Sienet hirsiseinissä ja ruosteen syömät lattiat

Ruotsin 1700-luvun lehdissä on paljon hämmentävää. Yksi aihe, joka paljasti oman vinoutuneen historia-ajatteluni, oli hirsisten asuinrakennusten "sienet" (svamp), joista eroon pääsyyn kysyttiin ja tarjottiin apua. Vuosikymmeniä 1800-luvun alun hirsirakenteessa asunut mummoni naureskeli toisinaan puhetta entisajan rakennusten erinomaisuudesta, sillä hän muisti hyvin kylmyyden ja vedon. Tästä huolimatta olen itse omaksunut nostalgiset ajatukset siitä, että "kyllä ennen vanhaan osattiin Suomessa rakentaa". Vaikka Suomen 1800-luvun - puhumattakaan aikaisemmista vuosisadoista - rakennuskannasta on jäänyt jäljelle vain pikkuriikkinen näyte, joista suurin osa on asumattomina ulkomuseoissa tai muuten kesäkäytössä eli autenttista asumiskokemusta ei tunne juuri kukaan. (Mummoni lapsuudenkodissa asutaan edelleen, mutta talo remontoitiin perusteellisesti hänen poismuuttonsa jälkeen.)

Kirjoittelu 1700-luvulla ei paljasta minkälaisista "sienistä" on kyse. Useissa näissä kirjoituksissa ei kerrota lähetyspaikkaa, mutta ainakin yksi oli Suomesta eli ei voi tuudittautua ajatukseen, että sienet olisivat olleet vain varsinaisen Ruotsin ongelma. Erilaisia ratkaisukeinoja tunnettiin ja esitettiin, joten ehkä 1800-luvulla sieniä ei enää muistetukaan? Vastausta tähän kysymykseen lähdin tietenkin hakemaan Kansalliskirjaston digitoimista suomalaisista lehdistä. 

Ruotsiksi niissä esiintyi hussvamp ja träsvamp. Vasabladet tarjoaa 16.12.1871 tarjoaa jälkimmäisen tavanomaisesta olemuksesta kuvauksen "ett hwitt mjöligt stoft, synnerligast då den ännu är i sitt utvecklingsstadium". Biologia ei ole alaani, mutta kuullostaa nykyaikaiselta homeelta. Tätä epäilin 1700-luvunkin osalta. SAOBin mukaan mögel esiintyi tuolloin vain ruokatavarassa. Vastaavasta ulkonäöstä huolimatta kasvusto puupinnoilla on saanut toisen sanan? 

Keinoja hävitykseen tarvittiin siis 1800-luvullakin, vaikka usein todetaan, että mikään ei oikein auta (Esim Bihang till Tidning för Bonde-Ståndet 31/1836, Teknologen 2/1847). Valitettavasti yhdellekään ei löytynyt suomennosta, josta olisin päässyt kiinni suomeksi käytettyyn sanaan. Suomen teollisuuslehdessä 10/1885 on artikkelissa Hirsimätä asuinrakennuksissa viitattu sienilajiin Merulius lacyrmans, jonka englanninkielinen Wikipedia-sivu nykyaikaistaa muotoon Serpula lacrymans, joka puolestaan on nykysuomeksi lattiasieni.

Europaeuksen sanakirjassa golfsvamp on sillan-alus-sieni, mutta tällä ei digitoidusta materiaalista saa osumia. Lattiasieni on otettu käyttöön viimeistään vuonna 1907, jolloin Pellervo vastaa kysymykseen "Lattiasienen hävittämisestä". Nimimerkki Kaakkoiskarjalainen on kuitenkin sanatarkasti kysynyt "Kun asuinhuoneiden lattioihin nousee n. k. ruoste, joka lahottaa lattiat kahden ja kolmen vuoden kuluessa, niin pyydän kysyä, olisiko mitään keinoa sen estämiseksi?" 

Toinen "Tietoa kaipaava" oli Pellervossa 22/1923: "Asunnossani tekee ruostesieni hävitystä lattioille, seinille ja vieläpä huonekaluillekin, nousten keltaisena homeena aina kattoon saakka. Mikä on parhain keino moisen tuhon ehkäisemiseksi?". Toimitus on yhdistänyt vastaukseen "nuoren maamiehen" kysymyksen, joka alkaa "Rakennutin taloni uuteen paikkaan noin 4 vuotta sitten. Nyt on ruoste (tai miksikä sitä sanoisin) syönyt tai polttanut hiileksi alaosan asuinrakennuksesta paikotellen pilalle." Pellervon 24/1938 katsauksessa "Lattiasieni tekee vielä suurta tuhoa" todetaan aluksi "Lattiasienen esiintymistä asuinrakennuksissa kutsutaan kansan keskuudessa sattuvasti "ruosteeksi" ja kun kuulee isäntien selittävän, että "ruoste on syönyt lattian", tietää olevan kysymyksessä lattiasienen tihutyöt."

Ruoste on ollut suomeksi niin yleispätevä materian tuhoaja, että en yritä lisähakuja. Kerätty tieto on vakuuttanut siitä, että Suomessa talot ovat olleen homeessa yhtä kauan kuin niissä on asuttu. Epäselväksi jää se, missä määrin niissä on kasvanut sienimäisempiä olioita.

Kuvakollaasin tupa Tietosanakirjasta (1909) ja lattiasienen on kuvannut Epp (Wikimedia, CC BY-SA 3.0)

Vielä yksi loppuvuosi?

Albert Gebhard
Tuulispää 1/1926 kansi

Koronavuosi 2020 meni itseltäni varsin hyvin. Ei suunnitellusti, mutta se on elämässäni normaalia. Kuten jossain jatko-opiskelun kuukausirapsassa (*) taisin todetakin ohjelmattomuus palveli aineiston läpikäyntiä ja kirjoittamistakin. Syksyllä käyntiin saadut etäseminaarit antoivat tehopakkauksen, johon en olisi päässyt Opinahjossa paikan päällä toteutetuissa istunnoissa matka-aikoja ja -kustannuksia minimoidessani.

Suunnittelematonta oli myös se, että sain ensimmäiseksi Melkein Oikeaksi Julkaisukseni keskustelupuheenvuoron Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2020 . Sillä sen verran pitää (huonoa) mainetta ylläpitää, että esittää valituksensa julkisesti aina kun siihen on mahdollisuus. Mukavampia yllätyksiä oli löytää omia tekstejäni kahden kovakantisen kirjan lähdeluetteloista ja jopa yhdestä väitöskirjasta! Vuoden lopuksi minua pyydettiin uutuuskirjan arvostelijaksi, sillä "Sinulta löytyisi tähän erinomaista näkemystä ja sopivaa osaamista". Uuuu...! Tietenkin suostuin, en minä fiksun ihmisen esittämälle imartelulle immuuni ole.

Mutta blogin pito kärsi viime vuonna. Osittain siksi, että väikkäri (ainakin toisinaan) imi ajatukset ja voimat. Oleellisemmin siksi, että en koronan takia päässyt kirjoittamaan museoista, retkistä ja tilaisuuksista. Eli sisältö alkoi olla pelkkiä lainauksia 1800-luvun lehdistä ja ajautui kohti kakkosblogiani, jossa ei muuta kuin lainauksia ole alun jälkeen ollutkaan. Aiheita kirjoittamiseen olisi toki ollut, virtuaalisia tapahtumia järjestettiin enemmän kuin ehti osallistumaan ja selaimen kirjainmerkeissä on edelleen pino Ylen kuuntelematonta historiaohjelmaa. En vaan saanut aikaiseksi.

Blogin kirjoitus (tai toimittaminen lainatusta materiaalista) toimi kuitenkin ajanvietteenä, kun muu ei sujunut. Vastaavia hetkiä on varmasti jatkossakin, joten tästäkin tulee sukututkijan loppuvuosi. Luvassa on alkuvuonna pari päivää sitten aloitettu Ruotsin koululaisille suunnatun materiaalin läpikäynti ja perinteiseen tapaan opinnäytelinkitystä, 1700-luvun leikkeitä ja 1800-luvun ihmiskohtaloita. Sekä vielä muutama juttu Töölön historiasta ja ehkä Turun linnan vankeja, kun tuli aihetunnistekin jo tehtyä ja materiaalia on kasassa. Helsingin kaupunginarkiston digitoinnit pitäisi käydä kunnolla läpi ja ...

Muut vuoden tavoitteet liittyvät väikkärin edistämiseen. Kaikki tämän vuoden isot historia-alan tapahtumat siirrettiin vuoteen 2022, joten kirjoitusajasta ei ole pulaa. Luvassa ei siis ole kovin monipuolista toimintaa, mutta aion edelleen kertoa siitä kuukausiraportein. 

(*) Kertauksena vuodesta 2020 nämäkin

• Minustako väitöskirjan tekijä?
• Tutkimusta 1700-luvun sanomalehdistä
• Miksi aloitan jatko-opiskelijana?
• 1. kuukausi jatko-opiskelijana
• 2. kuukausi jatko-opiskelijana
• 3. kuukausi jatko-opiskelijana
• 4. kuukausi jatko-opiskelijana
• 5. kuukausi jatko-opiskelijana
• 6.&7. kuukausi jatko-opiskelijana
• 8. kuukausi jatko-opiskelijana
• 9. kuukausi jatko-opiskelijana
• 10. kuukausi jatko-opiskelijana
• 11. kuukausi jatko-opiskelijana
• 12. kuukausi jatko-opiskelijana

12. kuukausi jatko-opiskelijana

Syksyn kuukausikatsauksissa on varsinainen väikkärin tekeminen jäänyt kuvaamatta, joten paikataan reflektoiden. Vuoden loppuun sopivasti vuotta kerratenkin.

Alkuvuonnahan tein aineiston (eli Posttidningarien vuosilta 1727-1760 ja Inrikes Tidningarien 1760-1791) läpikäynnin, jossa keräsin listauksen kriteerieni mukaisista jutuista ja luokittelin niitä. Työtä tehdessä syntyneitä ajatuksia kirjasin aluksi käsillä oleviin paperin kulmiin, mikä oli täysin idioottimaista. Siirtyessäni IT:n pariin tein onneksi tässä korjausliikkeen.

Kesäkuun alussa keskustellessani Ohjaajan kanssa minulla oli havainnoistani ja aiemmasta sanomalehtien tuntemuksesta näkemys siitä, mistä kirjoitustyypeistä irtoaisi osavastauksia tutkimuskysymykseeni lukijoiden kokemasta yhteisöllisyydestä. Eli kun siirryin elokuun kesälomailusta seminaaripaperin eli yhden väikkärin alaluvun osan kirjoittamiseen aloitin kaivamalla edellä mainitusta listauksesta kyseiset kirjoitukset.

Sitten tein megamokan, johon olen valitettavasti sortunut aiemminkin. Juttusetin lähiluku jäi nimittäin kesken, kun ensimmäiset ideat saatuani ryhdyin innokkaasti kirjoittamaan. Vaikea näin jälkikäteen sanoa, mitä päässäni tapahtui, mutta lopputulos oli, että kun vihdoin palasin lähteideni pariin olin jo kirjoittanut johtopäätöksiä, joita lähteet eivät tukeneet. Että sillee. Olisi todennäköisesti kannattanut aloittaa kirjoittaminen alusta, mutta laiskuuttani järjestelin jo tehtyä tekstiä uuteen uskoon katkoen ja sitoen punaista lankaa niin, että oli ihme, että lokakuun lopun seminaari-istunnossa siitä saatiin jotain tolkkua. Ja todettiin, että palaset olivat epäloogisessa järjestyksessä.

Todellista tyhmyyttähän on toistaa sellaista, joka ei toimi, joten marras-joulukuun kirjoitustehtävässä tein toisin. Toki aloitin jälleen juttupoiminnalla, mutta nyt ennen kirjoittamisen aloittamista kävin jokaisen tekstin läpi. Miettien kirjoittajien motivaatioita, toistuvia elementtejä, poikkeuksia ja sen sellaista, josta tein merkintöjä listaukseen enkä paperinkulmiin. Yleisemmät heränneet ajatukset siitä, mitkä kirjoitukset tuntuivat hedelmällisimmiltä, mihin isompiin teemoihin jutut voisivat liittyä, mistä voisi tai pitäisi kirjoittaa, keräsin samaan tiedostoon. 

Jutut käsittelivät onnettomuuksia. Toistuvuus jossain määrin puudutti ja vältettävissä olleet kuolemat masensivat. Homma ei tuntunut edistyvän yhtään ennenkuin tajusin, että minulta puuttuu mittari. Heti kun näkyvissä oli %-luku, kukin luettu juttu tuntui vievän urakkaa oikeasti eteenpäin.

Vaiheen lopussa kävin vielä läpi juttuihin tekemäni nootit ja ryhmittelin ne avainsanoilla. Tästä ja vapaamuotoisesta ajatuslistauksesta oli järjesteltävissä kirjoitusrunko, joka oikeasti perustui lähteisiin. Nyt olisin voinut aloittaa kirjoittamisen, mutta mieleen oli tullut toinen juttutyyppi, joka liittyi asiaan. Eli kävin läpi sitä päivän. Sitten muistin alkuperäisen läpikäynnin epäjohdonmukaisuuden, joka oli työlistalla, ja käytin kolme päivää paikaten poimintojani käyden läpi tuhat lehteä uudelleen. 

Sitten oli aurinkoinen päivä ja piti lähteä ulos. Sitten oli ihan välttämätöntä lukea paksu ruotsalainen väitöskirja. Sitten piti hakea sen lähdekirjallisuus ja lukea sitä. Ja sitten... 19. päivä joulukuuta totesin FB:ssä "Lastentarhameininki on toiminut vuoden, joten jatketaan":

Taas kaksi kertaa mainitun mittauksen motivoivan vaikutuksen kommentoin myös YouTubesta löytyneen vertaistuen Lucy Hargraven videoon How I Stay Motivated as a PhD Student! (Toinen britti Tom Nicholas teki videollaan Structuralism and Semiotics: WTF? Saussure, Lévi-Strauss, Barthes and Structuralism Explained ihmeen: ymmärsin ainakin hetkellisesti mitä strukturalismilla tarkoitetaan. Opintojensa aikana Nicholas teki myös yleisempiä ohjevideoita. Kolmas britti Lucy Kissick kertoo sekä hyvistä että huonoista hetkistä, kirjanmerkeissäni näköjään video R E J E C T I O N (and how I deal with it).)

Kotimaista opastusta tuli vastaan Twitterissä, jossa viestinnän opettaja Tiina Airaksinen piti Iltayön tutkielmakirjoittamisen joulukalenteria, jonka ketju jatkuu tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä. Asuntoni kirjakasojen korkeutta ja selaimen kirjanmerkkilistan pituutta kauhistellessa oli esimerkiksi hyödyllistä lukea 3. päivän teksti "Kun etsit mahdollisia lähteitä, lue harsovasti,noukkien, silmäillen. Tutki johdanto, tiivistelmä,  lukujen alut ja loput, takakansi ja sisällysluettelo." Koska kirjoittamisenikin lähti vihdoin käyntiin käyttöä tulee olemaan myös jouluaaton aaton vinkille "Kiinnitä editoinnissa huomiota tekstin kappaleisiin. Varmista, että niissä on ydin- ja tukivirkkeet ja tieto kulkee niissä tutusta uuteen. Ydinvirke on lyhyt, yleisluonteinen väite tai toteamus. Tukivirkkeet tuovat konkretiaa."

Eilen päivitin FB-kavereille: "Teksti saatu mittaan, jonka voi hätätilassa loppiaisen jälkeen ohjaajille lähettää. Mukana on yksi "jo muinaiset roomalaiset" ja hienon vieno viittaus antiikkiin, mutta jätin käyttämättä mahdollisuuden vedota toimintoihin Vanhassa testamentissa. Kun fokus kuitenkin pitäisi olla 1700-luvun Ruotsissa."

Ylimmän kuvan lähde: "The ideal cook book" (1902)

Adelsvapen lähteenä?

Kannoin eilen kirjastosta kotiin kauniin SLS.n loppuvuodesta julkaiseman kirjan, jonka taustoitusartikkelin on kirjoittanut Suomen A-luokkaan kuuluva historiantutkija. En siis suuremmin hämmästynyt, ettei hän erehtynyt viittaamaan Viipurin sotavankien osalta omakustanteeseeni, varsinkin kun tekstissään oli paremmat tiedot kyseisestä yksilöstä kuin vankimatrikkelissani. Mutta aidosti hämmennyin kun viitteissä oli Adelsvapen-wikin sivuja. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen n. s. vakavasti otettavassa historiantutkimuksessa törmännyt vastaaviin viitteisiin. Itse olen omakustanteitani varten (vaikkakaan en blogitekstejä) parhaan muistini mukaan aina käynyt kirjastossa kaivamassa esiin oikean Elgenstiernan sivun esiin. Ja niitäkin käyttänyt tuntien varausta, sillä aatelissukujen tuntemus ei suinkaan ole niin täydellistä kuin miltä kirjasarjat saavat sen näyttämään.

Mikä sivusto Adelsvapen oikeastaan on? Etusivulla myydään CD-ROMia 1800-luvun vaakunakirjasta, joka on saatavilla digitoituna ilmaiseksi KB:ltä. Wiki-osion etusivu, jota on viimeksi päivitetty 3.1.2015, ei kerro suoraan miltä lähdepohjalta sukutiedot on esitetty, mutta annetaan ymmärtää että on järjestelmällisesti tuotu esiin Elgenstiernaan tehtyjä korjauksia. Sivujen tekoon ja muutoksiin ei vaadita lähdeviitteitä, mutta useimpien ellei kaikkien sivujen alareunassa sellainen on. 

A-luokan historiantutkija kuitenkin lähdeluettelossaan esittelee sivuston kuin se olisi uskollinen kopio Elgenstiernan vuosina 1925-1936 painetuista kirjoista. Saattaa pitää paikkansa lähdeviitteidensä sukujen kohdalla... tai itse asiassa ei, sillä toisessa on ilmoitettu Elgenstiernan ohella toinen kirjallinen lähde. Koska sukuja oli (kursorisen katsaukseni perusteella) vain kaksi on vaikea ymmärtää mikä (muu kuin mahdollisesti korona) olisi estänyt varsinaisen Elgenstiernan käytön. Vain vertaamalla näkisi vastaako verkkosivu painettua kirjaa ja samalla vaivalla viittaa kirjaan, jos siinä on tarvittava tieto.

Ruotsalainen opinnäytteentekijä Anton Sannestam on tehnyt tarkempaa lähdekritiikkiä ja kirjoittaa:

Adelsvapen-wiki är en hemsida med i stort sett samma information som använder Elgenstierna som primär källa. Dock använder hemsidan även andra källor och kan således innehålla information som eventuellt inte har dykt upp i Elgenstierna. På samma sätt finns det information i Elgenstierna som kanske inte har lagts in på Adelsvapen-wiki, varför jag kommer att nyttja en kombination av båda källorna för bästa möjliga resultat. Det bör noteras att i egenskap av wiki-hemsida har Adelsvapen-wiki inte en bestämd upphovsman, utan det står allmänheten fritt att lägga till och redigera information.

Sannestam siis lopettaa huomauttamalla, että päivityksiä voi tehdä kuka tahansa. Kuten Wikipedia-sivuillakin, mutta siellä on nähtävissä täysi sivuhistoria, josta ei välttämättä tunnista päivittäjiä, mutta päivitysten ja eri nimien määrästä voi arvioida sivun tiedon laatua. Adelsvapenissa sen sijaan oikean yläkulman ikonin alta näkyviin tuleva "Relaterade ändringar" näyttää vain 30 päivän historian. Sivusto on kuitenkin huomattavasti vanhempi. Esimerkiksi tällä hetkellä viimeksi 28.10.2018 päivitetyllä sivulla esiäitini Maria Trana "har brukat uppges vara dotter av..." Vielä vuonna 2012 hän oli "dotter av..." Jo 1990-luvulta asti käytössä olleiden verkkosivujen viittauskäytäntöjen mukaan Adelsvapen-sivuihin viitatessa pitäisi siis joko kertoa käytetyn version päivityspäivä tai sivuston käyttöpäivä.

Ja mistä oli peräisin tarkentunut tai muuttunut tieto Maria Tranan vanhemmista? Vaikea sanoa, sillä molempien saatavilla olevien versioiden alareunassa on lähdetietona yhtenä klimppinä "Gustaf Elgenstierna, Den introducerade svenska adelns ättartavlor. 1925-36.. Kyrkböcker. Släktutredning av Anders Pemer." Tietojen tarkastamista tuo ei auta hiukkaakaan eikä siis sanottavasti lisää luotettavuutta. 

Suosittelen siis varovaisuutta ja lähdekritiikkiä. Toissapäivänä jäljitin Jakob Pontus Von Wulffschmidtin elämänkulkua ja käytin tyytyväisenä Adelsvapenin taulua. Lähtökohtana! Västra Timhems socken olikin Västra Tunhem, lasten puuttuvia sytntymäpaikkoja löytyi FamilySearchin haulla ja kaivettuani ne kirkonkirjoista huomasin joitakin päiviä toisiksi. Sukutaulussa ei ollut jälkeäkään siitä tekemisestä, mistä Jakob Pontus Von Wulffschmidt on vieläkin tunnettu. Eli tiedot olivat osin puutteellisia ja osin virheellisiä. Missään tapauksessa ei siis pidä olettaa, että tiedot olisivat täysin oikein tai että lisätietoa ei olisi löydettävissä suhteellisen helpostikin. Varsinkin kun henkilöt ovat aateliston marginaalissa tai kuuluvat jo kauan sitten mieslinjaltaan sammuneeseen sukuun.

Ruotsi 800-luvulla (peruskouluversiona)

Joulukuun alussa Ruotsin valtion museot (Statens historiska museer) julkaisi maan peruskoululaisille tarkoitetun sivuston nasevalla nimellä Sveriges historia. Se kattaa ajan 800-luvulta nykypäivään eli myös yhteisen historiamme. Vilaistuani paria oppimistehtävää päätin käydä kunnolla läpi ja monipuolistaa samalla blogin sisältöä. Tällä kertaa 800-luvulla, jolloin ei ollut Ruotsia eikä Suomea, mutta ingressin perusteella viikinkiretket olivat käynnistymässä.

Tarjolla on kaksi oppimateriaalia: viikinkihauta ja -linna. Opimmeko mitään rauhallisesta arjesta ja maanviljelystä?

Laittamalla hiiren kuvan päälle selviää, että viikinkihauta on Birkasta ja tarkoitus on esineidensä kautta ymmärtää kenestä on kysymys ja miksi esineitä on niin paljon. Birkassa olen käynyt, mutta heti lyhyessä haudan esittelyssä tulee itselleni uutta tietoa: kyseinen ja monet haudat Birkassa on rakennettu puusta maanalaiseksi huoneeksi, jossa on lattia, seinät ja katto. No, näinhän voi ymmärtää ruumisarkunkin, mutta kyse on kuitenkin eri asiasta. 

Ennallistettua hautausta päästään vertaamaan arkeologin koruttomampaan piirrokseen. Yksi kerrallaan klikataan kuutta esinettä. Kannu on Reinin rannoilta ja koristettu ristillä, josta ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä, että Birkan nainen olisi kristitty. Tässä kohtaa olisi voinut todeta, että johtopäätöstä tukisi hautauksen esineellisyys. Hieno juomalasi on Ranskasta. Pronssinen kulho Irlannista. Kaulakorun helmet ehkä Kaukasukselta. Ei jää epäselväksi, että Birkasta on yhteyksiä moneen suuntaan, mutta oppilaalle jätetään mietittäväksi, mitä hauta voi kertoa yhteyksistä, mikä ei ole alkuunkaan niin yksinkertaista kuin todeta, että yhteyksiä oli. Lisäksi kysytään, miksi nainen haudattiin kaukaisten eikä kotimaisten esineiden kanssa. Tämähän meni vaikeaksi heti aluksi.

Myös Trelleborgissa olen käynyt. Pikaisesti ja fiilistellen. Oppimateriaali oli siis tarpeen ja introsta selvisi, että linnake oli jokseenkin selvästi valvonut maaliikennettä rannalta kohti pohjoista eli Lundia ja Uppåkraa. Menneisyyttä ja nykyisyyttä rinnastavaa karttaa klikkaillen selviää, että samalla kohdalla on edelleen tie. Tämä olisi ollut hauska tietää paikan päällä. Rannan siirtymistä ja kadonnutta vallihautaa en pari kesää sitten osannut ajatella. 

Ymmärsin sentään yhdistää rakennelman esi-isääni Hararld Sinihampaaseen. Oppimateriaalissa hänet mainitaan vain lyhyessä videossa. Itse tekstissä sanotaan (käännöksenäni) "Emme tiedä kuka rakensi linnan. Ehkä se oli paikallinen rikas henkilö. Vastaavia rakennuksia on jopa Alankomaissa ja Puolassa. Ehkä inspiraatio tuli sieltä suunnasta." Vasta alempana todetaan, että viisi vastaavaa tunnetaan Tanskasta ja myönnetään, että niillä voi olla ollut jotain tekemistä varhaisen tanskalaisen kuningaskunnan luomiosen kanssa. Mielenkiintoista. Siis se, kuinka mahdollinen tanskalaisuus pitää piilottaa eikä samanaikaisia Jellingen kiviä tuoda esille.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

Elsan ihmeelliset elämänvaiheet

Valtioneuvos Fredrik Immanuel Palmrothin ja vaimonsa Naema Fredrica Aline Essenin tytär syntyi Helsingissä 30.8.1877 ja sai etunimet Elsa Fredrika Natalia. Joulukuussa 1878 syntynyt Katri Bergholm (o.s. Ignatius) muistelee häntä kirjassaan Kuultua ja elettyä seuraavasti: 

Elsa Palmrothinhan olin tuntenut koko elämäni ja pidin hänestä paljon, sillä hän oli suora ja rehti tyttö ja hauska toveri. Hänellä oli niin ihmeelliset elämänvaiheet, että kerronkin ne jo tässä.

Elsa meni vuonna 1904 naimisiin Erik Regnellin kanssa, joka silloin oli kornettina H. M. Aleksanteri III:n henkivartioratsurykmentissä. Elsa seurasi miestään Venäjälle ja joutui mitä läheisimpään kosketukseen sotatapahtumien kanssa ensimmäisessä maailmansodassa. Hän oli harvinaisen rohkea ja peloton nainen, joka seurasi miestään uhkarohkeilla retkillä. Kerran hän joutui viettämään yönsä kurjassa hökkelissä, mistä joukko kaartinupseereitakin oli etsinyt suojaa. Taistelut olivat olleet käynnissä monta päivää, ja mies oli pyytänyt Elsaa etsimään suojaa pahanpäiväisestä kyläsestä parikymmentä virstaa taistelupaikalta. Sieltä hänen miehensä löysi hänet rauhallisesti nukkumasta näitten vieraitten upseerien kanssa. Kun aamulla paljastui, että se vieras, joka oli etsinyt yösijaa, olikin upseerin rouva, olivat kaikki sekä hämmästyneet että ihailleet pelotonta naista.

Vuonna 1916 oli Turkissa Azap-Keyn kylässä taistelu raivonnut koko päivän. Kaikki rakennukset olivat maan tasalle ammutut, ja Elsa ja hänen miehensä etsivät suojaa lumirännältä, joka piiskasi heidän kasvojaan. Muuan aliupseeri ilmoitti heille silloin, että läheisyydessä oli eräs "jurtta". Liejussa ja pimeydessä he sitä etsivät ja viimein löysivätkin. Siellä oli jo noin 50 upseeria ja sotilasta sekä kymmenkunta kuollutta turkkilaista. Kuolleet nostettiin päällekkäin kasaan, jotta saataisiin tarpeeksi tilaa kaikille jurtassa, ja siellä sitten Elsa miehensä kanssa rauhassa söi matkaeväänsä ja vietti yönsä.

Kun sitten sota päättyi, he muuttivat Helsinkiin, missä heidän pieni tyttönsä oli ollut Elsan äidin hoivassa....

Tämä pieni Amaryllis-tyttö oli syntynyt Itä-Preussin Tilsitssä 9.12.1907 ja eli yli 100-vuotiaaksi. Magnus Londén onnekkaasti haastatteli häntä vuonna 2000. Muistelunsa alkaa ensimmäisen maailmansodan syttymisestä, kun Amaryllis asui synnyinseudullaan Itä-Preussissa. Isänsä haavoittui samana syksynä. Toipumisen jälkeen hän sai käskyn siirtyä Kaukausian rintamalle Georgian Tbilisiin. Mukanaan hän vei Riiasta 700 hevosta, vaimonsa ja tyttärensä. Hidas junamatka jäi lapsen muistiin.

Tammikuussa 1916 Erik Regnell siirrettiin Sarikamishin ja Erzurumin välisen kuljetuslinjan päälliköksi. Perheensä asui Jerevanin länsipuolella Sarikamishin kylässä, joka on 2000 metrin korkeudella. Elsa toimi Punaisessa ristissä ja Amaryllis auttoi talleilla. Amarylliksen muistoissa hän on jatkuvasti vanhempiensa kanssa, mikä on ristiriidassa Bergholmin muistelman kanssa.

Sarikamish maaliskuussa 1916. Wikimedia

Kirpputorilta löytynyt postikortti, jonka ostaja selvitteli myös perheen vaiheita (Turun seutusanomat 18.8.2017), todistaa, että perhe oli syksyllä 1917 Suomessa. Kun kotikielinä oli ollut ruotsi, saksa ja venäjä, ei asettuminen itsenäistyvään Suomeen ollut helppoa. Erik Regnell oli Terijoella rajavartioston pataljoonan komentajana helmikuussa ja tämän jälkeen "venäläisen" keskitysleirin johtajana ensin Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa (Etelä-Suomen Sanomat 14.08.1920).

US 8.2.1922

Enää vaimo ja tytär eivät seuranneet virkapaikoille vaan asuivat Helsingissä, vuoden 1919 osoitekalenterin mukaan Maurinkadulla Kruununhaassa. Bergholmin muistelman päättäen:

Ja täällä eräänä rauhallisena aamuna, jolloin tyttö oli juuri mennyt kouluun ja Elsa aamupuvussaan kahvin juotuaan seisoi avonaisen takan ääressä sanomalehteä selaillen, tarttui tuli hänen aamupukuunsa, ja pian hän oli liekkien vallassa. Seuraavana päivänä hän kuoli palohaavoihinsa. (s. 397-398)

Mainittujen ohella lähteenä Ingeborg Dyhr Sylvin. Släkten Regnell. Genos 68(1997), s. 79-86, 95

Turun linnan alankomaalainen vanki

Juuri kun olin täällä ja yksityisviestissä toisaalle haudannut hankkeeni Turun linnan vangeista tavaamassani Kristiina Savinin tutkimuksessa Fortunas kläder (2011) tuli sivulla 38 vastaan Turun linnassa neljätoista vuotta vangittuna ollut Jacobus Typotius. Mitä syntiä hän oli tehnyt?

Savin kertoo hyvin lyhyesti, että syytteenä oli maanpetturuus Juhana III:n kuninkaana ollessa. Tutkimukselleen olennaisempaa oli, että Turun linnassa ollessaan Typotius kirjoitti onnesta: De Fortuna. Typotiuksen englanninkielisellä Wikipedia-sivulla ei puhuta Ruotsista mitään ja ruotsinkielistä sivua ei näytä olevankaan.

Suomenkielinen tietosanakirja 1900-luvun alusta auttaa kertomalla, että Typotius

tuli 1578 Juhana III:n käsikirjuriksi, jona otti osaa silloin vireillä oleviin sovitteluihin paavinvallan kanssa. Mutta 1581 hänet yhtäkkiä vangittiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, syistä, jotka vieläkään eivät ole aivan selvillä. Häntä säilytettiin enimmän aikaa Suomessa, Turun- ja Hämeenlinnassa. Vasta Sigismundin tultua hallitsijaksi T. vapautettiin ja muutti myöhemmin Praagiin, tullen keisari Rudolfin historiografiksi. Hän on julkaissut useita historiallisia ja valtio-oikeudellisia tutkimuksia, joista kertomus "Notæ de regno Svetiæ" (1. "Historiallinen kertomus Ruotsin valtakunnasta, sen sisällisistä ja ulkonaisista sodista", painettu ensi kerta 1605) on huomattava historiallisena lähdekirjana.

Painokuva Juhana III:n
ruumissaattueesta linnanpihalla.
Wikimedia

Että ihan historiankirjoittaja! Tietosanakirjan sanankäänteet viittavat siihen, ettei vankeus ollut yhtäjaksoisesti Turussa. Berättelser ur svenska historien väittää vankeuden pituudeksi 12 vuotta ja kertoo Sigismundin järkänneen isänsä hautajaisiin saarnaajiksi Typotiuksen ja Juhanan myös Turkuun (lyhyemmäksi ajaksi) vangitseman arkkipiispa Abraham Angermannuksen. Hautajaisethan ovat eläville.

Perusteellisin esitys lienee Personhistorisk Tidskriftissä 1/2012 julkaistu Stefan Östergrenin artikkeli Jacobus Typotius − en renässanshumanist i svensk tjänst och fångenskap. Siitä selviää, että Typotiuksen rekrytoi Napolista Ruotsiin Pontus De La Gardie, jonka mukana ollut sihteeri oli menomatkalla hukkunut. (Siis johonkin veteen, kuollen.) Tukholmassa Typotius oli apuna diplomaattisissa neuvotteluissa, kunnes hänet syyskuun vaihtuessa lokakuuksi 1579 vangittiin Tukholman linnaan. Syy saattoi liittyä työtehtäviinsä tai kuninkaan sisaruksiin. Typotius yritti kirjein saada apua eri suunnilta, mutta mitään ei tapahtunut. Myöskään oikeudenkäyntiä ei pidetty. Syksyllä 1580 Typotius siirrettiin Turun linnaan, jonne hän saapui 8.10.1580. 

Typotius Turun linnan ruokavahvuudessa. KA 1428:1v

Kirjeessään vuonna 1583 Typotius kertoi Ture Bielkelle kirjoittavansa työtä monarkiasta. Erik Sparrelle 1.5.1584 hän toteaa kirjoittamisen auttaneen unohtamaan talven kylmyyden ja kevään nälän. Kuusi osaa monarkia-työstä oli valmiina kesän 1586 alussa. Samana vuonna Typotius valitti Turun linnan eläimistä. Kuningas määräsi heinäkuun lopussa 1590 vangin siirrettäväksi Hämeen linnaan. Sieltä Typotius pääsi vapaaksi Sigismundin saavuttua isänsä kuoltua Ruotsiin. Vankeusvuosista 1579-1593 useimmat siis kuluivat Turun linnassa.