Kokemäeltä Amerikkaan, osa 58

Bostonin satamaan 7.8.1913 saapunut Cymric toi Kokemäeltä kolme nuorta miestä, jotka kaikki jättivät lähimpänsä Äimälään. 18-vuotiasta Frans Kitusta jäi kaipaamaan isä Juho Kitunen, 21-vuotiasta Otto Grönroosia isänsä Otto Grönroos ja 27-vuotiasta Vihtori Saloa isänsä Vihtori Numminen. Koko trio oli matkalla Minnesotan Hibbingiin, jossa vastaanottajana ystävä John Mäki.

Lähteet:
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943

Torpparin lesken perillisiä haetaan

Sanomalehdessä Inrikes tidningar kuulutettiin 18.9.1788 Ulvilan Söörmarkussa 29.1.1788 kuolleen Lisa Wossmanin perillisiä. Tältä torppari Jacob Lindbladin vaimolta ei ollut jäänyt rintaperillisiä.

Söörmarkku kuului Ulvilasta vuonna 1771 erotettuun Noormarkun kappeliseurakuntaan, jonka rippikirjat 1747-1805 ja historiakirjat 1774-1829 tuhoutuivat vuoden 1918 tapahtumissa. Eli Lisan perillisiä on myöhäistä jäljittää, mutta kiva, että oli jäänyt jotain jaettavaa. Tai tarkemmin katsottuna ilmoituksessa todetaan ettei hautausmaksujen jälkeen juuri mitään ollutkaan.

Olin ilkeä?

Hmmm... olen useasti korostanut täällä, että pitää uskaltaa kysyä keneltä vaan. Tärkeä poikkeus on jäänyt noteeraamatta.

Jos tiedät, että henkilö jolle kysymyksen esität on julkaissut kyseisestä aiheesta verkkosivun, artikkelin, kirjan tai riimukiven, niin hanki ensin käsiisi kyseinen teksti ja kysy kysymyksesi vasta sen jälkeen. Teet fiksumman vaikutuksen.

Sain tänä aamuna s-postin henkilöltä, joka oli eilen kuullut Tavarantasaajat-kirjastani. Koska hän on työstämässä kirjaa, jossa Sutki oli mukana hän halusi "vertailla tietoja". Koska minun tietoni on painettu kirjaan, joka on ostettavissa ja löytyy lisäksi julkisista kirjastoista (kiitokseni ainakin Helsingin kaupunginkirjaston sisäänostajalle!), eikä henkilöllä ollut hengen hätää asian kanssa...

Eli en todellakaan aio lähettää tiedustelijalle mitään osaa käsikirjoituksestani. Vielä vähemmän sen jälkeen kun hänen näytteistään näin, että lähteitä oli käytetty vähemmän puoleisesti. Auttavaisuuteni rajat ovat tässä, tänään.

Ite tehty

Viime viikonloppuna ilmestynyt Helsingin Sanomien kuukausiliite kirjoitti lainaamallani otsikolla ITE-muodista, mikä palautti mieleeni ITE-taiteen eli n.s. nykykansantaiteen, jonka erottelua "todellisesta" taiteesta en ole koskaan ymmärtänyt. Lisää oppiakseni lainasin kirjastosta pari Nykykansantaiteen vuosikirjaa ja Minna Haverin tänä vuonna julkaistun väitöskirjan, nimeltään Nykykansantaide.

Löytyi paljon mielenkiintoista ajateltavaa. Meillä on edelleen kansanmusiikki ja kansantaide, mutta proosan puolella vain harrastajakirjoittaminen, joka ei ole voinut välttää kosketusta sivistyksen kanssa eikä täten ole (nyky)kansankirjoitusta tai (nyky)kansanrunoutta?

Tämän blogin teemoihin liittyen hain kriteereitä, joilla harrastajat oli erotettu ammattilaisista. Helena Sederholmin artikkelin lauseista olisi taide helposti muutettavissa tieteeksi...

"Taiteen rajat kiinnostavat kuitenkin esimerkiksi harrastajia, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi, vaikka haluaisivat olla sisällä taidemaailmassa ja tulla hyväksytyiksi siellä. Nykykansantaide puolestaan rajaa itsensä usein tietoisesti taidemaailman ulkopuolelle, ehkä siksi, ettei tulisi hyväksyttyä elitistiseksi taiteeksi, josta kukaan ei piittaa ja jonka sanomasta ei välitetä." (NV1 s. 35)

Erinäiset sukututkimuksen harrastajat ovat sanoutuneet irti "akateemisuudesta" ja ulkoa asetetuista ohjeista, mahdollisesti sama sanottavissa myös paikallishistorian harrastajista?

Haverin tekstissä voisi sanan taitelija korvata historiantutkijalla:

"Taiteilijan ammatillinen pätevyys syntyy, kun opitaan toimimaan kentän edellyttämien sääntöjen mukaan ja luodaan asema taidemaailmassa. Vaikka taiteilija-nimityksen käyttö ei ole luvanvaraista, on taiteilijuus ammatti, eikä ammattinimikkeissä ole kyse pelkästä taidosta, vaan uskottavuudesta, joka saa luottamaan ammattilaisten työsuorituksiin. Vaikka taiteilijan kyvykkyys arvioidaan viime kädessä tuotosten perusteella, on koulutuksella uskottavuuden kannalta huomattava merkitys taiteenkin kentällä." (s. 72-73)

Taiteenteko vaatii taito(j)a, samoin kuin historian- ja sukututkimus. Yrjö Sepänmaa toteaa:

• "Kukaan ei varta vasten halunne pysyä taitamattomana. Pyrkimys taitoon ja - ainakin omasta mielestä - hyvin tekemiseen on luonnollinen tavoite ja osa työmoraalia." (NV 2 s. 8)
  
• "Kaikkea ei kerta kaikkiaan voi käydä läpi ennakolta, mutta voidaan luoda selviämiseen tarvittava asenne ja valmius. Taito joutuu odottamaan tilaisuutta näyttäytyäkseen." (NV 2 s. 11)
  
• "Taidossa on aina mukana harkintaa, toisella lailla tekemisen mahdollisuus, mahdollisuus myös epäonnistua, joka sekin - ja nimenomaan se - on sanonnan mukaan inhimillistä." (NV 2 s. 13)
  
• "Taitoaloilla tiedetään päämäärä suhteellisen selvästi - ainakin se voidaan päättää, ja sitten vain "hiotaan, hiotaan, hiotaan". Toisin on vakavassa tieteessä ja taiteessa, joissa tavoite on ilmaistavissa vain yleisessä muodossa." (NV 2 s. 12)

Raja-aidoista vielä Sepänmaalta kappale

"Lajissaan voi nousta, saada nimeä niin omassa piirissään kuin sen ulkopuolellakin. Syntyy tunnettujen ja tunnustettujen mestarien ryhmä. Mutta voiko myös irtautua lajistaan, kasvaa siitä ulos, toiselle tasolle, kuin perhonen toukkaruumiistaan? Voiko tulla nostetuksi ensin omassa ryhmässään ja sitten omasta ryhmästään - tai tulla painetuksi alas ja ulos?" (NV 2 s. 15)

Ei sitten.

Kesän alkupuolella alkoi tulla sellainen olo, että voisi vaikka suorittaa ihan oikeita historian opintoja. Avoimessa yliopistossa niitä kun on tarjolla.

Pienen surffauksen jälkeen huomasin, että joka ikisen yliopiston historian perusopinnot on rakennettu eri tavalla. Kaikkia oli turha vertailla, Helsingin alueella oli sivuston mukaan tarjolla Turun ja Helsingin yliopiston kurssit. Niistä oli helppo tehdä valinta: Turun!

Päätös jäi tälle tasolle kesän ajaksi. Elokuun alussa oli aika hoitaa varsinaista ilmoittautumista ja palasin sivustolle löytääkseni päivitetyt tiedot, mukaanlukien tarkentuneet aikataulut... Niitä ei näkynyt ja parissa päivässä tuli selväksi, että Helsingin alueella Turun kokonaisuus on tarjolla kahdessa kansanopistotyyppisessä laitoksessa, joissa opiskellaan kokopäiväisesti ja virka-aikaan. Jostain syystä tätä kuvausta ei mahdu avoimen yliopiston kurssikatalogiin.

Eli jäljelle jää Helsingin yliopisto. Vain ja ainoastaan. Mutkun siellä on se kronologiatentti, jota en voi unelmoidakaan selvittäväni. (Aivan liian moniuloitteista aivoilleni.) Mikä tarkoittaa etten koskaan pääsisi sinne muutenkaan sisälle. Joten se siitä sitten.

Mutta tarjolla on kyllä Turun yliopiston kulttuurihistorian perusopinnot verkkoversiona. Ja HY:n Kulttuuri- ja sosiaaliantropologia...

Puhuttelun historiaa (2/2)

Karl Gustaf Samuel Suomalainen jatkaa puhuttelusta kirjassaan Suomalaisia Keskusteluja Ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille II, josta saamme näkymän sinunkauppojen tekemiselle 1880-luvulla:

"Tyttösten kesken moinen sinuttelemisen liitto solmitaan taputuksilla ja suutelemisilla ja huudahduksilla: kuinka muka se on oikein hirmuisen lystiä nyt! - Miesväki, tuo aina jäykempi puoli ihmissukua, vahvistaa liittonsa kättä lyömällä, joko asiaan kuuluvain kulausten kanssa tahi ilman niitä. - Miesväen ja naisväen välillä näitä liittoja nykyjään solmitaan - missä enää solmitaankaan - miten milloinkin: kumarruksilla ja jalanraapauksilla ja myhäilyillä. Ennen vanhaan semmoisissa tilaisuuksissa suutakin suikattiin, mutta nyt se ei enää käy laatuun. Täti Malén sanoi, ett'ei se ole comme il faut! Ja sen sanottuaan hän kumminkin kertoi, kuinka hän ennen vanhaan Augustillensa - provastille - oli antanut suudelman ihan isossa seurassa. Ja tuota kertoessaan täti punastui ja loi silmät maahan ja provasti myhähti, nousi ylös ja taputti tätiä. "

Pätkä 1900-luvun historiaa lopuksi. Äitini oli 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa esitelty isäni tuolloin jo lähes 90-vuotiaalle isoäidille. Äiti oli iloisesti (mutta varmaankin kohteliaasti) sinutellut ja sitten kauhistunut kun huomasi vanhuksen tyttären (mummoni) teitittelevän äitiään. Eli Kokemäellä oli teitittely 1900-luvulla voimissaan ja minäkin se lapsena opin. Ja sittemmin olen unohtanut.

Puhuttelun historiaa (1/2)

Matti Vilppula oli kirjoittanut vuonna 2003 Hesarin kolumniin:

Teitittelyn puolustajilla on taipumus ajatella, että teitittely on ollut käytössä iät ja ajat. Sinuttelun yleistyminen olisi merkki kielen rappeutumisesta. Ruotsissa, missä sinuttelu on jo aika vakiintunutta, rappio olisi edennyt Suomeakin pidemmälle.

Tosiasia kuitenkin on, että sinutteleminen on vanha käytäntö, joka vielä keskiajalla oli vallalla joka puolella Eurooppaa. Kunnioituksen osoittamiseksi alettiin hallitsijoita puhutella monikollisella pronominilla te. Teititeltävien joukko laajeni käsittämään pian myös muut korkeassa asemassa olevat ja myöhemmin kaikki, joille piti tai joille haluttiin olla kohteliaita. Suomeen teitittelyn tapa levisi kyllä jo keskiajalla, mutta se eli pitkään ainoastaan sivistyneistön puheessa. Kansankieleen se omaksuttiin vasta 1700-luvulla.

Vaikea keksiä mistä lähteistä on menneiden aikojen puhemuotoja jäljitetty. Ylemmän luokan kirjeistä ainakin, mutta rahvaan kieltä?

Karl Gustaf Samuel Suomalainen esitti varmana tietona vuonna 1885 ilmestyneessä kirjassaan Suomalaisia Keskusteluja Ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille I, että

Sivistyksen ja sen mukana ulkonaisen kohteliaisuuden kohotessa tuli sittemmin tavaksi puhutella vanhempia, tuntemattomia ja ylhäisempiä siten ikäänkuin puhutellussa ihmisessä olisi useampi persona. Ruvettiin puhuteltavaa sanomaan te'iksi elikkä teitittelemään (Savolainen se ei teitittele, vaan työköttelee), ja täten tehdään kaikissa Europan kielissä. Ruotsinkieli on tietääkseni ainoa, missä tämä teitittelemisen tapa ei ole tullut noudatetuksi. (Ellen kokonaan erehdy, on puolankielessä käynyt samoin). Siinä pidetään kohteliaampana puhutella ihmistä, vierasta ja vanhempaa, ikäänkuin hän ei olisi saapuvilla ensinkään. Kieliopissa kuuluvat tämmöistä tapaa sanovan puhuttelemiseksi kolmannessa personassa. Ja ruotsinkielestä tämä omituinen kohteliaisuuden laji on tullut meidän sivistyneitten kieleen ja siitä sitten jo osaksi kansaankin.

Eli kun minun muistaakseni on teitittelyn sanottu tulleen Ruotsista Suomeen niin 1800-luvun lopun hengessä vain huonot tavat olivat peräisin Ruotsista, jossa ei ollut hyviä ollenkaan... "Suomenkielessä, samoin kuin Europan kulturikielissäkin, ei Te sanalla ole mitään epäkohteliasta sointua, niinkuin Ruotsin Ni sanassa. (Niinkuin mainittiin, ovat vihdoin Ruotsalaisetkin hoksanneet, että tuo pikkuinen Ni sana on sangen hyvä ja kaunis kappale). "

Suomalainen jatkaa tilanteesta omana aikanaan:

"Helsingissä ja muutamissa muissa suuremmissa kaupungeissa on jo palattu kansalliseen, suomenkielelle niin luonnolliseen ja itsessänsä erittäin somaan teitittelemisen tapaan, mutta maaseuduilla ja pikku kaupungeissa yhä vieläkin pidetään teitittelemistä epäkohteliaisuutena - kumma kyllä. Heidän mielestänsä tuo kolmannessa personassa puhutteleminen on kauniimpaa ja luontevampaa ja hienompaakin."
"Tyttökouluissa kuulee täntapaista puhuttelua liiankin usein. Kun oppilaat vielä ovat pikkuisia tyttöjä, niin opettajattaret ja opettajat heitä sinuttelevat, mutta kun he kasvavat isommiksi ja saavat pitkät leningit ylleen, niin ei heitä enää tahdota sinutella, mutta ei raskita teititelläkään. Silloin käytetään muka välikeinona tuota muukalaista tapaa, joka on niin rumaa ja outoa. "
"Lyhyesti: puhuteltaessa pitää joko sinutella tahi teititellä, aina sen mukaan ketä puhuttelee. Läsnäolevaa henkilöä puhutteleminen kolmannessa personassa on, Suomen Kielettären loukkaamista. Arvonimeä saapi ja tulee joskus käyttää teitittelemisen rinnalla, mutta varottava on, ett'ei tätä käytetä liiallisesti, koskapa se muutoin tuntuisi imartelulle."

Hautakivistä ja oikeuspäätösten tiedottamisesta

Jostain syystä (jo ennen helteiden päätä sekoittavaa vaikutusta) hain kesällä hautakivien kuvien julkisuudesta tehtyä päätöstä. Googlen tuloksiin osui teksti

"Hallinto-oikeus kumosi tietosuojalautakunnan päätöksen - hautakuvat saavat olla internetissä (5.2.2010 6:45) Helsingin hallinto-oikeuden mukaan hautausmaiden hautamuistomerkeissä olevat tiedot on nimenomaan tarkoitettu kenen tahansa nähtäviksi, joten hautakivet ja niissä olevat tiedot voi julkaista esimerkiksi internetissä. Oikeuden perustelujen mukaan kysymys ei ole sellaisesta yksityisyyden suojasta, jota henkilötietolaissa tarkoitetaan."

Tästä eteenpäin ilman tunnuksia en päässyt. Finlex-palvelussa surffailu innoitti palautteeseen, jonka lähetin 9.7.2010 (en vielä ole saanut vastausta):

Finlex-kannasta löytyi todennäköisesti kyseessä oleva tietosuojalautakunnan päätös diaarinumerolla 1/933/2008 (Antopäivä: 18.03.2009). Siinä ei ollut jälkeäkään päätöksestä tehdystä valituksesta eikä tästä (väli?)päätöksestä. Tämä on tapa esittää informaatiota, joka johtaa peruskansalaista helposti harhaan. Varsinkin kun hallinto-oikeuksien päätösten joukosta en edes löytänyt yllämainittua kumoamista. Haulla hautamuisto* löytyy vain edellä mainittu tietosuojalautakunnan päätös.

Olenko ymmärytänyt Finlex-palvelun luonteen väärin jos odotan hallinto-oikeuden päätöksen löytyvän ja siitä tehtävän myös junkinlainen nootti tietosuojalautakunnan päätökseen?

Asia jäi vaivaamaan, joten lähetin viime viikolla kyselyn Tietosuojavaltuutetun s-postiin. Toistaiseksi ei vastausta.

Samana päivänä lähetin viestin myös päätöksen tuottaneeseen paikkaan. Helsingin hallinto-oikeus yllätti palvelunopeudellaan, positiivisesti. S-postilaatikkooni tuli kyseinen päätös ihmisen lähettämänä muutaman minuutin sisällä, jo ennenkuin sain laitoksen automaattisen vastaanottokuittauksen.

Päätöstä perustelee mm. kappale

Hallinto-oikeus toteaa, että kysymyksessä olevat tiedot koostuvat hautamuistomerkeissä olevista tiedoista. Vainajan elinaikanaan muodostama tahto tai hänen oikeudenomistajiensa muodostama tahto on yksiselitteisesti perustana sille, mihin ja miten hautamuistomerkit pystytetään ja mitä tietoja ne sisältävät. Hautamuistomerkeissä olevat tiedot on nimenomaan tarkoitettukin kenen tahansa nähtäviksi paikalla, johon yleisöllä on hautausmaiden tai vastaavien aukioloaikojen puitteissa vapaa ja esteetön pääsy. Tällöin on kysymys kaikista hautamuistomerkeissä olevista tiedoista mukaan lukien arkaluonteisemmatkin hautamuistomerkeistä ilmenevät tiedot, esimerkiksi vainajan uskontoon viittaavat symbolit ja vastaavat.

Jonkinasteista irtautumista todellisuudesta, jos todella uskovat vainajan tahdon aina toteutuvan, mutta oleellista on mielestäni itse vahventamani lause.

Viisi kertaa Klaus Fleming

Ebba-rouvan katse osui nyt miehen toiseen saappaaseen, johon oli kuivunut kiinni paljon savea aamuisen kävelyn jälkeen.

Fleming seurasi hänen katseensa suuntaa, hymyili hiukkasen ja sanoi: "Voi varjelkoon, nyt saan nuhteita. Ai, ai, Ebba kulta. Koskaan et saa miestäsi edes harjatuksi, vielä vähemmän puetuksi samettiin ja silkkiin Tukholman herrojen tavoin. Mutta sinä olet minulle aina lempeä, vaikka olenkin metsäkarhu, joka ei opi tanssimaan eikä kiinnittämään papiliotteja takkuiseen karvaansa, ei edes opi kuivaamaan tassujaan, joista aina jää jälkiä valkoisille matoillesi."

Fredrika Runeberg: Sigrid Liljeholm. Kuvaus Klaus Flemingin ajoilta. (1862)

Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin kalastajasaappaisiin, - hän oli nähtävästi vasta palannut pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta kajastava tukka vastoin ajan taloja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta. Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämttömät, ja silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra, valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming.

Santeri Ivalo: Anna Fleming: historiallinen romaani (1898)

Täällä oli Juhana-herttua pitänyt loistavaa hoviaan, ensin rakastajattarensa, Kaarina Hannuntyttären kanssa, ja sitten, naitettuaan tämän Klaus Vestgötelle, Puolasta tuomansa puolisonsa Katarina Jagellolaisen kanssa. Vieraaksi oli marski silloin tuntenut itsensä tässä hovissa. Hänen huonoa ruotsinkielentaitoaan
ilkkuivat ylhäiset herrat, ja kun palvelusväessä oli sekä puolalaisia että italialaisia, puhumattakaan saksalaisista, nuori Klaus Fleming harmitteli tätä ja pysytteli niin loitolla kuin suinkin saattoi loukkaamatta valtiastaan.

Jalmari Finne: Nuijasota (1913-1945)

Sanottakoon Flemingistä mitä muuta tahansa - ja kyllä hänestä sanotaankin - toimen mies hän joka tapauksessa oli. Sotaväkeä koottiin Viipuriin ja laivastoa Koivistolle. Suitian Klaus hääri kuin heinämies ja pyyhki takinhihaan milloin otsaansa milloin nenäänsä.
- Törkyinen äijä, sanoivat herrat. Talonpoikaa se ei pahemmin häirinnyt.

Tuure Vierros: Lähellä kuolon rantaa (1967)

Vierroksen kirja oli näistä ainoa, jonka luin alusta loppuun. Tykkään hänen tyylistään. Vierros oli (tavanomaiseen tapaansa) antanut historian henkilöiden puhua, kirjan alaotsikkona "Jaakko Pentinpoika Ilkan ja Klaus Eerikinpoika Flemingin kertomukset Pinonäsin herran Hannu Hannunpoika Fordellin muotoilemina". Kirjasta sai siis aihetta tuntematon kuvan molempien puolien vaikuttimista. Mahdollisesti totuutta sivuten tai sitten ei. Nautittavalla kielellä kumminkin.

Heikki Ylikankaan romaani Ilkkaisten sota (1991) olisi arvatenkin ollut lähimpänä tuoreita tutkimustuloksia. Ei vienyt kuitenkaan mukaansa ja enkä löytänyt siitä selailemalla kuvausta Flemingistä, vaikka hän sivuosassa mukana olikin.

Pysähdys Mustialassa

Sunnuntain paluuseen Kokemäeltä Helsinkiin järjestyi poikkeama Tammelan hakkapeliittatapahtumaan, joka järjestettiin Mustialan maatalousopiston alueella. (Nykyinen nimi Hämeen ammattikorkeakoulu, Mustialan yksikkö.)

Toritulli-lipun mukaan olimme tervetulleita 1600-luvun tunnelmaan. Itselleni oli sen tavoittaminen vaikeaa, mutta ihan mukaviin kesämarkkinoihin olimme päätyneet. Katselimme kojuja, söin hyvän kotitekoisen munkkirinkilän ja sitten etsiydyimme luentosaliin.

Ennen luennon alkua ehdin katsastaa sen havaintoesineistöä, joka oli historiallista, mutta ei kauttaaltaan ehjää:

Tutkija Timo Alasen aiheena oli "Asutus 1600-luvulla" Tarkemmin sanottuna luennon puolituntisessa käsiteltiin Tammelan ja Someron asutuksen syntyä ja muutoksia 1600-luvulle asti. Hetken ajattelin, että tulipa ajanhukkaa, mutta opin asiaa siitepölyanalyysistä (monestako järvestä Suomessa se on mahdettu tehdä?) ja nimistötutkimuksesta. Ja jossain vaiheessa muistin, että Sarenius-esi-isäni oli Tammelasta kotoisin (ei vaan tiedetä mistä sieltä), joten sisältö oli lopulta kokonaisuudessaankin relevanttia.

Luentosalista poistuttuamme poikkesimme Forssan museon pienoisnäyttelyyn, mutta juoksin sieltä kesken pois kun äänet ulkona kertoivat sotilaiden olevan liikkeellä. Osoittautuivat kiirehdinnän arvoiseksi, hämäläistä komeutta oikein paririvissä.

Muistihäiriö

Minä olen aina arvostanut muistitietoa. Henkilökohtaiset tarinat ovat sisällöltään rikkaampia kuin asiapaperit, yksityiskohtia ja tarinaa tarjoavia.

Tämä siitä huolimatta, että olen lukenut juttuja ihmisen muistin epäluotettavuudesta. Siitä miten luomme muistin uudestaan palauttaessamme sen mieleen ja kerta toisensa jälkeen se muuntuu, mahdollisesti virheelliseksi.

Oma muistini on kiistatta puutteellinen. En edes muistanut, että vanhempieni kotona oli tallessa video penkkareistani 15.2.1990 (päivämäärä poimittu videosta). Ennen kuin kasetti laitettiin pyörimään olin täysin vakuuttunut etten ollut osallistunut iltapäivän ajeluun ollenkaan. Mutta kuvan mukaan olin lavalla eli olin sitten kuitenkin. Ja olin ollut paikan päällä opettajien kanssa pidetyssä kahvitilaisuudessa, jonka osuutta lukiomme penkkariperinteessä en muistanut ollenkaan.

Lakkiaisvideo vastasi paremmin muistikuvaani. Vakavana istuimme auditorion lavalla ja useimmilla oli kasvot ilmeettömät myös stipendin haussa. Itselläni lakkia saadessa, aivan viime tingassa, puolikas hymy.

Asiaa muistista ja kuvista löytyy Eeva Vanhasen opinnäytetyöstä Memorie (Lahden ammattikorkeakoulu).

Poimittua

Mansikat menivät ja tulivat tänäkin vuonna ilman että ehdin mukaan. Kauden alkupuolella Hannu Salmen blogissa oli niistä tekstiä. Myöhemmin heinäkuussa hän kirjoitti historiallisista elokuvista Arn - Temppeliritari (2007) ja Arn - Pohjoinen valtakunta (2008) . Åsa M. Larsson puolestaan arvioi på svenska tuoretta Robin Hoodia.

Jaakko Suominen on kirjoittanut fiksua tekstiä digitalisoinnin perusteista. Huomaa myös Sonja Kankaan kommentti, jossa todetaan mielenkiintoisesti:

Mitä taas tulee aineistojen digitoimiseen, uskon kyllä että avoimempia tai vuorovaikutteisempia kanavia hyödyntämällä voidaan esimerkiksi Kansallisarkiston mittavaa digitoitua aineistoa saada helpommin leviämään ja ihmisten tietoisuuteen. Se ei kuitenkaan tarkoita aivan uuden strategian ottamista aineistojen digitoimiseen tai facebook-twitterin käyttöä epämääräisen hahmottomasti. Itseäni viehättää ajatus arkistomateriaalin rikastamistamisesta yksittäisten ihmisten tarinoilla, henkilökohtaisilla aineistoilla tai muistoilla. Siihen avoimempi kommunikaatioalusta — on se sitten karttapohjainen palvelu, wiki-tyyppinen yhteisjulkaisualusta tai muu voisi tarjota helpon liittymän laajemmilla käyttäjäryhmille. Usein ei kuitenkaan ymmärretä, että sosiaalisen median päälle liimaaminen ei sovi kaikkeen aineistoon ja kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin. Sukututkijoille verkottumispalvelut, yhteisjulkaiseminen tai muu avoimempi ja reaktiivisempi verkon välityksellä tapahtuva yhdessä tekeminen voisi toimia hyvinkin. Yksi avaintekijä on ehdottomasti henkilökohtainen suhde kyseessä olevaan tietomateriaan tai muuhun aineistoon. Henkilökohtaisen suhteen myötä osallistuminen tulee merkitykselliseksi ja sitä kautta motivaatio ja arvo aineiston kommentointiin tai täydentämiseen.

(anteeksi pitkänpuoleinen lainaus, josta en löytänyt sopivaa katkokohtaa)

Markku Virolainen oli tutkinut tilaomistusta.

Juha Vuorela oli löytänyt runsaan sadan vuoden takaisen retkiselostuksen Sammatin Paikkarissa käynnistä.

Reijo Valta kokosi kansanperinnettä otsikon Jaakon kylmä kivi ja tervatut munat alle.

Maria Lähteenmäki kirjoitti matkasta Taatsin seidalle. Paul Kalle Hänninen kartanoista Virossa.

Yleisradion sivuilla ravun syönnin historiasta Suomessa, puutarhaperinteen tallennuksesta ja Otto Ville Kuusisen materialisesta perinnöstä.

Suvi oli poiminut kirjastosta kommentoidun kirjan:

Viime kerralla siis lainasin kasan kirjoja, joista luin ensimmäisen ensimmäisenä iltana. Se kertoi Helsingin seuraelämän historiasta. Siinä oli lueteltuna klassisia illanviettopaikkoja ja niiden historiaa. Kirja oli todella mielenkiintoinen ja jonkun lyijykynällä kirjoittamat sivuhuomautukset siitä miten Suomi ei ollut Saksan liittolainen ja miten jotkut tyypit eivät olleet Mannerheimin ystäviä, kuten kirjassa mainittiin huvitti minua.

Yhteenkään keskiaikatapahtumaan en ehtinyt/lähtenyt. Kansanperinne-blogissa oli raportti Raaseporin tunnelmista ja Hollolasta, josta kertoi myös Elina.

Vaihtoehtohistoriasta innostuneille olisi tarjolla vaihtoehtohistorianovellien kirjoituskilpailu ”Ajan polut”, josta luin Kirjavinkeistä. Tekstien pitäisi olla valmiina marraskuun loppuun mennessä.

Sonnenburgin arvoitus

Olof Ångerman on vienyt minut mennessään, muun muassa Saarenmaalle - huomattuani, että Ösel on suomeksi Saarenmaa. Luulin ensin, että Ösel oli jossain Itämeren etelärannalla, kun kuullosti niin saksalaiselta(?).

Siellä sijaitsevassa Sonnenburgin linnassa Olof oli (Almquistin viranhaltijamatrikkelin mukaan) voutina vuodesta 1569 ja vielä 5.11.1574. Tästä muodostui ongelma, sillä Saarenmaan hallinta kyseisinä vuosina on esitetty eri lähteissä eri tavoin. Ilmeisesti siksi, että asia on suuressa mittakaavassa pieni ja toisaalta on melko helppoa mennä sekaisin, kun yhtä puolta saaresta hallitsee herttua Magnus ja toista herttua Magnus.

Muutamien kirjojen ja puolen tusinan verkkosivun perusteella:

Esimerkiksi useimmiten luotettava Nordisk familjebok toteaa "Sonnenburg, ordensslott på Ösel, intogs 1568 af svenskarna, som förstärkte dess befästningar, men i Roskildetraktaten s. å. återgafs slottet åt hertig Magnus." Tämä yhtenee useimpien lähteiden suhteen siinä, että Ruotsi sai Saarenmaasta noin kolmanneksen (mukaan lukien Sonnenburg) hallintaansa elokuussa 1568. Edellä mainitun version mukaan he menettivät alueen jo samana vuonna. Toisen version mukaan Ruotsi hallitsi aluetta vuoteen 1575, vaikka oli luovuttanut sen Tanskalle jo Stettinin rauhassa 1570. Kolmannen version mukaan alue oli Ruotsilla, kunnes se aktiivisen toiminnan kautta menetettiin.

Yhden version mukaan Ruotsin valtion kirjerekisterissä on merkintä 18.6.1575 alueen lahjoituksesta (donation) Juhana III:n Sofia-siskolle, mutta että tämä ei olisi aiheuttanut mitään seuraamuksia. Lukuisat muut tekstit taas vakuuttavat Sofian miehen, Magnus-herttuan tulleen saarelle ja käyttäytyneen varsin huonosti. Itse asiassa hän hyökkäsi ilman kovin hyvää syytä Tanskan alueen komentajan (Klaus von Ungern) kimppuun ja tämän seurauksena menetti Sonnenburgin ja Ruotsin hallinnassa olleen alueen. Magnus palasi samana vuonna Ruotsiin ja Juhana karkotti hänet valtakunnastaan vuonna 1578.

Asiallisen oloiselta Histrodamus-sivustolta löytyi uskonvahvistukseksi lause "Taani oli vahepealsetel aastatel kaotanud Põhjamaade Seitsmeaastases sõjas (1563-1570) Rootsile Läänemaa, Saaremaad oli aga tõsiselt rüüstatud ja kolmandik sellest (endise Maasilinna foogtkonna tuumik) jäi kuni 1575. aastani rootslaste kätte." Eikös siinä ihan selvästi lue, että kolmannes jäi ruotsalaisten käteen vuoteen 1575 asti? Kirja on kylläkin aina kirja, vaikka saksankielen taitoni on yhtä olematon kuin vironkielen, joten taidan nojautua vuonna 1838 julkaistuun teokseen Beiträge zur Geschichte der Provinz Oesell, joka on linjassa oman arvailuni kanssa. Tekijänäkin arvokkaan kuuloinen Peter Wilhelm Baron von Buxhöwden.

Tänä päivänä Sonnenburg, viroksi Maasilinn, on kaikkien verkkosivujen mukaan raunio. Ollut sitä jo vuodesta 1576. Kuva Wikimediasta: