin puhuttu. Ja ensimmäinen kahvilasti vietiin Turkuun eikä Helsinkiin.

Vieraassa paikassa

Sain viestin, jossa pyydettiin blogissa käsittelemään Katihaa eli Karjala-tietokantahakua. Kyseisen palvelun maininnat ovat tosiaan tainneet jäädä vähälle, sillä käyttöliittymä ei ole mieleiseni ja Karjala suhteellisen harvoin mielessäni. Eikä nytkään mielessä mitään erityistä aihetta, joten haetaan vaikkapa omalla sukunimellä. Ja yllätys, yllätys, yksi tietue tuli ulos.

Se oli yllättävää kuin myös se, että kyse oli 1900-luvulla eläneestä henkilöstä. Ilmeisesti johonkin aikaan mennessä kuolleet henkilöt ovat haettavissa, vaikka ohjeissa lukee "100 vuotta nuoremmat kirkonkirjatiedot ovat käytettävissä ainoastaan Mikkelin maakunta-arkiston tutkijasalin ns. Katiha-tietokoneilla". Ensi silmäykseltä vaikuttaa oudolta myös se, että kuolema on tapahtunut Sortavalassa vuonna 1947, mutta ei ole ensimmäinen kerta kun kirkonkirjamerkintä on hieman irti todellisuudesta.

Lyyli ja isänsä Matti ovat mukana Rogel-sukuseuran henkilöhakemistossa eli lienevät kotoisin Länsi-Suomesta. Takaisin Karjalaan. Olisi hupaa testata onko sinne päätynyt Kokemäellä syntyneitä, mutta syntymäpaikka ei valitettavasti ole hakukentissä vaikka niitä monta onkin. Rippikirjoista se on kyllä tallennettu.

Pohjanmaalta Karjalaan päätyi eräs Hohenthal-perhe, jota olen joskus Katihassa tarkastellutkin. Nyt uudelleen sukunimellä hakien saan reilusti tuloksia. Mukana on niin paljon rippikirjoja, että perhekokoonpanoista syntyy jo tällä uskottavia, vaikka originaalilähteet pitäisi tietenkin jaksaa tarkistaa.

Pääosin tuloksia avatessa näkymät ovat helposti ymmärrettäviä. Muuttokirjojen yhteydessä pitää keskittyä, että tietää mistä minne ollaan muuttamassa. Hieman vaihtelevalta tuntuu tuloksia selatessa se, onko näkyvissä seurakunnan nimi. Selkeä viite tässä näkymässä alkuperäislähteeseen olisi ollut asiallinen ratkaisu.

Valitettavasti läpikäynnissä löytyi myös sellaisia erikoisuuksia kuin kaksi nuorena kuollutta lasta, joilla on kuoleman ja hautauksen väliä yli 10 vuotta. Muusta tiedosta päätellen (ja Hiskiin kurkistaen) hautauspäivä on oikein, mutta syntymä- ja kuolinvuosikymmen väärin. Tuleepa palautteen antokin testattua.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Kerättyä

Jessica Parland-von Essen osallistui kulttuuriperintöväen seminaariin ja raportoi på svenska. Teksti on hieman positiivisempi kuin kesken tapahtumaa Jessican lähettämä twiitti "Medborgarna har inte rätt att komma till arkiven" #hoppsan #avoinGLAM. Keneltä lainaus oli, sitä hän ei suostunut kertomaan.

Viime viikonlopun Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta raportoivat Juuso HyvärinenEva Ahl-Waris (på svenska) ja Petteri Järvinen, joka päätyi visioimaan tulevaisuuden 1900-luvun markkinoita.

Anneli ajatteli Aamulehden uutista vahakabinetista.

Juha-Matti Granqvist kävi Eino Jutikkalan haudalla.

Charlotte Vainio kirjoitti på svenska Birkan asemasta Ruotsin syntymyytissä tuoreiden meriarkeologisten löytöjen innoittamana. Andreas Koivisto summeerasi Vantaan kenttäarkeologiakauden. Ilari Aalto (ex-Ilarios) jatkoi arkeologista matkakertomusta pohjoiseen. Olli Bäckström on Aboa Vetuksen lumoissa.

Juha Vuorela kehuu Elävän arkiston tarjoamaa Aleksandra Kylanderin haastattelua, jossa käsitellään Louhisaaren elämää. JVahe kommentoi Mannerheimin osuutta vuoden 1918 punaisten kuolemissa. Lucilla Lin kommentoi 1918 keskustelua.

Viljami Lappalainen aloitti tekstinsä
13.08.2012 keskustelin erään ystäväni kanssa yhteiskunnasta ja historiasta. Hän sattui mainitsemaan käsityksen historiasta jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden tutkimuksena.
Raija luki Kristiina Vuoren kirjan Näkijän tytär.

Exme kävi keskiaikamarkkinoilla:
Keskiaika osoittautui kuvottavaksi: ihan normaalin ja kiltin näköiset ihmiset myivät korpinjalkoja, joita voi kätsästi ripustaa koruksi kaulaan. Vaikka korpit lienevät kuolleet luonnollisen kuoleman, näin mielessäni vain korppeja, joilta on amputoitu jalat. Yököttävää.
Toiset ihan normaalin näköiset ihmiset olivat kasanneet myyntipisteensä eteen laatikollisen hirvenjalkoja ja ihraa. Kärpäsen pörräsivät, pata porisi, ja taas ihan normaalit ihmiset ostivat tästä kuvotuksesta keitettyä saippuaa. Psykopaattikamaa, minusta, on kuolleista keitetty saippua. Kuka sitä haluaa iholleen?

Eräänä aamuna Nousiaisten Sontamalassa

Kesällä 1761 auringonnousun aikaan oli talon väki Nousiaisten Sontamalassa jo ylhäällä ja toimissaan. Uuni oli saatu lämpimäksi ja leivät olivat paistumassa. Yhtäkkiä rakennus alkoi natista niin kamalasti, että väki ryntäsi kiireesti ulos. Pian lähiympäristön taloja vajosi maahan...

Mitä oli tapahtunut? Kylä oli rakennettu pienen vähävetisen joen rannalle ja joen penkka petti. Tapahtumasta seurauksineen lähetettiin valtakunnalliseen jakeluun yksityiskohtainen selostus, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 14.9.1761. Luettavissa kokonaisuudessaan alla.