Kokemäen Vuolteesta ja kartanon määritelmästä

Uuden Aatelin historia Suomessa kirjan sivulta 312 löysin 1700-luvun kohdalta Petri Karosen tekstistä kartanon määritelmän, jota ajattelin testata Kokemäen tiloihin laajemmin, mutta eksyin Vuolteen historiaan. Kuten olen aiemmin todennut, kasvoin Vuolteen entisillä pelloilla, joista vanhempieni kuoleman jälkeen omistinkin muutaman kuukauden ajan palan. Vuolteen omistushistoriaa 1800-luvulla olen selvitellyt, mutta mitä tapahtui sitä ennen? Ja oliko Vuoltee 1700-luvulla kartano?

Tuomaan sinetti. DF 1671

Seppo Suvannon Satakunnan henkilötiedoston mukaan Vuolteen todennäköinen ensimmäinen omistaja oli Tuomas Pietarinpoika, joka oli Ala-Satakunnan kihlakunnantuomarina ainakin vuosina 1420-37. Hänen leskensä Lucia mainitaan vuonna 1442. Lähes samanlaista sinettikuvaa kuin Tuomas käytti vuosina 1482-1511 Matti Filpuksenpoika, joka kirjoitti nimensä perään "af Wltis" ja kutsuu Vuolletta kartanokseen. Kun tuomarinviroilla oli taipumusta siirtyä maaomistusten tapaan suvuissa Matti voisi hyvinkin olla Tuomaan pojanpoika. Matti oli Ala-Satakunnan tuomari ainakin vuosina 1497-1511 ja samassa toimessa oli vuosina 1469-83 Filpus Tuomaanpoika, joka sopisi patronyymienkin puolesta välisukupolveksi.

Vaimokseen Matti sai (Jully Ramsayn mukaan) Sääksmäen Jutikkalasta Klaus Bitzin Katariina-tyttären. Matin kuoltua Vuoltee siirtyi tyttärelleen, joka peri myös Jutikkalan. Tyttären aviomies oli rälssisukuinen Erik Sluk. Häntä syytettiin vuonna 1526  rahvaan yllyttämisestä kuningas Kustaa Vaasaa vastaan ja juuri ennen strategista maasta lähtöä hän myi Vuolteen sukulaiselleen Erik Flemingille. 

Flemingin maaomaisuuksissa yksi Vuoltee ei paljoa merkinnyt ja hän myi tilan vuonna 1542 edellisten omistajien tyttärelle Kaarinalle ja tämän miehelle Henrik Jönsinpojalle, joka kuului Mynämäen Aarlahden rälssisukuun. Henrik kirjoitti vuonna 1563 nimensä perään "till Voltis" eli Vuoltee oli parin pääpaikka, jossa he todennäköisesti asuivatkin merkittäviä aikajaksoja. Asettuminen uudelle paikkakunnalle ei sujunut ristiriidoitta, sillä naapurikylä Villiön yksi isäntä kutsui Henrikiä varkaaksi ja sai tästä herjauksesta 40 markan sakon talvikäräjillä 1567. 

Kaarinan ja Henrikin poika Hartvig Henrikinpoika on saanut Georg Haggrénin kirjoittaman artikkelin Kansallisbiografiaan. Ingressin tiivistyksenä: "Vuolteen herra Hartvig Henrikinpoika oli 1590-luvulla Suomen aatelin johtavia henkilöitä. Hän kuului sotapäällystöön ja marski Klaus Flemingin lähipiiriin. Kun Kaarle-herttua oli syksyllä 1599 valloittanut kuningas Sigismundin kannattajien hallussa olleen Suomen, hän mestautti vihamiehenään pitämänsä Hartvig Henrikinpojan." 

Johtavuus ei riitä merkittävyyteen aatelin historiassa, sillä en löydä Hartvigia uutuuskirjan nimihakemistosta. Oli elämällään sitten merkitystä tai ei, sen dokumentoidut vaiheet eivät liity Kokemäkeen. Haggrénin artikkelin loppu kuitenkin tarjoaa seuraavan palan omistusketjua: "hänen oma sisarenpoikansa, vouti Augustin Larsinpoika vangitsi hänet ja toimitti Kaarle-herttualle; palkkioksi Augustin sai Hartvigin maaomaisuuden".

Vuolteen maihin kuului kaukaa Ulvilasta osa Lattomerta. Niilo J. Avellan artikkelissaan Entisen Ulvilan pitäjän maatilat III (Satakunta. Kotiseutututkimuksia 5) ei ole täysin varma Vuolteen omistuskulusta, mutta paremman puutteessa todettakoon hänen tietäneen, että Augustinin omistus jatkui ainakin vuoteen 1609. Seuraavat vuosikymmenet ovat hämäriä ja varmemmalta näyttää vasta vuosi 1631, jolloin Vuoltee kuului Nils Assersson Mannersköldille, jonka vaimon Katarina Böcklerin äiti Kaarina Eerikintytär oli syntynyt Mynämäen Aarlahdessa eli linkittyy aiempiin omistajiin. Mannersköldin intressit olivat kaukana Kokemäeltä, joten Vuolteella häntä oheisessa (SBL:n tarjoamassa) komeudessaan tuskin nähtiin. 

Mannersköld luovutti Avellanin tiedon mukaan Vuolteen Katarina-tyttärelleen 17.9.1640. Toinen, varmaankin Lindströmin Kokemäki-historiikkin nojaava esitys, kertoo, että Katarinan aviomies eversti Patrik Ogilvie osti tuolloin Vuolteen. (Ogilvien elämäkerta on koottu tietokantaan The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database.) Tämän ajan Vuolteen lampuotivoutia olen vuosia sitten selvitellyt ja tuolloin epäillyt, etteivät Ogilvie vaimoineen suuremmin Kokemäellä vaikuttaneet.

Vuoltee siirtyi seuraavaksi heidän Margaretha-tyttärelleen. Aviomiehensä everstiluutnantti Henrik Sassin kohdalla Ramsay ei ole Vuolteeta maininnut ollenkaan. Käytettävissä oli kivinen päärakennus Perniön Mälkkilässä, joten tuskin tämäkään pari Kokemäellä viihtyi. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli vahvistaa Avellanin version, jossa Vuoltee (ett lijtet Sätherij ben:dt Woltis) on siirtynyt 1680-luvun alkuun mennessä armeijauraa tehneelle Henrik-pojalle, joka lienee kuollut isonvihan alkuvuosina.

Avellanin mukaan Henrikin veljen leski Anna Magdalena Boije af Gennäs lahjoitti Vuolteen 12.3.1726 vävylleen luutnantti Otto Kristoffer Schulmanille, joka puolestaan myi sen eteenpäin jo 24.3.1726 Kokemäen kirkkoherra Johan Polvianderille. Tämän leski Margaretha Paulina esiintyy Vuolteen haltijana vuoden 1738 säterilistauksessa (KA 7515:2344), jolloin rakennuskanta ei ollut kovin kummoinen (försvarligen bebyggt). Tilanne on sama vuonna 1740 (KA 7522:1175v). 

Margaretha Paulina myi Vuolteen 23.5.1750 Huittisten kirkkoherra Nils Idmanille, joka lunasti tilalle perintöoikeuden 5.12.1757. Idman luonnollisesti asui Huittisissa, mikä merkittiin saman vuoden säterilistaukseen (KA 7564a:1048v), jossa Vuoltee on passelisti rakennettu (passabell bygd). Arvosteluasteikkoa en ole tullut koskaan selvittäneeksi, mutta suhteellisesti Vuoltee ei ainakaan ole Kokemäen loistokkain, sillä Kokemäenkartanossa oli varsinainen päärakennus, Rudanko yhdessä Vitikkalan kanssa on hyvin (väl) rakennettu, Säpilä tulkinnasta riippuen soreasti tai niukasti (nätt) rakennettu. Vuonna 1754 (KA 7583:1921) on Kokemäenkartanon päärakennus todettu puutteelliseksi ja muista päärakennuksen eli tavallista talonpoikaistaloa komeamman pytingin puuttuvan kokonaan.

Avellanin mukaan Idman myi Vuolteen vuoden 1770 paikkeilla Kokemäenkartanon tuolloiselle herralle Frans Henrik von Knorringille. Hän vaimoineen myi Vuolteen 9.2.1782 pojalleen, joka myi sen 10.6.1793 porilaiselle maaviskaali Georg Fredrik Mustelinille.

Näiden tietojen valossa Vuoltee oli minusta kiistatta kartano 1500-luvulla. Karosen edellä mainitut kriteerit 1700-luvulle ovat, että kartanon pitää täyttää vähintään neljä seuraavasta kuudesta ehdosta

1. "omistaja edusti eliittiryhmiä, mutta hänen ei silti välttämättä tarvinnut olla aatelinen"
2. "tila oli maaverosta vapaa, tavallisimmin säteri eli asumakartano"
3. "tilalla tuli olla joko veronsa kartanoon maksavia talollisia ja/tai omia torppareita"
4. "työvoiman valvonnasta vastasi erillinen tehtävään nimetty vouti tai muu omistajan palkkaama etumies"
5. "päärakennus oli huomattavasti näyttävämpi kuin suurehko talonpoikaistalo ja sen eri huoneiden väliset hierarkiat olivat selkeärajaiset ja sieltä löytyi muitakin vastaavia statuksesta kertovia merkkejä"
6. "kokonaisuuteen kuului puutarha tai puisto"

Kohdat 5 ja 6 eivät täyty, joten turha tarkistaa muita. Ja turha käydä yksityiskohtaisesti läpi Kokemäen muita ehdokkaita, kun verifikaattien tietojen nojalla ainoastaan Kokemäenkartanolla on mahdollisuudet menestyä. 

P. S. Aiempia nipotuksiani kartanoksi kutsutuista (Lauttasaaren "kartanossa", Puotilan kartanomuotoisella tilalla) voisi tarkistaa uutta kriteeristöä vasten. 

Villa Jonasberg Apollonmäellä

Mikropaikallishistoriani kohteella olevalla Taipaleen tontilla ei ole ollut muuta arkkitehtoonisesti mielenkiintoista kuin entinen panimo. Eikä parane valittaa, sillä sehän oli erinomaisen komea, mutta olisihan kiva, jos joku tontin huviloistakin olisi näyttänyt huvilalta. Niinkuin toisella puolella teurastamon/köyhäintalontietä sijainnut Villa Jonasberg, josta kaupunginmuseolla on tämä Signe Branderin kuva vuodelta 1912. 

HKM. CC BY 4.0

Rakennuksen sijainti on harvinaisen selvä, sillä Ivan Timiriasewin toisesta kulmasta ottamassa kuvassa näkyy taustalla Töölönkatu 9, joka puolestaan melkein näkyy ikkunastani.

HKM. CC BY 4.0

Kaupunginarkiston digitoinneista olen äskettäin saanut tarkoituksetta auki tarkkoja rakennuspiirrustuksia, mutta nyt kun olisi "todellinen tarve" eteen avautuu vain vanha tuttu pakattu pdf-muoto, josta luulen tunnistavani rakennuksen, mutta sen rakennuspiirrustusten ajoitusta on turha tirkistellä.

Erikoinen muoto sopii siihen, että huvila Jonasberg ilmaantuu sanomalehtiin keväällä 1872 W. Majewskin pyörittämänä kahvila-ravintolana (esim. Helsingfors Dagblad 7.4.1872). Tarkoitus lienee ollut houkutella osa Hesperianpuistoon matkanneista asiakkaiksi. Klaus Castrénin Genokseen kirjoittaman artikkelin mukaan tämä Wladislaus Majewski oli lähtöisin Varsovan kuvernementista ja päätyi Suomeen keisarillisen Venäjän armeijan mukana vuoden 1850 paikkeilla. Hän meni naimisiin  Helsingissä marraskuussa 1856 Vanajalla syntyneen Johanna Mikaelintyttären kanssa ja jäi kaupunkiin erottuaan armeijasta Krimin sodan jälkeen. Pyöritettyään jonkinlaista buffettia Arkadia-teatterissa vuodet 1869-71 hän sai senaatissa käyneen valituksensa kautta oikeudet ravintolan pitoon maaliskuussa 1872. Tähän tarkoitukseen hän vuokrasi Villa Jonasbergin, jonka 19.2.1872 hyväksytyt  Jonasbergin muutos- ja lisärakennuspiirrokset ovat ehkä kuvassa. 

Majewski kuoli jo kesällä 1873, mutta leskensä jatkoi ravintolatoimintaa. Hän myi Jonasbergin hallintaoikeuden rakennuksineen puuseppä Erikssonille 7000 markasta (Hbl 5.10.1876). Alue, jota kauppa koski on vaikeasti määriteltävissä, sillä Jonasberg nimi näyttää tarkoittaneen (ainakin välillä) koko Bergan huvila-aluetta, jolla oli useampia rakennuksia. Puuseppä Eriksson ilmoitti asuvansa Jonasberg 2:ssa osoitekalentereissa 1880-luvun loppuun ja asuinrakennuksensa tunnettiin nimellä "Erikssonska villan" ainakin konkurssihuutokauppansa yhteydessä (Nya Pressen 22.4.1890). Vuoden 1906 vaalialuekartassa Berga 2:n erikoinen muoto sopisi valokuvan rakennukseen varsin hyvin.

Alla olevassa kuvassa näkyy Bergan tavallisempaa rakennuskantaa. Etualalla on kaupunginmuseon mukaan Berga 7 eli erikoisen mallinen huvila jää oikealle kädelle. Taustalla häämöttää Taipaleen puolen tuotantorakennus.

Siggne Brander. HKM. CC BY 4.0

Sitä, minne ensimmäisten valokuvien huvila piiloutuu Branderin Kansallismuseon tornissa ottamassa panoraamassa, eivät yksiuloitteiset aivoni ymmärrä. Ehkä joku ystävällinen kertoo kommenttikentässä. 

Se, mitä huvilalle lopulta tapahtui, on selvää. Hufvudstadsbladetin uutispalassa 20.1.1926 kerrottiin, että Apollokadulla sijainnutta vanhaa puutaloa originelleine nurkkineen ja ulkorakennuksineen uhkasi purkaminen. Toimittaja ei osannut kertoa rakennuksen ikää, mutta tiesi, että sitä oli jo 1870-luvulla pidetty vanhana. Koska 1872 päivättyjä piirroksia kutsutaan muutospiirroksiksi, joku rakennus paikalla oli jo tätä ennen.

Hannu Muhoksesta osasi laskea

J.A. Bergmanin kokoelmasta Kertomuksia (1889) 1800-luvun puolivälissä eläneestä miehestä:

Että nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan ehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on tosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului kuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala maassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen omalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla varustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä puolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei ollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon. 

Näiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös hän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla luonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään sanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään — niinkuin usein on saiturien laita. 

Äyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen aikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo ("auri sacra fames"). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä äyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla, jota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään. 

Hannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli semmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki miehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä. 

Hannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua. Aika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja väkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta sananparresta "kaikki nerot ryyppäävät." 

Muutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa. Niinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota hän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien ja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni. Aj, aj, Hannu äijää! "Syöpikö pässi pähkinöitä?" huusi muuan ja kökötti pienen kiven Hannulle. — Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti syrjemmäksi. — Nyt muuan poika sanoi Hannulle: "saat 10 penniä jos juokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa." — Hannu lähti heti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään palkkansa. Vaan nyt syntyi intos. "Sinä et juossut kolmessa minuutissa" väitti hän joka oli luvannut. "Häpeä!" huusi muuan roikale, "anna heti Hannulle 10 penniä." Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan rahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja jäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli. 

Muutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja tupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein sikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin tunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen kanssaan. Kohta ilmausi pää akkunaan, "Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja, jotka räknäyttävät sinua."

Hannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi kohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä. 

"Nyt saat osoittaa taitoasi" alotti talon isäntä. "Tuossa istuu kruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän tahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin penniä tulet perimään." 

Tämä puhe oli Hannua varsin mieleen. 

"Minä tahdon" alotti kruununvouti "laskea samat luvut paperille, jottas varmaan voin tietoasi arvostella." 

Talon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui nyt näin: "Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako ohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka jyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?" 

Hannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi supisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin, kyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin j.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e muistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi: "onko herra jo laskenut?" 

"Aikoja sitten" kruununvouti vastasi. "Mitä olet saanut, Hannu?"
"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa jyvää" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.
"Katso peijakasta", kruununvouti mörähti. "Sinä lasket kuin hevonen! Totta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden vanha. Montako sekuntia olen elänyt?"
"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan 1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta."
"Minä tarkoitan", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on 50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta. 

Hannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa kului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden sikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään, supisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: "nyt on lasku valmis." Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun. 

Vouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: "Minä arvasin sen! Olet väärin laskenut." 

Hannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: "Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä kuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen, sen voin sinulle vakuuttaa."
"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?" Hannu kysäsi nolosti.
Kruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: "tämä on oikein laskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut."
"Antakaapa vähän vielä koetan", Hannu virkkoi.
"Hyvin mielelläni sen suon", virkkoi kruununvouti.
"Kirjoittakaa ensi saantini paperille" pyysi Hannu. 

Vouti kirjoitti sen ja Hannu taas alkoi laskea. Hetkiä kului. Vihdoin Hannu sanoi: "En saa sitä sen paremmaksi."
Kohta lisäsi Hannu: "ottihan herra karkausvuodetki lukuun? Ne ovat hiukan pitempiä tunneissaki ja viidessä kymmenessä vuodessa." —
"Karkausvuodet!" kruununvouti soperteli punastuen. — "Hm! Minä tahdon katsoa!" 

Nyt oli kruununvoudin vuoro ruveta laskemaan. Numeroita tipahteli tipotihjään paperille. Vielä pari minuutia. Lasku oli valmis! Kruununvouti hyökäsi tuolilta, astui Hannun eteen ja huusi: "oletko sinä ihmine?" 

Tähän vaatimattomaan kysymykseen ei Hannu arvannut aluksi mitään vastata. Hänen hämmästyksensä muuttui kuitenkin suurimmaksi, kun vouti avasi toista korttelia pitkän, viheriän silkkipörssinsä ja laski kiiltävän markan rahan Hannun kouraan. 

Talon herra astui myös toiseen huoneesen ja toi sieltä juomalasilla väkevää, jonka Hannu pitemmittä mutkitta kaasi kuivaan kurkkuunsa. Vieläpä antoi herra Hannulle sikaarinpäitä poskeen pantaviksi. 

H. otti kirveensä ja lakkinsa lattialta, kumarsi herroille ja meni varsin tyytyväisenä tästäki paikasta, jättäen jälkeensä ihmettelyn erinomaisesta laskupäästään. 

"Totta maar!" kruununvouti ihmetteli, Hannun ulos mentyä, pannessaan sokuria kuuman veden sekaan, jota juuri oli sisään tuotu. "Semmoista päätä en ole koskaan tavannut. Tiesi mikä mies hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut koulua käydä!" 

Mutta Hannu astuskeli kevein askelin pienoiseen taloon Kajaanin tullissa, jossa hän sai yösijan. Vielä maatessaan hän otti tuon uuden hopeamarkan esille, käänteli ja katseli sitä. Oli juuri silloin (1865) uusi rahakanta saatu maahamme. 

Tämän tapauksen jälkeen kadotamme nyt Hannun näköpiiristämme. Hän eleli edelleen halon hakkuulla y.m. kirvestyöllä. Kirves oli hänen milt'ei alinomainen seurakumppaninsa. 

Olipa muuan synkkä syyspäivä, kun Hannu saapui Ouluun työansiota hakemaan. N.k. salmessa hän sai jotakin tehtävää tervahovin läheisyydessä. Oli sateinen syysilta ja vaikka paikoittain löytyi hiukan valoa salmen rannoilla, oli kuitenki kulku liukasta möljää pitkin varsin vaarallinen, erittäinki jos oli menijällä mitään "ohran jyvää" silmässä. Josko tosiaan Hannun laita oli näin, siitä ei ole selkoa; pääasia on että hän astuskeli ijankaikkisuuden kupeella sinä iltana ja — luiskahti Vellamon uhriksi. Häntä kaivattiin seuraavana päivänä ja luultiin ensin kaupunkiin menneeksi, vaan kun ei häntä alkanut näkyä ei kuulua työssä, niin arveltiin, vihdoin hänen surman suuhun suistuneen. Kun hän löydettiin, oli hänellä kirves uskollisesti litistetty vasemman käden kyynäspään kohdalta koukistuneen käsivarren sujumassa. 

Kerrotaan hänellä säilyssä löydetyn melkoinen summa rahaa. Moni ei isosti perustanut hänen kuolemastaan, vaan meille se tuntuu surulliselta samoinkuin koko hänen elämänsä juoksu. Nerollaan hän niitti ylönkatsetta ja olkoonpa niin, että syy oliki hänen oma, niin hän kuitenki toteutti tuon tunnetun lauseen: "jumalat, jo lausuit vanhat, katehet on lahjoistaan." 

Lieneekö Hannulla ollut vaimoa tai lapsia, jotka olisivat häntä ehkä surreet, siitä ei näiden rivien piirtäjällä ole varmaa tietoa. Jos jonkulaisen johtopäätöksen voisi tehdä jostaki himmeästä muistosta, että hän olisi ollut naimaton, ei siis moni lie hänen pois menoaan mieleensä pannut muuta kuin hetkeksi. Naimattomuus muutoinki sopisi miehen luonteesen.

Kuva kirjasta "Her Portrait, or Phillida's Fortunes. A story told ... with pen and pencil ... With ... illustrations by G. A. Storey" (1893)

Presidentin kouluvuodet

MLL:n lehdestä Uutta kylvöä 1922

Kaarlo Juhana Stählberg oli luokan primus koko kouluajan, kuten eräs hänen tovereistansa Oulun suomalaisessa lyseossa, Santeri Ivalo, on kertonut. Eikä siinä kyllin, vaan hän suoriutui kahdeksasta luokasta seitsemässä vuodessa siirtymällä kuudennelta luokalta suoraan kahdeksannelle säilyen silti yhä primuksena.

 

Samoinkuin useat muut niistä suunnilleen neljästäkymmenestä pojasta, jotka syyskuun 1 päivänä 1877 otettiin mainittuun kouluun, olivat veljekset Fredrik ja Kaarlo Juhana Ståhlberg papin poikia maaseudulta. Isä oli kuollut, ja äiti oli muuttanut neljän alaikäisen lapsensa kanssa Ouluun, missä hän vuokrasi vaatimattoman asunnon vanhemman ja
hienompana pidetyn ruotsalaisen lyseon talon piharakennuksesta.

 

Heinätorin parvi, johon Stählbergkin tuli kuulumaan, sai kulkea kouluun pitemmän matkan kuin mitkään muut luokan pojat. Sattui kuitenkin usein, että toistenkin parvien jäsenet sopivat hänen kanssaan kohtauksesta Heinätorin kulmassa saadakseen kuulla hänen selittävän semmoisia tehtäviä, joista eivät olleet itse onnistuneet saamaan selkoa.

 

Siten hän tuli jo alaluokilla keskeiseen asemaan toverien joukossa. Kun sitten tuli konventtiaika, oli hän itseoikeutettu johtaja. Hän toimi puheenjohtajana, piti esitelmiä, loimitti konventin lehteä, kirjoitti suorasanaista tekstiä ja runoa yhtä etevästi. Runot koottiin sitten pieneen kirjaan, joka sai runollisen nimen »Toivon tähti». Tämä pieni, painokirjaimin hienosti kirjoitettu kirja ei valitettavasti ole säilynyt, vaikka tulipalo ei ole sitä hävittänyt. Kerrotaan, että eräs ahdasmielinen myöhempi konventtisukupolvi havaitsi runot jotenkin sopimattomiksi ja sentähden ne hävitti.

 

Ei ollut harvinaista, että Stählbergin koulun pojat joutuivat pieniin kahakkoihin ruotsalaisen lyseon oppilaitten kanssa. Niihin ei tuleva presidentti kuitenkaan liene ottanut osaa, enempää kuin mihinkään rajumpiin urotöihin yleensä. Hänen luonnonlaatunsa oli aivan toisenlainen. Hän luki ja mietti. Hänen mieltänsä askarrutti m. m. isänmaan tulevaisuuden ongelma. Ainakin hän käsitteli tätä aihetta useita kertoja niissä intomielisissä puheissa, joita hän valmistautumatta piti Merikosken sillalle tehdyillä huviretkillä, joille pojat yleensä lähtivät lauantaikonventin jälkeen.

 

On väitetty, että Stählberg on kylmä ja umpimielinen. Hän oli semmoinen tavallaan jo kouluaikana. Mutta myös vain tavallaan. Kuinka hehkuvasti ja lämpimästi hän pitikään esim. noita tilapäispuheitansa, toteaa hänen ihaileva luokkatoverinsa, joka toisten nuorten kuulijoitten kanssa sai Merikosken sillalla herättäviä virikkeitä koko elämää varten.

Pappilan kansliassa

Ihastuksessani pappien ahneuteen maksukeräyksessä ja seurakuntalaisten huonoon käytökseen jumalanpalveluksissa on minulta päässyt unohtumaan pappien työn ja vastuun monipuolisuus. Tähän heräsin selatessani Artur Siegbergin (Alku Siikaniemi) kirjaa Vuoden ovat vierineet. Kulttuurikuvia 1870-luvulta. Siegberg syntyi 1862, joten Kirvun pappilassa vuosikymmenen loppupuolella :

Kansliassa saimme myös nähdä vakavia ja hauskoja kohtauksia, kun pitäjäläiset saapuivat pappilaan asioille. Milloin sinne tuli vanha riitelevä aviopari, joka kertoi kaikki epäsovun salaiset ja julkiset syyt papillensa, meidän kuunnellessamme ovenraosta hyvinkin naurettavia episodeja; toisella kertaa joku renkimies ja piikatyttö ilmoittautuivat vihille, kun morsiamelle oli ennen aikojaan syntynyt lapsi, josta hän vaati sulhasta tilille. Taikka joku vanha ämmä kielevässä lausunnossa kertoi kotikylän juoruja siinä tarkoituksessa, että pääsemällä papin suosioon saisi siitä joitaikin etuja, esim. lievän kohtelun pelätyissä kylänluvuissa taikka papin puoltosanan, kun pitäjän jyväaitasta oli annettava jyväosuuksia köyhille ja vaivaisille. (s. 79)

Pidempi ja värikkäämpi kuvaus on Pekka Pietarinpojan kertomus Päivä provastin kansliassa, joka julkaistiin Savo-karjalaisen osakunnan albumissa Koitar 4 (1885). Ote:

Jopa kopisi porstuassa taas ja ovi loksahti auki eikä siitä tulija saanut ennen hyvää päivää sanotuksi, kun sai oven kiini pysymään, joka aina loksahti auki niinkuin se tavallisesti teki. Provasti ei väsynyt sanomasta jokaiselle että „painaa vaan sitä, niin kyllä se pysyy".
„Minä tulin semmoiselle asialle että jos herra rovasti ois hyvä että meillä ois nyt semmoinen tarvis että minä tarvitseisin sukurikesteriä", sanoi tullut talonisäntä hiljaisen kähisevällä äänellä ja pää vähä kallellaan, seisoen hajalla säärin ja sarkatakki auki.
Tällä lailla se näkvi seisovan kauvan aikaa, kun provasti kirjoitti sukuluetteloa etsien useista vanhoista pölyttyneistä kirjoista nimiä ja vuosilukuja. Vielä sittenkin näki kyökkikammarin ovelta sen siinä uskollisesti seisovan, kun oli ennättänyt käydä siellä ja täällä ja vielä vähiin muuallakin ja tulla montakin kertaa takaisin ja nähdä aina sen uudestaan. Ja ruustinna sanoi siellä että mikähän asiamies se on.

Kuva: Heimo Aspelin, Tuulispää 46/1913

Heikkisen tyttäret Oulusta Helsinkiin ja Pietariin

Oulussa kävivät vihillä 4.12.1830 renki Henrik Heikkinen ja piika Maria Lisa Ahmala. Odotuksen henkeä saattoi olla jo ilmassa, sillä esikoinen syntyi 16.7.1831 ja sai nimen Maria Caisa. Tuolloin Henrik oli vielä renki, tytär Margareta Sophian syntyessä 28.9.1836 vahtimies ja seuraavien lapsien (Henrik s. 3.7.1834, Anna Lovisa 15.6.1841 ja Carl 1.1.1846) kastemerkinnöissä merimies. Sittemmin hän oli kirvesmies (Mathias s. 19.12.1847) ja työmies (Andreas s. 8.7.1851). Nämä lapset näkyivät Oulun talollisten ja hyyryläisten rippikirjassa 1851-1857 s. 210, kun vanhimmat lapset olivat jo päässeet ripiltä, Gretha Sophia saanut naimattomana lapsen ja Henrik-poika mennyt naimisiin Liverpoolissa. 

Seuraavassa rippikirjassa 1858-1867 I:73 sisarukset muuttavat Greta Sofiaa lukuun ottamatta kaikki Helsinkiin 1860-luvun alkuvuosina. Ensimmäisenä lähti Anna Lovisa, jonka muuttokirja päivättiin 2.5.1860. Helsingissä hänet oli merkitty piiaksi Pietariin vuonna 1859 lähteneelle pariskunnalle, joten tosiasiallinen muutto on ollut varhaisempi (RK 1856-1869 III:331). Rippikirjan merkintöihin sopii se, että verkon sukupuun mukaan Anna Lovisa synnytti 21.9.1861 pojan ja meni 19.11.1861 naimisiin vaunuseppä Erik Spennertin kanssa. Anna Lovisan nuorin Jenny-tytär oli sukulaistädiltään kuullut tarinan, jonka mukaan Anna Lovisa oli mytty sylissään marssinut Eric Spennertin työpaikalle ja esitellyt tälle poikansa.

Liikekortti. HKM CC BY 4.0

Erik Spennert menestyi taloudellisesti ja "kuta enemmän hyvinvointi lisääntyi, sitä enemmän sitä oli näytettävä ulospäin", kuten Jenny Spennert muistelmassaan Elämäni ja taitelijanurani (1945) totesi. Anna Lovisan sisarusten muutto Helsinkiin liittynee avioliiton tarjoamiin mahdollisuuksiin. 

Jennyn välit tulehtuivat vähitellen lähes koko perheeseen ja tyylinsä on dramatisoiva, joten muistelmansa on lähteenä hieman haasteellinen. Kirjassa vilahtaa äidin Maria-sisar, "joka asui meillä". Hänet mainitaan, kun on puhetta Erik Spennertin asiakkaana olleesta kenraalikuvernööri Rokassovskista. Tämän kausi päättyi vuonna 1866 eli 13 vuotta ennen Jenny Spennertin syntymää, joten kyse on kuullusta tarinasta eikä omasta muistostaan. Maria Kaisa Heikkinen on vuonna 1866 ollut 35-vuotias eikä siis kovin nuori.

Liikkeessä käydessään hänet [siis kenraalikuvernööri] aina kutsuttiin sisään juomaan kahvia. Toisinaan hänellä oli perhe mukanaan. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa rouva Rokassovski tutustui äitini sisareen, joka asui meillä ja auttoi taloudessa. Ylhäinen rouva ihastui nuoreen ja suloiseen tätiini, ja kun perhe muutti Pietariin, houkutteli hän Maria-tätini mukaansa. Näin tätini joutui viettämään suuren osan elämäänsä keisarikaupungissa 'njanjana' Rokassovskeilla. Hän oli aivan kuin perheen jäsen, lasten uskottu. Valitettavasti Rokassovskien kävi sangen surullisesti, he joutuivat pelivelkojen takia turmioon. Perheen poika oli parantumaton peluri ja kun hän oli sotkeutunut pelivelkoihin siinä määrässä, että minkäänlaista apua ei enää ollut saatavissa, hän heittäytyi epätoivoissaan ulos ikkunasta. Tätini syöksyi hänen luokseen kadulle ja hänen sylissään nuori Rokassovski veti viimeisen henkäyksensä. Vanhemmat ottivat kultakellon hänen taskustaan ja lahjoittivat sen tädille muistoksi nuoresta miehestä. Kaikki nämä Pietarin aikaiset kertomukset, jotka lapsuudessani kuulin tädiltäni, olivat tavattoman jännittäviä ja omiaan antamaan mielikuvitukselleni lentoa. Hän näytti minulle isoa kultakelloakin perineen.(s. 8-10)

Venäjänkielisessä Wikipediassa näkyvä vuonna 1876 kuollut Plato-poika sopii mahdollisesti tarinaan. Valitettavasti yleinen sukunimi ja Helsingin kirkonkirjojen digitointitilanne estävät lisäselvitykset.

Turun linnasta joulukuussa 1770 ja kesäkuussa 1771 karanneet

Jos on vankiloita, on vankikarkureita. Turun linnan vankilassa kolme miestä mursi muurin 29.12.1770 ja lähti liikkeelle. Tilanne huomattiin varmasti varsin nopeasti, mutta karkureita ei heti tavoitettu. Lääninkansliassa muotoiltiin tammikuun alussa etsintäkuulutus, joka painettuna jaettiin läänin pitäjiin ja arvatenkin luettiin saarnastuoleista saman kuun aikana.

Kuulutuksessa ei ollut kuvia eikä palkkiosummia kuten villissä lännessä. Ensimmäinen karkuri oli taposta syytetty 40-vuotias Matts Härkä, joka oli kotoisin Lohjalta. Hänen kerrottiin olevan pitkän puoleinen ja tummahiuksinen. Päällänsä oli lampaantaljoista tehty sisäturkki, jonka päällinen oli vaaleansinistä sarssia, nahkahousut, valkoiset villasukat ja kengät. Varkaudesta syytetyt Michel Kjellberg ja Stephan Hallonius eivät välttämättä olleet Suomesta kotoisin, sillä edellinen oli tykistön käsityöläinen ja jälkimmäinen pursimies eikä kummankaan kohdalla mainita kotipaikkaa. 

Lisäksi oli Suomessa karkuteillä Juvan Vuorenmaan kylästä Grels Kaukoinen, joka oli maannut äitipuolensa ja taivutellut tämän tappamaan sikiön. Grels oli vähän päälle kaksikymppinen, keskimittainen ja vaaleahiuksinen. Liikkeelle lähtiessään hänellä oli vaaleanharmaa sarkainen takki (råck), pellavaiset housut, päässään valkoinen neulottu villamyssy ja jaloissaan tuohiset kengät.

Vuorenmaassa 22.2.1748 ja 15.1.1753 Grels Kaukoset ovat oikeaa ikäluokkaa. Aikaisemmin syntynyt menetti äitinsä 6-vuotiaana. Puuttuvan rippikirjan ja vieraan pitäjän puitteissa en lähde arvailemaan pidemmälle.

Tarkemmin määreittelemättömällä tavalla Turun linnasta pääsi 1.6.1771 kello 7 aamulla karkuun lapsenmurhasta syytetty Sophia Thomasdotter. Hän oli kotoisin Vesilahdelta. Keskikokoinen, vaaleilla kasvoilla rokonarpia. Päällään oli raidallinen röijy ja hame (en randig Tröja och kjortel), jonka päällä palttinainen huivi (hwit lärfts halsduk) ja päässään valkoinen kyssy (hwit Nåpkins Mössa). Jalkansa olivat paljaat (utan skor och strumpor). Peräänsä laadittiin etsintäkuulutus 4.6.1771.

Kosintakirje

Fyren 35/1902

Ote Juho Reijosen tarinasta Kaaperin kosinta (Kertoelmia ja kuvauksia)

Kaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin silmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa kirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat täpösen täynnä lauseita: "korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena; hellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö" ja muuta semmoista, mutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.

Viimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen kirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. "Aletaanpas nyt", sanoin minä.

Ihmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: "pannaan nyt aluksi vain: hyvä Anna-Leena!"

"Hyvä, se on kirjoitettu", sanoin minä.

"Kirjoittakaa sitte: isä — joko se on paperilla — isä oli Kajaanin markkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan. Sanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi äidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä leveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma puheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'

"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?" rohkenin minä muistuttaa.

"Kyllä se kuuluu", vakuutti Kaaperi, "sillä tavallahan se alkoi koko juttu. Niin — 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän jos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin vaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi."

"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään", keskeytin minä taas.

"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. — Puinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen valmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides tyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten kanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun tulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin kirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen."

"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita mitään noista muista morsiamista", keskeytin minä, sillä en olisi Kaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.

"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä pettäneen", toimitti Kaaperi.

"Mutta ethän sinä ole muille tytöille puhunut aikeistasi ollenkaan, mikä petos siinä sitte olisi?" lausuin minä.

"Vaikka kohta, mutta olenhan minä kumminkin jo ajatellut muitakin", sanoi Kaaperi ja pyysi innokkaasti minun vain pitkittämään. Minä kirjoitin siis, niinkuin hän edeltäpäin saneli.

"Koko kevätkorvan juoksin sitte kauppamiehestä paperia arkin toisensa perästä. Sunnuntaipäivät kaikki tuhertelin niitä täyteen, kirjoittaen mitä mieleeni juohtui, mutta kun olen koulunkäymätön, niin en päässyt hurskaasen alkuunkaan. Nyt kuitenkin rupesi toisen talon maisteri minulle tätä kirjettä kirjoittamaan ja sen tähden sinä sen nyt viimeinkin saat käsiisi."

Taaskin tein minä tingan, sillä ei laisinkaan tehnyt mieleni tulla näkyviin moisessa tekeleessä. Kaaperipa ei kumminkaan suostunut jättämään minua kirjeestänsä pois ja minun täytyi panna sanat paperille. Olkani takaa seurasi hän sitte tarkasti kynän liikettä ja vakavana jatkoi sanelemistaan.

"Jos nyt tuumaan suostut, niin laita itsesi Juhanuksena meidän pitäjään kirkolle, äläkä tullessasi epäile yhtään. Silloinhan sieltä teidän puolelta tulee muitakin meidän kirkkoon, niin mistäs ne ihmiset arvaisivat, mikä sinulla oikeastaan on mielessä. — Samalla tielläsi saat nähdä meidän talonkin ja voithan tulla meille yöksikin, niin isä näyttää sinut minulle, ett'en tarvitse ventovierailta ruveta sinua kyselemään."

"No Herran nimessä, etkö sinä ole vielä häntä nähnytkään?" kysäsin minä hämmästyneenä.

"En; missäpäs minä olisin hänet nähnyt", vastasi Kaaperi tyynesti.

Yhteen jatkoon alkoi hän sitte taas sanella kirjettä.

"Muutoin lähetän paljo terveisiä ja tahdon jo edeltäpäin näillä riveillä ilmoittaa, että meillä on kaksi hevosta, ruuna ja tamma. Lehmiä on kytkyessä kaikkiansa seitsemän päätä, kuusi lypsävää, yksi maho, härkä ja hieho. Lampaita oli talvella neljä emää ja keväällä tappoi susi uuhen. Sikoja taas on kaksi —"

"Eiköhän heitetä niitä pois", kiehitin minä väliin.

"Minkätähden?" kysyi Kaaperi, "kaksihan meillä on aikuista naskia ja porsaita montako lieneekään; niistä hän saa tiedon äidiltä."

"Pannaan sitte kissa kanssa", esittelin minä koettaen pysyä vakavana.

"Mitäs joutavia", tuumaili Kaaperi myhäillen, "vaan kanoista sanotaan, jotta niitä hän itse saa hankkia, jos tahtoo."

Se kirjoitettiin. Vielä lueteltiin kunkin pellon suuruus ynnä kylvyjen määrä ja vielä sekin, että karjanlaidun niinkuin niittykin on hyvä, kalavesi jommoinenkin, "eikä talolla ole rossan vertaa velkaa kellekään."

Sitte luuli Kaaperi kirjeessä jo olevan kaikki, "mitä siinä tarvitsee ollakin." Kun minä huomautin, ettei hän itsestään vielä ollut maininnut paljo mitään, käski hän vielä lisäämään olevansa viinaan menemätön ja Jaakon päivänä täyttävänsä seitsemänkolmatta.

Kirje luettiin ja hyvillä mielin arveli Kaaperi: "no nyt siitä ei pitäisi enää puuttua mitään ja ihme olisi, jos asia ei tulisi junkaan."

"Mutta eikös siihen pidä toki panna joku sana rakkaudestakin?" sanoin minä.

"Olisikohan panna siitäkin; — vaan kuinkas siitä sanottaisiin?" arveli Kaaperi miettiväisesti.

Minä esittelin mitä koreimpia sanoja suinkin muistin. Kun ne eivät kelvanneet, käänsin koetteeksi pari hellää paikkaa Kallistastakin. Kaaperi vain yhä pudisteli päätänsä arvellen: "eihän Anna-Leena sitä ymmärtäisi enempää kuin minäkään."

Kehotin siis hänen itsensä miettimään jotakin kaunista. Kaaperi muuttui hyvin totisen näköiseksi, kynsi korvansa taustaa ja mutisteli suutansa tuokioisen aikaa. Viimein kirkastuivat kuitenkin hänen kasvonsa ja hän lausui hartaasti:

"Kirjoittakaa sitte näinikään: jos Jumala on niin sallinut, että meistä pariskunta tulee, niin lupaan minä rakastaa sinua koko ikäni sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin Jumalan sana huoneentaulussa käskee."