Kuvia juhannuksen vietosta

Yllä kansikuva lehdestä Tuulispää 16.6.1905. Lisää tanssia Tuulispäästä 20.6.1907.

Luonnon häissä Korkeasaarella Juhannusiltana. Velikulta 13/1905

 Alla Kaarlo Karin kuvaus Seurasaarelta vähän jälkeen auringon nousun. Tuulispää 3.7.1903

Keskiyön aurinko, eräs amerikkalainen ja mahdollinen suomalainen

Project Gutenbergiin digitoidussa lehdessä Lippincott's Magazine Of Popular Literature And Science, Old Series, Vol. 36 on julkaistu J. Buntingin kirjoittama muistelma Joseph J. Mickleystä. Se osui Google-hakuihini, sillä miehen Euroopan matkan yhteydessä todettiin hänen käyneen Aavasaksalla juhannuksen aikaan vuonna 1871. (Yllä Pajalan kirkko, joka pystytettiin vuosina 1869-71. RAÄ, Flickr Commons)

The indomitable old traveller pushed on until he reached a small lumber-village named Pajala. On the night of June 23, 1871, crossing the river with a small party of Swedes and Finns, he ascended Mount Avasaxa, in Finland. At this altitude, he says, "the sky happened to be clear in the direction of the sun, and he shone in all his glory as the clock struck twelve".

Mickley oli syntynyt vuonna 1799. Hän on jäänyt verkkolähteisiin ensisijaisesti Amerikan varhaisena ja merkittävänä numismaatikkona. Euroopan matkallaan hän jatkoi 17-vuotiaana aloittamaansa keräilyä, mutta matkalla oli toinenkin motivaatio.

He mastered the Swedish language, after having passed his seventieth year, chiefly that he might write a correct history of the first settlement of Swedes on the Delaware River below Philadelphia. At the age of seventy-two he spent several months in Stockholm, the capital of Sweden, and while there placed himself in communication with every prominent librarian of the country, besides scholars in Denmark, Holland, and Germany. He personally inspected a great mass of documents and ancient volumes. Yet the result of all this is contained in a manuscript of less than thirty large folio pages, literally crowded with invaluable data. This was read before the Historical Society of the State of Delaware in 1874. It has never been put in type, and is almost wholly made up of material which has no existence elsewhere in the English language.

Verkosssa olevien Mickleyn sukupuiden mukaan hänellä ei ollut Ruotsista tulleita esivanhempia, joten ilmeisesti kyseessä oli paikallishistoriainnostus, joka vei eurooppalaisiin arkistoihin asti. Tukholmassa (Buntingin kuvauksen mukaan) Mickley yritti ostaa yhden käyttämänsä asiakirjan ja kun ei tässä onnistunut, valokuvautti sen. Ensimmäisiä tämän muistiinpanotekniikan käyttäjiä?

Mickleyn käsikirjoitukset ovat nykyään Historical Society of Pennsylvanian arkistossa. Niiden joukossa oleva Berättelse om Uprorsmakeren den falska Köningsmark i Nya Sverige julkaistiin englanninkielisenä käännöksenä The Pennsylvania Magazine of History and Biographyn numerossa Vol. 130, No. 2, Apr., 2006 Evan Haefelin artikkelin The Revolt of the Long Swede: Transatlantic Hopes and Fears on the Delaware, 1669 liitteenä. Haefeli pitää siinä mahdollisena, että kapinoija(t) olivat nimenomaan suomalaisia.

Kyseisen artikkelin mainitsinkin blogissani jo vuonna 2008. Pahoittelen toistoa. Näköjään hakutekniikkani on ollut perin puutteellinen, sillä tuolloin kaipaamani James Kirke Paulingin romaani Koningsmarke, the long Finne, a story of the New World on digitoitu jo vuonna 2006 Internet Archiveen: Osa 1 ja Osa 2.

Terroristin haudalta

Tällä viikolla on (taas) tuotu historiaa päivän politiikan osaksi. Eugen Schaumanin haudalle järjestettiin muistotilaisuus, johon osallistui äärioikeistolaisiin liikkeisiin kuuluvia henkilöitä. Sekä yksi kansanedustaja.

Yhdistelmästä irtoaa monta näkökulmaa, kuten vanha tuttu oliko Schauman terroristi vai sankari? Markus Drakelle puolestaan tuli mieleen isänsä Fredrik Langin romaani Flickorna på Nappari. Drake kuvaa kirjaa todeksi tarinaksi Suomen itsenäistymisestä ilman ainuttakaan suomenkielistä toimijaa. Eli on tehnyt "täysin näkymättömäksi sen suomalaisuuden jota Immoset pitävät fetissinään".

En tiedä onko se samaa suomalaisuutta, jonka minä tunnen omakseni. Mutta tiedän, että romaanin yksi tapahtumapaikka oli Kokemäki, jossa ruotsinkieliseen jumalanpalvelukseen osallistui tapahtuma-aikaan 13 henkeä. Suomenkielisyys on kirjassa niin näkymätöntä, että Draken mukaan kirja tapahtuu "ruotsinkielisen Uudenmaan maaseudulla".

(Vertaa esim. arvostelu, jonka mukaan kirjassa kuvataan "familjen Tigerstedts liv på Nappari gård i Satakunda och i Helsingfors.")

Draken suomenkielisen tekstin loppukappale kuuluu

SuomenSisulaiset yrittävät horjuttaa yli satavuotiasta historiallista kompromissia. Faijani, ehkä sitä tajuamatta, osoittaa kirjallaan Flickorna på Nappari että me muut yhtä hyvin voimme kirjoittaa heidät ulos siitä historiasta jonka he, sitä tuntematta, pitävät jotenkin luontaisesti ja kiistattomasti omanaan.

Tulee mieleen kaksi poikajoukkoa majoissaan lällättämässä "tää on meidän, te ette tänne tuu". Historiaa ei kukaan voi omistaa ja sen ymmärtäminen tarkoittaa sen uudelleen kirjoittamista.

Kirkonkuulutukset Turussa 1813

John Thomas James kirjoitti kirjassaan Journal of a tour in Germany, Sweden, Russia, Poland in 1813-14 (Vol 1) kokomastaan jumalanpalveluksesta Turussa

On Sunday we attended divine service in the Lutheran church, for this is the prevalent religion here as in Sweden: the officiating minister, previous to his concluding prayer, read out to us with an audible voice a list of the births, deaths, and marriages of the preceding week, as we had observed elsewhere to be the usual custom. His succeesing catalogue somewhat suprised us: he recounted the sales of houses made, or about to be made, and them added the directions of the unclaimed letters now lying at the post-office, with some othe notices of a similar description: it is a singular practice, but nevertheless one that is infinitely useful in such a country as Finland; and I must add in compliment to the piety of the Fins, that certainly no other mode of publication would have given these matters an equal cahnce of notoriety.

Siis toisin kuin Ruotsissa, Turussa oli tapana loppurukouksen jälkeen luetella edellisen viikon kasteiden ja avioliittojen lisäksi myös kiinteistökaupat ja postikonttorissa odottavat kirjeet.

Kuva Velikulta no 13/1902

Näkökulmia, 6.-10. luennot

Kuudennella luennolla aiheena oli Turun kaupunkikuva ennen vuoden 1827 paloa. Perusasiat tuttuja, mutta paljon kuvia, joista hämmästyttävän moni minulle uusia. Tietosisällöstä olen tehnyt hyvin niukkoja muistiinpanoja. Selvisi, että linnan lähelle oli pystytetty Ruotsinsalmen taistelun muistomerkki - Suomen ensimmäinen? Lisäksi Turun palo näkyi Lapualle asti pilvenä taivaanrannassa? Jos tämän olisin tiennyt, olisin saanut palon upotettua Forsby-kirjaanikin.

Seitsemäs luento oli käynti Kansallismuseossa. Luennoitsija kertasi tyylihistoriaa ja kauhisteli esillepanon yksityiskohtia. Hän viittasi "Kokemäen kirkkoherra Gabriel Gottlebenin tuoliin" ja minä pidin suuni kiinni, sillä museoiden esinetietojen ominaisuudet ja yksinkertaistukset eivät (näköjään) kuulu kurssin sisältöön.

Posliinien ääressä luennoitsija kertoi ruotsalaisen aatelisperheen pieleen menneestä Kiinan tilauksesta. Uusi versio usein kuullusta tarinasta, joten innostuin sosiaalisessa mediassa kyselemään näistä todisteita. Suljetussa 1700-luvun tutkijoiden ryhmässä virisi pieni keskustelu, jossa sain seuraavia kirjallisuusviitteitä

Om felaktigt utförda dekorer kan man läsa i Sven T Kjellberg: Ostindiska Compagnierna, 1974, som i sin tur hänvisar till Stig Roths texter 1949, 1950 o 1965. Även Tore Frängsmyr: Ostindiska Kompaniet, 1974, samt - sist men absolut inte minst Jan Wirgin (professor och chef för Östasiatiska museet) nämner i sin bok Från Kina till Europa, 1998, att ett flertal exempel på dessa missförstånd och fel finns bevarade i svenska och utländska samlingar.

Seuraavalla luennolla Relaksen aiheena oli hänen väitöstutkimuksensa. Valitettavasti ei niinkään se miten hän oli sitä tehnyt, vaan lähinnä tulokset. Eli esillä kuvakavalkaadi Presidentinlinnan interiööreistä ja sohvakalustoista. Kurssin nimeä Näkökulmia aineellisen kulttuurihistorian tutkimiseen kuvaavampi olisi ollut Kuvia aineellisesta kulttuurihistoriasta.

Viimeinen museokäynti tehtiin Reitzin kokoelmiin Töölössä. Tiedän olleeni siellä aiemmin, joskus. Mutta en muistanut sisällöstä mitään, joten valikoima kotimaista taidetta oli ihana yllätys. Eikä suomalaista hopeaa 1700-luvultakaan näe ihan joka paikassa. Ilmainen sisäänpääsy, suosittelen.

Viimeisellä luennolla aiheena oli "palaute". Olisi voinut olla opiskelijoiden palautetta luennoitsijalle tai luennoitsijan huomiota palautetuista töistä. Arvosanat oli jo annettu, joten luennoitsija olisi voinut myös palauttaa paperisina annetut työt, joihin muutaman palautesanan kirjoittaminen tuskin olisi vienyt minuuttiakaan.

Mutta ohjelmassa oli vain vapaata keskustelua, jota tätä ennen kurssilla ei ollut ollenkaan. Näin siis kulutettiin viimeiset 1,5 luentotuntia. Kaikkiaan luentoja oli 15 tuntia eli kurssin laajuuden 3op tunneiksi muuntaen seitsemän sivun esseetä olisi pitänyt pakertaa 66 tuntia. (Suorituksen laajentamiseen 6op:ksi vaadittiin 2 sivun essee, jonka yhden sivun työstämiseen varattu siis 40,5 tuntia.)

Koska esinekuvat olivat niin olennainen osa kurssia, koristelin tämän postauksen Satakunnan museon tarjoamilla Akseli Gallen-Kallelan esineiden kuvilla (Lisenssillä CC-BY). Kaikki kuvat Pentti Pere, Satakunnan Museo 2014. Kohteina

• Akseli Gallen-Kallelan lapsilleen tekemä nukke.
• Akseli Gallen-Kallelan käsissä Ruovedellä 1890-luvulla syntynyt, ihmiskasvoja kuvaava teelmä. Hahmon piirteet muistuttavat myöhemmin julkaistun Koru-Kalevalan Kultaneitoa.
• Kotelossa ruutupaperin sisällä on säilytetty kahta Akseli Gallen-Kallelan lapsuudessaan tekemää piirustusta, joihin on piirretty rivi henkilöhahmoja.

Perhesalaisuuksia

Deborah Cohenin kirja Family Secrets. The Things We Tried to Hide vaikutti niin mielenkiintoiselta, että ostin sen verkkokirjakaupasta. Lukukokemus ei ollut hinnan väärti. Cohen käsitteli seitsemässä luvussa luvussa asioita, jotka brtittiperheissä ennen olivat salaisuuksia - avioero, kehitysvammaisuus, homoseksuaalisuus - mutta eivät ole enää. Epilogissaan hän yhdistää nykyisen "kerro kaikki" -kulttuurin sukututkimuksen uuteen suosioon. Huomionsa eivät puhutelleet minua.

Toisin kuin Jennifer Teegen kirja My Grandfather Would have Shot Me. A Black Woman Discovers Her Family's Nazi Past... (käännös, alkuperäinen saksaksi), jonka luin viime lauantaina. Teege tarttui tietämättään kirjastossa kirjaan, jossa biologinen äitinsä käsitteli suhdetta omaan isäänsä, joka oli tunnettu keskitysleirin johtaja. Teegelle tämä oli täysi yllätys ja järkytys erityisesti siksi, että oli lapsena tuntenut isoäitinsä, joka oli asunut leirin naapurissa ja nähnyt miehensä väkivallan ja päätösten seuraukset.

Kirja keskittyy Teegen kokemuksiin, mutta viittaa natsirikollisten lasten ja lastenlasten yleisiin reaktioihin. Mistä tuli mieleen, etten muista koskaan lukeneeni/kuulleeni sisällissotamme teloittajien jälkeläisten tarinoita. Onko tieto välitetty suvussa ja miltä sen selviäminen tuntui? Kirjoittaessani mummoni isän sotaa auki jäin miettimään "osallistumista puhdistuksiin", mutta onneksi (?) en löytänyt mitään yksityiskohtaisempaa.

Sunnuntaina luin Raija Orasen kirjan Anna, elämäsi. Sen "henkilöt eivät ole kokonaan keksittyjä, vaikka monet esiintyvät keksityillä nimillä. Oikeilla nimillä esiintyvät henkilöt eivät aina ole oikeita". Näin lukee itse kirjassa ja Orasen kotisivuilla kerrotaan nyt, että

Kirjailijan työtoverina Teboilin pääkonttorissa toiminut nainen kertoi elämästään, erityisesti vakoilusta ja maanpetoksesta saadusta tuomiostaan ja vankeusajastaan Hämeen linnassa.
Keskeinen henkilö, romaanin Reino Anderssonin esikuva on Suomen ja Neuvostoliiton Ystävyyden seuran järjestäjänä toiminut nuori mies, Risto Westerlund, joka kuoli toiseksi viimeisenä poliittisena vankina jatkosodan viimeisinä päivinä. Kirjailija sai Westerlundin vankilakirjeet ja hänen rakastettunsa muistot tarinansa pohjaksi ja pyrki pitämään kiinni historiallisesta paikkansapitävyydestä; hän haastatteli monia tuon ajan poliittisia toimijoita sekä mm. kirjailija Elvi Sinervoa, joka tunsi Westerlundin ja jonka aviomies Mauri Ryömä kärsi rangaistustaan samassa Vaasan lääninvankilassa kuin kaksinkertaisen kuolemantuomion saanut Westerlund.

Tarinassa keski-ikäinen tytär saa alkaa selvitellä äitinsä sota-ajan kokemuksia, joihin liittyy kommunismia lähellä oleva miesystävä ja vankeudet. Näistä ei ole puhuttu, eikä äiti edelleenkään kerro välttämättä/heti totuutta. Tarina on rakennettu hienosti ja suosittelen kirjaa lämpimästi. Mutta siitä jäi mielestäni puuttumaan tyttären reaktio ja tunteet selvinneseen. Ja miksi hän halusi tietää äitinsä menneisyydestä?

Monta totuutta yhdestä tornista

Tänä kesänä tulee kuluneeksi 12 vuotta paluumuutostani synnyinkaupunkiini. Asuntoni sijainnin vuoksi olen sittemmin lähes päivittäin kulkenut Sinebrychoffin puiston läpi.

Eli tietenkin huomannut puiston merkittävimmän arkkitehtoonisen elementin: tiilisen tornin. Vuosia sitten luin jostain totuutena, että se oli rakennettu puutarhan koristukseksi ilman minkäänlaista funktionaalisuutta. Sittemmin on ilmaantunut muita totuuksia, jotka on syytä koota yhteen vertailun vuoksi.

Helsingin kaupunginkirjastossa on kirjasta Puhvelista Punatulkkuun poimittu tieto, että torni

on toiminut ainakin vartiotornina, jonka tiedetään olleen pystyssä ainakin vuonna 1854, jolloin amiraali Arkas tuomitsi sen kierroksellaan tähystystarkoitukseen kelpaamattomaksi. Tuomion saivat myös muut puistoon rakennetut puolivarustukset, jotka tiettävästi olivat venäläisten rakennuttamia.

Kirkko & Kaupunki -lehden lukija Jussi Wistrand taas on lukenut Helsingin historiikeista, että tornin kerrotaan

olleen Krimin sodan aikana, noin vuonna 1850, osa Helsingin optista merkinantoketjua.
Suomeksi sanottuna valo on palanut tornissa vihollisen lähestyessä. Munkkiniemen tornista, jossa ainakin joku vuosi sitten Ville Valo sopivasti majaili, näytettiin merkkiä Koffin puistoon ja sieltä edelleen Suomenlinnaan, silloiseen Viaporiiin. Tuota Krimin sodan Suomea koskevaa osaa kutsutaan myös Oolannin sodaksi. Ainakin minusta tuo tieto on mielenkiintoista tornin historiassa. Saattaa olla, että se myös rakennettiin juuri sitä tarkoitusta varten.

Kuitenkin Museoviraston portaaliinsa linkittämässä Arja Sihvolan tekstissä Sinebrychoffin panimorakennukset. Rakennushistoriallinen selvitys ja suunnitelma väitetään, että kahdeksankulmainen torni rakennettiin vasta 1860-luvulla. Mikä totta ja mikä tarua? Asiakirjalähde tai kaksi lämmittäisi mieltä.

Sihvolan selvityksen asemakaavapiirroksesta näkyy Rakennusviraston sanoin kertoma: “Se sijaitsi Siperia nimisen varastorakennuksen päädyssä ja varasto taas jääkellarin päällä.”

Eli torni ei ollut ennen 1960-luvun purkutoimenpiteitä näkyvästi yksinään kuten nykyään.

Tunnelmat Viipurissa 1705

Viime sunnuntain tuoreen kirjani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-1722 etko-osan loppu Tukholmassa vuonna 1705 julkaistuista sanomalehdistä.