Jonnin joutavia

 L. Vanha lasimestari Lasinen oli sangen sukkela mies ja ehkä kuuro molemmin korvin, oli hän eläissänsä paljon kuullut tietääksensä joka paikassa katsoa hyvin suuhunsa saadaksensa. Yhtenä päivänä viskasi hän lasi-arkkunsa selkään ja matkusti maanpintaan, siellä rikkoneita ruutuja parantelemaan. Kuljeskellessansa kutsuttiin hän yhteen herras-taloon, jossa herrasväki juuri oli puolipäiväsellä. Likokalat olivat pöydällä ja katsellessansa tuokion näitä, rupesi sylki oikein kuohumaan suussansa. Ei hän nyt muuta niin kokottanut kuin lausumusta: "No, äijäseni, etkös tahdo vähä maistaa likokalojamme?"

Turhaan kokotteli hän tätä ystävällistä kutsumusta, hän näki heidän vaan nieleskelevän yhden lautasen toisen perään tästä sanaakaan hiiskumatta.

Emäntä suuttunut vaihti-olemiseen lausui viimein hänelle: "Onkos kylmä tänäpänä Jouhtuipa äijän mieleen nyt jotakin, arvaappas mitä hän vastasi:

"Ei, suuri kiitosta", vastasihän työtänsä lopettamatta.

"Mitä hän sanoo?" kysyi emäntä naurain — "tuleepahan kuurommaksi päivä päivältä! Ettekö kuule, minä kummonen ilma on ulkona? huuti hän nyt.

"Ei, kiitoksia paljon vaan, minä olen syönyt puolipäiväistä."

Nyt puhkesivat kaikki nauruun ja emäntä läheni häntä korvaan huutamaan: "Oletteko nyt ihan kuuro! Onko kylmä, minä kysyn.

"No, koska emäntä väkisin tahtoo", vastasi hän ja istui pöydän ääreen, ottain lautasellensa likokaloja niin paljon kun se veti, huomaitsematta muitten tästä hämmästyksiin lankenneen.

LI. Yksi ostaja moitti kauppamiestä valitellen hänellä huonoja viinejä löytyvän. "Tässäkin viinissä on taas liiaksi vettä", sanoi hän. "Eipä", vastasi kumppaninsa maistain kanssa tätä — tässä vedessä on liian vähä viiniä!"(19.10.1860)

LII. Sotamies seisoin vahtissa yhden kanunan vieressä, jätti tämän ja pötkäsi kapakkaan. — "Miksis sinä riivattu olet virastas luopunut?" tiuskasi kapteini kohdattuansa hänen. Herra kapteini — vastasi sotamies — minä koitin nostaa kanunaa, mutta ei sitä kaksikaan miestä jaksa poijes kantaa, ja jos heitiä tulee usiampi sinne, niin en minä suinkaan olisi voinut häntä suojella.”

LIII. Yksi mies kysyi hevosen myyjältä, jos hänen hevosensa oli pelkuri. "Ei", vastasi tämä, "hän on usiat yöt ollut vallan yksinänsä tallissa!"

LIV. New-Yorkin kaupungissa Pohjais-Amerikaa sanotaan löytyneen miehen, joka niin hyvin osasi osotella kukonlaulua, että aurinkokin pettyi hänen sävelestänsä ja nousi pari tuntia ennen aikaansa.

LV. Eräs herrasmies kysyi piikaltansa, joka talvi-aamuna tuli ulkoa sisälle: "minkälainen ilma siellä on?” Tähän piika vastasi: ”en minä nähnyt kun oli pimiä.”

LVI. Eräässä paikassa oli tapana koota syksyllä "kapsakoja" (konnia), joita paistettiin ja suolattiin ja sitte talvella syötiin suolaisen siassa. Niin osasi tulla kerjäläinen taloon ja pyysi ruan apua, niin emäntä antaa leivän palan ja kapsakan päälle. Äijä katsoo tätä vähän aikaa ja paiskaa kapsakan loukkaan, — emäntä torumaan sanoen: "ilmanki oli huono kapsakka-vuosi tänä vuonna, ja sinä paiskaat sitte vielä loukkaan.” (2.11.1860)

LVII. Muinan mies oli ritaan joutunut. Tuntematon akka kulki siitä sivutte ja mies huusi häntä auttamaan. Akka tiuskasi: ”et sinäkän minua ole koskaan auttanut, ei minun ole mitään tekemistä sinun kanssas." Mies huusi "hyvä ystävä, sanokaa muillekin ihmisille!" Akka tiuskasi: ”en minä ole ennenkään kieliä kantanut."

LVIII. Kerran rikas ukko lopulla ikää aikoi rahansa kätkeä permannon alle ja teki liiton ettei kenenkään pitänyt rahaa ylös saamaan ilman jollei yhdeksän ihmisen verta vuodateta. Toinen mies kuulteli välikatosta eli vintistä ja huusi: "eikö yhdeksän kukon veri piisaa?” Ukko katsoi ylös päin ja vastasi: "piisaa kyllä hyvä ylhäinen Jumala!" (23.11.1860)

Esivanhempien etsintää 2024, käytännön esimerkki

Vuosikymmen sitten olen yrittänyt juurieni etsintää Asikkalassa ja kirjoittanut nurinkurisen tekstin, johon oli parin vuoden viiveellä tullut kommentti sukutauluineen. Aika testata auttaisivatko taitojen ja digitaalisten mahdollisuuksien lisääntyminen eteenpäin Ilmavallan torpparipariskunnan Eric Simonsson (s. 1799) ja Maria Helena Johansdotter (s. 1803) esivanhempien etsinnässä. 

Edellisellä kierroksella kertynyt tieto koski Maria Helenan äidin Eva Mattsdotterin (s. 5.12.1769 Heinola) juuria. Kun tämä meni naimisiin 4.10.1801 sulhasensa Johan Jakobsson (myöh. Flyckt) oli 4.10.1801 renki maaherran residenssissä. 

Nyt (ks. alla) selvisi, että vuoteen 1789 mennessä ja ehkä vasta kyseisenä vuonna Heinolan Paason kylän Jaakkolaan tuli iäkäs ja armeijasta eronnut Jacob Nilsson Flyktig sekä kolme poikaansa Johan (s. 1776), Augustus (s. 1780) ja Jacob (s. 1780). Perheen isä kuoli 22.12.1789 Heinolan kirkonkirjojen mukaan 60-vuotiaana, mutta voi olla että hän oli hieman nuorempi. 

Isänsä menettäneet pojat päätyivät eri Heinolan taloihin rengeiksi. Johan palveli aluksi Paason Jaakkolan kahta isäntää, mutta vuodesta 1796 alkaen hän oli renkinä Heinolan kaupungissa maaherran residenssissä osana rahastomestarin palveluskuntaa.

Lokakuussa 1801 solmitun avioliiton jälkeen Johan muutti Evan kanssa Marjoniemeen, jossa syntyivät Maria Lena s. 8.1.1803, Elisabet s. 4.3.1806 ja Michel s. 25.8.1812. Elisabetin kasteen aikaan Johan oli lähtenyt isänsä tielle ja oli värvätty sotilas. Lastenkirjasta (1798-1821, 240) käy ilmi, että Johan oli sotilas Adlercreutzin värvätyssä rykmentissä. Arkistojen portti tietää kertoa, että "Adlercreutzin rykmentti oli vuoteen 1804 saakka nimeltään Uusi jääkärirykmentti tai Suomalainen värvätty jalkaväkirykmentti. Se oli 1800-luvun alussa suurin Suomeen sijoitetuista värvätyistä joukko-osastoista; siihen kuului 13 komppaniaa ja noin 2000 miestä." Rykmentti hajoitettiin Suomen sodan jälkeen.

ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla löytyivät rykmentin katselmukset, joissa Johan ja (ainakin) kaksi kaimaansa olivat mukana. Iän perusteella Johan ei liittynyt Asikkalan komppaniaan vaan Porvoon komppaniaan, jota katselmoidessa Ilolassa 29.6.1805 hänet kirjattiin 28-vuotiaaksi Porvoon komppanian sotilaaksi 64 (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1513 (1805) Bild 1690 / sid 133 (AID: v480506.b1690.s133, NAD: SE/KrA/0023)). Mutta vuotta myöhemmin sama mies kuvataan naimattomaksi, mikä ei stemmaa (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1514 (1806) Bild 1920 / sid 164 (AID: v480507.b1920.s164, NAD: SE/KrA/0023)). Onko otettava huomioon mahdollisuus nimen vaihdosta rekrytoinnin yhteydessä?!

Vaihtoehto. Parolassa 12.11.1804 pidetyssä katselmuksessa 32-vuotias Johan oli ollut 9 kuukautta Asikkalan komppanian sotilas 141. Syntymäpaikakseen on merkitty hieman yllättävästi Porin lääni. Sama paikka on yllä ja alla, mikä vähentää luotettavuutta. (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1512 (1804) Bild 2830 / sid 279 (AID: v480505.b2830.s279, NAD: SE/KrA/0023)). Sama mies oli katselmuksessa Hattulan Nihattulassa 18.6.1805 (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1513 (1805) Bild 1960 / sid 153 (AID: v480506.b1960.s153, NAD: SE/KrA/0023))

Mainitusta lastenkirjasta näkyy myös se, että perheeseen kuului ennen avioliittoa syntynyt Evan poika Johannes (s. 14.2.1799), jonka epäilen olleen myöhemmin Heinolan Jyrängön lampuoti Johan Candelin/Kandelin. Maria Lena päätyi piiaksi Asikkalan Salon kylän Tornioon, mistä käsin hän meni naimisiin 26.12.1823 (RK Asikkala 1815-25, 105). Tilalleen tuli pikkusiskonsa Elisabet, joka muutti Heinolasta virallisesti Asikkalaan helmikuussa 25.2.1824. Äitinsä Eva kuoli 55-vuotiaana 22.4.1824. Johan muutti seuraavana vuonna virallisesti Asikkalan puolelle (RK Heinola 1826-1931, 239).

Johan kuoli 50-vuotiaana 9.2.1826 ja asui hautauskirjauksen mukaan edelleen Marjoniemessä.

***

Johanin taustan etsimisessä käytin Heinolan kaupunkiseurakunnan rippikirjan läpikäynnin sijaan FamilySearchin hakua. Se toi esiin rippikirjan maaherran residenssin sivun (RK 1801-1812, 21), jossa lääninrahastonhoitajan palkollisista ylimpänä on renki Johan Jacobsson (s. 1776), joka kävi ehtoollisella vielä 14.5.1801 ja siirtyi sivulle 181. Kyseisen sivu maaseurakunnan puolella on Marjoniemeä ja vaimonaan Eva eli kyseessä oli oikea renki.

Aivan vanhanaikaisesti sitten pakitin aiempaan kaupunkiseurakunnan rippikirjaan, jossa Johan oli ollut rahastomestarin renkinä vuodet 1796-1800 (s. 15). Vähän tätä ennen (s. 13) hän oli tullut sivulta 73. Tällä tarkoitettiin maaseurakunnan siirtyväisväestön kirjaa 1790-94, jossa Johan on renki Paason Jaakkolassa ja tullut sivulta 75, johon on kirjattu saman talon toinen osa, jossa Johan oli päässyt ripille 1792. Tätä ennen hän oli tullut sivulta 128. 

Kyseessä on lastenkirja 1779-1797, jonka yliviivauksin alta erottuu, että Johanin isä oli palveluksesta eronnut sotilas Jacob Flykt ja hänellä oli pikkuveljet Augustus (s. 1780) ja Jacob. Hiskiin hypäten veljesten isä löytyy haudattujen listasta. Afsk.sold. Jacob Nilss. Flyktig kuoli 60-vuotiaana 22.12.1789 Paason Jaakkolassa. En kuitenkaan löydä häntä Jaakkolassa tätä edeltävästä Heinolan rippikirjasta enkä maaliskuussa 1789 allekirjoitetusta henkikirjoituksesta (KA 8964:684-685).

"Kaikki seurakunnat" haku kasteiden puolella ei tärppää Johanin ja Augustin osalta. Puuttuvat syntymäpäivät kielivät siitä, että he ovat syntyneet jossain muualla kuin Heinolassa. Mutta missä?

"Kaikki seurakunnat" haku Hiskissä osuu lupaaviin häihin 19.11.1786 Joroisissa. Sekä sulhanen Jäg. Jacob Flycht el. Kaupin että morsian Pig Anna Tenhutar ovat Kerisalosta, jossa heille syntyy 26.9.1787 poika Jacob. Samalla vaihtoehtoisella nimellä varustettu Jacob Flyckt on kuitenkin elossa FamilySerchin haulla löytyneessä Mikkelin rippikirjassa 1794-1804 eikä syntymävuosi 1752 sovi Heinolassa tavattuun. Sama mies nuorennusleikkauksella tai kaimansa löytyy ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla. Joroisissa syntynyt Jacob Flyckt oli 37-vuotias katselmuksessa 25.6.1799 (Generalmönsterrullor - Savolax fotjägarregemente 1037 (1797-1801) Bild 3580 / sid 120 (AID: v997871.b3580.s120, NAD: SE/KrA/0023))

Generalmönsterrullor-haku sukunimellä Flycktig tuotti osumia vain Suomesta. Näistä viidestä yksi koski liian nuorta miestä ja neljä muuta samaa vuoden 1737 paikkeilla syntynyttä miestä. Kuolinikä 60 vuotta Heinolassa on todennäköisesti arvio, mutta olisiko se heittänyt kymmenellä vuodella? Viimeinen katselmus on vuodelta 1782, jolloin iäksi on merkitty 45, mutta huomautuksessa riveistä poistumisesta puhutaan yli 50-vuotiaasta.

Vuoden 1783 paikkeilla tämä Jacob Flyckt (s. 1736) vaimonsa Elisabet Magnusdotterin (s. 1748) kanssa muutti Elimäen Rahikkalan Munnusta (N:o 21) "Koiskalaan", jota en löydä (RK 1783-90).  Vaimon erikoisemman patronyymin avulla pariskunta löytyi torppareina Elimäen rippikirjasta Rahikkalassa N:o 11 (Suonpää/Mattila) vuosina 1784-1788. Täältä oli lähdetty Orimattilaan.... Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Elimäestä puuttuu kriittisten vuosien kastetut, enkä löydä Flycktiä lastenkirjasta.

Turun linnan vankeja tammikuussa 1750

Aloitin vuosi sitten Turun linnan vankilistojen käsittelyn jostain syystä vuodesta 1762. Se ei kuitenkaan ole varhaisin vuosi oikeuskanslerin arkistossa säilyneissä vankilistoissa. Sarja alkaa vuodesta 1750, mutta Turusta on tuolloin vain tammikuun lista [1]. Se on huomattavasti lyhyempi kuin vastaavat pari vuosikymmentä myöhemmin, joten kaikki nimet mahtuvat blogipostaukseen.

Myös vankeusajat ovat lyhyempiä, sillä pisimpään ollut oli tuotu linnaan 25.3.1749 eli alle vuosi aikaisemmin. Hän oli turkulainen Johan Kiempe, joka oli tuomittu osallisuudesta varkauteen. Listasta ei käy ilmi, mitä hän odotti. 

Sama epäselvyys koskee turkulaista Anders Blomia, joka oli tuomittu hevosvarkaudesta, ja porilaista miestä Anders Kekonius, joka oli tuomittu taposta. Porissa oli kauppias Nils Gabrielsson Kekonius, mutta 2.9.1729 syntyneen Anders-poikansa elämä näyttää tutkimattomalta.

Sotilas Anders Höök Marttilan Harmasta oli tuomittu karkaamisesta. Huomautuskentän mukaan vapaus odotti häntä 5.2.1750, olettaen, että hän selvisi hengissä 40 raippaparista. 

Piika Anna Jacobsdotter Tyrvään "Jamala"sta oli ilmiannettu kotivarkaudesta ja epätosien huhujen levittämisestä. Hänet oli tuotu linnaan 13.11.1749 ja hän pääsi pois 2.1.1750. Huomautussarakkeessa ei ole mitään mainintaa rankaisusta.

Vanajan kirkkoherra Thomas Packaleniuksen kohdalla ei ole syytä eikä mitään kirjausta tuomiotilanteesta. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan "Oli hattujen sodan aikana valtiopetoksesta syytettynä ja vangittuna Ruotsissa, mutta havaittiin syyttömäksi"

Nousiaisten Köönikkälästä oli tuotu 13.1.1750 vangiksi "naisihminen" Lisa Alexandersdotter, jota syytettiin useammasta varkaudesta. Häntä ei oltu vielä tuomittu ja sama koski rakuuna Henrik Frimodigia, jota syytettiin tappelusta maantiellä. Kotinsa oli Pöytyän Käntty (?), jonne päin hän pääsi jo 4 päivän vankeuden jälkeen. Mahdollisesti käräjille.

Tammikuun 23. päivä linnaan tuotu Rauman kaupunginpalvelija Erik Hammarberg oli tuomittu varkaudesta. Hammarberg ei ole kovin yleinen nimi, joten sama mies taitaa olla tiilirenki, joka on Rauman kastettujen listassa kolmesti isänä 1755-57.

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:1 (1750) Bild 1180 (AID: v567601.b1180, NAD: SE/RA/1340101)

Muistelmia Hannu Tiaisen elämästä

Uusi Suomi
27.5.1922

Nimimerkin O. L.:n kirjoituksen "Eräs savolainen maakauppias. Muistelmia Hannu T:n elämästä" (Kauppias. Suomen vähittäiskauppiasliiton äänenkannattaja 20/1931) päähenkilön tunnistaminen oli haasteellista kunnes hain esiin saman nimimerkin kirjoittajan artikelin "Rantasalmen liikeolojen taustaa" (12/1935), josta poimittu sukunimi Tiainen osoittautui sopivaksi. 

Eli kyseessä oli Hanno Tiainen , joka "oli syntynyt maanviljelijän poikana Säämingin Ahvionsaaressa lokak. 15 p. 1844. Jo nuorena antautui Hanno Tiainen liikealalle, harjoittaen etupäässä laajaa voin, viljan ja puutavaran kauppaa, ulottaen sen ympäri Suomea ja maan rajojen ulkopuolellekin."(U. S. 30.5.1922). Tästä O. L. kertoo 

Hannu T. oli viime vuosisadanvaihteessa niin monipuolinen liikemies, että maalaiskauppiaiden keskuudessa on harvoin ollut siinä suhteessa hänen veroistaan tavattavissa. Hänellä oli hyvin varustettu sekatavarakauppa R:n pitäjässä ja sen haaramyymälä S:n pitäjän L:nsaaressa. Mutta niiden hoitamisen ohella hän toimi kaikilla mahdollisilla aloilla.

Hannu-kauppias oli pitkähkö, paksuvartaloinen mies, joka kulki aina vasen lonkka hiukan oikean edellä, mutta liikkui ketterästi ja vilkkaasti, ollen alituisesti touhussa ja aherruksessa. Hän näytti tietävän, että »aika on rahaa», samoin kuin senkin, että raha on hankittava aikanansa. Ja hän kyllä osasikin rahan ajallansa hankkia, oli selvillä siitä, mihin se on sijoitettava, jotta sen voi taas takaisin periä. Itse taukoamatta hommassa ollen, hän piti samalla auki silmänsä ja korvansa sekä ajatteli aina — ajatteli omaa parastaan. Voiton saaminen oli hänen elämänsä johtotähti, ja tätä uskollisesti seuraten hän siinä onnistuikin.

Paitsi kauppaliikkeitään oli Hannulla tiloja ja maa-alueita siellä täällä pitkin Itä-Savoa. Varsinkin saarimaita hän mielellään osti, sillä sekatavarakaupan lisäksi hän harjoitti erityisellä innolla myös laajaa halkojen ja muun puutavaran kauppaa, ja niiden siirtäminen lastauspaikalle tuli saarissa halvimmaksi. Halkoja hän myikin sekä omilla rannoilla että vierailla rannoilla, joihin hän niitä osteli sikäli kuin suinkin kaikkein halvimmilla hinnoilla sai. Ja halkokaupoissa hän oli muutenkin tarkka mies. Olivatpa halot metrin pituisia, jolloin ne ladottiin sylen korkuisiin pinoihin, tai n. s. nalikoita, jolloin ne pinottiin metrin korkeudelle, tuli pinon aina painumisen varalta ylittää 10 sentillä mainitut korkeudet. Mutta pinojen mittauksen hän kumminkin tavallisesti suoritti vasta avoveden tultua, jolloin lumen paino ja kevätaurinko jo olivat tiivistäneet pinot melko tiukoiksi. Siitä huolimatta Hannu-kauppias, kuten monet muutkin puukauppiaat, vaati kontrahdissa mainitun ylikorkeuden, ja sen perusteella hän vähensi pinon pituudesta sen, minkä katsoi sen korkeudesta puuttuvan — taisipa joskus ehkä tapahtua varovaisuussyistä niinkin, että vähennys oli liiankin riittävä.

Siihen aikaan myytiin Saimaan nalikoita suuret määrät Pietariin. Välittäjinä olivat enimmäkseen koivistolaiset, jotka jaaloillaan purjehtien saapuivat aina Saimaan vesistön pohjoisimpiin ja itäisimpiin osiin koivuhalkoja ostamaan. Jaaloihin mahtui toista sataa nalikkasyltä, suurimpiin 150:kin. Niihin myydessään Hannu, kuten muutkin, käytti n. s. umpimittaa, toisin sanoen: mitään pinon painumisen varaa ei laskettu, joten tuosta ylimitastakin saattoi kauppiaalle koitua sievoinen voittoprosentti. Saimaan varsilla moni aikoinaan rikastuikin yksinomaan halkokaupoilla. Niinpä Hannu T:kin. Vaikkapa hänen kauppakirjanpitonsa olikin yksinomaan hänen hyvämuistisessa pääkopassaan, hän sai »vuositilejä tehdessään» noppia »halkotililtä» melkoisen voiton.

Sitäpaitsi Hannulla oli lotjia, jotka niinä aikoina, rahtimaksujen ollessa verraten hyviä, tuottivat runsaita tuloja.

Hannu T. ansaitsi myöskin hevosten ostolla ja myynnillä sievoiset rahat. Ollen yleensäkin eläinten ystävä, hän oli erikoisesti kiintynyt hevosiin, ja oli niiden erinomainen tuntija. Hän otti tarkoin selvän siitä, minkä värisistä, minkä kokoisista ja minkä sukupuolisista hevosista kukin hevosen tarvitsija erityisesti piti — ja jo jonkun päivän tai viikon kuluttua saattoi T. esitellä ostettavaksi juuri sellaisen. Hän osteli hevosensa maakylistä, varsinkin Kuopion seuduilta — eikä hän ostaessaan pelännyt niiden takkuisuutta, sillä ani harvassa päivässä sileni hevosen karva Hannun käsissä. Eräällekin tehtailijalle, joka halusi isoja pikimustia hevosia, hankki Hannu lyhyessä ajassa puolikymmentä melkein kuin samaan muottiin valettua sellaista. Hänen sanottiin niissäkin kaupoissa voittaneen kussakin muutaman satasen, mitkä määrät olivat niinä aikoina paljon rahaa. Mutta voitoillahan eikä kaupoilla kauppiaan onkin elettävä. Hannu itse ei voitoistaan koskaan puhunut sanaakaan.

Näin peräti monitouhuisena miehenä Hannu-kauppias oli melkein aina matkoilla, ostamassa ja myymässä. Kun häntä puhelimella tiedusteli kotoansa, voitiin sieltä vain ilmoittaa, että hän mahdollisesti oli Viipurissa, mutta jo päivänä seuraavana tai sitä seuraavana hän saattoi ilmestyä henkilökohtaisesti näköpiiriin, kertoen tulleensa Joensuusta tai Kuopiosta.

Monista kiireistään huolimatta Hannu T. esiintyi aina hyvin rauhallisena, ollen siinä suhteessa oikean liikemiehen esikuva. Ja vaikka hänen alkuperäiset sarkavaatteensa muuttuivat vähitellen kokonaan verkavaatteiksi, hän edelleenkin käyttäytyi vaatimattomasti niin herrain kuin talonpoikainkin seurassa.

Ylläolevista riveistäkin jo voi päätellä, että T. oli harvinaisen tarmokas ja ripeäotteinen liikemies, joka menestyi yrityksissään. Suoraan lienee sanottava, että hän toimi omanvoitonpyyntöisesti, mutta kuitenkin on tunnustettava, että hän samalla teki hyvää toisillekin: hän jakeli niihin aikoihin vaikeasti saatavaa rahaa maakuntaan, sillä hänellä sitä oli, koska hän osasi sitä hankkia.

Suoranainen hyväntekeväisyyskään ei osoittaudu olleen T:lle vallan vierasta. Niinpä sanotaan hänen kustantaneen kokonaan erään nuoren sukulaisensa koulutuksen. Kun tämä meni sitten Venäjälle sotakouluun, ei siellä olo varmaankaan tullut varsin huokeaksi. Ja kun nuori mies pääsi vihdoin upseeriksi, T. lahjoitti hänelle 7—8 tuhannen ruplan hintaisen ratsuorhin. Lopullista iloa T:llä ei kuitenkaan tästä autiudestaan ollut, sillä nuoren upseerin ura päättyi väkivaltaiseen kuolemaan T:n vielä eläessä.

Radiumvyö paransi vaivat vuonna 1927

En muista aiemmin olleeni helpottunut löytäessäni yrityksen konkurssi-ilmoituksen, mutta Oy Urad Ab:n kohdalla taloudellisista vaikeuksista saattoi olla vain kiitollinen, lukuisten suomalaisten puolesta.

Ilmoitus Ampujain lehdessä 18/1927 tiivistää olennaisen. Urad myi radiumvöitä, joiden sen väitti parantavan moninaiset vaivat kuten hammassäryn.

Suomen kaupparekisteri 9/1926 kertoo, että yritys oli juuri perustettu. Ilmoitettu toiminta ei mainitse radioumia vaan "Urad bältet" oli tehty kankaasta, joka oli "wükitinpregnerat". Yrityksen hallituksen muodostivat toimitusjohtaja Bertel Lybeck sekä Carl H. Turunen ja J. W. Wåhrdström.

Jo ensimmäisessä löytämässäni mainoksessa Helsingin Sanomissa 20.10.1926 on kuitenkin otsikko "Uusi, huomiota herättävä käyttötapa radiumille on keksitty Suomessa". Tekstistä löytyy yhteys kaupparekisteri-ilmoitukseen: vyöt "sisältävät Suomessa löytyvää vahvasti radiaktiivista kivennäisainetta "wiikit"", joka "ei oikeastaan koskaan kadota radioaktiivista säteilyvoimaansa ja pysyy siten muuttumattomana niin kauvan kuin vyöt kestävät".

Hufvudstadsbladetin mainoksessa 2.11.1926 väitetään, että vyötä on testattu kolmen vuoden ajan. Mukana on myös potilaan todistuslausunto. Inan outoa on kyllä se, että ilmoitus on allekirjoitettu "E. L., Direktör". Yleensähän luotettavuutta yritetään lisätä tunnetuilla nimillä ja autoriteetilla.

Valitettavasti ilmoitus Uudessa Suomessa 6.11.1926 viittaa siihen, että yrittäjiä oli enemmänkin. 

Uudesta Suomesta 28.11.1926 käy pidemmällä tekstillä ilmi, että jo aikaisemmin oli myynnissä Radiwoll-tuotemerkki, jossa käytettiin euxeniittia. Tekstistä selviää myös, että kapteeni Bertel Lybeck oli radiumvyön keksijä ja esitellyt sitä jo elokuussa 1923. Kivennäisaine wiikit oli peräisin Impilahdelta.

Google ei tunne mineraalia wiikit. Bertel Lybeckejä on useampi, mutta vaikuttaa todennäköiseltä, että radiumvyön kehittelijä on merikapteeni ja sarjayrittäjä Bertel Edvard Rafael Lybeck (s. 19.12.1878, k. 10.2.1960).

Jyväskylän unohtunut kalmisto

Paljastettuani 1920-luvun sanomalehdistä kotikatuni unohtuneen kalmiston oli syytä kontekstoida löytö eli tarkastaa oliko vastaavaa raportointia muualtakin. Ja olihan sitä. Itselleni mielenkiintoisin keissi oli Jyväskylästä, jossa paikalliset tohtoriopintovuosinani silmät kirkkaina väittivät, ettei arkeologisia kohteita ole. Ja niin vaan olen lähes jokaisella käynnillä kulkenut sellaisen ohi.

Sorretun voima uutisoi 6.10.1913

Miehen luuranko löydetty. Perjantaina rakennuksen perustuksia kaivettaissa Keilanin talossa Opistokadun varrella löytyi miehen luuranko. Se oli noin 1 metrin syvällä, aivan rakennuksen alla. Ken vainaja on, ei tiedetä, vaan arvellaan sen maanneen maassa ainakin 100 vuotta. Ehkä on haudattu sota-aikana, koskapa ennen samoilta seuduin vesijohtoa kaivettaessa on löydetty vanha sapeli ja miehen luuranko.

Valokuvaamo Päijänne 1927,
Keski-Suomen museo
CC BY-ND 4.0

Keilanin talo on myöhempien tekstien mukaan Asemakatu 11:ssä. Viereiselle tontille, joka tuolloin oli Opistokatu 4 ja nykyään Yliopistonkatu 28, alettiin kevättalvella 1926 rakentaa Jyväskylän telefooniyhdistyksen toimitaloa. 

Sisä-Suomi raportoi 27.3.1926:

Keski-Suomen Telefooniyhdistyksen Harjukadun varrella olevan uudisrakennuksen perustuksia kaivettaessa on noin 1 metrin syvyydeltä tavattu jokseenkin hyvin säilyneitä ihmisen luurangon osia, kuten pääkallo, reisi-, olka- ja lapaluita, selkänikamia y. m. Kaikesta päättäen on paikalla joku tähän saakka tuntematon vanha kalmisto. Mainittakoon, että kun lähellä kys.alaista paikkaa aikoinaan tehtiin kaivauksia vesijohtoa varten, löydettiin silloinkin luurangonosia ja vieläpä niiden viereltä verrattain hyvin säilynyt vanhanaikainen miekka. Tämä seikka aiheuttaa otaksuman, että kysymyksessa on sotilashauta. Kun löydetty miekka nykyään on Raumalla eikä sen ikä ole tiedossamme, on vaikea päätellä, onko hautapaikka esim. isonvihan vaiko Suomen sodan ajoilta. Kuten tiedetään, oli viimemainitun sodan aikana Jyväskylän tienoilla pienempiä kahakoita. Luulöytö on otettu talteen ja tullaan siitä ilmoittamaan Muinaismuistoyhdistykselle. 

Samassa lehdessä oli 9.9.1926 otsikko "Jälleen luurankolöytö Opistokadulla".

Eilen, tehtäessä kaivaustöitä Jyväskylän Telefoniyhdistyksen uudistalon edustalla tavattiin kadun sisältä katuainekerroksen alapuolelta hiekasta jälleen verrattain hyvin säilynyt miehen luuranko. Kuten muistetan, tavattiin jo kevättalvella talon perustuksia kaivettaessa n. 1 metrin syvyydeltä luuranko. Jo selloin ilmoitettiin löydöstä muinaistieteelliselle toimikunnalle, mutta ei se ole ainakaan vielä käynyt paikkaa tutkimassa, vaikka aikaisemmin jo on samoilta paikoilta löydetty ihmisluita ja miekka.

Sisämaan vanha valtamaantie kulki aikoinaan aivan niiltä seuduin missä nykyisin lyseo sijaitsee, joten on hyvin luultavaa että liikehtivä sotaväenosasto aikoinaan on haudannut kaatuneitaan sen varteen, nyk. Keilanin ja Telefoniyhdistyksen tonteille. 1808—1809 sodan aikana tiedetään suomalaisen joukko-osaston taistellen puolustaneen tätä maantietä nyk. seminaarin harjun alapään, "Ilokiven” kohdalla. Eiköhän olisi jo täysi syy saattaa aikanaan löydetty miekka muinaistutkijain tarkastettavaksi, jotta päästäisiin selville miltä ajalta nämä hautalöydöt ovat. Mikäli olemme kuulleet, on miekka insinööri Neron hallussa Raumalla.

Vuotta myöhemmin Sisä-Suomeen 16.8.1927 mahtui enää tiivistys.

Luurankolöytö tehtiin viime lauantaina jälleen Opistokadun varrella. Kaivettaessa Keilanin talossa portinpylvään reikää tuli esiin ihmisen pääkallo sekä muitakin luita. Niinkuin muistetaan, on näiltä paikoilta tuon tuostakin löydetty ihmisluita.

Puhelinyhdistyksen talo on edelleen paikallaan, mutta Keilanin talon paikalla on elementeistä päätellen nuorempi rakennus. Onnistuttiinko sen perustukset kaivamaan osumatta yhteenkään luuhun? 

Oliko Eirassa enemmän huviloita vai vuokrakasarmeja?

Vilaisin Helsingin kävelyfestivaalin ohjelman, vaikka harvoin jaksan opastuksille lähteä tai niitä loppuun asti kuunnella. Ex-eiralaisena hämmennyn Eira-kierroksen kuvauksen ensimmäisestä virkkeestä: "Eira on ennen kaikkea huvilakaupunginosa: siellä ei liiemmin ole yksiöitä, kaksioita – ei edes kolmioita." 

Hbl 3.11.1912

Asuin vuosikymmenen Eiran "vuokrakasarmissa" asunnossa, joka oli alunperin huone ja keittiö, joten näkökulmani on toinen. Ja kattaa muutakin kuin yhden asunnon, sillä kirjoitin rakennuksen historiikin, josta edelleen muistan, että talon rakennuttaja Niilo Ahlgren omisti ennen konkurssiaan muitakin Eiran rakennuksia. 

US 2.2.1913

Onko opas oikeassa ja oma mielikuvani viturallaan? Toisin sanoin, montako "oikeaa" eli yhden perheen huvilaa Eirassa alunperin oli? Tai oliko joka perheellä yli kolme huonetta asuintilaa?

Jos Eira olisi kokonainen kaupunginosa, vastaaminen vaatisi vain kurkistuksen johonkin varhaiseen Helsingin tilantolliseen vuosikirjaan, jonka taulukoissa on m.m. huoneistojen määrät jaoteltuna huonemäärän mukaan.

Vastaaminen ei siis ole noin ole yksinkertaista, mutta tiedonkeruu ei myöskään ylettömän työlästä, sillä Eiran rakennuksia on kymmeniä (tarkemmin sanottuna tietyin kriteerein 70) eikä satoja ja hyllyssäni on Kaija Nenosen ja Kirsti Topparin Herrasväen ja työläisten kaupunki. Helsingin vanhoja kortteleita 2. Kirja ei kysymykseen vastannut, mutta poimin rakennusten osoitteet ja hajatiedot taulukkoon.

Järjestelmällisemmältä "vuokrakasarmien" tunnistamiseen käyttökelpoiselta lähteeltä vaikutti Rakennustaito-lehti, jossa esiteltiin kunkin Helsingin rakennushankkeet alueittain. Lähdekriittisesti tämän ongelmana on kuitenkin se, että kaikki projektit eivät välttämättä valmistuneet eikä kaikkia projekteja ole lehdessä raportoitu. 

Lopulta paras lähde oli Kaupunginarkiston kiinteistökortisto, jossa on omistustietojen jälkeen rakennustiedot m.m. 1910 ja 1920 väestölaskennoista. Näissä oli erityisenä kategoriana "yhden perheen koti". Näitä oli Eiran rakennuksista 15, joissa oli 9-17 huonetta. Kun taas Ahlgrenin rakennuttamissa taloissa huoneita oli 48-57. 

Talossa Ehrensvärdintie 28/Merikatu 47/Hernesaarenkatu 2-4 (1912) on 54 huonetta. Henkikirjoituksessa 1913 siellä asui 10 taloutta, mikä kuvastaa lähinnä Ahlgrenin kehnoa taloustilannetta. Seuraavan vuoden henkikirjoitukseen mennessä omistaja oli vaihtunut ja taloon kirjattiin 49 taloutta, joista useat olivat naimattomia työläisiä.