Maistuisiko dragée?

Katselin eilen illalla YouTube-kanavan Tasting History with Max Miller tuoreimman videon What Are Sugar Plums? How to make real Victorian sugar plums. Selvisi, että "sugar plum" ei ollut sokeroitu luumu vaan sokeri- ja arabikumikerroksin päällystetty herkku kuten kirsikka tai pähkinä. Nykyään sana tulee useimmiten vastaan Pähkinänsärkijä-baletin tanssissa, joka on suomeksi Makeishaltijattaren tanssi ja ranskaksi Danse de la Fée-Dragée. 

Koska ruotsiin lainattiin paljon sanoja ranskasta, heitin (tietenkin) sanan dragée Kansalliskirjaston digitointeihin ja sain huomata sen olevan mukana lähes jokaisessa Fazerin mainoksessa. Oheinen esimerkki vuodelta 1921. Sana ilmaantuu tuloksiin vasta vuosisadan alussa eikä se esiintynyt syksyllä haravoimissani 1800-luvun lopun karamelleissa.

Mutta ruotsalaisissa sanomalehdissä dragée on karamellin merkityksessä jo viimeistään vuonna 1850. En ryhtynyt myynti-ilmoituksen laajempaan kartoitukseen, sillä mielenkiintoni vei uutinen Stockholms Dagbladissa 9.2.1857. 

Viranomaiset olivat kokeneet tarpeelliseksi tehdä tutkimuksen Tukholmassa ennen joulua 1856 myydyistä karamelleista. Uutisesta selviää, että eriä oli ostettu markkinatiskeiltä Suurtorilla eli keskellä vanhaa kaupunkia ja kondiittorien sekä sokerileipurien liikkeistä. Esimerkiksi yhteen paperitruuttiin oli useita erivärisiä dragée-makeisia.

Uutinen antaa siis poikkeuksellisen yksityiskohtaisen näkymän makeistarjontaan Tukholmassa. Viranomaisten tarkoituksena ei kuitenkaan ollut valikoiman kartoitus, vaan heitä huoletti käytettyjen värien koostumus. Kemiallisessa tutkimuksessa löytyikin ikäviä aineita. Karamelleissa käytetty preussinsininen ei Wikipedian mukaan ole myrkyllinen vaan jopa lääkeaine myrkkyjä vastaan, mutta ei se ainakaan enää ole elintarvikeväri. Sanomalehtitekstissä oli vahvennettu myös kromi, joka on verkkosivujen mukaan on suurina annoksina myrkyllistä.

Ikävimmät aineet olivat karamellien papereissa. Yhdeltä kauppiaalta oli saatu karamelleja, jotka oli kääritty kiiltävään paperiin, jonka vaaleanvihreän värin havaittiin olevan peräisin arsenikista ja espanjanvihreästä. Toisesta paperista löytyi keisarinvihreää, joka sisältää arsenikkia.

P. S. Ja karamellipaperit ovatkin muuten blogin teemana jouluun asti.

Pekka Ohtonen (1806-1905)

Pekka Ohtonen syntyi 25.1.1806, vaikka häntä haastateltiin ja valokuvattiin 100-vuotiaana Pielisjärvellä vuonna 1904. Tuolloin tallentui Helsingin Kaikuun 5-6/1904 elämänsä päälinjat:

Kuhmoniemen seuduilla kasvoi Pekka 9-vuotiaaksi, sitten siirtyi Tuulijärvelle Venäjän puolella. Naimisiin mentyään heräsi Pekassa oman kodin kaipuu ja hän muutti 24 v. vanhana vaimonsa ja lapsensa Tiinan kanssa korpea raivaamaan sille Kivivaaran mäelle, jossa hän tänäkin päivänä asuu, mukanaan lehmä ja lammas. 

Se oli aikana, jolloin harvoin käytetty kahvinaula maksoi 1/2 riksiä eli 60 kop, ja oli viinatuopin arvoinen ja jolloin kauppa kävi Ouluun, sen sijaan kvin se nyt käy Joensuuhun päin. 

Siellä he sitte työskentelivät, kaatoivat kaskea, kokosivat metsänriistaa ja veden antimia, niin eläen päivästä toiseen ja vähitellen edistyen niin, että myöhemmin voivat lunastaa koko paikan omakseen. 

Monta kovaa on ukon kuitenkin pitänyt kokea. Kivikkomäki ei helpolla viljaa anna, tuskin parainakaan vuosina riittäviin. Kävipä kato ja hallakin, kuten tavallista näillä seuduilla, tiheään vieraana, Eikä karjakaan vielä nytkään siellä pyri säilymään metsän pedoilta. Karhu ja susi siitä veronsa kantavat. Kertoi ukko sattuneen niinkin, että talo talven tullessa oli hallan ja muun vahingon kautta elämisaineista melkein tyhjänä. Silloin oli täytynyt vieraalta milloin rajan tuolta milloin tältä puolen apua hakea ja sitä metsänriistalla korvata. Kaikista vastuksista, joita elämän näin syrjässä ja tiettömillä tienoilla täytyy tuottaa, on ukko pereineen voitolle päässyt. Kun tuli v. 1844 isojako, niin talo lunastettiin "perinnöksi" 1/8 manttaalin alaltaan ja viljelyksiä on laajennettu, niin että siinä ukko un tullut toimeen ison pereensä kanssa. 

Ukko sanoi Kaisastaan, että hän oli pieni, mutt' pysty ja antoipa hänelle 12 lasta, jotka muiden töiden ohessa hoiteli ja kasvatti.

Muutamia näistä lapsista asuu vielä kotona ja nuorin Juhana, n. 60 vuotias, hoitaa isännyyttä. Muut ovat hajonneet kotoa mikä minnekin, mutta kuitenkin melkein kaikki lähitienoihin; ja nyt on Kivivaaran tienoissa useassa mökissä ja talossa ukon lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia isäntinä, emäntinä ja palvelijoina. Eipä ukko äkkiä kysyttäessä jaksanut edes muistaa montako jälkeläistä hänellä on elossa. Vaimonsa kuoltua meni ukko toisiin naimisiin, josta vieläkin jäi leskeksi. 

Sen jälkeen tuli ukolle elämänsä kovin isku. Hän menetti näkönsä ja on nyt ollut yli 20 vuotta upposokeana, jonka jälkeen ukko on elellyt lastensa hoidossa omassa hänen hoteissaan olevassa tuvassa. Sitä hän vielä aikansa kuluksi lämmittyäkin omalla omituisella tavalla käyttäen hajuaan näkönsä asemesta. 

Huvikseen on ukko soitellut 8 kielistä kanneltaan ja sitä hän vieläkin vähin näkyy osailevan. Hiljaista puhetta hän ei kuule, mutta tavallisen kovan puheen hän vielä kuulee. Kooltaan on hän lyhyenläntä; samoin hänen perillisensäkin. Ukolla on niin vähän ruumiissaan vanhentumisen merkkejä, ettei häntä ikäisekseen uskoisikaan. Sitäpaitsi on hänellä hyvä muisti, selvä ajatuksen juoksu, ymmärtääpä leikin ja laskee lomaan leikkiä itsekin. Hän on läpi elämänsä säilyttänyt iloisen mielen. 

Juttuun sisältyi ylle leikattu muotokuva, muttei kuvaa Ohtosten kotipiiristä. Ehkä se muistutti Helsingin kaiussa 2/1909 julkaistua kuvaa Pielisjärveltä.

 

Ilmestynyt: Muinaistutkintoa harrastanut Johan Törn (1832–1901)

Kalmistopiirin joulukalenterissa ilmestyi eilen tekstini Muinaistutkintoa harrastanut Johan Törn (1832–1901). Sitä markkinoitiin FB:ssä saatteella:

Kun Suomen muinaismuistoyhdistys perustettiin vuonna 1870, sen ensimmäisten vuosien aikana joukko innokkaita yksityishenkilöitä lahjoitti löytöjä kansallisiin kokoelmiin. Näiden lahjoittajien joukossa oli Johan Törn, entinen alahärmäläinen torppari ja sotilas, joka oli innokas muinaiskalujen kerääjä ja dokumentoija. Hänen löytöjensä ansiosta moni Pohjanmaan arkeologinen löytö päätyi tieteellisten kokoelmien osaksi.

Vanhoja pulmia

Maamiehen ystävä täytti vuonna 1851 palstojaan pulmilla ja niiden vastauksilla.

1) Kaksi nunnaa eli luostarissa asuvata naista kulki kerran kylän katua. Kuin tiedämme, niin on luostarin naisilla kovat asetukset mies väkeä suhteen. Nuoren miehen tavattuansa, kohteli toinen mainituista naisista häntä hellemmin, kuin toinen luuli luvallisen olevan, joka myös nuhteli häntä siitä. vian alainen nainen puolustii nyt sillä, että sanoi, olevansa nuorukaiselle likimäisiä sukulaisia. Toisen sukua kysyttyä, vastaisi hän: Sen äiti oli minun äitini ainoa tytär. Miten luostarin nais oli miehen kanssa sukua. (MY 11.1.1851)

2) Asuipa kerran kaks naapuria liki toisiansa. Ne elivät aivan hyvässä sovussa, ja auttoivat toisiansa, milloin vaan tarvis niin vaati, ja toisen voimat ja varat vaan ylettivät. Sattuipa kerran keväällä heinän puuto toiselle, vaan toisella oli heiniä, niin että lainasi napurillensa kokonaisen heinä-ladon eli tallin, joka oli kymmenen kyynärää sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Syksyllä, kuin tuli muksun aika, ei ollutkaan lainaajalla 10 kyynäräistä latoa. Hän antoi siis naapurilleen kaks heinä tallia, jotka olivat kumpanenkin 5 kyynärää joka haaralta. "Kaks kertaa 5 on 10" sanoi toinen, heiniä ottaissa, ja oli sillä tyytyväinen. Mutta tulipa talvi ja heiniä ruvettiin syöttämään, silloin äkkäsi hän vasta vähän saanneensa ja valitti siitä naapurilleen; vaan se väitti kohdessa 5 kyynäräisessä olevan yhden verran kuin yhdessä 10 kyynäräisessä. Miten nyt näiden väli selvitetään? Oliko mies saanut lainansa takaisin, vain puuttuko vielä mitä, ja paljonko puuttuu? (MY 25.1.1851)

3) Kaivolle mänevä mies tapasi kerran kaivon kannella istuvan lapsen, vesissä silmin. Miehen lasta lohdutella, kysäsi mies: "mitä sinä itket lapsukaisem?" Kaivon kannella itkevä lapsi vastasi: "sitä minä itken, että sinä olet minun isäni, vaan minä en ole sinun poikasi." Arvatkoon nyt, kuka taitaa, mitä lapsi niin katkerasti itki. (MY 12.4.1851)

4) varis kulki kerran janoissansa kylän raitilla. Tapasi sieltä astian, jossa oli vähän vettä pohjalla. Mutta astia oli niin syvä, ett'ei varis ylettänytkään noukallansa veteen. Se koki kyllä kaataa astiata kumoon, vaan eipä voinutkaan. Mitenkä varis sai janonsa sammutetuksi? (MY 29.11.1851)

5) Ukko tyttärineen ja nuori-mies morsiamineen olivat kerran metsällä. Sieltä löysivät linnun pesän, jossa oli neljä kaunista munaa. Kukin otti niistä yhden, ja kuitenkin jäi vielä yksi jälelle pesä-munaksi. Silittäköön nyt, ken taitaa, mistä syystä niin kävi? (MY 6.12.1851)

Vastaukset:

1) Luostarin nais oli nuorukaisen äiti; sillä pulmassa sanotaan, luostarin naisen äidillä ei olleen, kuin yksi ainoa tytär, joka myöskin oli mainitun nuorukaisen äiti. (MY 18.1.1851)

2) Lainaaja tuomittiin antamaan naapurilleen vielä 6[?] viis-kyynäräistä heinä-latoa; sillä kymmen kyynäräiseen mänee 8 viis-kyynäräistä huonetta. (MY 1.2.1851)

3) Koska kaivollen tuleva mies oli lapsen isä, vaan lapsi ei kuitenkaan miehen poika; niin siitä on arvattava, että lapsi oli miehen tytär. Se itki siis sitä, että oli luotuna tytöksi, vaan ei pojaksi. (MY 19.4.1851)

4) Janoissansa oleva varis poimi hiekalta paljon pieniä kiviä, ja kantoi ne noukassaan vesiastiaan. Sillä tavoin kohosi vesi astiassa niin, että varis yletti, istuen astian reunalla, juoda vettä mielin määrin. (MY 6.12.1851)

5) vanhan miehen tytär oli nuoren miehen morsian, ja kuin heitä siis ei ollut kuin 3 henkeä, niin yks muna jäi jako-periä. (MY 13.12.1851)