Kokemäeltä Amerikkaan, osa 78

Kokemäen kaupungin pienessä lukemistossa Eino Pertola kertoo:

Joenpuoleisella rinteellä oli muutamia pienempiä asuntoja kuten Ala-Haapion setämiehenpirtti ja hyvin vanha seppä Stenvallin asunto. Muistan, kuinka sodan jälkeen tapasin Tulkkilassa Amerikasta käymään saapuneen vanhan miehen, joka ilmoitti nimekseen - länsimaisesti ääntäen - “Elmer Stonewell”. Hän oli entisen Tulkkilan sepän Stenvallin Jalmari -niminen poika. Sepän paja oli ollut aikoinaan jokirannassa myöhemmin rakennetun meijerin tienoilla.

Frank Elmer syntyi Kokemäellä 29.7.1882 varanimismiehen tyttären Josefiina Vilhelmina Selinin pojaksi. Äiti meni pari vuotta myöhemmin naimisiin työmies Heikki Maunu Stenvallin kanssa. Pertola on ilmeisesti muistanut Elmerin perhesuhteet hieman väärin, mutta epäilemättä tavannut Amerikan vieraan kuten yllä kuvaa.

Väestönlaskentoihin kerrotun perusteella Elmer saapui Amerikkaan vuonna 1902. Viisi vuotta myöhemmin syntyi hänen tyttärensä Helen (Helmi) ja vuonna 1910 poika Eino Elmer. Samana vuonna pidetyssä väestönlaskennassa perhe asui Duluthissa Minnesotan osavaltiossa ja näin myös ensimmäisen maailmansodan kutsuntakorttia täytettäessä, jolloin Elmer työskenteli sepän apulaisena. Asuinpaikka ja ammatti oli sama myös vuoden 1920 väestönlaskennassa. Vuonna 1930 Elmer oli plasterer eli jonkinlainen laastinlevittäjä.

Minnesotan suomalaisten historian mukaan Elmer osallistui Duluthin työväenliikkeen toimintaan. 1930-luvulla iskeneen laman aikana suomalaiset organisoivat Dululthissa leipäjonon ja Elmen toimi tämän hankkeen puheenjohtajana.

Elmer kuoli Minnesotassa helmikuussa 1969.

Lähteet:
Kokemäen kaupungin pieni lukemisto
Kokemäen rippikirja 1881-1890 s. 636, 487, 1891-1900 s. 605
Minnesota Birth certificate index (certid# 1907-42829, 1910-34150)
The History of the Finns in Minnesota s. 271, 223
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Duluth Ward 3, St Louis, Minnesota; Roll: T624_724; Page: 6A; Enumeration District: 167; Image: 745.)
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: St Louis County, Minnesota; Roll: 1675462; Draft Board: 2.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Duluth, St Louis, Minnesota; Roll: T625_858; Page: 16A; Enumeration District: 115; Image: 961.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Duluth, St Louis, Minnesota; Roll: 1126; Page: 2A; Enumeration District: 62; Image: 989.0.)
Ancestry.com. Minnesota Death Index, 1908-2002
Ancestry.com. Social Security Death Index (Number: 473-14-2141;Issue State: Minnesota;Issue Date: Before 1951.)

Koirien veteen heitosta kysymys

Tukholmassa 17.5.1771 annettiin määräys, joka julkaistiin painatteena ”Kungörelse och förbud, för stadsens infvånare, at låta kasta hundar i strömarne och canalerne. Gifwen Stockholms Rådhus den 17 Maji 1771.”

Kungliga Biblioteketin työntekijä teki painatteen kannesta digitaalisen kuvan ja julkaisi sen Vardagstryck-blogissa 30.12.2010. Oli minusta hauska ja laitoin samana päivänä linkin FB-seinälleni melko varmana siitä, että Koiria Suuresti Rakastava Kaverini (KSRK) reagoi. Olin oikeassa:

Minä: Eläinsuojelua vuosimallilla 1771: koiria ei saa heittää vesiin?
KSRK: eläinsuojelulainsäädäntö jo tuolloin siis kohdillaan..?! Cana-lerne ? Förstår inte, förlåt...
Minä: Tukholma on Pohjolan Venetsia, joten kanaaleita tarkoitettaneen. Tarkemmin ajateltuna kyseessä saattoi olla ympäristön- eikä eläintensuojelu. Jos koirat heitettiin veteen kuolleina. Valitettavasti skannasivat vain etusivun ja paljon kysymyksiä jää vastaamatta.
KSRK: just niin. Eli voidaan päätellä, että tähänkin oli koira haudattuna..?
Minä:Pitänee tsempata ja kommentoida ruotsiksi kyseiseen blogiin. Jos kertoisivat lisää.

Sain aikaiseksi kommentin: "Vad det fråga om att skydda hundar eller vatten? Skulle gärna se ytterligare sidor…" Se roikkui useampia päiviä odottamassa hyväksyntää, KB:ssä ei tehdä uudenvuoden viikonloppuna töitä. Mutta kun tehdään niin ollaan ystävällisiä. (Ja olivathan ne silloinkin yliystävällisiä kun nolasin itseni paikan päällä pillittämällä lainaustiskin vieressä.) Eli vastaus kuului:

Hej!

Man vill skydda vattnet!

"..hwaribland sjuke hundar kunde komma at kastas i watnet, däraf swåra påfölgder äro att befrukta..." och "...utan åligger alla dem, som hos sine hundar förmärka tecken til sjukdom, at draga försorg, det deras hundar, antingen lefwande eller döda, warda til de utsedde ställen utförde."

Just nu kan jag inte ordna så att vi kan lägga ut övriga sidor (som för övrigt är två till antalet), men nästa vecka kan det gå. Är du fortfarande intresserad?

Kommunikointi on kivaa, vaikka sitten kyse olisi sairaista koirista.

Marginaalihistoriaa

Muistaakseni en suuremmin pitänyt Juha Ruusuvuoren kirjasta Muukalainen muumilaaksossa, mutta silti varasin kirjastosta uutuutensa Muukalainen Rantaruotsissa. Se osoittautui (finnomaanin silmin luettuna) varsin mitäänsanomattomaksi retkikuvaukseksi yhdistettynä ihmeelliseen suomenruotsalaisten ihannointiin. Vaikka oli haastateltu professoria, jonka mielestä "paikannimien etymologia kertoo vanhan asutuksen Pohjanmaalla olleen suomenkielistä", aloittaa Ruusuvuori seuraavan kappaleen

"Ruotsin saapuminen maahamme vasta keskiajalla on asetettu kyseenalaiseksi. Suomalaiskiihkoileva kansallisvaltiomme halusi osoittaa heti itsenäisyyden aluksi, että täällä on aina asunut yksi kansa, joka on puhunut yhtä kieltä eli suomea." (s. 136)

Hieman myöhemmin Ruusuvuori toteaa:

"Muinaiset kansat ovat seilanneet tähän maakuntaan vettä pitkin, siitä olen vakuuttunut. Keski-Suomen ryteikköjen läpi taapertaminen Venäjän puolelta olisi ollut aivan liian työlästä porukoille, joilla oli käytössään vain tylsät pronssiset vesurit. Suomenniemen pääkielet kaksi tuhatta vuotta sitten ovat tutkijoilta härän peitossa, joten en jaksa niitä ruveta spekuloimaan." (s. 145)

Ilmeisesti Ruusuvuori ei myöskään jaksanut Pohjanmaan rannikkoa kulkiessa huomata mereen laskevia JOKIA, joita myös on kulkuväylinä tavattu pitää.

Mutta Ruusuvuori on viitsinyt kyllä kopsata historiankirjoista irtonaisia tapahtumia sivujen alareunoihin. Näiden yhteys leipätekstiin ei auennut.
Historiaa esitettiin myös isompina faktaruutuina, joista mielenkiintoisin oli riimukivikatsaus sivulla 40. Jos Pohjanmaa olisi ajanlaskun alussa, tai edes tuhat vuotta myöhemmin kuulunut Ruotsin kulttuuripiiriin niin eikö riimukiviä pitäisi olla joka mäessä?

No, itse asiassa ei oikeastaan. Ulkomuistista sanoisin, että riimukiviä on enimmäkseen Tukholmasta etelään (*). Josta asutuksen siirtyminen pohjoiseen Västerbotteniin on ollut jokseenkin yhtä vaivalloista kuin Ruusuvuoren kauhistelema metsässä rämpiminen. Paitsi merta pitkin, uups. Taidan jättää pohjoismaisen ja pohjalaisen esihistorian sikseen, kunnes käsiini on päätynyt aiheesta joku asiallinen opus.

(*) Ruotsin muinaismuistoja voi kartoittaa Kringla-palvelusta. Oikella 96:n kappaleen otos riimukivihaulla. Ulkomuistini petti jälleen, enemmistö Tukholman ympäristössä, joka puolella. Paitsi itäisellä.

Hesarin sivuilta viime vuonna

Olipa hyvä, että kävin kuuntelemassa Meinanderin esityksen ja tulin oikeaan uskoon ajoissa. Teki helpommaksi omaksua olleellinen Ylioppilaslehden jutusta Natsi-Suomi, jota Jaakko Lyytisen kolumni Hitlerin vieraana 12.12.2010 kommentoi Hesarissa. Lyytisen tekstiä moukaroi sitten Hesarin yleisöosastokirjoituksessa Lipponen, joka kannatti jonkinlaista erillissotatulkintaa. Selvästi harhaoppinen, uususkovaisen silmin.

Vielä enemmän yleisöosastokirjoituksia generoi Hesarissa 5.12.2010 dokumentoitu Mikko Majanderin ja Mikael Jungnerin keskustelu työväenliikkeen roolista vuoden 1918 sodan synnyttäjänä. Minun kommenttini: jos jokaikinen suomalainen olisi jäänyt kotiin istumaan, sotaa ei olisi käyty. Tätä faktaa ei voi kiistää. Vai voiko?

Hesarin kulttuurisivu esittel kokonaisen sivun artikkelilla 6.12.2010 Johan Bäckmania, jolta on tulossa talvisodan historiasta kirja. Esa Mäkisen juttu päättyy:

"Historioitsija Ohto Manninen on osoittanut venäläisten ampuneen Mainilan laukaukset perustuen venäläisiin alkuperäislähteisiin. Bäckman ei niihin kuitenkaan usko

"Mun mielestä sellaisia lähteitä ei voi olla olemassa", Bäckman sanoo.

Olet siis nähnyt lähteet, ja sen ettei niitä ole olemassa?

"Minun mielestäni, jos Manninen väittää viittaavansa joihinkin lähteisiin, hän vääristelee niitä."

Toim. huom.: olemattomia lähteitä ei voi nähdä.

Äiti ei vastannut kirjeeseen 1789

Maria Catharina Seliger, Turun akatemian piirustusmestari Johan Henrik Seligerin ja Brita Elisabeth Holmlinin tytär, oli syksyllä 1789 yliamiraali kreivi Ehrensvärdin (*) taloudenhoitaja Karlskronassa. Suomeen oli jäänyt leskiäiti ja sisaruksia, viimeisenä osoitteenaan Lupajan kylä Perniössä. Sieltä ei Marian kirjeisiin ollut tullut vastauksia eikä edes pitäjän kirkkoherra Anders Gadolin ollut saanut aikaiseksi vastausviestiä. Niinpä oli aika kokeilla sanomalehti-ilmoitusta, jonka julkaisi Inrikes tidningar 24.8.1789:

Marian vanhemmat löytyvät Genoksen artikkelista: Lisa Ruth Blomin ja Hans Holmlinin tytär Brita Lisa sekä "Grawören Seliger". Hiskistä löytyy Turun ruotsalaisessa seurakunnassa avioliitto 5.8.1753 ja kastetut tyttäret Maria Catharina s. 21.5.1754, Carolina s. 1.11.1756 ja Johanna Hinrietta s. 17.2.1763.

Perheen isä kuoli Turussa 12.5.1763 59-vuotiaana. Lupajasta Seliger-porukkaa ei Perniön rippikirjoista 1772-1781 & 1782-1789 yhdellä läpikäynnillä löydy. Äidin ja sisarusten hautaukset eivät osu Hiski-hakuihin. Seuraava lähestymistapa olisi lähteä hakemaan perhettä Turusta 1760-luvulla tai Brita Lisan sisarusten ympäristöä. Jätetään tekemättä.

(*) Kyseessä Carl August Ehrensvärd (1745-1800), Viaporin rakentajan, sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin poika. Hänen havaintojaan Pohjolasta lainasin tänne blogiin viime vuonna.

Metsäteollisuuden historia on mielenkiintoista!

HY AY 2010-2011, Hhs127 Talous ja talouspolitiikka

Avoimen yliopiston opintojen johdosta kannoin kirjastosta kotiin Markku Kuisman tiiliskiven Metsäteollisuuden maa. Kirjan, johon en ikipäivinä olisi vapaaehtoisesti koskenut.

Mutta nyt luin. Rehellisyyden nimessä, en ihan kokonaan. Mutta sen verran, että kiinnostuin aidosti ja ihka ensimmäistä kertaa metsäteollisuuden historiasta. Ja taloushistoriasta.

Kuisma kirjoittaa erinomaista tekstiä (enkä muistaakseni ole ensimmäinen tämän todennut). Hän lähti liikkeelle selvästä tutkimuskysymyksestä ja avasi talouden dynamiikan hienosti ja kiinnostavasti. Erityisesti kun mielessä oli oma tutkimusnäkökulma (lue: esseen työotsikko) historia Suomen maaseudulla(kin) 1600-luvulta 1800-luvun loppuun aukesi aivan uudella tavalla.

Hyvin todennäköisesti samat asiat on esitetty muissa käsissäni käväisseissä kirjoissa, mutta eivät ole menneet jakeluun. Rahaverotuksen vaikutukset, isojaon merkitykset ja maailmantalouden heijastukset Suomeen ovat nyt niin kristallinkirkkaita päässäni, että toivon saavani ne sieltä levitettyä kymmenelle liuskalle. Ihan piakkoin.

Hm! kyllähän se niin on; on kai.

Jo nyt maailma tulee peräti villiin, sanoi äiti, kuin antavat lapsillensa semmoisia nimiä että maksalle käy jo kuullessakin. En kissallenikaan antaisi semmoista hullua nimeä. Ja mistä on saatukaan? Ei semmoisia minun nuoruudessani kuultu eikä kutsuttu. Tuo on kaiketi lainattu herrasväeltä niinkuin monet muutki turhuudet. Jos talonpoikainen kansa hyvältä herrasväeltä lainaisi hyvät tavat, puhtauden, raittiuden, siistin elämän, siitä olisi kunniaa. Mutta mitä vielä. He lainaavat kaikki turhuudet ja jättävät parhaan lainaamatta. Silkit ja soljet, kippakengät ja kappatakit, kaikki turhuudet lainataan; ja nimet sitte!

Näin puhui Toimelan emäntä jatkokertomuksessa Kuinka nuoresta vaimosta tuli kelpo ihminen. Se julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 7.-21.2.1854. Tuolloin kunnon emännän piti "nousta aamusin kello 3 ja kesällä kello 2, koko päivän olla raskaassa työssä" ja moinen ei onnistunut turhanpäiväisen nimen kantajalta. Ainakaan tässä tarinassa.

Sen miten tarinan otsikon mukainen toimenpide onnistui voi lukea joko Historiallisen sanomalehtikirjaston kappaleista tai suhteellisen puhtaaksi kirjoittamastani kappaleesta. Lopuksi saa sitten yhtyä Toimelan isännän toteamukseen "Hm! kyllähän se niin on; on kai.".

Kuten tavallista on ollut, sanomalehdessä ei paljastettu kertomuksen kirjoittajan nimeä. Wikipedian mukaan Gustaf Erik Eurénin (1818-1872) teoslistalla on samanniminen kirja, jota en ole vielä saanut käsiini tarkistaakseni mahdollisen yhtäläisyyden. Eurénin ensimmäisen vaimon nimi Axiana sopisi kuvioon...

Katsoa saa, saako koskea?

Kurkkasin Sukuhakuriin, jossa kysymys kuului:

Voiko sukuaan koskevan kirkonkirjasivun julkaista blogissan asiaa koskevan tekstin ohessa? En ole oikein varma kun ajattelen että pitäisikö kysyä ensin lupa jostain.

Tähänkin blogiin viitattiin keskustelussa, joten minun varmaan pitäisi tietää oikea vastaus. Hämärän muistikuvan perusteella löysin postilaatikostani vuoden 2008 lopussa Vuorelan Juhan kanssa asiasta käydyn viestinvaihdon, jonka jälkeen kysyin asiasta SSHY:ltä. (Tuohon aikaan rippikirjan kuvia ei ollut kuin heillä.) Mielestäni sain vastauksen "Tottakai saa käyttää", mutta eihän sitä tietenkään löydy mistään.

Eikä paljoa lämmitä, vaikka jossain postilaatikossani edelleen olisi. Tällaiset asiat pitäisi olla esillä kyseisellä sivustolla. Joten tarkastetaan tilanne.

SSHY. Etusivulla "125 vuotta vanhemmat kirjat ovat kaikkien vapaasti tutkittavina. " Eli saa katsoa, mutta saako kopioida ja uudelleenjulkaista? Kaikki linkit vasemmalta auki, ei sanaakaan asiasta.

Arkistolaitoksella on asioiden mietintään käytetty aikaa ja toisin kuin SSHYllä, palkattuja työntekijöitä on pitkin käytäviä. Viime vuoden uudistuksia digitaaliarkistossaan oli painike, jolla saa tallennettua kuvan jpeg-muodossa. Tämä viittaa siihen, että näin saa tehdä. Mutta saako tiedostolle tehdä muuta kuin tallentaa? Lupaavin paikka vastauksen löytämiseen vaikuttaisi olevan Käyttöohjeet, joka ohjeistaa tallentamisen, muttei sano sanaakaan kuvien käytöstä. (Saman voi sanoa arkistosaleissa itse otetuista kuvista, joista annetaan ohjeistusta vain ottamiseen, ei käyttöön.)

Mikä ei ole erikseen kiellettyä on sallittua? Mielummin tuonkin näkisi selkeästi auki kirjoitettuna. Rohkenen epäillä, ettei käyttöön ole esteitä, sillä olen tänne kopioinut kuvia jo suhteellisen paljon, tiedän Arkistolaitoksen työntekijöiden niitä täällä nähneen eikä kukaan ole reklamoinut.

Minkä kunniaksi esille ote kartasta "Helsinki ympäristöineen. 173. jalkaväkirykmentin ja 9. reservin jalkaväkipataljoonan sijoitus " polulta Karttakokoelmat > Vanhempi kartta- ja piirroskokoelma > Kartat > ja samalla ilmaan hento toivomus, että tulevaisuuden kehitys tuo metadatan kuten VUOSILUVUN samaan käyttöliittymään kuin digitoidun kartan.

Pakana kävi lähetysmuseossa

Rohkenin viime sunnuntaina käydä Helsingin Ullanlinnassa sijaitsevassa KumbuKumbussa, joka on Suomen lähetysseuran museo. En yksinäni ole saanut itseäni ovesta sisään, mutta nyt onnistui, kun sain kaveriksi Hennan, joka kirjoittaa Kaikenlaista mielen museoista.

Kummallakaan meillä ei ollut kovin selvää etukäteiskäsitystä museon sisällöstä. Kierrettyämme tilapäisnäyttelyn ja pysyvän näyttelyn olimme yhtä mieltä siitä, ettemme olleet saaneet tietoa lähetyksestä, lähettiläistä emmekä kulttuurien kohtaamisesta. Joita olimme ajatelleet lähetysmuseon todennäköisesti esittelevän.

Perusnäyttely omisti puolet tilasta Ambomaan omalle kulttuurille ja puolet hieman heikommin katetulle Kiinalle. Eikö alkuperäiskulttuuri ollut juuri sitä, mitä (osittain) mentiin korvaamaan/tuhoamaan? Vaikea nähdä luterilaista uskoa rinnakkaiselossa esillä olleiden taikaesineiden kanssa. Mutta mahdollisesti ei tuhottukaan mitään ja kaikki on ennallaan? Näyttelyn tiedoilla kysymykseen on mahdotonta vastata.

Pääsääntöisesti esineille oli suhteellisen hyvät esittelytekstit ja erityisesti afrikkalaisella puolella oli paljon mielenkiintoista. Innovatiivinen kirnu, kauniita kirveitä ja sen sellaista. Massiivisia metalliesineitä naisten raajoja kahlits... koristamaan. Mutta koko museon mielenkiintoisin kulma oli mielestäni Kiinan puolen neljä vitriinillistä pienoismalleja. Ihmisiä enemmän ja vähemmän tunnistettavassa toiminnassa. Niistä ei ollut mitään esittelytekstiä, olisi mielellään lukenut lisätietoa. Lipputiskin takaa saimme tietää, että mallit olivat koululaisten tuotantoa ja kuvasivat aikansa elämää. Jäi vaan epäselväksi minkä ajan.

Ja koska en viitsinyt käydä lunttaamassa erillisestä aikajanasta Kiinan lähetystoiminnan vuosia, ne jäivät täydeksi mysteeriksi. Kuten sekin miksi lähetystoiminta ei ollut museossa esittämisen kohteena.

Kartan kaipuusta

Otin viime viikolla asiakseni kommentoida erästä käsikirjoitusta. (Ei pyydetty tekemään, mutta aiemman asiaan sekaantumiseni johdosta tuntui rintamakarkuruudelta lusmuilla loppusuoralla. Kielikuvia sekoittaen.) Kyseessä on paikallishistoria ja pelkän tekstin sisältäviä liuskoja käännellessäni kaipasin kerta toisensa jälkeen karttoja.

Jos puhutaan kansakoulun sijoituspaikoista, ei niillä ole juuri mitään merkitystä (minusta), ellei pysty ymmärtämään paikkojen suhteita toisiinsa ja muihin maamerkkeihin. Jos rakennuksia nousee yksi toisensa jälkeen yhden ja saman maatilan maille, herää lukijan mieleen kysymys tonttien tarkemmasta sijainnista ja laajuudesta. Jos tie määritellään päätepisteillä, joita ei tunnista, on koko tie hukassa, ja kannattaako siitä sitten edes puhua? Mutta jos olisi kartta, toinen ja kolmas...

Varmasti on historiankirjoitusta, jossa fyysinen tila ja etäisyydet menettävät merkityksensä. Itse olen kuitenkin edelleen kiinni mikrotasossa, jossa yksittäisen ihmisen elämän ymmärtämiseksi on saatava mentaaliselle kartalle kiintopisteet ja niiden välille kulkukelpoiset yhteydet. Tämä ymmärrys sitten kirjoitettava osaksi tekstiä ja piirrettävä toisinaan kartaksi.

Nimenomaan piirrettävä, sillä valmiit kartat harvoin kertovat selvästi tarvittavan. Osa omiin kirjoihini tekemistäni kartoista vaikuttaa muiden silmin varmasti naurettavilta, mutta ne kiistatta auttoivat itseäni tilanteiden ja tapahtumien hahmottamisessa. (Joka oli projektien perimmäinen tarkoitus.) Olen tehnyt yhden ainoan kirjan, jossa ei ole yhtään karttaa. Sen äitini luki (oman todistuksensa mukaan) kolme kertaa ja sanoi sitten, ettei edelleenkään ymmärtänyt sisältöä. Yksi kartta ei olisi pelastanut kokonaisuutta, mutta tuskin pahentanutkaan.

Kuvituksena Veteli, joka redusoitui tietokoneavusteisesti aika vähiin: tie, joki, kolme asuinpaikkaa ja kirkko. Muuta en tekstissä maininnut. Kai. (Oksa Hohenthalien sukupuussa, 2007)

Parantaisen Jarin oppeja

Gurumarkkinoinnin Jari Parantainen kehui DNA-testauspalvelua.

Tuo rivi olisi mahtunut peruslinkkikokoelmiini, mutta kun oli koossa muutakin Parantaisen viisautta niin päätin tehdä erillisen jutun.

Joulukuussa Parantainen paljasti, että suunniteltu omakustannekirja siirtyi oikealle kustantajalle. Vastauksena kysymykseen miksi:

Opimme kantapään kautta, että omakustanne on roskaa.

Siis makkelia. Sekundaa. Silkoa.

Kun kerroimme, että kustannamme kirjamme itse, kuulijoiden reaktiot olivat aina samat:

"Jos kirja ei ole kelvannut kustantajalle, sen täytyy olla tosi paska."

Läheskään kaikki eivät sanoneet sitä ääneen. Mutta jopa insinööri näki sen naamasta. Ihmiset eivät pystyneet peittämään mietteitään.

Tuttuja elementtejä. Mutta minun silmissäni Parantainen on brändi, jonka olisi pitänyt kantaa moisen yli. Tunnistinhan hänen nimensä (Tekniikka & Talous -kolumnien ansiosta) jo lähes vuosikymmen sitten, kun olimme samassa koulutuksessa. Tein itseäni tykö tauolla, joten voin sanoa miehen kerran tavanneeni. Yli kymmenen vuotta sitten kirjoitettuihin kolumneihin ja asialliseen keskusteluun kahvikupin äärellä perustuu siis positiivinen näkemykseni hänen kyvyistään.

Toissakesäisen Ryhdy sinäkin guruksi -kesäjatkisen osasta 5 löytyykin relevantti paljastus:

Päätin aikanaan 1998 ryhtyä kolumnistiksi. Aloin kaupitella mallikirjoituksiani päätoimittajille. Lopulta pääsin yhdeksi Tekniikka & Talous -lehden kuudesta kolumnistista vuonna 1999. Koko prosessiin kului yli vuosi.

Lisäksi tarvittiin monta yhteensattumaa, että kaltaiseni tuikituntematon ö-sarjalainen pääsi turisemaan lehden sivuille.

Nykyisin tilanne on toinen. Guruehdokas ei enää tarvitse päätoimittajan tai jonkin muun portinvartijan lupaa. Hän saa äänensä kuuluville (ja elävän kuvansa näkyville) koska tahansa, jos siltä tuntuu.

Se on tietenkin netin ansiota.

Jokainen guruksi haluava voi esimerkiksi aloittaa bloginsa varttitunnissa ilmaiseksi. Sen jälkeen pelin ratkaisee enää se, onko hänellä jotain järjellistä sanottavaa.

Niinpä kesäjatkiksen viimeinen osa loppuu:

Jos haluat guruksi, perusta blogi. Monista ja kierrätä kirjoittamaasi materiaalia niin, että hakukone alkaa löytää nimesi. Sinnittele muutamia vuosia. Lopulta olet guru.

Ja minähän uskon (edelleen) sen mitä Parantainen on kirjoittanut. Blogiinsa. Miehen kirjoja en muista edes nähneeni, puhumattakaan avaamisesta. Jälkimmäinen muuten pätee myös moneen päteväksi luokittelemani historiantutkijan tuotoksiin.

Maine on mielenkiintoinen käsite.

Kerääntynyttä

Elkan blogissa mietittiin pikkujoulukuvien arvoa:

Henkilölle joka tutkii vaikkapa 2360-luvulla meidän aikaamme, niin ne pikkujoulukuvat voivat kertoa tämän ajan yhteiskunnasta huomattavasti ennemmän kuin ne yksittäiset tiedonjyväset. Ainakin niistä voi seurata suomalaisen juomakulttuurin kehittymistä. Ja monissa tapauksissa pikkujoulujen seurauksena niitä 'oikeita' asiakirjoja on voinut kertyä mm. poliisin tai terveydenhuollon arkistoon...

Turun Tilda mietti historianopetuksen metodeja. Kommenteihin kertyi monenlaisia muistoja historian tunneilta.

Jos vielä muistaa itsenäisyyspäivän juhlien tanssista noussutta keskustelua, niin kannattaa lukea Anders Lindkvistin essee Tre umgängesdanser män emellan.

Karjalan tutkimuslaitoksen blogissa Ismo Björn kertoi Veijo Saloheimon kirjasta Entisen esivallan alle, uusille elosijoille. Ortodoksikarjalaisten ja inkerikkojen muutto 1500- ja 1600-luvuilla.

Salla Brunou oli paneutunut Antti Häkkisen väitöskirjatutkimukseen Rahasta - vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867-1939.

Kansanperinne blogissa luettiin Antero Heikkisen väitöskirjaa Paholaisen liittolaiset - Noita- ja magiakäsityksiä ja oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla.

Markus Ylimaa oli lukenut Erkki Tuomiojan kirjan Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys ja todennut

Hyvän historiankirjoituksen merkkinä toimii myös, että lukukokemus herättää kiinnostusta tutkimusteemaa kohtaan. Ainakin itselläni heräsi Tuomiojan teoksen jälkeen kiinnostus lukea hieman lisää Viron 1800-luvun lopun ja 1900-luvun ensimmäisen puoliskon murrosvuosista. Niissä on samaan aikaan jotain tuttua mutta myös hyvin vierasta.

Tampereen yliopiston historian opiskelija Nora jakoi oppimispäiväkirjansa kurssilta Historiallinen maailmankuvatutkimus ja kertoi opiskelun tuottamista oivalluksista.

Googlen uusi palvelu sai Matti Mattilan tutkimaan nimien ja ideoiden esiintymistä ajassa.

Eva Ahl-Wariksen ajatukset på svenska kulkivat joulusiivouksesta arkistonmuodostukseen.

Polttopuita keräävä nainen on kirjan More Russian Picture Tales kuvitusta.