lauantai 11. maaliskuuta 2023

Kesyjä karhuja

Lapsuuden historiaa -sivustolla julkaistiin kuun alussa kirjoitukseni Vaaran paikkoja 1700-luvun lapsille. Kierrätin siihen blogiin jo kirjoitetut Matti Antinpojan kaksi pelastumista, mutta muita lasten kohtaamia onnettomuuksia en ole tänne jakanut. Parhaan muistini mukaan. 

Lukemista kaikille 18/1932
Yhteen tapaukseen liittyy vangittuna pidetyt karhut, joista itselleni tulivat mieleen Turun vastaavat. Sosiaalisen median keskustelussa kaveri muisti karhuja olleen myös Viaporissa ja kaivoi esiin Sampsa Hatakan blogitekstin. Toinen tuttava kertoi omassa tutkimuksessaan kohdanneen vastaavaa 1800-luvulla. Turun tekstin jälkikirjoituksessa olinkin todennut, että Helsingin kadulla kuljetettiin karhua 1850-luvulla Augusta Krookin muistelmassa. Samoihin aikoihin Heinolan kaupunkisaarnaajalla oli kesy karhu

Aika tehdä haku Kansalliskirjaston digitointeihin.

"Palasia Kaarle XII:n historiasta"... "Kauvan aikaa oli Kaarlella huoneissaan kumppalina kesy karhu. Kerran hän sillä juotti kannun viiniä ja nauroi sitte hovilaistensa kanssa, kun karhu päihtyneenä tuijakehteli ympäri huoneita. Mutta lopuksi karhu nousi linnan yliselle ja putosi alas eräästä luukusta, taittoi selkänsä ja kuoli." (Uusi Kuvalehti 3/1891)

"Lankkujen  ajo oli niihin aikoihin ylämaista Poriin runsasta ja niin saattoi tuollaiseen kestikievaritaloon yöpyä monta kymmentä hevosmiestä, sekä meneviä että palaavia. Tietysti siinä illan kuluksi lystitkin pystyyn pantiin, koska viuluniukkojen saanti ei tehnyt vaikeuksia. Ja tällaisiin tilaisuuksiin sattui sitten usien karhukin lattialle tanssimestariksi. Varmoista lähteistä tiedän, että kerran oli kolme kesyä karhua yhtä aikaa sattunut tällaiseen kestikievaritaloon yöksi ja että ne kaikki kolme myös antoivat näytteitä tanssitaidostaan. Tapaus on sattunut 1870-luvun alkuvuosina ja silminnäkijä elää vielä, nykyään 81-talvisena. Joka talvi oli karhuja niihin aikoihin kuljeteltu tuota talvitietä pitkin suuntaan tai toiseen. Yllä kuvattu ei siis ollut mikään epätavallinen nähtävyys muussa suhteessa kuin siinä, että karhuja sattui kokonaista kolme yhtä aikaa samaan taloon ja samoihin iltatansseihin." (Satakunnan Kansa 19.3.1932)

"Parisataa vuotta, aina vuoteen 1910, [Raalan] kartano oli Adlercreutz-suvulla. Heidän ajoiltaan ovat muistona koristeelliset lehtipuut maantien molemmin puolin, vanha päärakennus ja suuri puisto, missä aikoinaan tallustelivat Karjalasta tuodut kesyt karhut." (Suomen matkailu 2/1939)

"Kesy karhu löytyy tätä nykyä Joensuun kartanossa, missä se rautaketjulla on kiinnitetty tolppaan jokirannalla. Tämän nuoren karhun, joka on puoli kolmatta vuotta, onnistuu tuon tuostakin irroittua kahleestansa ja lähtee heti huvittelemaan lähitienoille. Niinpä se esim. elokuun 18 p:nä pääsi valloilleen ja syöksi ensiksi asuihuoneen luoksi talon isäntää etsimään, vaan kun siellä ei oltu kotona, rupesi se niin huimasti juoksentelemaan kartanon puistossa, että vastaan tulijoiden oli vaikeata ehtiä sitä välttää. Erään vanhan palkollisen viskasi se äkkiä kumoon ja monenmoisia kepposia siellä täällä tehtyänsä karkasi se vihdoin jokeen, josta eräs kartanon mies sai sen ansalla vangituksi. Karhu parka joutui nyt uuteen kahleesen, missä sillä tietysti on jotenkin ikävä." (Sanomia Turusta 22.8.1887)

"Me todellakaan emme tiedä, miten karhun laita oikeastaan on, juoko se vapaudessa eläissään viinaa, vai inhooko se sitä, vaan sen kyllä tiedämme, että n.s. karhunkuljettajain ennen oli tapana antaa kesylle karhulle viinaa, mutta silloin sai myöskin olla varuillaan, ettei se pääsisi ärtymään liiaksi, sillä silloin oli leikki poissa." (Aura 2.2.1890)

Uusi Suometar 18.8.1903

Suomen Kuvalehti 23/1919

"Eläinkunnan merkillisyyksiä esittää kesy karhu, joka kansikuvassamme tyhjentää hyvin ansaitsemansa maitopullon rasittavien sotaharjoitusten jälkeen, joita hänelle päivittäin antaa Hämeen ratsurykmentin ensimmäisen eskatroonan johtaja. Kesyjen villi- y. m. eläinten vaaliminen sotajoukoissa rintamillakin ollessa on yleismaailmallinen ilmiö ja merkillisyys sinään." (Suomen Kuvalehti 23/1919)

"Kesy karhu on maanviljelijä Arvi Niittylällä Pälkäneellä. Nalle on muutaman kuukauden ikäinen ja käyskentelee vapaana huvittaen ihmisiä, ainakin toistaiseksi. Karhu on sama, jonka aikaisemmin mainittiin olleen Hämeenlinnassa erään sotaväenosaston lemmikkinä." (Aamulehti 24.5.1921)

Karjala 13.10.1921

"Kivennavan pitäjän Kauksamon kylässä asuvalla talollisella Topias Savolaisella on kesytetty karhu. Savolaisen veljenpojan Toivo Savolaisen mennessä t. k. 13 pnä karhua syöttämään hyökkäsi karhu jostakin syystä hurjistuneena hänen kimppuunsa..." (Kannaksen lehti 19.12.1933)

Karjalainen 27.2.1934

"Johtaja Aapo Narkauksen tilalla elättinä oleva noin 7 kk. ikäinen naaraskarhu kyllästyi siinä määrin yksinäisyyteensä, että tempoi irti kiinnitysköytensä ja lähti taivaltamaan maailmalle..." (Pohjolan Sanomat 24.9.1939)

Maaseudun tulevaisuus 21.10.1939

perjantai 10. maaliskuuta 2023

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1825-27

Yleiseksi hyväksi tekemiensä uhrauksien vuoksi kultaiset mitalit tekstillä "hyödyn vuoksi" saivat kauppiaat Timofeij Tichanoff Viipurissa ja Nikolai Lisitzin Käkisalmessa (FAT 23.4.1825). Tichanoff sai myöhemmin kauppaneuvoksen arvon.

Kuopion ja Nilsiän edustajina 9.3.1826 keisarin luona käyneet herastuomari Lars Samuel Väänänen, talonpoika Ivar Jörän Väänänen ja kuudennusmies Thomas Kokkonen saivat kukin kultaisen mitalin, jossa oli keisarin kuva. Mitalia oli tarkoitus kantaa napinlävessä Pyhän Annan ritarikunnan nauhassa. (FAT 14.11.1826) 

Käyntiä keisarin luona ei ole unohdettu ja siitä on tekstiä Kyösti Väänäsen artikkelissa Valtiopäivämies, kansanrunoilija, herastuomari Pietari Väänäsen (1764-1846) sukuhaara (Väänästen sukupuu 11/1995, pdf). Lars Samuel oli minulle ja varmasti monelle muullekin ennestään tutun Pietari Väänäsen poika, joka

kuului Kuopion pitäjän ja Nilsiän miesten Ylä-Savon kihlakunnan käräjillä vuoden 1826 alussa valitsemaan lähetystöön, joka matkusti maaliskuussa mainittuna vuonna Pietariin ja jätti henkilökohtaisesti keisari-suuriruhtinas Nikolai I:lle anomuksen - Suomettaren tekstiä lainaten - "että yhteisillä varoilla avattaisiin kaivanto Saimaan ja Suomenlahden välille". Tähän Saimaan kanavan rakentamisaloitteen keisarille jättäneeseen Pohjois-Savon talonpoikien lähetystöön kuului 13 miestä, heistä neljä Väänäsiä. Suomettaressa myöhemmin kanavan valmistumisen aikoihin julkaistun selonteon mukaan keisarille esiteltiin kolme lähetystön johtomiestä.

Kyösti Väänänen tietenkin selittää, että Iivari Yrjänä Väänänen oli Kehvon Haapalahden isäntä ja Lars Samuelin isän pikkuserkku. Mitaleista ei ole mitään puhetta, eikä sellaista siis ollut myöskään mukana Lars Samuelin perukirjassa. Väänäsen lainaamassa Suomettaren jutussa 31.10.1856 kylläkin lukee, että esitellyt kolme miestä "saivat kulta-metaljit rintaansa".

Keisaria todennäköisesti näkemättä koskenraivausjoukkojen työntarkastajat Johan Kantlin ja Joseph Werfwing saivat kultaiset mitalit kannettavaksi napinläpeen kiinnitetyssä sinisessä nauhassa (FAT 1.6. & 6.6.1826). Kantlin (1770-1839) oli naimisissa kuuluisan Rijfin kirkonrakentajasuvun tyttären kanssa. Werfwing (1765-1844) oli Uudenkaarlepyyn porvari.

Vaihteeksi suora lainaus Turun Viikko-sanomista 18.11.1826. "Että on alammaisuudessa iloitettu kuinka halullinen Talonpoika Anders Tulpo Kärsämäen kylästä Pyhäjoen Pitäjässä ja Oulun Läänissä on ollut, omasta ahkeruudella kootusta varastansa, auttamaan naapuritansa katovuosina, on hänen Keisarillinen Majestetinsä sinä 8 päiv. viimmeistä Helmikuussa Armossa hyväksi nähnyt lahjottaa mainitulle Tulpolle yhen kunniamerkin hopeasta, tällä päällekirjoituksella "För det nyttiga" (Hyvän työn edestä) kaulassa kannettavaksi sinisellä nauhalla." Miehestä ja teoistaan tietäisin mieluusti enemmän. 

Luotioppilas Matts Ericsson, torppari Lindholm, leimaaja Holm ja työmies Sandström oman henkensä vaarantaen pelastivat Ahvenanmaan Eckerön lähistöllä merihätään joutuneen ruotsalaisen postiveneen, jossa oli kuusi matkustajaa. Pelastajat saivat kukin 150 ruplaa ja hopeisen mitalin kannettavaksi Pyhän Vladimirin ritarikunnan nauhassa napinlävessään. (FAT 5.6.1827) Sama uutinen mitalista julkaistiin Stockholms Dagbladsissa 15.6.1827, mutta en onnistunut löytämään kuvausta itse onnettomuudesta. Lisäys 21.3.2023: Asia kerrottiin myös Turun Wiikko-Sanomissa 23.6.1827.

Kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Luulisin, että mitalien antoon liittyvää asiakirja-aineistoa on jossain arkistossa. [Lisäys 10.3.2023 8:33. Mikko Kuitula totesi Twitterissä: "Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta löytyy asiakirjoja mitaleihin ja palkitsemiseen liittyen."]

torstai 9. maaliskuuta 2023

Kansallismuseon uusi keskiaika

Kansallismuseossa aukesi jo lokakuussa 2022 uusi keskiajan esitys, mutta "ehdin" vasta viime sunnuntaina tutustumaan siihen. 

Aloitus (tilan vastapäivään kiertäen) oli hyvin moderni eli eläinhistoriaa, mutta tulkinnassa eläimellä eli tässä tapauksessa hevosella oli vain välinearvo. Se oli "yksi arvokkaimmista eläimistä". Siksi, että  "Ratsun ja miehen varustamisesta kuninkaan sotaan sai verohelpotuksia". Tässä kohtaa olisin kaivannut hieman tiukempaa analyysiä siitä, oliko ritarina olo taloudellisesti kannattavaa keskiajalla eli pohdintaa hevosen todellisesta "arvosta". Hevosen taakse kuvassani jää tosin jäi performatiivinen alue, jossa kävijät voivat reflektoida näitäkin kysymyksiä.

Kahdella pöydällä oli ruoan representaatioita ilman selostuksia. Ainakin omenat olivat selvästi yliedustettuina ja ehkä olisi ollut tarpeen selittää miten makkara keskiajalla tehtiin? Muistuttaa siitä, että eläimillä tehtiin muutakin kuin ratsastettiin sotaan.

Takaseinän meri oli hieno lisä maavoittoiseen museonäyttelyyn, mutta kuvani etualelle jäänyt keskeneräinen hirsirakennus vaatii museovierailta aika paljon. Toivottavasti monelle ei jää käsitystä, että keskiajalla ei ollut kattoja.

Keskiajalla ei takuulla ollut 1900-luvun alun pulpetteja, joten tämä osa näyttelyä oli minusta käsittämätön. Oliko "piirretään tikulla hiekkaan" liian kulunut ratkaisu? Vai liian sotkuisa?

Käyntini aikana  ei ollut käytettävissä VR-peli, jossa "pelaaja kohtaa Ingeborg Aakentytär Tottin", joka on "voimakas sotilaskomentaja". Kierroksella tuli kuitenkin vastaan vielä aito haarniska, 


mahdollisuus rakentaa linna ja korillinen aseita, joilla olisin voinut näyttelyn aloittaa, jos olisin kiertänyt toiseen suuntaan. 


Keskiaika esitettiin siis sotaisana aikana, jolloin elintarvikkeiden saatavuus oli rajattua ja sekä linnat että kodit keskeneräisiä. Kaikki historianesitys on sidottua omaan aikaansa, mutta pitikö tämä vetää näin överiksi?

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Kuninkaan luvalla alaikäisenä naimisiin 1756-57

Kuningas Adolf Fredrik lähetti Turun tuomiokapituliin vuosina 1756-57 neljä kirjettä, joilla annettiin naimalupa viidelle parille (E I 8:132, 197, 208, 220). Aiemmin poimin serkusten naimalupia Oikeusrevision pöytäkirjasta vuodelta 1792. Näissä tapauksissa lupa oli tarpeen, sillä sulhaset olivat alaikäisiä, mutta yhteinen lapsi jo syntynyt. Kuten selostaessani avioliiton ikärajoja 1700-luvulla totesin, sulhasen piti olla 21-vuotias ja morsiamelle riitti 15 vuotta. Ikäiseni ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin Suomessa vastaavissa tilanteissa presidentti saattoi antaa luvan avioliittoon. 

Ensimmäinen pari oli Loimaalta: renki Anders Andersson Kuninkaisista ja Anna Jacobsdotter. Kuninkaallinen kirje oli päivätty 31.5.1756 ja häät vietettiin 18.9.1756. parin ensimmäinen lapsi oli syntynyt 8.9.1755 ja saanut nimen Michail. Avioliiton solmimisessa ei ollut syytä viivytellä, sillä pikkuveljensä Johannes syntyi 26.12.1756. Perhe Kuninkaisten Vällärissä lisääntyi myöhemmin vielä Carl-pojalla 13.5.1760 ja Stina-tyttärellä 18.12.1762. Margarethan synnyttyä 19.3.1765 Anders on merkitty itselliseksi ja todennäköisesti saman parin lapsi on vielä Hinsalassa 3.7.1767 syntynyt Caisa. Rippikirjojen (1751-57, 232; 1764-69) merkinnät eivät ole selvimpiä mahdollisia, mutta tulkintani on, että Huittisista Loimaalle muuttanut Anna oli syntynyt vuonna 1727 ja Anders syntynyt 8.10.1736 eli hänen takiaan vihille ei päästy kun tarvetta ja haluakin oli.

Samalla kirjeellä saivat Maariassa naimaluvan reservin sotilas Johan Michelsson ja Maria Jacobsdotter. Hiski ei tunne heitä selvästi koskevaa vihkimerkintää.

Tammelan Kankaisten rusthollissa palvellut reserviläinen Jöran Sigfridsson (s. 4.3.1736) ja Maria Johansdotter saivat luvan avioliitolleen 15.12.1756 päivätyllä kirjeellä. He menivät naimisiin Tammelassa 3.4.1757. Heidän Kaukolan kylässä syntyneitä lapsiaan olivat Lisa 27.7.1756, Maria 20.2.1758, Brita 4.10.1759, Walborg 26.4.1761, Maria 5.3.1763, Eva 2.7.1765, Hinric 3.1.1767, Anna 27.6.1769 ja Helena 20.6.1772.

Kirjeessä päiväyksellä 4.2.1757 ei mainita seurakuntaa. mutta kylän nimellä ja Hiskin avulla selviää, että kyseessä oli Marttilan Brungilan kylästä Matts Mattsson ja Chirstin Jacobsdotter, jotka vihittiin avioliittoon 4.4.1757. Avioliittoa oli edeltänyt Mats-pojan syntymä 22.10.1756.

Päiväämättömällä kirjeellä luvan avioliitolleen saivat Lapväärtin Bötomin kylän renki Johan Andersson ja Kauhajoelta tullut Maria Jacobsdotter, jotka vihittiin 15.5.1757. Avioliittoa oli edeltänyt Elisabeth-tyttären syntymä 16.8.1755.

Tämän kokoelman perusteella taidan miettiä hieman tarkemmin förskottilasten syitä ja tarkistaa isän iän.

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Uutiset 90 vuotta sitten

Saksassa asuva brittitubettaja (nykyään Saksan kansalainen) aloitti videosarjan, jossa hän "raportoi" Hitlerin valtaannousua 90 vuotta sitten. Tätä kirjoittaessani viimeisin osa kertoi 5.3.1933 vaalituloksesta. Katsominen herötti mielenkiinnon suomalaiseen uutisointiin.

Mummoni vanhemmat ja ehkä 10-vuotias mummonikin lukivat oikeistolaista Satakunnan Kansaa, jossa 7.3.1933 analyysi näytti tältä:

Vaalivoitto ei kuitenkaan tiedä Saksan pulman ratkaisua. Nyt vasta voi alkaa positiivinen työskentely valtion asioiden johdossa. Tähän asti Hitler on tunnettu ainoastaan taitavana kansankiihoittajana ja tarmokkaana puoluejohtajana. Hän on arvostellut toisten tekoja ja luvannut valitsijoille yhdeksän hyvää, ja kahdeksan kaunista. Nyt hän vasta joutuu käytännössä näyttämään, onko hänessä aineksia myöskin suuren valtakunnan pääministeriksi ja valtiolaivan peränpitäjäksi.

Maalaisliittolainen Suomenmaa oli skeptinen:

Mitenkä kehitys nyt on kulkeva eteenpäin, se riippuu siitä, kykeneekö uusi suunta myös hallitsemaan niitä vaikeuksia, joista se on luvannut Saksan kansan pelastaa. Ainoa, minkä voi varmuudella sanoa, on se, että kansallissosialistien ohjelman avulla ei ainakaan vaikeuksista päästä, vaan ainoastaan lisätään niitä.  

Sosialidemokraattinen Kansan lehti näki tulevaisuuteen kirkkaimmin:

Oliko Saksan tasavallan ja demokratian pohja ja puolustus todellakin niin heikkoa ja kyvytöntä, että Hitlerin diktatuuripyrkimyksiä ei olisi kyetty tekemään tyhjiksi ja estämään?

(Sanomalehtien puoluesidonnaisuuden voi Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen portaalissa tarkistaa i-ikonista aukeavista kuvailutiedoista.)

maanantai 6. maaliskuuta 2023

Mainelmia onnettomasta kulusta Kurkun yli 5.3.1792

Lainattuna Oulun Viikko-Sanomista 22.&29.7.1837:

Kurkuksi kutsutaan sitä Pohjan-Lahden seutua eli paikkaa, joka on Umeån ja Vaasan kaupungin, eli Mustasaaren pitäiän välillä, ja josa löytyy Holmö niminen luoto. Sama saari on 3 penikulman paikkoin pitkä, laskiin sen itäpohjaisesta päästä pisimpään niemeensä luonasta kohden. Saman saaren ja Suomenlahden läntisen rannan välillä on yhtä pitkä, mutta ainoastaan 3 neljännestä leviä salmi, jota kutsutaan Läntiseksi kurkuksi. Mutta samasta saaresta vesi-etelään (kaakkoon) päin on melkeen 3 penikulmaa leviä salmi, jonka toiselta, eli itäiseltä puolelta karit ja matalat pistävät pitkälle, ja ovat juonteesa niin kutsutun Vaasan Sataman kanssa, ja mainitaan Itäiseksi Kurkuksi. Näisä merensalmisa, jotka eroittavat itte Pohjas-Lahden ja Rauman-meren, käypi useimmasti kova virta, joka monena talvena estää Itä-Kurkun jäätymästä; mutta pakkas-talvina menee se kuitenki jäähän Tammi- eli Helmikuusa. Kuitenki aukiaa se usein väkevillä lounas-tuulilla, mutta harvoin pohjaisilla.

Vuonna 1792, joka on mainio isoin tuiskuinsa ja kovan pakkasensa tähen, meni Itäinen Kurkku jäähän, pohjaisella tuulella, keskellä Helmi-kuuta, ja jään luultiin siinä pysyvän vähintäin Huhti-kuun loppuun. Välttääksensä pitkää kierrosta, Tornion kautta, kulkivat siis matkustajat, sekä Suomen maasta Ruottiin, että Ruottista Suomeen, mainitun jäätyneen Kurkun yli. Samalle tielle antausi sen vuoksi mainitun vuoden Maalis-kuun 5:nä päivänä myös 12 Geflen kaupungista Suomen maahan Herrain päiviltä palaavata miestä. Heidän joukosa oli sen aikuinen Kokkolan pitäjän Kirkkoherra, Prouvasti Chydenius, ja Falander niminen Raadi-mies Vaasan kaupungista. Nimitettyin kumppanit, 8 luvulta, olivat talonpoikaisia Herrain-päivä-miehiä. 

He olivat kaikki jo päivällä ennen matkustaneet läntisen Kurkun yli, josa jää oli varsin vahva, ja tulleet Holmööhön 7 hevoisella, ja keskoisilla kuormilla, jotka kuormat Holmöön Asukkailta mainitun 5:nen päivän aamulla jaettiin 14 reelle ja hevoselle, ja niitä seurasi 14 kyytimiestä. Taipaleelle lähettiin kello 7 aikana aamulla. Pakkanen oli varsin kova; mutta ennen pitkää nousi kova Pohjas-tuuli ja hirmuinen pyry-ilma. Kuitenki pitkitettiin kulku niin kauvas, itä-kurkun yli, ett'ei enempää kuin puolen penikulman paikkoin enään ollut matkaa likimmäiseen kariin Itäisellä puolella. Mutta samalla kohtasi heitä jonkulainen jään rako, joka kuitenkaan ei ollut niin leviä ett'ei sen yli olisi päässyt; mutta kuitenki osotti se jään Kurkusa olevan irtaumaan päin, ehk'ei se vielä ollut liikkeellä. 

Sen nähtyä tuumailivat Holmöölaiset vähän hetken keskenänsä, mutt'ei matkustajain kanssa, ja päättivät palata Holmööhön, pelvosta jäävänsä itäiselle rannalle, jos Kurkku aukiaisi. Sen tähden aljettiin suurella kiireellä palata kello 1 aikana jälkeen puolen päivän; mutta sillä aikaa oli jo koko Kurkun jää, jolla he olivat, väkevältä virralta ja kauhialta tuulelta, ehkä 30 kraatin pakkaisella, irtaunut ja kulki, kahen penikulman levysenä, tuulen mukaan, jota matkustavaiset kuitenkaan eivät havanneet, ennen kuin tultuansa kulusa olevan länsi-puolisen jää-telinsä laidalle. Hirmuisesti säikähtivät he siis nähtyänsä, ett'ei he enään päässeet Holmööhön palaamaan, kun meren virta ja tuuli kuljetti heitä puolen peninkulman vauhilla tiimasa, ulos avoimeen mereen. 

Monet koettelivat sen tähen pelastaa henkensä, hypäten isolta jäältä pienimpäin, irtanaisten jää-telein päälle, jotka ajelivat sen ja läntispuolisen liikkumattoman jään välillä, ja toivoen sillä tavoin päästä Holmöön puolelle. Se tuuma auttokin monta, ehkä muutamilta jalat kastuivat, ja kovasa pakkaisesa siis paleltuivat. Muutamat kyytimiehistä riisuivat hevosensa valjaista, ja koettelivat saaha ne liikumattomalle jäälle; mutta 2 hevosta putosi kuitenki jäitten väliin ja muserrettiin kuoliaksi; toiset kyytimiehet taas pysyivät yhä Kurkun jäällä, kokien vaeltaa yhä etemmäksi pohjaiseen päin, ett'ei aivan kohta joutua meren uhriksi; mutta moniin rakoin ja aukeimien tähden täytyi heidän sieltä palata, ja nähdä jään, jonka päällä he olivat, tuulelta ajettuna, eroavan kauvas liikkumattomasta jäästä. 

Kaiken toivon, hengen pelastuksesta, siis kadottua, siirrettiin hevoset ja reet 50 eli 60 syllän paikkoin jään laidasta, odottain sitä kovaa onnia, että kuolla nälkään eli viluun, taikka upota meren syvyyteen. Se hirmuinen pakkanen, joka kauhialla tuiskulla vielä enemmin jähytti heijän ruumistansa, oli jo niin kovasti käynyt käsiksi kahteen kyytimieheen, että he makasivat puoli-tönkkönä reesä, joista toinen, kun häntä virvotettiin ja hänen täytyi olla liikkeellä, meni, juuri kuin houraavalla mielellä, jään aukeimaan ja hukkui, toinen jätettiin puoli-kuollunna makaamaan Koju-rekeen, joka omistajaltaan oli jäälle heitetty. Vielä hengisä olevista miehistä, joita siis oli 24, oli ainoastaan 4 oikeen tervennä; sillä kaikilta muilta olivat kädet taikka jalat paleltuneet, ja useimpain kasvot oli pakkanen juuri kuin polttanut taikka kaltannut.

Puolen toista penikulman paikkoin oli tuulen ajeluna oleva jää jo kuljettanut heitä, ja kello 7 aikana, illalla, olivat he juuri avoimem Rauman-meren suulla, josa, puolen neljännestä eteläänpäin Holmöön kareista, jotka Ruottiksi ovat Gaddar nimeltä, on muuan matala kari, jota ei näy veden päälle. Samaa karia vastaan, joka vastaan, joka oli kohonnut ja levennyt isoksi jää-vuoreksi, sattui se kohta jäätä, josa miehet olivat aikoneet yösiaa pitää, töytäämään, ja lohkesi irti isommasta jäästä, joka yhä paino mereen päin; mutta se irtaunut teki, jolla miehet olivat, kääntyi pitkin karia ja tarttui siihen muutamiksi minuuteiksi, joitten aikana tuskin toki kerjettiin ajaa hevosia rekineen seisovalle jäälle, karin laidalle, joka jää myös jo alkoi rakoilla ja eroilla moniksi teleiksi, seuraten isoa Kurkun jäätä. Sinne jäi siis korjaamatta ainoastaan yksi hevonen ja enne mainittu kojusa paleltuneena makaava mies, ja yksi arkku kojuun. Sillä tavoin tulivat kaikki muut, paitti 2 mainittua Holmöölaista, kuolemasta pelastetuiksi.

Mutta useimmilta Herrain päivämiehiltä olivat sekä rahat että kalut kadonneet, joitten arvo, yhteen laskettuna nousi 1800 Riksiin, ilman niitä yli 70 nosneita riksejä, jotka Holmöölaiset panivat hinnaksi 3 kadonneelle hevosellensa ja muutamille ajovärkeille. Nyt olivat miehet kyllä päässeet liikkemattomalle jäälle, jotenki likelle Pookia (Fyrbåken) Holmöön Gaddar kuttutuilla kareilla, mutta vastukset eivät olleet hetikään vielä loppuneet. Kyytimiehet, joilta kuoleman pelko oli vähin pilannut ymmärryksen, eksyivät oikeasta suunnasta ja ajelivat, erehdyksisään, sinne ja tänne, kello 8:ta aina 12 asti, yöllä. Silloin vasta päästiin Pookin tykö, ja yöksi ruvettiin pooki-tupaan, josa toki tapauksen kautta saatiin tuli takkaan palamaan, ja sekä vettä että syömistä nälkäyneille hevoisille. Niistä, jotka ensimmäisinä pääsivät liikkumattomalle jäälle, oli kaksi läpi yön matkustanut Holmöön taloin, toisista taas oli muutamia yhtynyt yhteen pienoseen tupaan, josa kalamiehet kesällä tavallisesti olivat asuneet; mutta yksi Herrain-päivä-miehistä, joka oli etunut seuruudesta, kulki koko yön eksyksisä, ja vasta päivän valjettua havattuansa Holmöön maan, pelasti hän, surkiasti nälkäynynnä ja vilustununna, häin-tuskin henkensä. 

Päivänä jälkeen, joka oli 6:si mainitusa kuusa, matkustettiin nimitetyistä kareista Holmöön taloin, puolen kolmatta penikulmaa. Kuun 7:nä päivänä levähtivät Herrain päivämiehet, päivänä jälkeen lähtiäksensä matkustamaan läntisen Kurkun yli, ja sitten pohjas-lahden ympäri kotimaalleen. He toivoivat, niin paljon kovaa jo kärsittyänsä, ansainneensa armeliasta kansakärsivällisyyttä ja apua kanssa-ihmisiltänsä; mutta Holmöön miehet vaativat kohta kyytipalkkaa onnettomasta reisusta, palkintoa kadonneista hevosistansa, reistänsä ja ajovärkistä; mutta kahesta paleltuneesta kumppanistansa eivät virkkaneet he mitään. Vielä lisäksi uhkasivat he ett'ei antaa Herrain-päivä-miehille kyyti-hevosia, ennen kun kaikki, jota he vaativat oli maksettu. Se oli Herrain-päivä-miehistä hyvin suunnatoin, varsin kun he olivat syyttömät heijän vahinkoonsa, ja he eivät voineet vaadittua summaa maksaa, kun melkeen kaikki heijän tavaransa oli kadonnut ja heillä ei ollut kyyti-rahaakaan päästäksensä pohjan-lahden ympäri. 

Mutta valta oli Holmöölaisten käsisä, ja ne pitivät vieraansa puoli vankeudesa, siksi kun muutamia Holmöölaisia palasivat, Umeån kaupungisa käytyänsä, ja näyttivät Kuninkaan käskyn-Haltian päätöksen heijän vaatimukseensa, johonka oli suostuttu, ja matkustavaiset siinä samasa saaneet kovan kiellon poikkeumasta Holmöön taloista, ennen kun he oilvat sovittaneet Holmöön miehet; ja jos he tahtoivat valittaa päätöksen yli, niin heijän piti ainakin panna lailliseen taka-vaarikkoon vaadittu rahasto, jos mieli saaha liikkua paikalta. Herrainpäivä-miehet lähettivät kyllä valituksensa Maanherroin, mutta siitä ei ollut apua ennen kun se vaadittu rahasto hankittiin, jonka hankkiminen olisi ollut mahdotoin, jos ei Raadi-mies Falanderille olisi Umeån kaupungissa uskottu tarpeellista rahaa velaksi.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Tukholman suomalaisessa seurakunnassa ottivat 3.5.1776 kuulutukset 26-vuotias Tukholmassa syntynyt Johan Jacob Bergman ja piika Chatarina Granholm, joka oli syntynyt 26 vuotta aiemmin Porissa.

Porin kastettujen listan perusteella Catharina oli porvari Thomas Granholmin ja Anna Moliisin 9.11.1750 syntynyt tytär (RK 1751-1757 s. 35, 1759-64 s. 78, 1766-67 s. 65). Perhe jätti kaupunkielämän vuoden 1767 paikkeilla ja muuttivat Siikaisten Leväsjoelle. Kaikki muut sisarukset (Geni-profiilien nykytilan perusteella) jäivät Porin seudulle. Mikä lie vetänyt Catharinan pääkaupunkiin?

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty.