Helpotusta turvotukseen?

 Maamiehen ystävä 8.2.1851:

Muutama vuosi sitten, kuoli Mäntyharjun pitäjän kirkkoherra, Rovasti Pesonius, joka on aina elävä pitäjän miehien muistissa, mainiona sekä sielun paimenena, että myös ankarana ruumiinkin lääkärinä; sillä hänellä oli tapana pitää huolta ei ainoastaan seurakunnan sielun, mutta myös ruuminkin terveydestä. Vuoden pitkään oli hänellä aina muutama huone täynnä sairaita, joita hän jalo-mielisesti korjasi ja paransi ilman mitäkään maksutta. Useasti oli hänen luonnaan aina kahteen ja kolmeenkin kymmeneen siukkaan. Etenkin kuuluisa oli hän pöhö- eli vesi-taudin parantajana. Muutama hänen parantama vesi-tautilainen on meille antanut seuraavan selityksen hänen parannus juomastansa. 

Parannus-juomaan pannaan: 1 kannu hyvää olutta eli portteria: 2 kourallista jauhetuita pippurin-juuria: 2 kourallista petäjän eli männyn terttuja: 2 kourallista katajan juuria: 1 kourallinen kalmors-juuria, joita saadaan aptiekista, ja 4 luotia survotuita senappia.

Nämä aineet sekoitetaan suurempaan puteliin, ja putelia puistellaan päivittäin, 4 tahi 5 päivää. Sitten lasketaan juomaa sihvilän eli harvan vaatteen läpi, jolloin juoma on valmis. Sitä juodaan puolen juoma-lasia joka aamu, sekoittaen siihen tie-lusikallisen kataja-marja siirappia. Jos ruoka halu on huono, niin on hyvä ensi=päivänä ottaa vähän engliska suoloja, että maaha eli vatsa puhdistuu. Muu juoma pitää olla hapan, niinkuin happama marjan hera eli sokurilla ja etikalla sekoitettu vesi. Välisten on ruumis pestävä viinalla ja etikalla. Parannus on nähtävä vasta 3 tahi 4 viikon kuluttua.

Helmitaulut Suomessa

William Carrickin Pietarissa mahdollisesti 1870-luvulla kuvaamiin katukaupustelijoihin kuuluu helmitaulujen myyjä. (Kuva National Galleries of Scotland) Vastaavaa tuskin nähtiin Suomessa, jossa helmitaulut jäivät vieraiksi.

Venäjällä matkannut kertoi suomalaiseen lehteen eksoottisena asiana, ettei kukaan venäläinen, riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta, laskenut päässään. Jokaisessa kaupassa ja jopa jokaisella kulkukauppiaalla oli helmitaulu, joka oli siis heille teetä ja samovaaria vastaava välttämättömyys, tärkeämpi kuin kattila tai haarukka. (FAT 29.3.1865)

Suomessa helmitaulu omaksuttiin vain opetusvälineeksi eli se mainitaan opetusvaatimuksissa ja kansakouluille myytävänä (esim. FAT 22.10.1869, Helsingfors Dagblad 14.8.1871). Hieman ylemmyydentuntoisesti Saksassa kouluja kiertänyt kirjoittaa, että "Toisissa kouluissa taas koko luokalla oli yhteiset havaantokeinot. Semmoisina käytetiin esim. irtanaisia kuutioita hyvin yleisesti. Ei niin varsinkaan tavallinen ole tuo niin nim. "venäläinen laskukone" eli helmitaulu, jota meillä Suomessa tähän aikaan kaikkealla aivan ahkerasti ja hyvällä menestyksellä käytetään ensimäisen laskuopetuksen alalla." (Tidskrift utgiven av pedagogiska föreningen i Finland 2/1880)

Helmitaulujen käyttö olisi ehkä ollut innokkaampaa, jos niillä olisi ollut läheisempi suhde läntisen kulttuurin juuriin.

Aasialaisista laskutavoista, puhuttaessa on paikallaan huomauttaa, että tähän asti ei vielä ole löydetty helmitaulua babylonialaisen sivistyksen alueilta. Tämä on merkillinen seikka, koska tiedetään, että he olivat kauppasuhteissa kaikkien silloisten sivistysmaitten kanssa keskisestä Aasiasta aina Kiinaa myöten ja että näissä maisia helmitaulu on ollut tunnettu jo ikimuistoisista ajoista

Kerrotaan erään ranskalaisen upseerin, joka Napoleonin sotien aikana joutui vangiksi Venäjälle, vapauduttuaan tuoneen helmitaulukon Ranskaan, jossa se otettiin kouluissa opetusvälineeksi. (Karjala 3.2.1929)

Ehkä ainoa paikka, jossa suomalaiset aikuiset käyttivät helmitaulua oli Valtion rautatiet?

Nykyaikana laskukone näyttelee huomattavaa osaa liike- ja ttollisuuselänässä. Olemme luulleet että ilman sitä ei pitkät yhteenlaskut käveh Se pitäisi olla mielestämme jokaisen pöydällä, mutta hinta on liian kallis.

Nyt kuitenkin saimme kuulla ja nähdä, että laskukone on aivan tarpeeton. Sellaista ei esimerkiksi tunneta Suomen rautateillä. Kyllä sen virkailijat tuntisivat, mutta niitä kerta kaikkiaan ei ole rautatieasemilla ia mitäpä sillä tekisikään, kun virkailija on opetettu laskemaan paljon yksinkertaisemmalla ja halvemmalla laitteella kuin laskukone. Arvakkaapas hyvät lukijani, mikä sellainen laite on? Mistäpäs te sen arvaisitte. Emme ole itsekään sitä tienneet, kun vasta äskettäin. Suomea Valtion Rautateillä on laskukoneena helmitaulu. Niin, älkää naurako! Vain yksinkertainen helmitaulu. sellainen, jonka ennen näimme koulussa opettajan pöydällä. Nyt ne koulussa jo ovat saaneet jalat.

Helmitaululla lasketaan Kauhavankin asemalla kaikki suuret ja pienet yhteenlaskut ja myöntää täytyy, että ei se hullumpi siihen tarkoitukseen olekaan. (Kauhava 20.8.1936)

47. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuva: Opinahjon viestintäihminen

Toivottavasti toiseksi viimeinen kuukausi jatko-opiskelijana lähti käyntiin reissulla Opinahjoon, jonka perinteisiin kuuluu väitöskirjan naulaaminen erityiseen lankkuun. Ihan Oikeasti tämän olisi pitänyt tapahtua 10 päivää ennen väitöstä, mutta pitkämatkalaisena neuvottelin seremonian suoritukseen päivän, jolle oli muutakin ohjelmaa eli kaksi seminaaripaperia sekä väitöstilaisuus. Viimeksi mainittua seurasin tietenkin erityisen innokkaasti. Oli myös kiva päästä kerrankin juttelemaan vapaammin muiden jatko-opiskelijoiden kanssa. Jos näitä tilanteita olisi ollut viimeisen neljän vuoden aikana enemmän, fiilikseni Opinahjosta olisivat todennäköisesti olleet positiivisemmat.

Kotiin päästyä palasin myös tutkimuksellisesti kotimaisemiin eli uppouduin Töölön Taipaleeseen ja yritin unohtaa, että lektio oli edelleen kirjoittamatta. Siihen kohdistui sellaiset suorituspaineet, että prokrastinointi jatkui, kunnes vaihtoehtoja ei enää ollut, kuten jo väitöspäivän yhteydessä raportoin. Prokrastinointi kohdistui myös vaatteisiin, joiden sopivuutta tarkistin vasta viikko ennen tilaisuutta. Juhlakenkieni laatikko osoittautui yhdeksi asuntoni pölyisimmistä paikoista, mutta onneksi vain yhden kenkäparin nahka hilseili käsiini. Täysin ehjät ja tarkoitukseen sopivatkin kengät löytyivät.

Kuva: Opinahjon viestintäihminen

Työpäiväkirjani uumenissa olisi ollut kymmeniä sosiaalisesta mediasta tallennettuja neuvoja väitöstilaisuuteen ja siihen valmistautumiseen, mutta ne tulivat vastaan vasta myöhemmin. Muistin sentään Tara Brabazonin videon Let's run a mock oral examination ja totesin, että useimpiin kysymyksiin en olisi osannut vastata. Onneksi vastaväittäjäni valitsi toisenlaisen tyylin.

Loppulausunnossaan hieman kirpaisi näkemys, että tutkimukseni ensisijainen arvo muille tutkijoille on kirjallisuusluettelossa. Pari väitöskirjaansa viimeistelevää tuttavaa ovat kuitenkin vakuuttaneet viittaavansa työhöni, enkä usko, että he tarkoittivat viittaamista kirjallisuusluetteloon. (Onkohan kukaan muuten koskaan viitannut kirjallisuusluettelon sivuihin?)

Roudattuani karonkkavieraiden materiaaliset muistamiset kotiini ja noudettuani postista Veli Pekka Toropaisen muistolahjaksi lähettämän Turun tuomiokapitulille kuuluneen niteen Åbo Underrättelseriä vuodelta 1836 ei enää ollut paljoa väitöskirjahankkeeseen liittyvää tekemistä. Työlistasta löysin toki vielä listan ihmisistä, joille tiedotussähköposti oli lähettämättä, joten nämä lähtivät maailmalle väitöstä seuranneena maanantaina.

Ja vielä kerran piti koskea paholaiseen rakkineeseen nimeltä Sisu. Tutkinnon hakeminen siellä ei tietenkään onnistunut kerralla vaan vaati lisäohjeen pyytämisen.

Ja kirjattakoon muistiin vielä se, että minua haastateltiin tässä kuussa kolmannen kerran elämässäni Hesariin. Kymmenen vuotta sitten olin omakustanteita väsäävä "Hän", neljä vuotta sitten läpiä päähänsä hautamuistomerkistä puhunut tutkijaplanttu ja nyt sitten historian väitöskirjan tehnyt diplomi-insinööri. 

Väitöskirjaani käsitellyt juttu ilmestyi myös printtilehdessä. Tietenkin sellaisena päivänä, jolloin assalla ei ollut ohikulkiessani Hesarin ilmaisjakelijoita. Eli ihan rahalla ostin muistokappaleen.

Serkuksia kuninkaan luvalla naimisiin 1758

Kuningas Adolf Fredrik lähetti Turun tuomiokapituliin vuonna 1758 neljä kirjettä, joilla annettiin naimalupa neljälle parille, jotka olivat keskenään liian läheistä sukua (E I 8:264, 283, 291, 298). (Aiemmin poimin serkusten naimalupia Oikeusrevision pöytäkirjasta vuodelta 1792.)  

Loimaalla lupaa tarvitsivat Sieppalan kylän Tiirin Anders Mattson ja Lisa Michelsdotter Ylistaron Mäenpään kylästä. Kuninkaallinen kirje oli päivätty 25.4.1758 ja häät vietettiin jo 9.7.1758. Vihkimerkinnästä käy ilmi, että Anders oli vanhaisäntä ja että Lisa "naikkonen" eli todennäköisesti oli saanut avioliiton ulkopuolella ainakin yhden lapsen. Rippikirjastakin (1758-63:323) näkyy, että 15.11.1688 syntynyt Anders oli jo siirtänyt isännyyden Simon-pojalleen (s. 23.10.1710). Lisa Michelsdotter oli pojan ikäluokkaa eli syntynyt 1714. Syntymävuosi on niin varhainen, että kirkonkirjoilla tarkka sukulaisuussuhteensa Andersiin ei siis ole selvitettävissä. Kovin pitkää avioliitosta ei tullut, sillä Anders on kuollut 9.5.1767.   

Kuninkaan 12.7.1758 päivätyllä kirjeellä saivat avioitua nimismies Henrik Swahn ja Hedvig Christina Fontelia. Geni-profiilien perusteella Henrikin äidin Christina Uhoniuksen vanhemmat ovat Johan Uhonius ja Christina Johansdotter Utter. Hedvigin äidin Maria Ulrika Uhoniuksen vanhempia ei (tätä kirjoittaessani) ole esitetty, mutta vaikuttaisi todennäköiseltä, että Henrikin ja Hedvigin äidit olivat sisaruksia. Henrik ja Hedvig vihittiin avioliittoon Vehmaalla 28.8.1758.

Sukulaisuussuhteen tarkka määrittely oli tietenkin tarkkaa ja oletettavasti esitetty hakemuksissa. Päiväyksellä 1.8.1758 naimaluvan saaneet Elias Palm ja Catharina Elias olivat "halfsyskonebarn" eli eivät täysserkuksia. Tarpeelliseksi oli nähty mainita, että he olivat romanisukua.

Neljäs kirje oli päivätty 9.11.1758 ja koski pariskuntaa, joka piti häänsä Bromarvissa vasta 1.3.1759. Bromarvin (kyllä, tila on samanniminen kuin seurakunta) "nuori rusthollari" Michel Jöransson oli syntynyt 14.8.1726 eli ennen säilyneen kastelistan alkua. Morsian Catarina Henriksdotter oli Tenholan puolelta Germundbyn Kärran tilalta ja syntynyt 4.4.1738. Tenholassa kastettujen tietoja on säilynyt 1600-luvun lopultakin, mutta vuoden 1738 kohdalla on aukko, joten suoraviivaista reittiä serkussuhteen vahvistamiseen ei ole. (Syntymäpäivät poimittu Bromarvin rippikirjan 1768-74 sivulta 15.)

"Suuren digitointi-iltapäivän" antia

Eilen vietettiin Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa ja verkossa "Suurta digitointi-iltapäivää". 

Aloitetaan positiivisella. Käsialan tunnistukseen on satsattu ja ilmeisesti edelleen satsataan. Lähteen rakenteen hyödyntämisessäkin on edetty.

Huolestuttavampaa oli se, että digitointistrategian ensimmäisenä kohtana oli asiakaslähtöisyys, jota oli aloitettu toteuttamaan perustamalla sisäinen ohjausryhmä. "Objektiiviset" valintakriteerit kuullostavat ehkä jollekin asiallisen kliinisiltä, mutta ryhmäpäätöksen teon mallintamista aikanaan sivusta katsoneelle sanahelinältä. Kaikki päätökset ovat perusteltavissa, minkä takia oli ikävää havaita, että tarvittiin asiakkaan ääni toteamaan, että olisi hyvä, jos olisi mekanismi, jolla digitointitoiveita voi välittää, mahdollisesti jopa näkyvyys muiden ehdotuksiin ja vähintäänkin lopulta tieto omasta ehdotuksesta tehdystä päätöksestä.

Yleisöstä pyydettiin myös selkeää näkyvyyttä uusiin ja tuleviin digitointeihin. Teoriassa tämä voisi olla automaattisesti tuotettua dataa, mutta ilmeisesti siihen ei ole resursseja. Edelleen voi jopa syntyä kuukausien (?) viive digitoinnin ja Astia-näkyvyyden välillä. 

Yleisön edustajan kysymyksestä selvisi itselleni, että edelleen on käynnissä "FamilySearch"-digitointeja, joista tulee (tietenkin) sukututkijoita hyödyttäviä materiaaleja. Vakuutettiin, että epätäydellisesti digitoituja yksiköitä tehdään loppuun. Uudistuskarttojen digitointi etenee edelleen.

Hyvältä kuullosti se, että enää prioriteettina ei ole saada aikaan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Prioriteettina esitysten perusteella kuitenkin oli tuotanto - sekä digitaalisten kuvien että niistä tuotetun tekstin - mikä ei ollut varsinaisesti yllättävää, mutta pettymys. Toistuvasti puhuttiin Astian kehityksestä, johon itse en jaksa luottaa. En pysty näkemään visiota, jossa lisäämällä nykyiseen sekasotkuun tunnistettu teksti saavutettaisiin positiivinen käyttökokemus. Jos edes saataisiin aikaan KUVAkohtainen pysyvä url tukemaan aivan perustutkimuskäyttöä.

Aivan lopuksi jostain pulahti esiin "karttasovellus" eli aineistonhaku paikan perusteella. Kansallisarkiston edustaja lupaili varovasti ja totesi, että DF:ssä on kokeiltu. Aivan, kokeiltu. Ja todettu useita ongelmia, joista useat palautuvat yhteen ja samaan asiaan eli kuvailutietojen tasoon. On aivan ymmärrettävää, kuten tilaisuudessa todettiin, että kuvailun taso vaihtelee, sillä sitä ovat tehneet monet ihmiset useilla ohjeilla ja aina puutteellisilla resursseilla. Minkä takia olisin toivonut kuulevani, että tarkistukseen ja korjaukseen olisi satsattu digitointiprosessissa, mutta jouduin tässäkin pettymään.

Tai en minä oikeasti pettynyt, sillä seurattuani toimintaa yli vuosikymmenen en paljoa odottanut. Mutta alkuun palaten, käsialatunnistus on ylittänyt odotukseni. Toivottavasti sen antia ei tuhota käyttöliittymillä tai niiden puutteella.

Rosa Wilhelmina Langénin elämästä

Rosa Wilhelmina syntyi Valkjärvellä Veikkolan hovissa 11.3.1856. Tilanhoitajana vuosikymmeniä ollut isänsä oli Anders Langén (1812-1868) ja äitinsä Märta Sofia Hjort (s. 1823). Perheeseen kuuluivat myös isosiskot Hulda Sofia (s. 14.5.1853) ja Johanna Gustafva (s. 24.12.1854). Pikkusisko Anna Ida Antonia (s. 5.7.1858) kuoli vain parivuotiaana. Pikkuveli Johan Wilhelm syntyi 22.12.1859 ja tämän jälkeen vielä Agnes Elisabeth s. 18.10.1861 ja Flora Aina s. 1.6.1867.

Rosa Wilhelmina aloitti koulunkäynnin Viipurissa. Isänsä kuollessa hän oli 12-vuotias ja elämä muuttui täysin. Jäljelle jäänyt perhe muutti Porvooseen. Siellä kauppiaana toiminut Henrik-eno (1819-1864) oli jo kuollut, mutta talouttaan hoitanut sisarensa eli Rosa Wilhelminan täti Flora Emerentia (1826-1877) todennäköisesti houkutteli muuttoon. Tämä oli syyskuussa 1865 mennyt naimisiin parikymmentä vuotta nuoremman puotiapulaisen Johan Askolinin (1843-1912) kanssa. Avioliitto oli ainakin taloudellisesti onnistunut.

Rosa Wilhelmina sai jatkaa koulunkäyntiä Porvoossa. Hän oli 18-vuotias solmiessaan 17.5.1874 avioliiton kauppalaivan kapteeni Oscar Adolf Nykoppin (1847-1879) kanssa. Muistelman mukaan Rosa Wilhelmina "seurasi miestään tämän kaukopurjehduksilla ja sai haudata hänet lavantaudin uhrina Kalifornian rannan hiekkaan". Tietoa ei voi pitää kovin luotettavana, sillä Oscarin hautakivi on Floridan Pensacolassa ja hautakiven tekstin mukaan hän kuoli merellä 23.12.1879. Hautakivessä lukee myös, että sen pystytti sureva vaimonsa eli ehkä Rosa Wilhelmina tosiaan oli tällä matkalla mukana. Kotona olisivat odottaneet lapset Nils Oskar Osvald (s. 17.2.1875) ja Ella Rosa Sofia (s. 12.9.1876).

Helsingfors Dagblad 21.1.1880

Maini 10-vuotiaana

Elettyään kahden lapsensa kanssa leskenä muutaman vuoden Rosa Wilhelmina meni vuonna 1883 naimisiin tätinsä aviomiehenä edellä mainitun Johan Askolinin kanssa. Avioliitossa 22.8.1890 syntynyt tytär sai nimet Maini Johanna Vilhelmina.

Askolin oli Floran kuoltua jatkanut rikastumistaan eikä lyhyeksi jäänyt toinen avioliittokaan ollut tehnyt isoa lommoa omaisuuteen. Hieman epäluotettavaksi osoittautunut elämäkerturi kuvaa Rosa Wilhelminaa "taloudellisena ja järkevästi suunnittelevana perheen äitinä", joka

auttoi miestänsä uusien yritysten onnistumisessa ja hankitun omaisuuden sekä kodin vaalijana. Suuriarvoinen onkin ollut se työ, minkä Rosa-rouva miehensä rinnalla kodin sekä liikkeen hoitajana suoritti.

Eipä jäänyt Rosa-rouvalta huomaamatta köyhien kohtalokaan. Niinpä hän miehensä rikkauteen turvaten voi harjoittaa laajaa avustustoimintaa, joka siihen aikaan oli vertojaan vailla. Jouluna ja suurempien juhlien aattoina saattoi avunanojien luku nousta yli puolentuhannenkin. Kaikille oli Rosa-rouvalla varattuna antimia. Ketään apua pyytävää ei käännytetty tyhjin käsin ovelta takaisin. Apua jaettiin Porvoossa Askolinin omistamassa talossa ja Koskenkylän kartanossa.

Jo elonkorjuun aikana leivotti rouva uutisviljasta kaikki hinkalot täyteen leipiä ja jauhoja, — ryyniä, kahvia, sokeria ym. antimia varattiin jouluavustuksiin, jolloin jokaiselle avunanojalle annettiin hapan- ja hiivaleipä, litra ryyniä ja kahvia, joku kilo jauhoja ja sokeria ym. Tämänlainen avustusten jako toimitettiin ainakin kahdesti vuodessa ja apua annettiin aina, kun pyytäjiä kävi. Rouva olikin sanonut palvelijoilleen:

— Muistakaa, että jos ei meillä muuta antamista olisikaan, niin onhan leipää!

Tämänlainen avustusten jako oli mahdollista vain Askolinin Rosa-rouvalle, sillä omaisuus, joka jo oli kymmeniä miljoonia, kesti vaivatta tämän verotuksen.

Myöskin työnantajana oli Rosa-rouva järkevän auttavainen. Vanhoille mummoille hän järjesti Koskenkylän kartanon alueella villojen kehräämistä, maksaen työstä hyvin, ja kehrätyistä langoista hän antoi Porvoon mummojen kutoa sukkia, paitoja ja muita lämpimiä vaatekappaleita, joita taasen jaettiin köyhien lapsille ympäri »maakuntaa».

Rosa Wilhelminan aviomiehestä kerrottiin kuitenkin tarinoita, joissa tämä piti rahasta toisinaan tiukastikin kiinni. Omaisuuden tulevaisuuden turvaamiseksi Rosa Wilhelminan ensimmäisestä avioliitosta syntyneen Ella-tyttären oli tarkoitus mennä naimisiin isäpuolensa ja isotätinsä pojan Johan Vilhelm Askolinin kanssa. Tämä kuitenkin kuoli 26.9.1897.

Koskenkylän uusi päärakennuksen teko aloitettiin vuonna 1906 ja se valmistui pari vuotta myöhemmin. Kauaa eivät rakennuttajat voineet talosta nauttia. Johan Askolin menehtyi 14.3.1912 ja Rosa Wilhelmina 21.3.1913.

Lähteet:

Ylpö Salonen: Kyläsepän pojasta raharuhtinaaksi (Kansan kuvalehti 17/1931, 19/1931) & Askolinin miljoonat (Kansan kuvalehti 22/1931)

"Kuollut". Aamulehti 22.3.1913

Forsby slott. Arkitekten 4/1909

Geni-profiilit: Märta Sofia Johansdotter Hjort, Anders Juhonpoika Langén (Lankinen), Rosa Wilhelmina Andersdotter Nykopp (Langén), Oskar Adolf Nilsson Nykopp, Johanna Gustafva Salenius (Langén), Henrik Wilhelm Johansson Hjorth, Flora Emerentia Johansdotter Hjort

Valkjärven rippikirja 1861-1870 s. 518, Porvoo rippikirja 1867-76 s. 548, 566

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

 

Suomen sodan ollessa käynnissä Tukholman suomalaisesta seurakunnasta hakivat 1.7.1808 kuulutukset Fagervikin ruukilla 29.7.1782 syntynyt vahtimestari Johan Christopfer Reisman ja Pohjan pitäjässä syntynyt kamarineito Anna Helena Åhlström. Tukijoinaan oli kaksi tullihallinnon vahtimestaria, joista toisen nimi C. F. Reisman viittaa sukulaisuuteen sulhasen kanssa. Avioliitto solmittiin 24.7.1808 

Sulhasen syntymäpäivän kuukausi tuli Tukholmassa kirjattua väärin, hän oli Fagervikin kirkonkirjojen mukaan syntynyt maaliskuussa. Kyseisten rippikirjojen ja SukuForumilla aikoinaan jaetun perhetaulun mukaan Johan Christopher oli Christian Friedric Reismanin (1741-1817) ja Elisabet Sjögrenin (1745-1823) lapsisarjan päätepiste. Johan Christopher on ripille päästyään siirretty rippikirjassa Fagervikin ruukin lakeijoiden ja palvelijoiden sivulle, jonne merkittiin muutto Tukholmaan vuonna 1802 (Fagervik RK 1785-96 s. 22, 73, 1797-1810 s. 47, 7)

Ruukin piikojen sivuilla on puolestaan Anna Helena Åhlström, joka sai muuttokirjan Tukholmaan vuonna 1807. (Fagervik RK 1797-1802 s. 11, 1803-1810 s. 6) Tukholman suomalaisen seurakunnan rippikirjassa hänellä oli syntymäpäivä 18.10.1779 (Finska församlingenAII:2, 54). Isänsä oli seppä jollain ruukilla eli ilmeisesti Billnäsissä, Antskogilla tai Fiskarsilla (Sabbatsbergs fattighus A:3, 123).

Vuonna 1814 Johan Christopher ja Anna Helena asuivat Kungsholmin korttelin Äpplet tontilla 1. Talouteensa kuuluivat pojat Knut Carl Axel (s. 8.5.1810) ja Johan Christopher (s. 11.2.1813) ja tytär Johanna Sophia (s. 29.1.1811) sekä vuonna 1791 syntynyt Maria Elisabet Åhlström. (Kungsholm AIa:10, 138, 201, AIa:11, 41, AIa:12, 39, AIa:13, 34, AIa:14, 23) Suomalaisen seurakunnan rippikirjassa Maria Åhlströmin syntymäpaikka on Pohja, joten todennäköisesti kyse oli Anna Helenan lähiomaisesta. Hän sai elokuussa 1815 muuttokirjan Göteborgiin. (Finska församlingen (A, AB) AII:2, 502)

Äpplet 1 on kaupunginarkiston tietokannan 1729 och 1810 års tomtnummer mukaan katuosoite Trädgårdsgatan 10, joka Stockholmkällanin karttavertailussa paljastuu nykyiseksi Scheelegataniksi. Samaisessa palvelun kartoissa paikka näyttää rakentamattomalta vielä pitkälle 1800-luvulle.

Johan Christopher kuoli 34-vuotiaana 28.4.1816. Perheellä oli tuolloin kohtuullisen paljon irtaimistoa, mutta enemmän velkoja kuin omaisuutta (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning F1A:401, 91). Anna Helena onnistui kuitenkin jäämään lastensa kanssa samaan osoitteeseen muutamaksi vuodeksi (Kungsholm AIa:13, 103, 159, AIa:16, 56, AIa:18, 207). Perhe muutti 1820-luvun alussa Åkermanin kortteliin, jossa Anna Helena ja tyttärensä asuivat vielä vuonna 1840 (Kungsholm AIa:19, 272, AIa:20, 136, AIa:22, 159, AIa:23, 147, AIa:24, 145, AIa:25, 143, AIa:26, 161, AIa:27, 177 , AIa:29, 157, AIa:31, 146, AIa:32, 143, AIa:36, 75). 

Sitten seurasi nopeassa sarjassa muutot Jakob och Johanneksen, Ulrika Eleonoran ja suomalaisen seurakunnan kirjoissa (Jakob och Johannes AIa:61, 210, Finska församlingen AII:12, 281). Kesäkuun alussa 1842 Anna Helena kirjattiin Sabbatsbergin köyhäintaloon, josta käsin hän kävi ehtoollisella vielä vuonna 1856. Molemmat poikansa olivat kisällejä, toinen Helsingissä ja toinen Söderhamnissa. Tytär asui Tukholmassa. Anna Helena kuoli köyhäintalossa 6.5.1859 (Sabbatsbergs fattighus A:3,123).

Mielenkiintoisesti vuonna 1826 Anna Helenan ja lasten kanssa asuu samassa osoitteessa vahtimestarin leski Anna Elisabet Reisman (s. 19.11.1746), joka kuoli varattomana 11.10.1831. (Kungsholm AIa:22, 159, Maria Magdalena AIa:26, 13, Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning F1A:467, 832). Anna Elisabet oli omaa sukua Garnström ja aviomiehensä Carl Fredrik Reisman olisi nimikirjaimiensa puolesta hyvin voinut olla vahtimestari, joka takasi kuulutuksen, josta tämä teksti lähti liikkeelle.