Juhlamatkan raportti Turusta 1827

Blogin eilinen lukijamatka Turku 1827 -digitaalimalliin ei muodostunut yleisömenestykseksi, mutta sain seurakseni kaksi immeistä. Lähes heti lähdettyämme liikkeelle linnan puolelta kävi ilmi, että oppaan kanssa mallissa liikkuminen oli paljon hauskempaa ja rentouttavampaa kuin yksinään seikkaillen. Ei tarvinnut karttaa tiiraillen pondeerata missä on ja klikkailla inforuutuja selvittääkseen mitä näkee. Minulle oli merkityksellisiä myös "julkkisbongaukset" kuten ylläolevassa kuvassa puun ja joen taakse jäävä Gadolinin talo. (Ajatella, jos olisi osoitettu nanoserkkuni Christina Krookin palovakuuttama talo!)

Oitis tajusin ilmeisen pitkäaikaisen ajatuserheeni, jossa nykyisen keskustan puoli Turusta olisi ollut kehittymätön vielä 1700-luvun lopussakin. Vaikka olen Qwenselin museon sijainnista täysin tietoinen! Aivot ovat ihmeellinen elin. Teatteritalostakin olen varmasti lukenut Kapteeni Puffin muistelmista, mutta en ollut ymmärtänyt sitä mallin torin reunalta omatoimisesti hakea.

Torin vastakkaisella kulmalla oli kivitalo, jossa oli kauppapuoti.

Komeasta sokeritehtaasta rannan varrella on edelleen kolme alinta kerrosta olemassa! "Miksei kukaan ole koskaan kertonut?"

Jos malli olisi ollut käytettävissä kirjoittaessani Kustaa IV Aadolfin 1802-matkasta, olisin ymmärtänyt paljon enemmän... 

Suurtorilla entisten ja nykyisten tutkimusaiheideni kannalta kiinnosti rakennus, jossa toimi Suomen talousseura ja viereisen talon nurkan ilmoitustaulu.

Kadun päässä pilkottaa tuomiokirkko, jonka pääovi oli eteläseinällä. Kai minä tämänkin olen joskus kuullut? 

Nykyisen pääportaikon edessä oli katedraalikoulu. Kirkon takaa alkavassa Piispankadussa oli mielenkiintoisinta Akatemian puutarha, nykyisen Sibeliusmuseon paikkeilla.

Neljänkymmenen minuutin aikana emme ehtineet mallin uusimpaan osaan eli Luostarinmäelle. Lopetimme komeisiin näkymiin Vartiovuorelta.

Toivottavasti mallinnuksen tietotekniset ratkaisut ovat kestäviä, sillä tässä on aineksia moneen, kuten esimerkiksi tarinallisempaan opastukseen tai videoihin, joissa kerrottaisiin pelkkien rakennusten lisäksi toiminnasta ja toimijoista kaupungissa.

Tämä blogi on nyt 15-vuotias

Tästä se 28.10.2007 alkoi: aloitus. Motivaationa ja tavoitteena oli pitää yllä tutkimusharrastusta palattuani puolen vuoden sapattivapaalta päivätyöhön. Voitaneen sanoa, että tavoite on saavutettu.

Alun tutkimuspäiväkirjaformaatti ei kuitenkaan kantanut eikä tuntunut mielekkäältä luettavalta muille. Niinpä ryhdyin tuomaan blogiin aineistoesimerkkejä ja (omasta mielestäni) kannustamaan tutkimuksentekoon. Helppoa kuin heinänteko! (Sen kerran kun yritin nostaa heinää seipäälle, siinä ei pysynyt juuri mitään.)

Tavallaan omiin kiinnostuksenkohteisiini liityneet aineistot ja tapaukset toimivat kuitenkin tutkimuspäiväkirjana. Kokonaisuus näyttää sekametelisopalta, mutta toisinaan blogiarkeologin lusikkaan osuu rusinoita, joiden olemassaolo on unohtunut tai jotka yhdessä luumunpalasen kanssa ovatkin merkittävämpiä kuin yksinään.

Paljon on tietenkin jäänyt dokumentoimatta. Amerikkalaiset sukututkimusohjeet kehoittavat tarkkaan tutkimuskirjanpitoon, johon merkitään jokainen avattu kirja/lähde ja siitä etsitty ja löydetty tieto. "Aurinko paistaa, ei ole aikaa" eli en ole koskaan edes yrittänyt. Mutta joitain piirteitä olen hyödyntänyt muistiinpanotekniikassa - aina kannattaa tehdä merkintä myös löytymättömästä tiedosta.

Täydellisyyteen pyrkiminen ei ole elämäni missio ja tähän blogiin se ei ole kuulunut missään vaiheessa. Joten jätetään tämä teksti ilman asiallista lopetusta. 

Burtzin talon kadonnut perijätär

Burtzin talo Senaatintorin eteläreunalla
Ote Eugen Hoffersin panoramakuvasta
HKM, CC BY 4.0

Olin eilen illalla kaupunginmuseolla kuuntelemassa Johan Sederholmin 300-vuotispäivän kunniaksi pidettyjä esitelmiä, jotka palauttivat mieleen omia ongelmia, joita aloin kotiin tullessa ratkomaan.

Varsinaisesta ongelmasta kirjoitan Tieteelliseen Artikkeliin, mutta tänne sopii vanhanaikainen sukuselvittely. Kyseisen perheen pää oli Nils Larsson Burtz, joka esiintyi Juha-Matti Granqvistin esitelmässä Johan Sederholmin liikekumppanina ja jätti jälkeensä aloitetun kivirakennuksen Senaatintorin eteläreunalla. Burtz kuoli suhteellisen nuorena (eli 41-vuotiaana) vuonna 1765. Perijöitään olivat tyttärensä Johanna Sofia (s. 30.6.1763) ja leskensä Elisabeth Kyhl. 

Elisabeth Kyhl oli aktiivinen taloudellinen toimija lähes puoli vuosisataa, mutta hänestä ei edelleenkään ole kirjoitettu pidempää kuvausta. Jessica Parland-von Essen totesi 12 vuotta sitten julkaistun kirjansa loppuviitteessä "Materialet kring fru Gerdes verksamhet är som framkommit rätt digert och högst intressant. Jag hyser vissa förhoppningar om att en större studie om familjens affärer kommer att genomföras under de närmaste åren." Mutta ilmeisesti toiveet jäivät toteutumatta. Verkosta löytyy kyllä Parland-von Essenin kirjoittama lyhyt biografia.

Elisabeth Kyhl solmi uuden avioliiton 14.1.1772 Jacob Gerdesin kanssa. (Tämän taustaa olen jo ehtinyt ihmetellä.) Parin sukset menivät ristiin nopeasti, kun Kyhl piti kiinni kukkaronnyöreistä.

Tytär Johanna Sofia Burtz meni 16.2.1779 Helsingissä naimisiin Leonard Rosenquistin kanssa. Tämä oli tässä vaiheessa ja vuoteen 1786 Uudenmaan jalkaväkirykmentin majuri. Avioliitosta syntyivät Helsingissä tytär Maria Elisabeth 18.12.1781 ja poika Fredric Leonhard 9.11.1784, mutta onnea ei jatkunut ikuisuuksiin. Helsingin kaupunginarkiston Berndt Aminoffin kokoelman henkilökortiston raastuvanoikeuden pöytäkirjojen otteista selviää, että avioliitto purettiin Linköpingin tuomiokapitulissa 28.5.1799.

Johanna Sofia solmi rivakasti uuden avioliiton Samuel Olof Wetterqvistin kanssa. Parille syntyi Helsingissä 11.6.1800 tytär, joka sai nimen Emilie Sophie. Uusi aviomies ei aikaillut vaimonsa kiinteän perinnön likvidointiyrityksen kanssa ja kauppasi Åbo Tidningissä 23.6.1801 puolikasta kivitaloa Helsingistä. Tai tarkemmin sanottuna yritti vaihtaa sitä maatilaan saaristossa, mikä kuullostaa melko oudolta.

Elisabeth Kyhl oli edelleen elossa, joten sekä kivitalon puolikkaasta että Johanna Sofian perintöosaan kuuluneesta Vanhankaupunginkosken myllyn neljänneksestä jäi pöytäkirjoihin ja Aminoffin muistiinpanoihin monta merkintää. Varsinkin kun selvittelyissä olivat mukana myös Johanna Sofian tytär ja tämän aviomies. 

Melko pian Johanna Sofia pääsi kuitenkin aviomiehensä kanssa poistumaan Helsingistä. Heille syntyi vielä ainakin 11.4.1803 poika Clas Olof, joka kastettiin Kungsholmin seurakunnassa Tukholmassa. Pari vuotta tämän jälkeen Johanna Sofia oli hävinnyt aviomiehensä näköpiiristä. Wetterqvist suunnitteli uutta avioliittoa keväällä 1805 ja kuulutti vaimonsa perään Posttidiningarissa 13., 16. & 27.4.1805.

Joku muodollisuus ehkä jäi noudattamatta, sillä kuulutus uusittiin kaksi vuotta myöhemmin (leike Inrikes Tidningar 28.7.1807).

Wetterqvist oli sukututkijan selvityksen mukaan kesästä 1807 alkaen kaupunginviskaali Halmstadissa. Hän solmi uuden avioliiton vasta vuoden 1810 lopussa. Mielenkiintoinen lisäseikka on se, että myös Wetterqvist itse hävisi jäljettömiin toisen vaimonsa kuoltua.  

Elisabeth Kyhl kuoli Helsingissä vuonna 1811. En löytänyt perukirjaansa kaupunginarkiston digitoinneista.

Geniin merkityn perusteella Johanna Sofia Burtz kuoli vuonna 1817 Hämeenlinnassa. Haudattujen listaa ei ole Hämeenlinnasta tuolta vuodelta, joten mahdollisesti tieto on ainoasta viitteestä "Genealogiska Samfundets i Finland Årsskrift XXXV, H:fors 1954, s 56."

Korpilahdelta Tukholman pensionaattiin

Korpilahdella vihittiin 7.10.1846 avioliittoon sahan inspehtori Gustaf Koskelin ja neito Sofia Johanna Ottilia Fredrika v. Knorring. He asettuivat asumaan Sofian lapsuudenkotiin Kurkelaan, joka oli Ruotsin vallan aikaan ollut vänrikin puustelli. Esikoistytär syntyi 17.1.1849 ja sai suhteellisen erikoisen nimen Hjelmina Eugenia Sofia. Melko erikoiselta vaikuttaa myös lapsuutensa, sillä Jouni Yrjänän väitöskirjan Metsäpirulainen : Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa mukaan

Koskelinin vaimo, Sofia os. Knorring, oli palvellut Längmanin Ummeljoen taloudenhoitajana keväästä 1855 lähtien. Koskelinien yhdeksän vuotta kestäneestä avioliitosta oli syntynyt vain yksi lapsi, 1840-luvun lopulla syntynyt Hjelmina. Joulukuussa 1856 Sofia sai Korpilahdella poikavauvan, joka kastettiin Unoksi. Längman pyydettiin pojan kummiksi. Sofia palasi elokuussa Parpulan taloudenhoitajaksi. Mukana muutti myös Uno, jolle kummisetä osti oman sängyn. Sofia Koskelin synnytti tammikuun lopulla 1859 Korpilahdella tyttären, Elidan, josta tuli isoveljensä tavoin Längmanin kummilapsi. Längman viihtyi Kurkelassa aina maaliskuun lopulle.(s. 246-247) 

Yrjänä ei vedä johtopäätöksiä, mutta myöhemmin selviää, että Längman määräsi testamentissaan elinkorot Sofia Koskelinille ja kummilapsilleen Unolle ja Elidalle (s. 266). Hjelminan vanhempien avioelämää miettimään jäämättä voi pitää mahdollisena, että esikoistytär kasvoi muutaman lapsuuden vuoden ilman äitiään. 

Kesäkuussa 1862 Hjelmina matkasi äitinsä ja nuorempien sisarusten kanssa vasta puoli vuotta vanhalla junayhteydellä Hämeenlinnasta Helsinkiin ja sieltä eteenpäin Ruotsiin. Siellä he nauttivat kylpyläelämästä Södertäljessä ja Söderköpingissä. Längmanin ehdotuksesta ja ilmeisesti myös rahoituksellaan 13-vuotias Hjelmina jäi tukholmalaiseen pensionaattiin. Tytön isälle Längman perusteli ratkaisua kirjeessään näin:

Sillä hän on jo siinä iässä, ettei yhtään aikaa pitäisi menettää sopivan kouluopetuksen saamisessa, ja kun muutto maalle vie häneltä siihen kaiken mahdollisuuden, ja kun oppi, jota hän ajoittain voi Jyväskylässä saada, ei ole niin opettavaista kuin samanlaisissa kouluissa Tukholmassa pitäisi olla, ja kun jokaisen ihmisen aivot tarvitsevat niiden vastaanottokyvyn mukaista ruokintaa, jota kautta aivot ensin leikkimällä saavat nopeammin ja helpommin mahdollisuuden ymmärtää kaiken muun mitä myöhemmin eteen tulee, niin haluan ajoissa ja vielä eläessäni täyttää velvollisuuteni kummipoikaani kohtaan – – mitä hän ei voi Tukholmassa nähdä mitä hän Kurkelassa näkisi – – samanikäisten paremman kasvatuksen saaneiden lasten seura tukisi myös hänen ymmärryksensä kehittymistä. (s. 297)

Pian tämän jälkeen Längmanin suhteet Koskelinien perheeseen kylmenivät. Kesällä 1863 Längman ei suostunut rahoittamaan Sofian matkaa Tukholmaan Hjelminaa katsomaan. Hjelminan koulutusta hän kuitenkin suunnitteli maksavansa seuraavaan kesään.(s. 299)

Pensionaattivuosista välittyi Hjelminan Ellinor-tyttären muistelmaan lehdessä Uutta kylvöä 1922 pieni väläys:

Äitini, joka nuorena tyttönä oli ollut pari vuotta Tukholmassa "pensioonissa kirjailija C. J. L. Almqvistin perheessä ja m. m. kerran kuninkaan kutsuissa" herättänyt huomiota "punaisella tukallaan" oli tosinaisellisena esikuvanani opettanut minut ymmärtämään hyvyyttä ja kauneutta luonnossa ja ihmisissä. Suuren lapsilauman hyväksi ahersi hän yöt päivät jättäen meille kuvan kärsivällisestä, sopusointuisesta luonteesta.

Hjelmina Eugenia Sofia meni naimisiin Jyväskylässä 27.1.1869 kauppias Karl Wilh. Wiktor Wikströmin kanssa. 

Mitä yhteistä on sanomalehdillä ja keskiaikaisilla käsikirjoituksilla?

Suomen keskiajan historiantutkimusta seuraava ei voi välttyä tiedolta, että keskiaikaisia käsikirjoituksia päätyi reformaation jälkeen kirjankansien täytteeksi. Mutta kolmen vuoden lehdistöhistorian lukemisen jälkeenkin minulle tuli yllätyksenä Eeli Granit-Ilmoniemen tiedotus toimittamassaan lehdessä Aurora 1/1922:

Vanhin säilynyt sanomalehti nykyisessä merkityksessä on Johannes Carolus nimisen kirjanpainajan ja v. 1609 Strassburgissa julkaisema »Relatio». Samantapaisia on allekirjoittanut saanut kansitutkimuksen avulla päivän valoon, nim. Helsingin yliopiston kirjastossa osan ensimäistä numeroa v:lta 1620 sekä Perniön pappilassa erään pergamentin, josta seuraavassa numerossa puhutaan, sisäsivun peitteenä painoarkin kappaleen latinankielistä sanomalehteä v:lta 1626. 

 

Se lehti, josta ylempänä on yksi sivu jäljennetty, on niinikään kansilöytö, saatu Porissa Satakunnan museossa. Sen nimenä on »Continuatio VIII der Historischen Relation», joka osoittaa, että »Relatio» niminen lehti on jo kauvan ilmestynyt, josta kys. oleva on jatkoa, 8:s järjestyksessä. Olen koettanut saada selvää tämän lehden ilmestyspaikasta, mutta vaikka kysely on mennyt Berlinin, Göttingenin, Münchenin, Wienin ja Praagin kirjastoihin, ei asiaa ole voitu ratkaista, kun tämä lehti on mainituista kirjastoista puuttunut. Kaikesta päättäen »Relatio» on ilmestynyt kahdesti vuodessa ja arvelun mukaan jaettu markkinaväelle, mikä osaltaan selittää lehden harvinaisuuden, sillä kun uutiset on luettu, on se viskattu menemään, niinkuin nytkin vielä tehdään. [...]

Kuvassa näemme elokuun alun v. 1611. Wienissä on ollut 3 p. elokuuta niin ankara rajuilma, että on lennellyt melkein munankokoisia kiviä ja niin rankasti satanut, että tulvavesi on mennessään taloja vienyt. Salama on Hernalsissa saarnanaikana tappanut akan, joka on jäänyt siihen paikkaan makaamaan. Samalla sivulla kerrotaan, kuinka kuningas Matthias saa koko Siebenbürgenin valtaansa. Lehden muusta sisällyksestä mainittakoon m. m., että turkkilaiset ovat tavallisuuden mukaan hyvin levottomia, he aikovat ryhtyä sotimaan Unkaria ja Puolaa vastaan, muutenkin on elämä yleensä hyvin rauhatonta ja sotaista. 

Tämä sanomalehtilöytö, samoinkuin lukuisat muut, herättää sen ajatuksen, että meilläkin täällä Suomessa olisi kansitutkimuksia oikein järjestelmällisesti suoritettava. Työ sopisi parhaiten kirjastojen ja arkistojen virkamiehille, joilla on runsaasti tutkimusaineistoa käytettävänä. Ei pidä ollenkaan luulla, että aineisto olisi jo loppunut. Monivuotisen kokemuksen nojalla saatan vakuuttaa, että kansitutkimuksen kautta voidaan vielä saada ilmoille aivan uskomattoman paljo näytteitä entisajan kirjallisista tuotteista, jotka ajan hammas on muuten perinpohjin hävittänyt. Olisi hyvä, jos useammat tätä alaa harrastaisivat, jotta kokemuksen pohjalla päästäisiin sellaisiin menettelytapoihin, ettei mitään arvokkaampaa kansia liotettaissa ja lehtikerroksia irroitettaissa menisi pilalle, niinkuin valitettavasti on joskus sattunut.

Meressä kahlannut Kyhr

Turun suojeluskuntapiirin lehdessä Varsinais-Suomen vartio 13-14/1925 julkaistiin Väinö Oksasen muistitietoa Naantalista. Tarinasta puuttuu sukupolvi välistä, mutta kuvaus tanskalaissyntyisestä "hamppuspinnarista" sopii Turkuun saapuneeseen Nils Kyhriin, jonka Adolf-poika (1796-1844) oli rippikirjojen perusteella porvari Naantalissa. Hän omisti Mäki-Hollon, joka Oksasen versiossa kuuluu päähenkilölle. Tämä on siis todennäköisesti joku Adolfin pojista, jolle 

oli palautunut suvun entinen seikkailuhaluinen viikinkiveri, joka ei alistunut köytyrinä olemaan Naantalissa. Merimiehenä hän oli joutunut kulkemaan monissa paikoissa ja näillä matkoilla joutunut kaartilaiseksi ja kun se ei tyydyttänyt niin sotilasmatruusiksi. Sotilasuralta luovuttuaan hän oli taas merimiehenä ja loppupuolella ikäänsä poliisina Naantalissa, jossa hyvin piti puoliaan monissa juopuneitten y.m. toimeenpanemissa tappeluissa ja kahakoissa koskaan itse selkäänsaamatta, sillä hän oli verrattain vahva ja tavattoman notkea.

Itämaisen sodan aikana, kun englantilaiset parina kesänä hävittivät Suomen rannikoita ja miltei olemattomiin polttivat puisen kauppalaivastomme, jonka joukossa poltettiin Utön luona myös naantalilainen, kauppias Vahlbergin kuunari Arcu puutavaroineen päivineen ja jolloin englantilaisten maihinnousua näilläkin main pelättiin, nousi Kyrin arvo naantalilaisten mielestä suuresti ja sitä Kyri vielä lisäsi herättämällä omasta alotteestaan sotilashenkeä Naantalin pojissa. Ja olihan tämä tarpeenkin, sillä eihän ollut maalla omaa sotaväkeä ja vihollinen uhkasi hävityksellä omia rantojamme. [...]

Lappalaismäen kentällä tai kauppatorilla kuului aamusta iltaan komeimpana uljaan Kyrimme ääni, joka entisenä kaartilaisena oli joutunut rekryyttejä komentamaan. Kyri oli nyt eri mies; sekä omissa että muitten silmissä, mies, joka näki edemmäksi kuin muut naantalilaiset. Ja sotaisen intonsa saa Kyri syttymään naantalilaisten poikienkin mieleen. Pojat tuntevat, että heilläkin on oma koti, kaupunki ja ranta, jota on puolustettava ja uhrattava sen puolesta vaikka viimeinen veripisara. Ahkerasti harjoittavat sotilastemppuja Naantalin pojat, Kyrin johdolla, kivääreinä seipäät olkapäillä oikeita kivääreitä kun ei ollut heille antaa. Mutta tulipa poikien sotilasrohkeus ja pelkäämätön mieli kovaan koetukseen. Poikien ikätoveri, nykyään vielä elävä kauppias Knut Blomberg, joka oli nimittäin juuri tullut meritse Naantaliin, meni pojille narraamaan, että hän näki »engelsmannin manuaarin» Airistolla tulevan Naantaliin päin ja silloinkos pojat olivat käyneet hyvin »bleikeiksi». Englantilaiset eivät kuitenkaan lähestyneet Naantalin rantoja ja niin jäi Kyriltä näkemättä, mitä tosipaikan tullessa Naantalin pojat olisivat tehneet ja onko »Armonlaakson» pojissa uskaliasta mieltä.

Kyrin merimiesmatkoiltakin kerrottakoon tapaus. Eräänä syksynä meni hän Luolalan kyläläisten jahdilla viemään silakkaa Viroon. Mukana oli vain kolme henkeä: kippari, kokkipoika ja Kyri. Riianlahdella teki jahti haaksirikon. Kippari ja kokkipoika hukkuivat, vaikka vettä ei ollut kuin miestä kurkkuun asti. Mutta Kyri pelastui. Karaistuneena ja sitkeänä miehenä hän kahlasi kylmässä vedessä 4 kilometriä ja pääsi kun pääsikin Viroon, jossa -oli talven. Onnettomuudesta tuli tieto Naantaliinkin ja Kyriä, jonka ruumista ei luonnollisesti löydetty, surtiin myös kuolleena. Seuraavana kesänä Kyri kuitenkin naantalilaisten ihmeeksi palasi kotiin terveenä miehenä ja sen jälkeen eli vielä monia vuosia. Juhlatiloissa saattoi hänet nähdä komeilevan uljaassa meriväenpuvussaan, jonka rintapieltä koristi ansiomitali. 

Kyri omisti myös Naantalissa pienen Mäki-Hollo nimisen talopahasen, jonka sitten kun sitä mielestään oli tarpeeksi pitänyt, möi nuohooja Vigrenille 300 markasta. »Kun nämät rahat loppuvat, niin minä saan toisen talon», sanoi Kyri talonrahat nostettuaan. Ja se ennustus toteutui. Ennenkuin rahat loppuivat sai hän talon ja tontin, mutta »Nunnanpäässä», hautausmaalla.

Historiantutkimuksen lauantai

Historiantutkimuksen lauantaista muodostui päivistä paras ja huipullahan on hyvä lopettaa. 

Sessiossa "Digitaaliset ja materiaaliset tietokannat" Tapio Salmisen Viabundus-esityksessä oli aiempiin verrattuna uutta tai tuli paremmin esiin se, että kartalla on mahdollista merkitä epävarmat tiedot ja keskeneräinen työ. Salminen myös toi esiin huolensa siitä, että kartallistettu tieto tilastojen tapaan näyttää liian helposti "varmalta". Tätä teemaa yritin (epäonnistuneesti) änkyttää torstaisen Maria Ågrenin kutsutun luennon yleisökommentissani. 

Salmisen mainitsema tanskalaisten osuuden dokumentaatio (pdf) kuullosti paikan päällä hyvältä, mutta tätä kirjoittaessani silmieni edessä on muistiinpano "mahdollisesti osaksi Paikkatietoikkunaa". Lisäksi muistan innokaan kysymyksen datan avoimuudesta ja myönteisen vastauksen. Kun/jos dataan laatuun liittyvä dokementaatio on erillinen, se ei pysy mukana eikä tule datan kanssa esitetäväksi, jos joku tähän joskus teknisen keinon keksikin. 

Kalle Kananoja & Ilari Virtanen esittelivät hanketta, jossa on tarkoitus luoda vuosisatoja kattava henkilöhistoriallinen parantajatietokanta. Työ on aloitettu 1800-luvun oikeustapauksista ja 1900-luvulla kerätystä muistitiedosta. Monet nimet ovat epätäydellisiä ja ajoitukset epäselviä, joten tiedon rakenteisemisessa on haasteita tiedossa. Näistä emme kuitenkaan kuulleet emmekä myöskään kysymysmerkillä varustetusta joukkoistamisesta. Julkaisua visioitiin 4-5 vuoden päähän.

Kolmantena sessiossa puhui Liisa Kunnas-Pusa, joka hahmotteli Turun akatemian (enimmäkseen palaneiden) kokoelmien tutkimusta. Kiinnostuneiden kannattaa tutustua CfP:hen. 

Päivän toinen sessio esitteli (pääasiassa) Itä-Suomen yliopistossa käynnissä olevaa akatemiaprojektia Grand Duchy of Finland as Political Space. Hanke kattaa sekä Ruotsin että Venäjän vallan ajan. 

Kimmo Katajala tarkasteli esityksessään Juhana III:n keskellä Venäjää vastaan käytyä 25 vuotista sotaa keksimää Suomen suurruhtinastitteliä. Idea oli todennäköisesti saatu Venäjältä tai Liettuasta, sillä muualla käsitettä ei ollutkaan. Näissä maissa hallitsija titteli oli ollut käytössä jo vuosisatoja ja Katajalan tulkinta oli (ymmärrykseni mukaan), että Juhana III yritti luoda keskiaikaista feodaalimallia kuvastavaa valtarakennetta. Ruhtinaan valta liittyi ihmissuhteisiin, joten maantieteellistä suurruhtinaskuntaa alettiin hahmottaa vasta 1600-luvun puolella

Jenni Merovuo hyppäsi 1700-luvulle, jolloin suuren Pohjan sodan seurauksena Ruotsin monarkit menettivät suuriruhtinuudet, mutta Suomen suuriruhtinaskunnasta vielä toisinaan puhuttiin. Käsitteet olivat siis merkillisen erillään toisistaan. Jännää oli myös se, että uusi suuriruhtinas nimitettiin, kun suhteet Venäjään olivat kiristyneet. Kyseisen suurruhtinaan elämä jäi kuitenkin lyhyeksi, kuten äskettäisestä Te Deum -koosteestani kävi ilmi.

Selostaessani kuulemaani lounaalla tuttavalleni, tämä kysyi siirtymästä Venäjän valtaan. Perustiko Aleksanteri I uuden suurituhtimaskunnan vai siirtyikö hänelle sellainen? Tästä ei ollut sessiossa puhetta, sillä kolmannessa esityksessä Alina Kuusisto puhui otsikolla "Alueiden suuriruhtinaskunta - Alueellisen tilan rakentuminen Pohjois-Karjalassa 1850-1890 -luvuilla". Minua kiinnosti keissiä enemmän ilmiö yleisesti ja toivottavasti ehtisin siitä enemmän lukemaan ja ymmärtämään. Onko lähteissä näkymätön alueellinen identiteetti itsestäänselvyys vai vielä luomaton? Jos luodaan, niin luodaanko tyhjästä? (Ks. esim. kolme sitaattia kokemäkeläisistä)