Karamellipaperit leikkien aineksena ja askartelumateriaalina

Vanhat ihmiset muistavat ajan, jolloin karamellit olivat harvinaisuuksia. Silloin talletettiin karamellipaperit, ja tehtiin niistä virpavihdan kukkaset.  (Karjalan maa 4.4.1936) 

Kehoitus. Puhun teille varakkaille, etenkin naisille, asiasta, joka juuri jouluaattona juolahti mieleeni [...] Tunnettu tosiasia on, että on tuhansia koteja, joihin ei joulupukki pistäydy lapsia tervehtimään ja heille tuomisiansa jättämään. [...] Ja vallan mainioita kuvakirjoja saatte, kun ostatte ohutta seinäpahvia ja siitä leikkaatte ja neulotte kookkaita kirjoja, joihin sitten liimaatte kuvia kaikenlaisia. Pankaa vähäpätöisimmätkin kuvat tarkoin talteen näitä kirjoja varten. Kuvia saatte kaikenlaisista ilmoituksista, konvehtipapereista ja vanhoista, rikkinäisistä kuvakirjoista. Ostakaa kuivaa arabigummia ja liuottakaa se itse, sillä liuotettuna ostaen se tulee kalliiksi. — Jos pidätte, että nämä ovat turhuuksia, niin olette unohtaneet olleenne lapsia. Tuskin voisi pienelle tytölle keksiä rakkaampaa lahjaa, kuin oikea "posliininukke" hänelle on. Tuollainen leikkikapine on lapselle, joka ei ole niitä ylellisesti saanut, kallisarvoisempi kuin luulemmekaan. (Kotimaa 9.1.1907)

Lastentarhaan kuuluu myöskin, että tullaan mikäli mahdollista ostamatta toimeen. Siksi kootaan ja käytetään kaikkea mitä ajatella taitaa, kuten pakettinappulat ja lankarullat, joista osataan tehdä näppäriä huonekaluja, kirjekuorien värilliset silkkipaperit, jotka kelpaavat esim. leikellyiksi ikkunaverhoiksi, ja karamellipaperit, joitten kirjava ruusukuosi on mainiota huonekalupäällistä.(Aili Tallgren Schalin: Ebeneserkoti ja lastentarha Helsingissä. Otava 1.9.1915)

Ote Ebeneser-säätiön kokoelmien valokuvasta
1910-luvun Helsingistä (Flickr, CC-BY)

Isä Pulasen lukiessa lehteä leikkivät lapset nurkassa voi-jonottamista. Kolme lapsista seisoi jonossa, sanomalehdestä silpitut leikkimarkat pienissä käsissään, sillä nuo tavalliset leikkisetelit, konvehtipaperit olivat muuttuneet heillä satamarkkasiksi, siksi harvinaisia ne nyt olivat, eihän isän kannattanut antaa enää rahaa makeisiin. (Savotar 18.10.1916)

Omenat kun loppuivat, niin myytiin astioita, / kaikenlaista rihkamaa ja pahvikoteloita. / Karamellipaperit ne oli seteleinä, / tinanapit pikkurahan vaihtovälineinä. (Järjestönuori 1.3.1923)

Hauskannäköisen hyrrän voit valmistaa hyvin helposti. Leikkaat vain jäykästä pahvista kiekon, jonka läpimitta on n. 6-7 cm. Sen päälle liimaat hauskanvärisen karamellipaperin, tietenkin samankokoisen... (Kotiliesi 1.10.1926)

Eräässä lastenkodissa ... Kuten odottaa sopiikin, ovat tyttöjen, suurempienkin kaapinosastot nukkekoteja, joissa kuitenkin kirjoilla ja käsitöilläkin on sijansa. Pojat ovat auttaneet huonekalujen valmistamisessa. Nukkeja on, sekä aivan yksinkertaisia, itse valmistettuja että joulupukin tuomia. Pöytäliinoja, mattoja, sohvatyynyjä on valmistettu tilkuista. Onpa pitsinjäännöksistä tehtyjä siroja keinutuolimattojakin. Seinät on koristettu postikorteilla, lehdistä, karamellipapereista saaduilla kuvilla. (E. T-i: Pieni asia - suuret seuraukset. Huoltaja 6/1929)

"Kuule!" huudahti Annikki: "Laitetaan nukillekin muistokirjoja!"

"Laitetaan!" innostui Katrikin. "Ja pannaan niihin niitä pieniä kiiltokuvia, joita Elli lähetti Helsingistä."

"Niin, ja leikataan karamellipapereistakin!" ehdotti Annikki. (K. O.: Nummien muistokirjat. Pienimille lukijoillemme. Pelastusarmeijan nuori sotilas 44/1929)

Karamellipeliä luulisi maailman mutkattomimmaksi, mutta olen nähnyt, miten 4-vuotias Annikki turhaan yritti ratkaista tehtävää, ja viisas Eskokin tuumi tuumimistaan ennenkuin onnistui. Mutta sittenpä pikkumies istuikin tyytyväisenä puolisen tuntia puhumatta ja askaroi onnellisena itsekseen. Nimensä peli on saanut karamellipapereista, joita tarvitaan aina 2 kutakin lajia (esim. 12 eri lajia). Nämä leikataan yhtä suuriksi ja liimataan kahdelle pahvilevylle, niin että saadaan 2 aivan samanlaista levyä. Toisesta leikataan nyt kaikki karamellikuvat erikseen, ja lapsen on kyettävä asettamaan irtonainen kuva vastaavan pahvilaatalla olevan kuvan päälle. Helppo — ja kuitenkin niin vaikea tehtävä! Helppo — ja kuitenkin niin vaikea tehtävä! Jos paperit esittävät selviä, tuttuja olentoja kuten esim. Joulupukki- ja Kis-Kiskaramellit, on tehtävä tietysti helpompi, mutta jos papereissa on erotuksena vain väri, tai kuvat ovat epäselvät, suurenevat vaikeudet. (Aune Ståhlberg: "Äiti, sataa ulkona - mitä minä tekisin". Kotiliesi 15.7.1931)

Eri seuduilla voi tämäkin tapa olla erilainen; tässä kuvataan virpomista sellaisena, kuin se on esiintynyt Pohjois-Karjalassa, tarkemmin sanottuna Kiteellä. Jo viikkoja ennen palmusunnuntaita kiertelevät lapset taloissa pyytelemässä tarpeita virpomavitsojensa tekoon. Siihen käytetään sanomalehden reunaa, kaikenlaisia koreita papereita, kuten käytettyjen kirjekuorien silkkipaperivuoria, sinisiä vihonkansia, karamellipapereita, jopa joskus kirkasvärisiä kangastilkkujakin. Eiväthän toki maalaislapset voi lähteä virpomakoristeita puodista ostamaan, ei suinkaan. On oltava kekseliäs ja saatava joutavista aineksista tuo »taideteos», virpomavitsa, luoduksi, ja riippuu lopultakin kunkin mausta, miten onnistuneita vitsoja hänellä on.  (Kyllikki Takala: Palmusunnuntain tapoja. Virpominen Suomen Kuvalehti 13.2.1932)

"Työmuurahaisen" on aina oltava säästäväinen ja huomiokykyinen... Hän osaa suunnitella erikoisia ja koristeellisia tekokukkia karamellipapereista. Karamellitikuista hän valmistaa hyvin hauskan kukkaruukun suojuksen. (Sisä-Suomi 14.4.1934)

Siis esim. mämmiä tarjottaessa voi pöydän koristaa seuraavasti. Liinaksi valitaan mielellään jokin keltaisenkirjava tai muu ruudullinen tai raidallinen pellava- tai pumpuliliina. Maljakkoon värjätyillä höyhenillä tai karamellipapereilla koristettuja koivunoksia. Mämmituokkosen sivuun pari pajunoksaa ja höyhen- tai sulkatupsu tai karamellipaperista tehty kukkanen, ja kunkin syöjän lautaselle ruokaliina, johon myöskin pari pientä pajunoksaa. (Ragni Tennberg: Pääsiäispöydän koristelu. Helsingin Sanomat 12.4.1936) 

Leila, pienen mökin yhdeksänvuotias, silti vanhin lapsi kuusipäisessä sisarlaumassa, tuli eilen keittiööni koulun loputtua.

»Olisiko opettajalla antaa jotain kaunista paperia, vaikka vanhoja sanomalehtiä! Laittaisin niistä koristeita virpavitsoihin.»

Olisipa entinen hospitoverini nähnyt, minkä loisteen hänen karamellipaperinsa sytyttivät Leilan silmiin. Mahtaisiko kaupunkilaislapsen silmä niin hohtaa, vaikka opettaja veisi hänet elokuviin? (Esteri: Palmusunnuntai. Opettajain lehti 14/1938)

Ja siitä tuli: »Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja». Ja pojat ihan rakensivat »mökin, tallin, aitan ja navetan» — paperista. Muistettiin: »Hyvä on olla myöskin sauna, jossa kylven lauantaina». Tytöt tekivät naisellisempaa. He kantoivat »pirttiin» (kenkälaatikkoon) »matot, verhot, ryijyt» — karamellipapereista. »Huonekalutkin», yksinkertainen, asiallinen »pirttikalusto» saatiin nopeasti paperista taittamalla. (Alakansakoulu 22/1937)

Ulkona on kova lumipyry. Tekisi niin mieli ulos leikkimään. "Emmekö saa mennä kelkkamäkeen, lumiukkoja tekemään tai hiihtämään!" Ei, ulos ei voi mennä. Lumi on liian märkää. Vaatteet kastuvat. Mutta tehdäänpä täällä sisällä lumipalloja ja ukkoja ja mitä vaan. Laitetaan oikein suuri kuva missä on kaikkea tätä. 

Otetaan tarvittavat ainekset esille. Suuri pinkopaperipala (noin 100 X 75 cm) kiinnitetään nastoilla puulistoihin ja ripustetaan seinälle. Leikkelypaperiksi kelpaa, mikä paperi tahansa. Esim. kaikenväriset käärepaperit, karamellipaperit y.m. Mitä useammanlaatuisia ja värisiä papereita on, sitä hauskempi on tulos. (Anna-Greta Carlström: Yhteinen paperinleikkaus. Lastentarha 1/1938) 

Joulupöydän koristeita. Vaatimattomia, mutta vaikuttavia pöydänkoristeita voi valmistaa aivan mitättömistä aineksista: erikokoisista männyn ja kuusen kävyistä, muutamista piipunpuhdistuspuikcista, karamellipapereista. ankan tai kanan sulista, puunapeista, lasihelmistä, nuppineuloista ja pienistä ohuista rautalanganpätkistä. (Hopeapeili 12/1938)

Karamellipaperit joulukuusen koristeina

Kajaanin lehti 22.12.1911

Yksi tapa, jolla karamellit yhdistyvät jouluun, on joulukuusen koristaminen.

Hänen mieleensä palautuivat monet joulut lapsuuden ajoilta. Hän muisti, miten silloin oli joulunaattona aina paljon lunta ja kova pakkanen, metsä juhlallisena kuin valkoiseen morsiuspukuun käärittynä. Tuvan lattia oli kuurattu valkoiseksi ja sille oli levitetty olkia. Sauna lämmitetty niin aikaiseen, että kylpeminen ennätettiin suorittaa jo päivänvalolla. Joulukuusi laitettiin keskelle tupaa ja koristettiin sinisillä, keltasilla ja punasilla karamellipapereilla.(Karjala 24.12.1926)

Kerjäläistyttö: Kysyitte laitanko joulukuusen. On minulla pienoinen kuusi katsottuna kotitanhuvilla, perunapellon takana. Eikä siitä puutu koristuksiakaan. Löysin erään talon pihasta pari punaista konvehtipaperia ja entisestään on kotona kolme sinistä. Siinä kyllä meille riittää. (Joulu-ilo 1909)

HKM

Helppo-Heikkien kaupantekotavat. Täällä paraillaan kestävien talvimarkkinain aikana on muudan helppo-Heikki antanut näytteen kaupantekotavastaan. Mainittu mies möi nimittäin eilen pienemmissä erissä "karamelleja ja joulukuusenkoristeita” saaden niistä ihmisiltä kelpo hintoja. Lähemmin tarkastellessa tultiinkin huomaamaan, että myydyissä erissä oli vain jokunen karamelli, kun sen sijaan suurin osa olikin "joulukuusenkoristeita” — karamellipapereihin käärittyjä puupalikoita. Karamellipaperissa oli etikettinä "Karamellitehdas Itä-Suomi”. Eriä ostaneet ihmiset olivat ostavinaan karamelleja, mutta saivatkin puupalikoita. (Pohjolan työmies 17.12.1924)

Vuoden 1925 lopulla asui Eino Leino Riitahuhdassa [...] Hän haki minulle jotakin tarjottavaa — jotakin erikoista. Ja olihan hänellä! Hän oli ostanut parisen kiloa joulukuusen karamellejä — tuollaisia korealla paperilla päällystettyjä enkelin- ja joulupukinkuvineen. [...] Huomautin, että lapset näistä varmaankin ilahtuisivat, kun veisin kotiin. Hehän rakastivat näitä koreita päällyksiä. [...] 

Ja samassa hän oli kontallaan piirongin edessä ja rupesi hiilihangon puhtaalla päällä vetämään esille lipaston taa kertynyttä ruuhkaa. Sieltä tuli jos jonkinlaista karamellipaperia . . . enemmän tai vähemmän kokoonrypistettyjä, joukossa jokin melko sileänä säilynytkin.

— Katsohan . . . tuossakin sellainen oikein vanhan kansan joulupukki! toimesi Leino, heittäen minulle korean, vihertävän päällyspaperin, josta punaposkinen, valkopartainen ja sinisilmäinen joulupukki hymyili.

— En huomannutkaan, että lapsethan ne näitä . . . juuri näitä kiiltokuvapäällyksiä — enemmän kuin itse sisältöä ..., jutteli runoilija ja kasasi eteeni suuren tukun karamellipapereita. — Ikävä vain, että ne ovat vähän rypistyneet. [...] Ne otettiin suurella riemulla vastaan Keravan pappilassa. Koko iltapäivä niitä silitettiin ja mankeloitiin. Ja hyviä niistä tuli. (Arvi Järventaus: Kun "enkeleitä mankeloitiin" Keravan pappilassa. Kansan Kuvalehti 1/1933)

Mutta eipä kukaan aavistanut, mikä heitä oli kohtaava tänä iltana. Ei se ollut äidin aavistelema yksityissalaisuutensa eikä hänen salaa leipomansa vehnäleipä, ei myöskään se, minkä isä paljasti sanoessaan, että hänkin oli aikonut hakea metsästä joulukuusen, ei sekään, minkä Eemeli tiesi jo silloin, kun hän läheisen rautatieaseman huoneesta ja ympäristöstä oli ensimäiset karamellipaperit kerännyt ja irtoimen lattialaudan alla säilyttänyt suurimpana salaisuutenaan. Ei. Ei vielä sekään, minkä isä keksi, kun Eemeli oli saanut karamellipaperinsa kuusen oksille. Kaikki tämä, vehnäleipä, karamellipaperit ja isän veistämät päreet, jotka sidottiin pikilangalla kynttilöiksi pienen kuusen oksille, se kaikki ei ollut mitään sen rinnalla, että tuvan lumisesta eteisestä löytyi pässi, heidän oma rakas pässinsä ja lisäksi sen kaulaan ripustettuna käärö, jossa oli lihaa ja leipää ja riisiryynejä ja vaikka mitä, sillä pohjalla olevan kirjeen sisällä oli viiden markan seteliraha. (Lauri Väre: Ylellisyyttä Iikkalan torpassa. Karjala 21.12.1930)

Pienen kuusen olivat Kaisa-muori ja Kerttu yhteisvoimin läheisestä metsästä löytäneet. Se seisoi nyt keskellä pientä tupaa, pienen jakkaran toimiessa jalkana, vanhoilla karamellipapereilla koristettuna. Liisan repusta löytyi siihen pari kynttilää, ja pienen mökin asukkaista tuntui kuin heidän joulunsa olisi tullut täydellisenä. (Bertta Herttuainen: Jouluaattona. Jouluvalo 1932)

Kotia päästyään alkoivat lapset kohta touhuta juhlavalmisteluja. Kalle juoksi metsästä noutamaan pienen joulukuusen, sellainenhan näkyi olleen koulullakin. Kilvan he sitten ripustivat siihen karamellipapereita ja kiiltokuvia, joita olivat saaneet toisilta lapsilta, ja äitikin antoi leikkiin sokeripalan jokaiselle. Sekös vasta oli suuri yllätys ja teki juhlan juhlaksi. (Asto: Pikkujoulu Lapikorvassa. Aamulehti 29.11.1936)

Siinä oli nyt pieni kaunis kuusi, jossa oli viisi kynttilää, paljon kauniita karamellipapereita ja Viljon ja Yrjön leikkaamia koristuksia. (Väinö-setä: "Pyykki-Miinan pojan" joulu-urhi. Hyvän paimenen sanoma lapsille 12/1937)

Eivätpä edes vanhat karamellipaperit joudu hukkaan. Kiiltopaperit puristellaan pieniksi palloiksi ja pujotetaan .sitten helminauhoiksi joulukuusta varten. Ja kauniita joulutähtiä on valmistettu taas mehupilleistä. Mahdotonta on kuvata, kaikkea sitä hauskaa mitä jätetavaroista on valmistettu. (Askartelunäyttely Sosiaalimuseossa. Karjala 29.11.1938)

Lapsensydäntä niin sykähdyttävä lause, "Joulu on jo ovella", oli pannut mielikuvituksen ja pikku kätöset tulokselliseen yhteistyöhön. Koreista karamellipapereista oli tehty mitä herttaisimpia joulukuusen koristeita, jopa helminauhojakin semmoisista metallipapereista, joita voi mukavasti puristella ja muovata. (Maaseudun tulevaisuus 1.12.1938)

Karamellipaperien tarjoama näkymä menneisyyteen

HKM

Vanhan sanonnan mukaan tehdään tikusta asiaa. Sitä en ole vielä yrittänyt, mutta Kansalliskirjaston digitointeihin kohdistettu karamellipaperihaku toi esiin hämmentävän monipuolisen näkymän noin sadan vuoden takaiseen elämään. Kokoamani ja lajittelemani leikkeet riittävät näin jouluun asti.

Introksi sopivat isompien ryhmien ulkopuolelle jääneet löydöt. Eipä ollut tullut mieleen että

Kauniiden käärepaperien tehtailijat tunnustavat myös, että nämä usein värjätään vaarallisilla väreillä. Vuonna 1891 tutkittiin Mynchenin kuninkaallisessa tarkastuslaitoksessa 181 käärepaperin näytettä. Näistä huomattiin 32 värjätyiksi arsenikkipitoisilla kuparivaroilla, useimmin n. k. Schweinfurtervihreällä. Vuonna 1892 huomattiin 14 % samassa paikassa tutkituista käärepapereista myrkyllisiksi. Kun sellaista koreaa paperia käytetään myös karamellien käärepaperina, niin on katsottava, etteivät lapset pureksi karamellipaperia. Voihan sattua, että lapset käärepaperista tekevät purusuttia. (Suomen terveydenhoito-lehti 4/1899)

(Tapettejakaan ei kannattanut nuolla, ks. Tapettitehtailijan perheen mielenkiintoisuus. Myös Nojatuolissa voi piillä myrkyllinen yllätys.)

Mahdollisen myrkyllisyyden takia tuntui pahalta lukea karamellipaperien käytöstä meikkinä.

Linja-autossa [...] Puuterinenäinen neitonen oli ottanut esiin käsilaukkunsa ja alkoi parannella sotamaalaustaan.

- No voi sun ihmeitten ihme! päivitteli emäntä ja löi käsiään yhteen. En minä tuotakaan olisi uskonut ellen omin silmin olisi nähnyt. Kyllä pitää näillä nykyajan likkalapsilla olla eri konstit ja metkut, että miehen saisivat. Ei totakaan ennen vanhaan osattu. Eräs Hassuksi-Mantaksi haukuttu likka yksin maalasi karamellipaperilla poskiaan, mutta vaivaistalossa se sitten kuolikin. (Satakunnan Kansa 9.9.1934)

En pitänyt rikoksena lainkaan sitä, mitä kerran sattumalta Juhannuksena näin. Eräs maalaistyttö nim. hieroi punaista konvehtipaperia naamaansa, minkä jaksoi, sylki ja hieroi taas. Tuli siitä poskesta punainen. Saihan hän kernaasti kaunistaa itseään, kun ilmankin oli kierosilmäinen ja naama rokonarpinen kuin kuusen kylki. (Kotkan Sanomat 22.6.1901)

Leikkeissä tuli esiin maamme materiaalinen köyhyys.

Kerrankin kapinatalvena, kun leipäkin oli tiukalla, kahvista ja sokerista puhumattakaan, oli äiti laittanut minulle nimipäivät näin: tuolille oli levitetty puhdas voipaperi, sillä suuri voileipä, muki kuumaa maitoa ja kaksi palaa sokeria, jotka oli kauniisti kääritty tyhjiin karamellipapereihin. Se voileipä ja maito maistui niin äärettömän makealta ja sokeripaloja en raskinut syödä, pidin niitä vaan käsissäni, kun äidin kanssa lauloimme laulun »En oo liian pieni».  (Koti 7-8/1939) 

Enontekiölle jäimme yöksi. Lähdimme vielä kiertelemään kylää, maisteri valokuvasi kummulta nousevan kirkon kahdentoista aikaan yöllä. Katselimme Enontekiön hautausmaata; liikuttavia seppeleitä haudalla, joitten kukat olivat leikatut vanhoista laskuista ja karamellipapereista. (Annikki Setälä: Karhunkierros. Kansan kuvalehti 30-31/1933)

Karamellipaperit hahmottuvat "köyhien aarteiksi", mikä selittää maininnan

Olin erään kerran Tyrisevällä, Neuvolan nuorisoseuran iltamissa. Siellä oli myös huviposti ohjelmassa ja miten sitä käytettiin? Eräälle köyhälle miehelle siellä lähetettiin huvipostissa paperossiloodan karsia ja karamellipapereita y. m kaikellaista roskaa. Hyvä työläisnuoriso, ettekö tästä jo huomaa miten teitä kohdellaan porvarillisissa nuorisoseuroissa. (Työ 6.2.1909)

Sekä pakinoitsijan aloituksen

Säästäminen on tämän päivän tunnussana. Meidänkin olisi siis keksittävä joku omakohtainen säästämistapa.

Mitä me säästäisimme, missä ja milloin? Ahaa! Tämä käsikirjoituspaperihan on liian hyvää. Mehän voimme tosiaan säästää taloa kirjoittamalla huonommalle paperille. Selvä juttu. Kirjoitamme myt sitten karamellipaperin sisäpuolelle, sehän on käyttämätöntä paperia, tuhlaavien ihmisten kadulle heittämää käyttöarvoista tavaraa. Ja kirjoitamme lyijykynällä säästääksemme mustetta ja teräskynää. Pannaan pois silmälasitkin, kuluvat ne nekin. (Kaiku 31.10.1930)

Yhteiskunnassa oli isoja ongelmia, mutta karamellipapereista oli helppo valittaa.

Tilinpäätös on tehty. Kun vaan saadaan teiltä ja katujen kulmista pois laastuiksi karamellipaperit, joita tytöt ja pojat kuherrellessaan sinne kylvivät ja reklaamit revityiksi seiniltä, ja jahka kirjapainomme pojat ovat selvenneet kuumeisesta työn pökerryksestään ja sutineet painomusteen käsistään, on jälleen maassa rauha ja laskut maksettu. (Käkisalmen sanomat 2.8.1915)

P.S. En toki tarttunut karamellipapereihin ensimmäistä kertaa, mutta aiempi katsaukseni oli esteettinen.  

• Karamellihistoriaa vuosilta 1901 ja 1902
• Karamellihistoriaa vuodelta 1903
• Karamellihistoriaa vuodelta 1911
• Arkistoituja karamellipapereita
• Karamellihistoriaa vuosilta 1912-1913
• Karamellihistoriaa vuodelta 1914
• Karamellihistoriaa 1915-1916

Kyseinen sarja keskittyi Fazerin tuotantoon. Kirjoittaessani Töölön Taipaleen historiaa perehdyin kilpailijan eli Westerlundin tuotantoon.

Maistuisiko dragée?

Katselin eilen illalla YouTube-kanavan Tasting History with Max Miller tuoreimman videon What Are Sugar Plums? How to make real Victorian sugar plums. Selvisi, että "sugar plum" ei ollut sokeroitu luumu vaan sokeri- ja arabikumikerroksin päällystetty herkku kuten kirsikka tai pähkinä. Nykyään sana tulee useimmiten vastaan Pähkinänsärkijä-baletin tanssissa, joka on suomeksi Makeishaltijattaren tanssi ja ranskaksi Danse de la Fée-Dragée. 

Koska ruotsiin lainattiin paljon sanoja ranskasta, heitin (tietenkin) sanan dragée Kansalliskirjaston digitointeihin ja sain huomata sen olevan mukana lähes jokaisessa Fazerin mainoksessa. Oheinen esimerkki vuodelta 1921. Sana ilmaantuu tuloksiin vasta vuosisadan alussa eikä se esiintynyt syksyllä haravoimissani 1800-luvun lopun karamelleissa.

Mutta ruotsalaisissa sanomalehdissä dragée on karamellin merkityksessä jo viimeistään vuonna 1850. En ryhtynyt myynti-ilmoituksen laajempaan kartoitukseen, sillä mielenkiintoni vei uutinen Stockholms Dagbladissa 9.2.1857. 

Viranomaiset olivat kokeneet tarpeelliseksi tehdä tutkimuksen Tukholmassa ennen joulua 1856 myydyistä karamelleista. Uutisesta selviää, että eriä oli ostettu markkinatiskeiltä Suurtorilla eli keskellä vanhaa kaupunkia ja kondiittorien sekä sokerileipurien liikkeistä. Esimerkiksi yhteen paperitruuttiin oli useita erivärisiä dragée-makeisia.

Uutinen antaa siis poikkeuksellisen yksityiskohtaisen näkymän makeistarjontaan Tukholmassa. Viranomaisten tarkoituksena ei kuitenkaan ollut valikoiman kartoitus, vaan heitä huoletti käytettyjen värien koostumus. Kemiallisessa tutkimuksessa löytyikin ikäviä aineita. Karamelleissa käytetty preussinsininen ei Wikipedian mukaan ole myrkyllinen vaan jopa lääkeaine myrkkyjä vastaan, mutta ei se ainakaan enää ole elintarvikeväri. Sanomalehtitekstissä oli vahvennettu myös kromi, joka on verkkosivujen mukaan on suurina annoksina myrkyllistä.

Ikävimmät aineet olivat karamellien papereissa. Yhdeltä kauppiaalta oli saatu karamelleja, jotka oli kääritty kiiltävään paperiin, jonka vaaleanvihreän värin havaittiin olevan peräisin arsenikista ja espanjanvihreästä. Toisesta paperista löytyi keisarinvihreää, joka sisältää arsenikkia.

P. S. Ja karamellipaperit ovatkin muuten blogin teemana jouluun asti.

Pekka Ohtonen (1806-1905)

Pekka Ohtonen syntyi 25.1.1806, vaikka häntä haastateltiin ja valokuvattiin 100-vuotiaana Pielisjärvellä vuonna 1904. Tuolloin tallentui Helsingin Kaikuun 5-6/1904 elämänsä päälinjat:

Kuhmoniemen seuduilla kasvoi Pekka 9-vuotiaaksi, sitten siirtyi Tuulijärvelle Venäjän puolella. Naimisiin mentyään heräsi Pekassa oman kodin kaipuu ja hän muutti 24 v. vanhana vaimonsa ja lapsensa Tiinan kanssa korpea raivaamaan sille Kivivaaran mäelle, jossa hän tänäkin päivänä asuu, mukanaan lehmä ja lammas. 

Se oli aikana, jolloin harvoin käytetty kahvinaula maksoi 1/2 riksiä eli 60 kop, ja oli viinatuopin arvoinen ja jolloin kauppa kävi Ouluun, sen sijaan kvin se nyt käy Joensuuhun päin. 

Siellä he sitte työskentelivät, kaatoivat kaskea, kokosivat metsänriistaa ja veden antimia, niin eläen päivästä toiseen ja vähitellen edistyen niin, että myöhemmin voivat lunastaa koko paikan omakseen. 

Monta kovaa on ukon kuitenkin pitänyt kokea. Kivikkomäki ei helpolla viljaa anna, tuskin parainakaan vuosina riittäviin. Kävipä kato ja hallakin, kuten tavallista näillä seuduilla, tiheään vieraana, Eikä karjakaan vielä nytkään siellä pyri säilymään metsän pedoilta. Karhu ja susi siitä veronsa kantavat. Kertoi ukko sattuneen niinkin, että talo talven tullessa oli hallan ja muun vahingon kautta elämisaineista melkein tyhjänä. Silloin oli täytynyt vieraalta milloin rajan tuolta milloin tältä puolen apua hakea ja sitä metsänriistalla korvata. Kaikista vastuksista, joita elämän näin syrjässä ja tiettömillä tienoilla täytyy tuottaa, on ukko pereineen voitolle päässyt. Kun tuli v. 1844 isojako, niin talo lunastettiin "perinnöksi" 1/8 manttaalin alaltaan ja viljelyksiä on laajennettu, niin että siinä ukko un tullut toimeen ison pereensä kanssa. 

Ukko sanoi Kaisastaan, että hän oli pieni, mutt' pysty ja antoipa hänelle 12 lasta, jotka muiden töiden ohessa hoiteli ja kasvatti.

Muutamia näistä lapsista asuu vielä kotona ja nuorin Juhana, n. 60 vuotias, hoitaa isännyyttä. Muut ovat hajonneet kotoa mikä minnekin, mutta kuitenkin melkein kaikki lähitienoihin; ja nyt on Kivivaaran tienoissa useassa mökissä ja talossa ukon lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia isäntinä, emäntinä ja palvelijoina. Eipä ukko äkkiä kysyttäessä jaksanut edes muistaa montako jälkeläistä hänellä on elossa. Vaimonsa kuoltua meni ukko toisiin naimisiin, josta vieläkin jäi leskeksi. 

Sen jälkeen tuli ukolle elämänsä kovin isku. Hän menetti näkönsä ja on nyt ollut yli 20 vuotta upposokeana, jonka jälkeen ukko on elellyt lastensa hoidossa omassa hänen hoteissaan olevassa tuvassa. Sitä hän vielä aikansa kuluksi lämmittyäkin omalla omituisella tavalla käyttäen hajuaan näkönsä asemesta. 

Huvikseen on ukko soitellut 8 kielistä kanneltaan ja sitä hän vieläkin vähin näkyy osailevan. Hiljaista puhetta hän ei kuule, mutta tavallisen kovan puheen hän vielä kuulee. Kooltaan on hän lyhyenläntä; samoin hänen perillisensäkin. Ukolla on niin vähän ruumiissaan vanhentumisen merkkejä, ettei häntä ikäisekseen uskoisikaan. Sitäpaitsi on hänellä hyvä muisti, selvä ajatuksen juoksu, ymmärtääpä leikin ja laskee lomaan leikkiä itsekin. Hän on läpi elämänsä säilyttänyt iloisen mielen. 

Juttuun sisältyi ylle leikattu muotokuva, muttei kuvaa Ohtosten kotipiiristä. Ehkä se muistutti Helsingin kaiussa 2/1909 julkaistua kuvaa Pielisjärveltä.

 

Ilmestynyt: Muinaistutkintoa harrastanut Johan Törn (1832–1901)

Kalmistopiirin joulukalenterissa ilmestyi eilen tekstini Muinaistutkintoa harrastanut Johan Törn (1832–1901). Sitä markkinoitiin FB:ssä saatteella:

Kun Suomen muinaismuistoyhdistys perustettiin vuonna 1870, sen ensimmäisten vuosien aikana joukko innokkaita yksityishenkilöitä lahjoitti löytöjä kansallisiin kokoelmiin. Näiden lahjoittajien joukossa oli Johan Törn, entinen alahärmäläinen torppari ja sotilas, joka oli innokas muinaiskalujen kerääjä ja dokumentoija. Hänen löytöjensä ansiosta moni Pohjanmaan arkeologinen löytö päätyi tieteellisten kokoelmien osaksi.

Vanhoja pulmia

Maamiehen ystävä täytti vuonna 1851 palstojaan pulmilla ja niiden vastauksilla.

1) Kaksi nunnaa eli luostarissa asuvata naista kulki kerran kylän katua. Kuin tiedämme, niin on luostarin naisilla kovat asetukset mies väkeä suhteen. Nuoren miehen tavattuansa, kohteli toinen mainituista naisista häntä hellemmin, kuin toinen luuli luvallisen olevan, joka myös nuhteli häntä siitä. vian alainen nainen puolustii nyt sillä, että sanoi, olevansa nuorukaiselle likimäisiä sukulaisia. Toisen sukua kysyttyä, vastaisi hän: Sen äiti oli minun äitini ainoa tytär. Miten luostarin nais oli miehen kanssa sukua. (MY 11.1.1851)

2) Asuipa kerran kaks naapuria liki toisiansa. Ne elivät aivan hyvässä sovussa, ja auttoivat toisiansa, milloin vaan tarvis niin vaati, ja toisen voimat ja varat vaan ylettivät. Sattuipa kerran keväällä heinän puuto toiselle, vaan toisella oli heiniä, niin että lainasi napurillensa kokonaisen heinä-ladon eli tallin, joka oli kymmenen kyynärää sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Syksyllä, kuin tuli muksun aika, ei ollutkaan lainaajalla 10 kyynäräistä latoa. Hän antoi siis naapurilleen kaks heinä tallia, jotka olivat kumpanenkin 5 kyynärää joka haaralta. "Kaks kertaa 5 on 10" sanoi toinen, heiniä ottaissa, ja oli sillä tyytyväinen. Mutta tulipa talvi ja heiniä ruvettiin syöttämään, silloin äkkäsi hän vasta vähän saanneensa ja valitti siitä naapurilleen; vaan se väitti kohdessa 5 kyynäräisessä olevan yhden verran kuin yhdessä 10 kyynäräisessä. Miten nyt näiden väli selvitetään? Oliko mies saanut lainansa takaisin, vain puuttuko vielä mitä, ja paljonko puuttuu? (MY 25.1.1851)

3) Kaivolle mänevä mies tapasi kerran kaivon kannella istuvan lapsen, vesissä silmin. Miehen lasta lohdutella, kysäsi mies: "mitä sinä itket lapsukaisem?" Kaivon kannella itkevä lapsi vastasi: "sitä minä itken, että sinä olet minun isäni, vaan minä en ole sinun poikasi." Arvatkoon nyt, kuka taitaa, mitä lapsi niin katkerasti itki. (MY 12.4.1851)

4) varis kulki kerran janoissansa kylän raitilla. Tapasi sieltä astian, jossa oli vähän vettä pohjalla. Mutta astia oli niin syvä, ett'ei varis ylettänytkään noukallansa veteen. Se koki kyllä kaataa astiata kumoon, vaan eipä voinutkaan. Mitenkä varis sai janonsa sammutetuksi? (MY 29.11.1851)

5) Ukko tyttärineen ja nuori-mies morsiamineen olivat kerran metsällä. Sieltä löysivät linnun pesän, jossa oli neljä kaunista munaa. Kukin otti niistä yhden, ja kuitenkin jäi vielä yksi jälelle pesä-munaksi. Silittäköön nyt, ken taitaa, mistä syystä niin kävi? (MY 6.12.1851)

Vastaukset:

1) Luostarin nais oli nuorukaisen äiti; sillä pulmassa sanotaan, luostarin naisen äidillä ei olleen, kuin yksi ainoa tytär, joka myöskin oli mainitun nuorukaisen äiti. (MY 18.1.1851)

2) Lainaaja tuomittiin antamaan naapurilleen vielä 6[?] viis-kyynäräistä heinä-latoa; sillä kymmen kyynäräiseen mänee 8 viis-kyynäräistä huonetta. (MY 1.2.1851)

3) Koska kaivollen tuleva mies oli lapsen isä, vaan lapsi ei kuitenkaan miehen poika; niin siitä on arvattava, että lapsi oli miehen tytär. Se itki siis sitä, että oli luotuna tytöksi, vaan ei pojaksi. (MY 19.4.1851)

4) Janoissansa oleva varis poimi hiekalta paljon pieniä kiviä, ja kantoi ne noukassaan vesiastiaan. Sillä tavoin kohosi vesi astiassa niin, että varis yletti, istuen astian reunalla, juoda vettä mielin määrin. (MY 6.12.1851)

5) vanhan miehen tytär oli nuoren miehen morsian, ja kuin heitä siis ei ollut kuin 3 henkeä, niin yks muna jäi jako-periä. (MY 13.12.1851)