lauantai 8. syyskuuta 2018

Käänteentekevä palveluspaikka

Syytinkiläisen vaimo Anna Toppinen synnytti Impilahden Kitilässä 1.11.1838 pojan, joka viikko myöhemmin kastettiin Eliaaksi ja käytti koko elämänsä isänsä sukunimeä Ahonen. Kiitos Katihan Eliaksen vaiheita on melko yksinkertaista seurata, tosin linkki digikuvaan olisi helpottanut hommaa huomattavasti.

Vanhempiensa kanssa Elias on rippikirjassa 1857-68 sivulla 146, jonka merkinnän mukaan hän sai muuttokirjan Sortavalaan 1858. Katihan mukaan hänet kirjattiin sinne sisäänmuuttaneeksi 26.10.1858. Sortavalan kaupunkiseurakunnan rippikirjassa 1851-1861 hän palvelusväen aakkostetuilla sivuilla, jotka eivät kerro työpaikastaan renkinä mitään. Seuraavaan rippikirjaan kohdalleen on merkitty "i Rautjärvi", joka Katihaan on tulkittu syntymäpaikaksi, mutta tarkoittanee oleskelua Sortavalan ulkopuolella. Hänet on kirjattu vielä rengiksi Sortavalan rippikirjaan 1872-1887 ja on myös rippikirjassa 1900-1909, mikä sekoitti hetkeksi ajatukseni.

Tarkoitukseni kun oli seurata vuonna 1878 kuollutta Elias Ahosta, jonka muistokirjoitus julkaistiin Ilmarisessa 16.10.1878. Tarkistettuani Impilahden rippikirjan 1869-79 sivun 208, jossa oikealla syntymäpäivällä varustettu mies on muuttanut Jyväskylästä vuonna 1871, on todennäköisin selitys, että Sortavalassa on jäänyt Ahosen ulosmuutto kirjaamatta.

Muistokirjoitus antaa siis epätarkkuudessaankin kirkonkirjoja parempaa tietoa:
...Elias jo aikaisin joutui leipäänsä ansaitsemaan vieraan palveluksella. Erittäin hyvän palveluspaikan kertoi vainaja olleen itsellään Rautjärven pappilassa, jossa hän, palvellen useampia vuosia, sai lomahetkinään harjoitella kirjoitusta, lu'unlaslua ja virsiä laulella, mikä viimeksimainittu olikin hänen mielihuvituksensa koko elämänsä läpi. 
Sittemmin palveli hän vielä Helsingissä, muutamissa eri taloissa, keräellen väliaikoina sieltä täältä tiedon murujakin, kunnes hän v. 1867 tuli oppilaaksi Jyväskylän opettaja-seminariin, jolloin hän taisi veisata Nordlundin mukaan melkein kaikki virret ja oli pienistä tuloistaan säästöön saanut semmoiset varat, jotta Jyväskylässä melkein koko oppi-ajan tuli omillaan toimeen. Tuskinpa ahkerampaa oppilasta on milloinkaan koulu-penkillä istunut, kuin Elias Ahonen seminarissa ollessansa. 
V. 1871 seminarin oppimäärän suoritettuaan pääsi hän syntymä-seurakuntaansa Impilahteen, aloittamaan aivan uutta koulua. Siinä, vaikutti hän 7 vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka koulu kaiken tämän ajan oli johtokunnan määräyksestä ainoastaan kaksivuotisella oppimäärällä. Toiseksi vaikeuttivat koulutyötä vielä monet riidat, joilla osa seurakuntalaisia koetti saada koulua häviämään. Kuitenkin onnistui Ahosen voittaa koululle paljon suosijoita, kun hän erinäisellä kärsivällisyydellä otti aivan "A:sta" alkaviakin oppilaita kouluunsa, ja, ollen toimessaan kokonaan väsymätön, verrattain lyhyessä ajassa valmisteli niistä oiva lukijoita ja laskijoitakin. Kenpä tuosta ei olisi tullut huomaamaan, että kansakoulu sentään oli hyödyllinen laitos? 
Yleisesti tuli näin tunnetuksi hänen suuri ahkeruutensa, josta tässä mainittakoon pari esimerkkiä. Kun kouluun tuli harmonio hänen toisena vaikutusvuonnaan ja hän Jyväskylästä oli lähtenyt soitannossa jotenkin vähän harjaantuneena, kun ei vielä soitanto silloin ollut, miten nykyään, pakollisena aineena seminarissa, niin hän jo kolmen kuukauden perästä soitti ei ainoastaan Nordlundia, vaan Lagi-Faltin'iakin varsin puhtaasti. Yhtä ahkerana oli hän parina kesänä tutkinut Karjalan rikkaan kasviston jotenkin tarkoin, vaikkei kasvitiede ensinkään ollut hänen mieliaineitaan. Erityisellä mielenkiinteydellä ja sydämellisellä hartaudella tutki hän koko elämänsä läpi uskonnollista kirjallisuutta, joutumatta kuitenkaan minkään lahkokunnan jäseneksi, ollen elämässään yleisesti sangen raitis ja kohtuullinen.
Heti opettajaksi päästyään kävi hän avioliittoon, jossa hänelle siunautui 3 poikaa, jotka nyt äitinensä odottavat Suomen kansan holhousta, mitä onkin sen velvollisuus.  

perjantai 7. syyskuuta 2018

Annos arjen historiaa

Olen siinä määrin rutinoitunut valittaja, että kun näin Ulla Koskisen uutuuskirjan nimen Suomessa selviytymisen historiaa. Kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun ensimmäinen ajatus oli, että aiheesta kirjoittajalla pitäisi olla kokemusta historian elävöittämisestä ja kokeellisesta arkeologiasta. Niiden kautta henkilökohtaisella otteella olisi syntynyt mielenkiintoinen kirja.

Mutta pitää arvioida kirjaa, joka on kirjoitettu eikä mielikuvitukseni tuotetta. Koskisen selvitymisen historia perustuu historiankirjoitukseen. Se tarjoaa asiallisen, mutta ei alkuunkaan tylsän, katsauksen entisajan elämään ensijaisesti maaseudun rahvaan parissa, mutta toisinaan Tampereen tehtaatkin mainiten. Alaotsikon aikarajaus on hieman harhaanjohtava: esihistoriallinen aika on kirjassa marginaalisessa osassa.

Koska aihepiiri on suuri, tekstissä hypitään vauhdikkaasti asiasta, ajasta ja paikasta toiseen. Onneksi kustantaja on suostunut loppuviitteiden käyttöön ja täydelliseen kirjallisuusluetteloon. Vaikka kirjoittaja on osaava historioitsija, joissain kohdin piti lähde kääntää esiin uskottavuutta hakien. Ja lisätiedon etsintä on näin myös mahdollista ja helppoa.

Kirjan populaarista luonteesta johtuen en yllättynyt kun teki mieli nipottaa joistain yleistyksistä, mutta jääköön omaksi ongelmakseni. Lemppariaiheiteni puitteissa kiinnitin huomiota viestintälukuun (s. 115-120), jossa ei mainittu jumalanpalvelusten kuulutuksia eikä 1800-luvun sanomalehtiä, joihin rahvaskin lähetti sisältöä. Krinoliinit olivat mukana (s. 254), viitteen perusteella Koskinen oli kirjoittanut niistä minua ennen. Hups! Monia muitakin kirjan aiheita (kuten savutuvan lämmitystä) olen käsitellyt eri lähtein kuin Koskinen eli lukeneisuudessani on kohentamista.

Kirjan asiasisältö oli (onneksi!) enimmäkseen tuttua. Vaatemuodin kohdalla pääsi yllättämään huivien lyhyt historia (s. 251-252) ottaen huomioon, että olen aiheeseen useaan kertaan koskenut (viimeksi tässä ja tässä). Todistettavasti siis lukematta Suomen kansatieteen klassikko, johon Koskinen viittaa. Lukematta on edelleen myös Ilkka Mäntylän Kun yhteinen rahvas todisti, josta Koskinen (s. 79) oli poiminut 1600-luvun tapauksen, jossa sisälmykset ja veri oli säilömiseen tarvittavan suolan puuttuessa heitetty pois. Piti oikein ottaa Mäntylän kirja käteen ja tarkistaa. Kyllä, piiat olivat heittäneet ruokaa pois eivätkä lahjoittaneet eteenpäin. Luulin, että hävikkiruoka olisi ollut puhtaasti nykyajan ilmiö.

Käsittämätöntä minulle on myös edelleen ruuan kokkaus. Siis jossain määrin nykyaikana ja aivan täysin tulen aikana. Koskisen luku (s. 64-70) auttoi jonkin verran, mutta kaipaisin rutkasti lisää rautalankaa. Juuri pari viikkoa sitten Seurasaaressa jouhikkokonsertissa tunnin verran liettä tuijottaessani ajattelin, että en ymmärrä yhtään, miten sillä kokattiin. Ja onkos niin, että Seurasaaressa ei ole yhtään keittokotaa?

Koskisen kirja tarjoaa siis tietoa ja herättää sen tarvetta. Voin suositella kaikille ei-aivan-täysin-oppineille Suomen historian harrastajille.

torstai 6. syyskuuta 2018

Renlundin askeleista

Eilen livahdin katselemaan 8-luokkalaisille tarkoitetun dramatisoidun historiakävelyn I Karl Hermans fotspår kenraaliharjoitusta. Ymmärsin toki, että ohjelma olisi ruotsiksi, mutta kouluista vieraantuneena olin unohtanut, että niissä kieliryhmät pidetään tiukasti omissa karsinoissaan. Niinpä kun katsojaryhmään osunut tuttavani huomasi minut suomenkielisenä seisomassa joukossa, tuli hän tarkistamaan, että olin oikeassa paikassa. Ei kuitenkaan käräyttänyt järjestäjille.

Jättäen kielipoliittisen piikittelyn hetkeksi, esitys Karl Herman Renlundista 1800- ja 1900-luvun vaihteen Helsingissä oli oikein hauska. Minulla oli vain hämärä mielikuva rautakaupastaan ja yhdistin nimensä (nimikkomuseonsa johdosta) Pohjanmaalle enkä Helsinkiin, jossa hän melkein koko (lyhyehköksi) jääneen elämänsä vaikutti. (Tosin kuvitusta hakiessa selvisi, että hän edusti Kokkolaa useilla valtiopäivillä.)

Eli tieto oli uutta ja kivasti esitettyäkin. Tosin draaman kaari hyppäsi minusta turhan vauhdikkaasti Kokkolan katujen murrosikäisestä keski-ikäiseen menestyjään Helsingissä ja olisin toivonut näkeväni väliin yhden tai kaksi kohtausta.

Kohtauksia näyteltiin kadun lisäksi Kappelissa ja Helsingin kaupungin juhlatiloissa, joista jälkimmäiset saivat esittää Seurahuonetta sen vanhoissa tiloissa toimivan kaupungintalon sijaan. Kun jälkimmäisestä on sisukset vaihdettu. Tällaisille produktioille tyypillisen tupla- ja triplaroolituksen sijaan näyttelijöitä oli 12. Mammas minnesstiftelse betalar?

Itse tuotannosta ei ollut tarkoitus saada varsinaista tietoa, vaan se tarjosi useita teemoja kouluissa toivottavasti käytävään keskusteluun. Lunttaamatta taustamateriaaleista: teini-ikäisen muutto toiselle puolelle maata, työnteko koulunkäynnin sijaan, taloudellinen riskinotto, elintapojen vaikutus elinajan odotusarvoon...

Ja ehkäpä myös naisen asema työelämässä? Renlundiakin kiinnostavampi hahmo näytelmässä oli prokuraattorinsa Karin Berggren, joka loppukeskustelussa mainitun perusteella hoiti Renlundin kuolinpesää vielä vuosia. Hänestä ja perheestään paljastui pikkuhutkimuksella niin mielenkiintoinen kokonaisuus, että palaan siihen erillisessä blogijutussa. Äitinsä sukunimi on Lappalainen, joten vaikuttavat lupaavan suomenkielisiltä...

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Luurankoja, kalloja, kolikoita ja kuulia

Kokemäellä maata 1800-luvulla käännettäessä löytyi esimerkiksi "miekkoja, rautalakkeja, keihäitä, puukkoja ". Samaan aikaan anti Helsingissä oli yksipuolisempi, mutta kannattanee se silti vetää yhteen, kun en listaa valmiina mistään löydä. (Puolivalmiina kylläkin, juttu perustuu sanomalehtihakemiston luokkaan löydöt.)


Huhtikuussa 1860 Yliopiston naapuritontilla (Stenbergska, f.d. Kestliska tomten) löytyi perustuksia kaivaessa ihmisluuranko. Yksi toimittaja aavisteli rikosta ja toinen oletti Senaatintorin alla olevan hautausmaan ulottuneen tontille asti. Poliisi tutki asiaa vielä toukokuun lopulla. (Helsingfors Tidningar 14.4.1860, Papperslyktan 16.4.1860, Finlands Allmänna Tidning 24.4.1860, 22.5.1860)

Kun kaksi vuotta myöhemmin kaasuputken kaivannon Senaatintorilla oli pakko mennä läpi vanhan hautausmaan, luita sekä pääkalloja osui lapioon joka askeleella. (Helsingfors Dagblad 3.7.1862)

Kuparikolikko kivijalan alla 1863. Museoviraston muinaiskalupäiväkirja KM 539:1
Lataukseton pommi entiseltä Westerbergin tontilta 1865. Museoviraston muinaiskalupäiväkirja KM 591:1
Katajanokalla maata syvemmältä kaivaessa löytyi 6 jalkaa pitkä rautainen tykki. (Helsingfors Dagblad 9.8.1865, Hufvudstadsbladet 10.8.1865)

"Kun kirjakauppias Wikbergin talossa nykyään tehtiin kivihuoneen perustekaivannoita, niin löydettiin maan sisästä vielä täytetty pommi. Varmaankin on tämä pommi muisto siitä Suomen tykkiväestön varustomakasiinista, joka vuonna 1808 ilmaanräjähti Ulrikaporin vuorella." (Suomen Julkisia Sanomia 21.8.1865, Hufvudstadsbladet 12.08.1865, Finlands Allmänna Tidning 14.8.1865) Ruotsinkielisten uutisten mukaan Wikbergin talo oli Västra kajenilla eli Läntisellä rantakadulla eli nykyisessä Etelärannassa. Vuoden 1866 osoitekalenterin perusteella numerossa 6 eli kadun eteläpäässä.

"Kaivaessaan ylioppilashuoneen pihamaata, työmiehet viimeis perjantaina löysivät vanhan kuluneen hopearahan, noin markan kappaleen kokoisen. Siinä oli toisella puolella vaakunan ympärystässä päällekirjoitus: "WILHELMUS DUX SAX:" Toinen puoli on täynnä myöskin latinaista tekstiä, josta ei ole helppo selkoa saada, kun useat kirjaimet ja tavuut ovat kokonaan kuluneet näkymättömiin. Löytö tarjottaneen yliopiston kansaistieteiselle museolle lunastettavaksi." (Uusi Suometar 17.10.1870)

"On ennen mainittu, että vesilaitosta varten tehdyssä kaivannoissa Boulevardin kadulla on löydetty joukko ihmisluurankoja ja arveltiin, että paikka muinoin on ollut hautausmaa. Niin ei kuitenkaan lienee laita, vaan sanotaan 1743 vuoden sodassa joukko sotaväkeä olleen leirissä itäisillä ja kakkoisilla vuorilla. Tässä joukossa raivosi sota-kuumetauti niin kovin, että tuhansittain miehiä kuoli. Nämä haudattiin niillä paikoin, jossa Boulevardin katu nyt on. Tätä todistaa sekin seikka, että ruumiit näyttävät olevan haudatut ilman arkutta. Sillä vaikka arkut 130 vuoden kuluessa olisivatkin tykkänään lahonneet, pitäisi kuitenkin maanlaatu jollakin tavalla osoittaman, että semmoisia on löytynyt." (Uusi Suometar 7.7.1873, Morgonbladet 4.7.1873) Todennäköisesti kyse oli kuitenkin vanhan kirkkopuiston ympäristöstä ja sen hautausmaasta, joka ulottuu nykyrajojen ulkopuolelle. Myöhemmistä luulöydöistä Bulevardilla Finland 4.5.1889.

Kirkko- ja Mariankadun kulmassa paljastui vanhaa isokivistä päällystettyä katua (Helsingfors Dagblad 10.4.1874, Morgonbladet 11.4.1874)

Isompi joukko löytöjä Eerikinkadulta. Museoviraston muinaiskalupäiväkirja KM 1720:1-3
"8 ihmisluurankoa on löydetty pankkihuoneen perustusta kaivettaessa n. s. Narikkatorilla. Kirstujen jälkiä ei ole havaittu, vaan näkyy ruumiiden peitteenä olleen vaan muutamia tuohen palasia, joita oli kääritty päiden ympäri." (Suomalainen Wirallinen Lehti 14.1.1879, Uusi Suometar 13.1.1879, Morgonbladet 13.1.1879, Helsingfors Dagblad 12.1.1879) Vaikka sana Narikkatori johdattaa ajatukset Kamppiin, kyse on Suomen pankin tontista Kruunuhaassa.

"Eilen löydettiin Etelä-Esplanadinkadun talossa n:o 2 pihalla vesitorvia kaivaissa 5-6 jalkaa syvältä maasta: 2 viiden, 5 kymmenen, 63 kahdenkymmenen ja 19 viidenkolmatta kopekan hopearahaa, vuosilta 1813-1833, 6 vanhaa Kaisan - Katarinan hopearahaa, joista vaan eroittaa vuosilu'ut 1766 ja 1767, sekä Paulin aikainen hopeainen risti-raha, josta ei voinut muuta nähdä kun ristin ja joku venäläinen kirjain. Rahat ovat otetut 1:seen polisikonttoriin, jossa niiden kanssa menetellään lain-mukaisesti." (Uusi Suometar 19.9.1882)

Jätkäsaaressa asessori Kurténin huvilan vieressä kaivoa kaivaessa 10 jalan syvyydestä löydettiin pyöreä tykinkuula, joka tulkittiin Krimin sodan jäänteeksi. (Hufvudstadsbladet 23.6.1885)

"Suuri vaskitaaleri vuodelta 1711 löydettiin kesäk. 1 p:nä Santalahden rannasta. Raha on lähetetty muinaismuisto-yhdistykselle." (Uusi Suometar 4.6.1886)

"Viime lauantaina löysivät vesijohdon työmiehet Katajanokalla luurangon 2 jalkaa syvältä maasta ja peittivät sen jälkeen sekä ilmoittivat polisikamariin. Eilen pidetyssä polisitutkinnossa selvisi että tuo luuranko oli jo maannut kymmeniä vuosia, sillä hiuksetkin olivat nädänneet. Onko se ollut mies vai nainen, ei voitu tuntea."(Uusi Suometar 23.11.1886Finland 23.11.1886)

"Eilen löydettiin valtioarkiston rakennuksen perustusta kaivettaessa 2 1/2 kyynärän syvyydestä maasta kultasormus, jossa oli vuosiluku 1820, kaksi vanhaa kuparirahaa sekä kaksi täysikasvuisen ihmisen pääkalloa." (Uusi Suometar 28.11.1886, Helsingfors Dagblad 28.11.1886)

Edellä raportoidun valtioarkiston löytöjen kultasormus. Museoviraston muinaiskalupäiväkirja KM 2545:1
Vesijohtotorvea asettaessa t. k. 5 p. puutarhuri M. G. Steniuksen puutarhaan Leppäsuon huvilassa, löydettiin puolen kyynärän syvyydestä maasta täysikasvuisen ihmisen jäännöksiä, jotka olivat maassa maanneet arviolta noin 50 vuotta. Koska paikka on aivan lähellä hautausmaata, lienee otaksuttava, että ruumis oli haudattu tähän jonkun rikoksen vuoksi; sitä arvelua vahvistaa vielä se seikka, että ruumiissa näkyi jälkiä lääkärintarkastuksesta (m. m. pääkallo oli sahattu.)" (Wiipurin sanomat 9.7.1887)

Mikon- ja Vilhonkadun risteyksestä löytyi pääkallo (Nya Pressen 6.8.1887).

    Hietalahdentorin lähellä maata 14.10.1890 kaivettaessa löytyi 2 äyrin kuparikolikko vuodelta 1748. (Lördagsqvällen 18.10.1890
    "Toissapäivänä kun työmiehenpoika Toivo Helin kaiveli maantienvieressä onkimatoja lähellä kaupungin porttia itäisellä viertotiellä tuli mullasta esille viisi Ruotsin vallan aikaista n. s. "pankkoriksiä". Innokkaasti kaveli poikanen, toivoen enemmänkin hyvää mullan alta; mutta kun ei löytänyt, niin möi löytönsä eräälle sivukulkevalle "herralle" 25 pennistä." (Uusi Suometar 8.11.1890)

tiistai 4. syyskuuta 2018

Sukulaismies sekoitettu Ruotsin vaaleihin

Olen parin viime vuoden ajan seurannut somessa Ruotsin suomenkielisen vähemmistön viestintää. Kuten juuri eilen tuli todettua, lakia ei aina toteuteta kuten se on kirjoitettu ja näin on näköjään yksikieliseksi identifioituvassa Ruotsissa vähemmistökielten kanssa. Asia on erityisen ajankohtainen muutaman päivän kuluttua pidettävien vaalien takia.

Suomenkielisten on luonnollista vedota historiaan. Viime viikollahan opin, että Tukholmaan perustettiin suomenkielinen seurakunta 1533 ja  metsäsuomalaisethan tunnetusti saivat pidettyä kielestään kiinni satoja vuosia.

FB-sivulla Språkrevolten i Botkyrka - Kielikapina Botkyrkassa oli 27.8. kirjoitettu 
Botkyrka i sig har dessutom en intressant finsk historia. På 1600-talet fanns t ex något som kan liknas vid Sveriges första minoritetsminister (Alice Bah Kunkes föregångare). Han hade sitt kontor i Norsborg dit sverigefinnar fick ta sig om de hade klagomål eller behövde hjälp på något sätt. Självklart service på finska. Henrik Tawast hette han. Botkyrka har alltså en central plats i den sverigefinska historien.
"Itsestäänselvästi palvelua suomeksi"?  1620-luvulla ehkä syntyneen Henrikin isä, myös Henrik, oli turkulainen kauppias ja raatimies. Poika vietti siis nuoruutensa Turussa, jossa suomea oli kuultavissa ja sen ymmärtäminenkin käytännöllistä kotikielestä riippumatta. Turun akatemiassa opiskeltuaan hänestä tuli kenraalikuvernementinkanslian esittelijä 1648 ja toimi Kuninkaallisen kanslian Suomen toimituskunnan esittelijänä vuodesta 1655 vuoteen 1693.

Jälkimmäisen toimen botkyrkalaiset ovat nykyaikaistaneet vähemmistöministeriksi oikaisten ainakin sen verran, että Suomen toimituskunta arvatenkin käsitteli maantieteellistä aluetta eikä suomenkielisiä. Joudun arvailemaan, sillä pikaisella verkkohaulla en toimituskunnasta löydä mitään tietoa eikä se ole tuttu ennestään.

Ei, vaikka Henrik tavallaan on. Hän meni nimittäin vuonna 1657 naimisiin Anna Meissnerin kanssa ja Annan isästä Hans Meisnerista kirjoitin alaluvun kirjaani Flachsenius, muistiinpanoja (2009) Oma polveutumiseni hänestä Margareta Meisnerin tyttären Elisabeth Arenbeckin kautta olen kirjassa varustanut kysymysmerkillä, sillä varsinaista todistetta Margaretan yhdistämiseen perheeseen en tuolloin löytänyt.

Asiaa en ole sittemmin miettinyt, mutta tutkimus on toisaalla edennyt. Olin jättänyt Johan-pojan elämän lopun epäselväksi, mutta viitannut kyllä kohdallaan Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliin. Se on sittemmin päivittynyt ja nyt näkyvillä olevassa versiossa päiväyksellä 11.8.2013 kerrotaan, että Johan meni naimisiin Engel Skytten kanssa ja poikansa Petter Johan aateloitiin nimellä Gyllenecker.

En tiedä oliko oluenpanija Hans Meisner ensimmäisen polven maahanmuuttaja, kuten työn alla olevan SSH-tutkimuksen aloittava Matthias Schildt, mutta perheitä yhdistää raju säätykierto ylöspäin.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Perintöoikeudesta ja suvun maista

Viime tiistaina juhlistettiin Mia Korpiolan ja Anu Lahtisen toimittamien artikkelikokoelmien (*) julkaisua tilaisuudella, johon lähdin uusien tietojen ja ajatusten toivossa. Enkä pettynyt.


Kirjojen artikkeleita esitellessä Mia Korpiola totesi, että Ruotsissa jälkeläisen perinnöttömäksi tekeminen oli keskiajalla lähes mahdotonta. Sitähän se oli myös 1900-luvulla. Tämän opin perintölakia dramatisoimalla opettaneesta tv-ohjelmasta, joka on ilmeisesti ollut lapsuuteni vaikuttavimpia katselukokemuksia, sillä muistan yksityiskohtia edelleen.

Mutta toisaalta, kuten oli juuri edellisenä päivänä keskiajan kurssin luennon yleisökysymyksessä huomautettu, sukutila jäi käytännössä vain yhdelle eikä muille jaettu irtain ollut alkuunkaan saman arvoista. Tästä löytyi julkistustilaisuuden osallistujilta omakohtaista kokemusta 1900-luvulta ja oli sitä lähiomaisellanikin.

Lisäksi tulin kotimatkalla ajatelleeksi paperilla reilummilta tuntuneita 1800-luvun sukupolvenvaihdoksia, joissa tila siirtyi eteenpäin kaupalla ja sisaruksille jaettiin velkakirjat osuudestaan (**). Kuinka lähellä kauppasumma on markkinahintaa ja maksoiko tilan saanut oikeasti velkansa? Hintavertailut ja velkakirjojen perukirjamerkintöjen tarkistus jäi minulta tekemättä.

Korpiola muisti Maria Ågrenin kirjoittaneen perintöoikeuden käytännön sovelluksesta ja ystävällisesti toimitti minulle artikkelin viitetiedot (***). Ågren artikkelissaan tunnistaa ja todentaa ilmiön, jossa sisarukset eivät vaadi heille lain mukaan kuuluvaa osaa. Hän olettaa omien etujen uhraamisen taustalla olevan painostusta ja vallan käyttöä. Sosiaalisilla konventioilla sukumaan säilyttämisestä yhtenäisenä on varmasti myös osansa asiassa.

Samasta kirjasta silmäilin myös Gudrun Anderssonin artikkelin (****), jossa huomattiin 1700-luvun ruotsalaisessa kaupungissa perinnönjaon sujuneen hyvin tarkasti ja tasa-arvoisesti. (Ainoana poikkeuksena pojille maksettu koulutus.) Anderssonin mukaan kaupunkielämässä resurssijako oli strategia, jolla ylläpidettiin perheen asemaa yhteisössä.

Yhdessä ympäristössä yksi tapa ja toisessa toinen. Ja maaseudun ympäristö muuttui kun 1800-luvun lopulta alkaen oli lisää mahdollisuuksia elannon hankkimiseen. Nykyäänhän lukee useammin lehtijuttuja, joissa joku on joutunut jäämään sukutilan viljelijäksi kuin maan menettäjien katkeruutta.

Yleistävästi: lakiteksti ei (suoraan) kerro käytännöstä.

(*) Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe ja
Planning for Death. Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200-1600
(**) Kaisa Kyläkoski: Yli-Forsbystä Kyläkoskeksi. 2007
(***) Maria Ågren: “Individualism or self-sacrifice? Decision-making and retirement within the early modern marital economy in Sweden.” Kirjassa The Marital Economy in Scandinavia and Britain 1400–1900. 2005, s. 221-236
(****) Gudrun Andersson: "Forming the partnership socially and economically: A Swedish local elite, 1680-1770s" Kirjassa The Marital Economy in Scandinavia and Britain 1400–1900. 2005, s. 57-73 Kuvituksena Hilkka Finnen piirros kirjasta Kylän lapset.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Olenko huijari?

Torstaina ja perjantaina oli superkivaa osallistua seminaariin, konferenssiin tai mikä tällä kertaa olikin. Esityksissä oli todellisia helmiä ja tauoilla sekä iltatilaisuudessa pääsin keskustelemaan fiksujen ja mukavien ihmisten kanssa. Välillä kävi mielessä, että heidän kannattaisi käyttää aikansa toisin, mutta oletin, että käytössään oli perustiedot taustastani.

Sillä tokihan kaikki tietävät kuka minä olen? Jälkikäteen ajateltuna pikkasen typerä oletus. Joka tuhoutui jutellessani tuttavien tuttavan kanssa, joka ei a) tiennyt ettei minulla ole historian koulutusta ja b) oli hahmottanut julkaisulistallani olevan jotain merkitystä, kun se todellisuudessa on kasa omakustanteita, joita hyvin harvat ovat avanneet.

Ei minun ole ollut tarkoitus huijata tai hämätä ketään luulemaan mitään. Mutta jos ilmaannun historioitsijoiden keskuuteen ja onnistun käyttäytymään suunnilleen ihmismäisesti, niin en kai varsinaisesti erotu. Sen lisäksi, että harrastelijat ja ammattilaiset pitäisi saada eroteltua mediassa (aihe, josta olen muutaman tekstin vuosien varrella kirjoittanut), jompikumpi tarvitsisi jonkun tunnusmerkin. Ehkä tohtorit voisivat käyttää hattuaan useammin?

Mistä puheen ollen eräs tuttavani samassa tilaisuudessa palasi ideaansa, että minut pitäisi saada "merkittyä" oikeaksi/oikeammaksi historioitsijaksi. Suloista, mutta kuinkahan hyvin hän tuntee tuotantoni ja osaamiseni todellisen tason?

Totuus, mikä se sitten liekään, paljastuisi julkisesti, jos joku viitsisi kirjoittaa kirja-arvosteluja väsäyksistäni. Yksityisesti voin odotella arvosanoja avoimen yliopiston kursseista, kunhan niitä saan suoritettua. Tai en.

Mutta kiistatonta on, että blogin FB-sivulla on tätä kirjoittaessani 482 tykkääjää! Yksi niistä olen minä, mutta muuta huijausta lukuun ei käsittääkseni sisälly.

Kuvan pohja julkaisusta "Obiter" (1918)
Tekstin löysin Matti Kuusen kansainvälisestä sananlaskutietokannasta

Suomi kuvattuna saksalaisille

Viikko sitten yhdessä tekstissä totesin, että vuosina 1876-77 julkaistussa kirjassa Das heutige Russland: Bilder und Schilderumgen aus allen Theilen des Europäischen Zarenreichs (Vol 1, vol 2) on runsaasti kuvia. Niitä on tietenkin myös Suomesta, sillä olihan se osa Venäjää. Kuva-aiheina on Viipuri, Imatrankoski, kansanpuvut ja Helsinki, kuten monessa muussakin yhteydessä, mutta ainakaan kansanpukuesitystä en muista nähneeni aiemmin.