Maanmittarin oppi

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minkälaista osaamista 1700-luvun karttojen tekeminen vaati? Ei satelliittikuvia eikä edes taskulaskinta. Omaa käsitystäni avasi Eric Agnerin kirjan Geodæsia Suecana eller Örtuga delo-bok, hwar uti följande delar hufwudsakeligen beskrifwes, I. Om jorde-mätning i gemen, desz grundskepelser, samt huru man deras innehåld och wärde finna kan. II. Om instrumenter som til mätningens afgörande fordras, deras bruk, samt en kort berättelse om Sweriges gamla myntz gällande. III. Huru jorde-ägor emellan åtskillige låttlagare lageligen samt konsteligen fördelas böra. IV. Om råå och rör, eller gräntzemärkens tilstånd och beskaffenheter : &c. (1730) selailu.

Geometriasta en juuri mitään tajua, mutta kirjassa on kyllä laskutehtäviä, joista selviänkin. Kunhan yksiköitä ei tarvi jakaa.

Lahjoituksia Turun historialliseen museoon, osa IV

Poiminnat lahjoituslistoista ja Finna-tiedoista jatkuvat.

Åbo Tidning 10.10.1884 . Edellisessä osassa mainittujen kiltaesineiden ja paperien jatkoksi hatuntekijä K. G. Silfverberg lahjotti Turun hatuntekijöiden laatikon vuodelta 1779 sisältöineen. Laatikkoa ei vielä Finnan kuvista löydy.

Åbo Tidning 12.11.1884. Raision Upalingon omistaja C. F. Lindeström lahjoitti perheellensä pitkään kuuluneen mekaanisen rautakäden, jonka sormet toimivat kuin aidot. Sen pinta oli koristeltu kaiverruksilla ja käden arveltiin oleva vanha, mahdollisesti 1500-luvulta.

Milläs sanalla tätä hakisi Finnasta? Hämmästyksekseni sana rautakäsi toimii erinomaisesti ja pienehkö inventaarionumero viittaa siihen, että kyseessä on juuri Lindeströmin museon alkuaikoina lahjoittama proteesi. Ajoitusta on tarkistettu ja kiitettävästi se on myös perusteltu: "Käsiosan koristeaiheiden perusteella proteesi on ajoitettu 1600-luvun alkuun."

Turun museokeskus, CC BY-ND 4.0

Lienee mahdotonta yhdistää kättä tiettyyn Lindeströmin esi-isään, mutta perusuteliaisuudesta kurkistin Raision rippikirjan 1888-1891 s. 265 ja totesin Karl Felix Lindeströmin asuvan Rymättylässä. Helsingfors Dagblad kertoi 1.5.1881 Upalingon myynnistä ja mainitsee Felix Lindeströmin omistavan Maanpään Rymättylässä.

Rymättylän rippikirjan 1877-86 sivulta 318 selviää, että Karl Felix on syntynyt 14.1.1858 Rymättylässä. Isänsä Karl Theodor Lindeström (s. 1.10.1807) on Rymättylän rippikirjassa  1845-1852 Maanpään sivulla 323 merkitty tilan omistajan neiti Elisabeth Fredrica Charlotta De la Myhlen (s. 1.7.1792 Nauvo) velipuoleksi. Nauvon kastettujen listasta selviää, että neidin isä oli majuri, joten on helppo kuvitella sukupolvesta toiseen upseereita, joista joku menetti kätensä. Säästettiinkö proteesia siltä varalta, että joku jälkeläinenkin olisi sattunut menettämään juuri oikean kätensä?

Myhle-nimestä tietoa hakiessani tuli Finnasta esiin Museoviraston kokoelmaan lahjoitettu F. L. Myhlen piirros vuodelta 1795. (Tekijäkentässä nimestä on pudotettu h pois.)

Museoviraston historian kuvakokoelma, CC BY 4.0

Kuva esittää Kuusniemen rusthollia Merimaskussa. Kääntöpuolelle on tehty merkintä "Gifven 1909 till Finlands statsarkiv af frau L. Lindeström å ---. Har tidigare ----å I Haanpää i Rimito." Ilmeisesti on ollut lukuvaikeuksia, kun aukkoja on jäänyt ja Maanpää muuttunut Haanpääksi.

Nyt De la Myhlet kiinnostivat niin paljon, että etsin Elisabeth Fredrica Charlotta De la Myhlen Nauvon rippikirjasta 1790-1795, jossa hän oli äidinvanhempiensa taloudessa sivulla 93. Genin sukupuun mukaan isänsä Fredrik Ludvig De la Myle kuoli 17.1.1797. Oliko hän piirroksen tekijä? Nimen kirjoitusasu vaihtelee näköjään aika vapaasti, Kansallisarkistolla on "De la Myhle-suvun arkisto".

Verkkoon tietojaan jakaneet sukututkijat eivät ole päässeet Fredrikin Kuurinmaalla syntynyttä isää pidemmälle eli rautakäden omistajaa ei pääse arvailemaan. Viron Aadlivapid Ajalooarhiivis ei sisällä suvun vaakunaa.

Täydennysosia

1) Helsingin Sanomissa oli äskettäin hyvä artikkeli arkkitehtien havainnekuvista verrattuna todellisuuteen. Tuli mieleen vanha blogitekstini Johanneksen kirkosta ja Kansallismuseon suunnittelukilpailun voittaneen ehdotuksen esitys (Valvoja 9/1902). Itse rakennus toteutui hyvinkin samannäköisenä, mutta vehreys, joka ei mv-kuvassa ole parhaimmillaan, ja seesteisyys on tuskin koskaan ympäristössä näyttänyt tuolta.

2) Historiska museetin History unfolds -näyttelyssä en pitänyt museon omasta osuudesta, mutta tutustuin siihen kyllä tarkasti. Yksi esineistä oli mitali "Länder fridsamt intagne - upodlad jord", jota (infotekstin mukaan) jaettiin uudisraivaajille Adolf Fredrikin ajasta alkaen. Kun juuri äskettäin olin selvitellyt ILLIS QUORUM MERNERE LABORES -mitalia, tuntui erikoiselta, ettei missään käyttämässäni kirjallisuudessa mainittu (muistaakseni) tätä toista mitalimallia. Oliko osa löytämistäni kuninkaan antamista palkinnoista uudisraivaajapalkintoja?

Ainakin palkinto on ihan todellinen ja mainitaan Illiksen tapaan kirjassa Sveriges och svenska konungahusets minnespenningar, praktmynt och belöningsmedaljer kakkososan sivulla 119. Adolf Fredrikillä on ollut myös erityinen mitali maaseudun kivirakentajille, kehrääville naisille ja mulperipuiden istuttajille (kotimaisen silkkituotannon kehittämiseksi).

3) Aira Roivainen jakoi paikallishistoriallisena tietona, että "Jos talon kello pysähtyi, oikea aika piti sata vuotta sitten hakea jostakin. Naapurista, jopa kaupunkireissulta tuotiin aikaa. #Pöljä". Minulle tuli tästä ensimmäiseksi mieleen juttu lontoolaisesta naisesta, joka elätti itsensä neiti aikana. Vasta hetken jälkeen muistin oman tekstini Miten kellot saatiin ennen aikaan? Roivainen täydensi tämän jälkeen "Meillä ihmiset ehkä käveli Pöljän pysäkille, rautateillä kellojen varmaan piti olla ajassaan. Tämä tietysti 1902 jälkeen."

4) Taisin joskus valittaa siitä, että museoblogeissa kerrotaan usein vain positiivisia kokemuksia. Kirjablogien puolella on äskettäin esitetty näkemys, että "negatiivisen arvostelun julkaisemista kirjablogeissa pitäisi välttää kokonaan, ellei kyseessä ole riittävän perusteellinen arvostelu." Tästä heränneestä keskustelusta luin Taika Dahlbomin blogista.

5) Topeliuksen korttipelejä selvitellessäni vastaan ei tullut digitoitu kirja Ny och fullständig svensk spelbok; eller, Grundlig anvisning till alla nu brukliga kortspel, såsom: whist, träkarl, grandissimo, boston, wira, lomber, piquet, ecartè, mariage m. fl. åtskilliga mindre Sällskapsspel samt Hazard- eller Lyckospel äfvensom schack, dam, brädspel och biljard. (1847) , jonka avulla varmaankin voisi järjestää autenttisen 1800-luvun peli-illan.

Nyt tuota digitointia selatessani huomasin, että tiedostoon oli vahingossa tullut mukaan myös saksalainen pelejä käsittelevä kirja vuodelta 1768. Siinä on tämä interiöörikuva.

6)Vuonna 2010 kuulin suisidaalimurhista, mutta en löytänyt kotimaista esimerkkiä. Turun Sanomissa 26.2.2017 julkaistiin Lauri Moilasen artikkeli Luntta-vainajan tarina.Moilanen opiskelee historiaa Oulun yliopistossa ja tutkii kandidaatintyössään, oliko liminkalaisen Heikki Luntan tekemässä lapsenmurhassa kyse suisidaalimurhasta. Erillisessä haastattelussa Veli Pekka Toropainen toteaa Turun osalta, että "Olen lukenut 35 vuotta tuomiokirjoja, ja aina tällaisiin törmää. Yleensä tekijä oli aviottoman lapsen synnyttänyt äiti. Äidit halusivat hävittää surunsa ja häpeänsä lapsenmurhalla, josta sai kuolemantuomion."

Uutisia naisten päiwäksi: Haminassa nähty halkoja hakkaawa nainen! Naisrenki kykenee ilm. myös waimowäen toimiin.
Haminan Sanomat 8.3.1890 pic.twitter.com/bubYZgDiLV

— Yle Historia (@ylehistoria) March 8, 2017

7) Yllä olevan eilisen twiitin kirjoittaja oli niin tottumaton vanhojen sanomalehtien lukija, etei huomannut alakulman merkintää U. S. Sehän tarkoittaa, että juttu on kopsattu Uudesta Suomettaresta. Halkoja hakkaavaa naista ei siis nähty Haminassa vaan Nurmijärven Korven asemalla Hyvinkää-Hanko radalla.

Itse aiheesta tuli mieleen vanha blogikirjoitus Miesmäisiä naisia. Minkä Ylelle jaettuani sain vastauksen

Mielenkiintoista @K_KM_K ! Sinua saattaisi kiinnostaa myös timpuritaitoinen "Miehekäs nainen Nurmeksessa" (Karjalatar 04.03.1890 s. 4) pic.twitter.com/LxgHxh3GU9

— Yle Historia (@ylehistoria) March 8, 2017

8) Eilistä naistenpäivää ja yli vuoden takaista ruotsalaitsen historiahistoriapäivien esitystä muistellen aika saada jakoon ilmeisesti ensimmäinen Suomessa tehty selvitys naisista historian oppikirjoissa:

• Ruokolainen, Leena-Maija: Marginaalissa vai aktiivisia toimijoita? : Naiset historian oppikirjoissa 1980-luvulta nykypäivään 

Tutkimushistoriallisessa osuudessa ei muistaakseni ollut viitteitä naapurimaahan, jossa vastaavia töitä on tehty paljon. Tallessa linkit

• Thorsell, Malin: De flesta var hantverkare, butiksägare och arbetare och deras hustrur: Analys av kvinnan i läroböcker och läroplaner i historia 1970-2011
• Tordsson, Julius & Gustafsson, Julia: Krig, mäktiga kungar samt en och annan "påsmetad" notis om kvinnor: En genusstudie av läromedel i historia
• Andersson, Alexandra: De bestämda händelsernas tyranni.: Om [mäns]-klighetens historia och kvinnors marginalisering.
• Svensson, Anton: Integrering eller tillägg: En kvalitativ studie om inkludering av jämställdhetsperspektiv i historieundervisning på gymnasiet

Viittaavatkohan nämä toisiinsa? En jaksanut tarkistaa.

Varhaisista pilalehdistämme

Tuulispään toimittaja Onni V. Tuisku (s. 1869) kirjoitti Tuulispään 10v-juhlanumeroon 11-13/1913 artikkelin Edeltäjämme, joka hieman lyhennettynä kuuluu näin:

Ensimäinen pilalehti jonka näin oli Kurre.

Se oli ruotsinkielinen, enkä minä ymmärtänyt siitä mitään, jos nyt seitsenvuotias naskali, isäni oli suutari, painetusta sanasta yleensä ymmärtää mitään, vaikkapa tuo painettu sana olisi ollut hänen omaa äidinkieltäänkin.

Mutta Kurren kuvat olivat minusta hauskoja, ja niitä minä katselin suurella nautinnolla.

Kurre kuoli ja sijaan tuli Spets.

Sekin kuoli, ja sitten meni monta vuotta, etten minä nähnyt minkään kielistä pilalehteä.

Mutta sitten tuli

Minä olin ahmia sen silmilläni, kun isäpuoleni olan ylitse sen ensimäistä (0) numeroa katselin. [...]

Ne oli juhlapäiviä ne, kun kaksikymmentäviisipenniä nyrkissäni riensin Halosen kirjapainoon Fabianinkadulla, samaan taloon missä nyt on Pörssi, ostamaan Pilkkakirvestä.

Takasin tullessani oli aina tukkapölly valmis. Mutta pöllytyksenkin uhalla en sittenkään malttanut matkalla olla lehteä lukeamatta. Viivytyksestä oli tuo pöllyytys seurauksena, sillä kotona odotettiin myöskin lehteä kovin hartaasti.

Kun taas erään kerran kävin Pilkkakirvestä kirjapainosta ostamassa, venyi huuleni arveluttavan pitkäksi, kun minulle selitettiin että Pilkkakirves on kuollut. Ja ellei eräs ystävällisen näköinen herra olisi taputtanut olalle ja selittänyt että "älähän nyt poikaseni sure, huomena ilmestyy Matti Meikäläinen Pilkkakirveen sijasta", niin en tiedä minkälainen vedenpaisumus siitä olisi syntynyt.

Kai tämä ystävällinen herra huomasi minussa hartaan lukijan, koska hän vielä selitti että "se Vilho" *) puhui, vähän pahaa papeista ja ne on nyt sen Pilkkakirveen nujertaneet, mutta tule huomena, silloin ilmestyy

(* Pilkkakirveen perusti ja sitä toimitti sen väkivaltaiseen kuolemaan saakka Suomalaisen teatterin näytteijä Oskari Vilho)

Luulen melkein olleeni ensimäinen Matti Meikäläisen ostaja, sillä jo varhain seuraavana aamuna olin kirjapainossa sitä odottamassa. [...]

Minä tulin sittemmin useasti tekemiseen äsken mainitsemani ystävällisen herrasmiehen kanssa, kulettaessani hänelle kirjapainosta Matti Meikäläisen korehtuureja.

Tuo ystävällinen herra oli A. J. Mela, Suomalaisen normaalilyseon luonnontieteen lehtori. Matti Meikäläinen oli siihen aikaan yksinomaan pilalehti. Ei sentään aivan, sillä joskus siinäkin laskettiin pientä hyväntahtoista pilaa "svekomaaneista". [...]

Mutta joku aika tämän jälkeen joutui Matti Meikäläinen oston kautta lehtori Melan monivuotisen avustajan opettaja A. Kohosen käsiin, joka muutti sen kokonaan valtiolliseksi pilalehdeksi, kohdistaen suurimmaksi osaksi peitsensä ruotsalaista puoluetta vastaan. [...]

Matti Meikäläisen ja joku vuosi senjälkeen perustetun ruotsinkielisen pilalehden Fyrenin välillä alkoi sitten ankara kamppailu. Siinä taisteltiin sekä sanoin että kuvin. Eikä kumpaisellakaan puolella säästetty vastapuolueen miehiä.

Mutta sitten tulivat routavuodet ja Matti Meikäläinen suuntasi rohkeasti peitsensä, mikäli ankarat sensuriolot sen myöten antoivat, silloista sortojärjestelmää vastaan.

Tuo samainen järjestelmä sen sitten väkivaltaisesti tappoikin.

Ja kunnialla se kuoli.[...]

Peijaiset pidettiin Kleineh-hotellin kulmahuoneessa, eikä yksikään peijaisiin osaaottavista kyennyt eikä tahtonutkaan salata liikutustaan. Jokainen antoi tunteensa vapaasti esiinpulputa ja monet olivat ne peijaispuheet, jotka pidettiin ja maljat, jotka tyhjennettiin.

Ja niin oli sitten Matti Meikäläisen 15-vuotinen 9-kuukautinen elämä päättynyt. [...]

Se oli tilaajilleen luvannut ilmestyä seuraavana vuonna joka viikko, siihenastisen joka toinen viikko ilmestymisen sijasta.

Mutta toisin kävi.

Tämän ihanteen saavutti vasta TUULISPÄÄ, joka kolme vuotta viisi kuukautta Matti Meikäläisen kuoleman jälkeen teki ensimäisen pyöräyksensä mailmalle.

Ihan ilman pilalehteä ei suomalainen yleisö sentään ollut tälläkään väliajalla, sillä nuorsuomalainen pilalehti

joka oli olemassa jo Matti Meikäläisenkin elinaikana, säilytti henkensä ja elää vieläkin, samoinkuin sosialistinen pilalehti Kurikka, joka aikoinaan kuoli kannatuksen puutteessa, mutta suurlakon jälkeen nousi uudelleen kuolleista.

Kun vielä mainitsen, että kerran kuussa ilmestyvä Tasku-Matti luovutti tilaajansa Tuulispäälle ja että viimeaikoina myöskin maaseudulla on yritetty pilalehtiä toimittaa, joista Viipurilainen Ampiainen, Turkulainen Tuhkimus ja Vaasalainen Kulkuri ovat jaksaneet pysyä hengissä,kun taas Tamperelainen Mullikka kuoli melkein syntyessään, niin lienee joitakuita tilapäisiä julkaisuja lukuunottamatta, kaikki julkaisut tällä alalla tulleet mainituiksi.

Mutta paljon olemme vielä jälessä muista maista, entisestä emämaastammekin, jossa nykyään ilmestyy ja hyvin kannattaa itsensä toistakymmentä pilalehteä.

*

Sanoin vähän ylempänä sen arvelun, että olisin tullut maininneeksi kaikki julkaisut tällä alalla.

Varovaisuuden vuoksi lisäsin tähän kuitenkin tuon vaatimattoman sanan lienee, jättäen täten auki sanomalehtimiesten tavallisen takaportin.

En silloin aavistanutkaan kuinka tarpeellinen tuo lienee oli.

Kirjoitukseni oli jo ladottu, kun menin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastonhoitajan luo saadakseni edellämainitsemieni pilalehden synnystä ja kuolemasta muutamia numerotietoja, jotka hän auliisti minulle antoikin.

Tiedot saatuani, aioin kiittää ja lähteä, mutta samalla kirjastonhoitaja otti pilalehdille varatulta hyllyltä pienen kirjasen ja ojentaen sen minulle sanoi: onko toimittaja nähnyt tätä?

Aukaisin kannen ja jäin ihmettelemään. Siinä oli minulla kädessäni suomenkielinen pilalehti, joka oli ilmestynyt jo neljäkymmentä kaksi vuotta sitten ja vielä lisäksi niin usein kuin joka toinen viikko. Sen nimi oli

ja se ruoski ankarasti sen aikuisia "svekomaaneja", mutta oli siinä karvaita paloja myöskin suomalaisesta puolueesta. Se pyrki siis olemaan puolueitten yläpuolella, eikä säästellyt ketään moitteiltaan, vaan piteli jokaista ansionsa mukaan.

Veitikka näkyi olleen sensurin suuren huomion esineenä, joka useasti pyyhki siitä palstamääriä, vaikka Veitikka kehuikin että: "Ikuinen painovapaus on suotu tälle lehdelle".

Veitikka pysyi hengissä ainoastaan yhden vuoden, jonka jälkeen maan pääkaupunki oli ilman suomenkielistä pilalehteä tasan kymmenen vuotta eli Pilkkakirveen syntymään saakka. [...]

Maaseudulla, Savonlinnassa, sitävastoin tehtiin uusi yritys v. 1877. Siellä alkoi silloin ilmestyä

Lehden julkaisija oli kirjanpainaja Aleks. Ramstedt. Oliko hän myöskin toimittaja, on minulle tuntematonta.

Lentäviä Lehtiä ei ollut varsinainen pila- eli ivalehti, kuten se itseänsä kutsuu, vaan oli siinä myöskin historiallisia ja muita pätkiä. [...]

"Lentävät Lehdet" oli siten luultavasti viimeinen suomenkielinen pilalehtiyritys sillä vuosikymmenellä. Mutta jo kolme vuotta tämän jälkeen alkoi Helsingissä ilmestyä Pilkkakirves.

Myöskin Amerikassa on useasti yritetty aikaansaada suomenkielisiä pilalehtiä, mutta ne ovat kaikki olleet hyvin lyhytikäisiä.

Aivan äskettäin on siellä taas tehty uusi yritys nimeltä Lapatossu. Se on puolueväriltään sosialistinen ja sille on hankittu piirustaja täältä Suomesta.

Ehkäpä nyt lienen tässä vajanaisessa katsauksessani maininnut jotakuinkin kaikki suomenkieliset pilalehdet.

Kuten näkyy, on pilalehtien toimittaminen maassamme yleensä ollut hyvin epäkiitollista tehtävää ja sitä se on vieläkin. Tilaajia on vähän, varkainlukijoita paljon, ja se ei suinkaan ole omiansa toimittajien kukkaroita lihottamaan. Nälkäpalkoilla ne saavat edelleenkin työskennellä.

Hautojen suunnista

Marianna Ridderstadin (käsittääkseni vertaisarvioimaton) tutkimus Suomen varhaiskristillisten kalmistojen hautojen suunnista sai julkisuutta viime viikon lopulla Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 2/2017, sen verkkosivulla ja Ylen uutisena. Itse en nähnyt kriittisiä enkä muitakaan kommentteja, mutta Kari Hintsala totesi FB-sivullaan, että "Taitaa saada lähiaikoina paljon palautetta tämä tutkimus, sen suuntaisia reaktioita on arkeologien taholta tullut."

Julkisuus ei tuonut odottamaani invaasiota Suomen kirkkohistoriallisen seuran eiliseen tilaisuuteen, jossa Ridderstad oli tuloksistaan kertomassa. Salissa oli huomattavasti väljempää kuin arkeologiaan liittyvissä tilaisuuksissa yleensä.

Ridderstad aloitti sellaisella perusseikalla kuin, että aurinko nousee eri ilmansuunnista eri vuodenaikoina. Nenä kirjassa kasvanneelle tämä oli uutta tietoa ja varmaankin paikkansa pitävää.

Tutumpaa oli megaliittikulttuurien rakennelmien yhteydet taivaankappaleisiin, joskin toisinaan näitäkin on hakemalla haettu. Jatkumo/kulttuuriperinne antiikin temppeleihin ja sitä kautta kristillisiin kirkkoihin kuullosti uskottavalta. Mielenkiintoista oli, että kirkkojen sijoittamisesta itä-länsi -suuntaan ei ole Ridderstadin selvitysten mukaan koskaan annettu mitään määräystä. Eikä ilmeisesti myöskään hautojen vastaavasta sijoittelusta.

Kristillisten hautojen suunta oli tuttua arkeologisilta retkiltä tai jostain. Ridderstad toi tähän huomattavaa hienosäätöä esittämällä, että haudan suunta oli valittu jonkun tietyn ajankohdan auringonnousun (tai laskun) mukaan. Analysoimalla Suomen ruumiskalmistojen hautojen suuntia hän oli tullut siihen tulokseen, että toisinaan oli käytetty ei-kristillisiä juhlapäiviä, jotka ovat yhdistettävissä tietoihin kansanperinteestä. Kristilliseen perinteeseen oli yhdistettävissä varsinaisen "idän" lisäksi 40 päivän ikkuna, johon pääsiäinen osuu.

Yhdistämällä tähän hautojen ajoitukset Ridderstad esitti, että järjestäytynyttä lähetystoimintaa varhaisempi kristinusko oli käyttänyt pääsiäistä hautojen suuntaamisessa ja Rooman rotin myötä oli vaihdettu yksiselitteisempään itään. Minusta argumentointi oli vakuuttavaa, mutta riippuu tietenkin mittausten tarkkuudesta/herkkyydestä, josta en muistanut kysyä, tilastollisesta merkittävyydestä sekä hautojen ajoituksista.

Suuri haloo tuloksista on tehty siksi, että ne aikaistavat kristinuskon todennettavissa olevaa läsnäoloa Suomessa. Minusta mielenkiintoisempi yksityiskohta oli se, miten Euran Luistarissa hautojen suunnat vaihtelivat aikakausittain. Uskontoja tulee ja menee.

Kuva Splendor Solis. 1582. British Library

Yhteyksettömiä yhteyksiä

Eilinen auringonpaiste innosti minut ulkoilmaan. Ratikoin Tekniikan museolle ja kävelin sieltä kotiin. (Siis toinen osa sarjasta Museokortin vingutus ja vyötärön kavennus.)

Tekniikan museolla houkutteli jo jonkin aikaa esillä ollut perusnäyttelyn uudisosa Etäunelmia - Yhteys yli ajan ja paikan. Suuntasin siis suoraan sen luo. Osuin näyttelyn ilmeiseen oikeaan kiertosuuntaan ja kuljin läpi perusintensiteetillä. Päästyäni loppuun olin ymmälläni. Mikä tässä oli pointtina? Oliko näyttelyssä joku rakenne?

Analyyttisemmalla otteella kynä ja paperi kädessä rakenteesta tuli tolkkua. Ensin kerrottiin (lyhyesti) yhteyksien unelmoinnista, sitten yhteyksien rakentamisesta eli tekniikasta ja fyysisestä todellisuudesta ja lopuksi yhteyksien käyttämisestä. Aivan loogista, joten miksi olin ekalla kerralla hukassa?

Riittikö pieni epäjohdonmukaisuus pudottamaan kärryiltä? Näyttely ison aloitusseinämän vieressä oli tietokone Esko, joka oikeastaan (minusta) olisi pitänyt olla toisin päin ja kuulua takanaan olevaan elektroniikkateollisuuden joukkoon.

Näin olisin aloittanut unelmista.

Jossa tosin käytin varsinaista sisältöä enemmän aikaa miettiessäni miksi vasemmalla olevan pömpelin vaakatason keskiosa oli jätetty tyhjäksi.

Tyhjää tilaa näyttelyarkkitehtuuri ei muutenkaan pelännyt käyttää ja ilmavasti sijoitetut vitriinit saattoivat osaltaan eksyttää ajatuksiani.

Infopömpeleitä oli lukuisia ja vain yksi näytti mustaa ruutua. Silmäilin parin sisältöä, mutta en saanut elämyksiä enkä itselleni merkittävää tietoa.

Näyttelyyn kuului myös modeemisimulaattori, joka ei käsittääkseni toiminut. Ainakaan en saanut puhelinta ääntelemään ja toisaalla ollut monitori näytti nollaa läpimennyttä viestiä. Myös sähkötyslaite oli rikki. Mikropiirin rakennuksessa näyttö kertoi paikoilleen asettamani osan merkityksen, mutta piirin valmistuttua ei tapahtunut mitään lisää, joten jäi epävarma olo.

Ehdottomasti eniten pidin kolmesta koti-interiööristä, jotka kuvaavat median käytön muutoksia. Selittäviä tekstejä ei ollut vaan oleellisten asioiden huomaaminen jäi kävijälle. Olisiko vastaavasti (vastaavan kronologisesti) voinut kertoa vielä vähän enemmän?

Mukavin osa museovierailusta oli parven vaihtuva näyttely Mikrokivikausi-sarjakuvasta. Ajattelin ensin, etten jaksa seisaaltani plansseja katsella, mutta loppujen lopuksi luin ne kaikki miettien elinaikani tietokonehistoriaa.

Berliininmunkki on berliininmunkki!

Yle uutisoi maailmankuvaani häiritsevästi turkulaisesta porukasta, jonka mukaan yleisesti Suomessa berliininmunkkina myyty sokeripäällysteinen rasvaklöntti on "oikeasti" piispanmunkki, jonka "esikuva löytyy 700-luvun Baijerista". Ottaen huomioon, että sokeri oli ennen keskiaikaa Euroopassa lähinnä lääke (Ylen toisen sivun mukaan) suhtaudun ajoitukseen skeptisesti. Kuin myös tarinaan "että noin sata vuotta sitten turkulainen leipuri päätti kansankielistää munkin nimen. Turku oli arkkipiispan kotikaupunki, joten mikäpä olikaan juhlallisempaa kuin antaa nautinnolle nimeksi piispanmunkki. Alkuperäiseksi väitetty valkoinen kuorrute viittaa siis piispan valkoisiin lipereihin." Noin sata vuotta vanhoissa sanomalehdissä ei ainakaan piispanmunkkeja mainostettu.

Erich Ferdinand CC BY 2.0

Dick Harrison toteaa, että eräs lähteitään pantannut historioitsija on sanonut, että munkkeja alettiin tehdä ristiretkiajalla. Harrison itse ei kerro, mistä on kuullut tarinan jonka mukaan berliininmunkit kehitettiin tykinkuulia muistuttaviksi 1700-luvun alussa. Wikipediassa sama stoori on ajoitettu vuoteen 1756. (Onkohan Ylen jutusta pudonnut ykkönen pois vuosiluvusta?)

Ruotsissa leivonnainen nimeltä berlinermunk on ollut tunnettu viimeistään kun Aftonbladet niitä 4.2.1848 mainosti. Ajoitus sopii hyvin saksankielisen Wikipedian tietoon siitä, että Berliner Pfannkuchenin resepti julkaistiin Saksassa suositussa keittokirjassa vuonna 1847. Eri puolilla Ruotsia julkaistiin sitten mainoksia, joissa berliininmunkit eivät kaipaa muuta kuvailua kuin tuoreuden, lämpimyyden tai hyvyyden. Ainoa hakuihini osunut vihje munkkien sisällöstä on göteborgilaisen leipurin ilmoitus, jossa vakuutetaan täytteenä käytettävän vain hyviä hilloja (Göteborgsposten 8.3.1879).

Turussa berliininmunkkeja myytiin viimeistään keväällä 1859 (Åbo Underrättelser 8.3.1859). Joko munkeilla ei ollut menekkiä tai se oli niin kova, ettei mainontaa tarvittu, sillä seuraava maininta löytyy digitoitujen sanomalehtien hausta vasta 30 vuotta myöhemmin Kokkolasta (Norra Posten 6.4.1889). Sama kauppias myy "grisar", jotka lienevät munkkipossuja.

Suomeksi berliininmunkkeja kaupattiin ainakin Porissa joulun aikaan 1891 (Lounas 22.12.1891). Tampereella yhdessä laskiaispullien kanssa markkinoiduissa berliininmunkeissa oli erilaisia täytteitä (Tammerfors Nyheter 26.2.1900).

Vuonna 1901 berliininmunkki oli niin selvä asia, että se kuului kasvatusopilisen keittokoulun loppukokeeseen (Hufvudstadsbladet 15.12.1901). Googlen vilautus digitoimistaan kirjoista paljastaa, että berliininmunkkien resepti on Anna Olsonin keittokirjassa vuonna 1901, mutta katkelmasta ei selviä kuorrutteen muoto eikä väri. Lehden Till nytta och nöje 14/1906 reseptissä ei kuorrutetta ole ollenkaan eli kyseessä on oikeastaan hillomunkki.

Saksalaisen Berliner Pfannkuchenin päällä voi saksankielisen Wikipedia-artikkelin mukaan olla irtosokeria tai sokerikuorrute ja HBL:n reportteri vahvistaa kaksijakoisuuden. Saksan munkkikulttuurin moninaisuuteen voi englanniksi tutustua verkkovideolla, josta kannattaa lukea myös kommentointia.

Turkulaiset voivat vikistä mitä haluavat, mutta BERLIININmunkilla on siis Suomessa yhtä pitkä historia kuin muuallakin ja jonkun turkulaisen leipurin mahdolliset horinat ja lyhyempi nimitraditio voidaan jättää huomiotta varsinaisessa Suomessa.

Kalevalasta ja väreistä

Kalevalanpäivä jäi tänä vuonna blogissani huomioimatta kun päivän ohjelmaksi valitsemastani seminaarista ei irronnut kirjoittettavaa. Mutta viikon lopulla postiluukustani tuli pohjoinen kulttuurilehti Kaltio 1/2017, jonka teemana on Kalevala ja näin voidaan aiheeseen palata kahden näkökulman verran.

Pääkirjoituksessaan Paavo J. Heininen toteaa, että suomalainen identiteetti on paljolti luotu Kalevalan pohjalle. Aivan, mutta aina välillä jaksetaan sentään muistaa ja muistuttaa, että Kalevalan ainekset eivät ole nykyisten rajojemme sisäpuolelta koottuja. Mutta tämä on niin harvinaista, että Katja Hirvasaho, joka oli 13.1. julkaissut tekstin Kulttuurianastus vai haltuunotto? epäili ajatustensa tulleen anastetuksi Tuomo Salosen blogitekstiin Kalevalan ryöstö. Kummastakin riippumaton on varmasti Heidi Haapojan lähdeviittein varustettu artikkeli Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu.

Axel Gallén esittää sinisävyisessä valokuvassa Sammon ryöstäjää.
Gallen-Kallelan museo, Flickr Commons

Omat blogitekstini väreistä ja väreistä, jatkaen (vuodelta 2012) eivät ole saavuttaneet suurempaa suosiota, joten Kaltiossa julkaistussa Reijo Vallan artikkelissa esitelty norjalainen Mikael Holmberg oli ihan omatoimisesti voinut Kalevalaa norjaksi kääntäessään huomata, että Kalevalasta puuttuu vihreä väri.

Kalevalassa kuvaillaan esimerkiksi sotkaa siniseksi linnuksi. Kalevalan sotka on nykyisistä linnuista telkkä (Bucephala clangula). Suomessa esiintyvät sotkalajit on nimetty vasta 1900-luvulla. Urostelkän pään höyhenet kimaltelevat auringossa vihreinä. Ainakin tässä tapauksessa sininen on tarkoittanut vihreää.

Värinäkö on kyllä katsojan silmässä (sekä aivoissa). Olen itse lievästi puna-vihersokea ja minulle Wikimedian kuvan telkkäpoikuetta johtava aikuinen on sinertävä.

Juoruja tullin ja postin virkamiehistä 1855

1) Edvard Berghin En skvallerkrönika från Helsingfors 1855 (Människor och minnen. Personliga hågkomster och släkthistoriska skildringar VI ) levottoman ajan kuvauksessa on hänestä itsestäänkin aikaa kuvaavaa se, että Pirttisaaresta Porvoon edustalta löytyi kolme tullin työntekijää murhattuna virkaveneessään. Rikoksen selvitys ei ollut tuottanut tulosta. Murhista epäiltiin virolaisia salakuljettajia.

Kaksi uhreista on merkitty Porvoon ruotsalaisen tuomioseurakunnan haudattujen luetteloon: Ernst Gustaf Roslund (Porvoon suomalaisen seurakunnan rippikirjassa 1852-1861 s. 129) ja David Erikson Weckman (Porvoon suomalaisen seurakunnan rippikirjassa 1852-1861 s. 130).

Viapori ja Helsinki 1855. British Museum 1859,0312.427. CC BY-NC-SA 4.0

2) Krimin sodan takia oli Somerolle perustettu postikonttori. Sen kirjattujen kirjeiden säilytyshuoneeseen tehtiin loppuvuodesta 1855 murto. Varas vei ainoastaan kirjeen, joka sisälsi ison rahasumman. Kun mihinkään muuhun ei koskettu, oli syytä epäillä sisäpiiririkosta.

3) Tuusulaan oli perustettu sotilassairaala, jonka tarpeisiin perustettiin postikonttori. Bergin kuuleman mukaan tätä hoitanut postimestari oli kehittänyt rakkaussuhteen Hyrylän kestikievarin vaimon kanssa. Tämä oli "f.d. Pyscha från Helsingfors". Sana pyscha on verkkoaineistoissa huomattavan harvinainen, eikä näytä esiintyvän digitoiduissa sanomalehdissäkään. Onneksi sitä oli jo joku muu metsästänyt, joten voin kertoa, että se on halventava sana naisesta, joka mahdollisesti on jopa prositituoitu.

Suhteesta syntynyt skandaali tuli postin hallinnon tietoon ja mies irtisanottiin tehtävästään, sillä postilaisilta vaadittiin moitteeton moraali. Tilalle tuli "Rothman", todennäköisesti Albin.