Pulpahti mieleeni, että kesällä ja viilillä on yhteys. Aloitin sivistymisen Wikipediasta, joka kertoi
Skandinaavistyyppinen "pitkä piimä" eli venyvä viili on Suomessa vanhastaan vain läntinen hapanmaitotuote. Savossa ja Karjalassa tehtiin "lyhyttä piimää" eli lohkeilevaa viiliä.Ilmeisesti bakteerikannassa ja hapatteessa oli siis eroa. Siinä oli eroa myös maakunnan sisällä ja niinpä Ylihärmästä Amerikkaan lähteneelle ei kelvannut Kalajoen pohjapiimä, vaan hän ohjeisti entistä naapuriaan seuraavasti
"ota kortin kokoinen tilkku paksua villasta vaatetta, kastele se sitkeässä ja muuten hyvässä laissa olevassa fiilipiimässä, kuivaa se tilkku jälleen ja niin kuivattuna sulje se kirjekuoreen ja osoita se minulle. Älä naura, näin ovat tehneet muutamat Kalajoelta kotoisin olevat vaimotkin." (Kaleva 9.6.1902 )Toimittajan kanssa jään miettimään, "mistä mahtoi esi-äitimme Eva saada pohjapiimää ensimmäisen viilipyttynsä pohjalle."
Sydänmaalla tosiaankin "viili on niin kovaa että pohja näkyy pytystä, kun lusikalla pistetään" (Pohjois-Suomi 7.5.1879). "Mitä se olisi Juhannus Savon puolessa, jos ei olisi pannurieskaa, viilipiimää (ei pitkää missään nimessä, se tuottaisi koko kylälle häpeän), vehnästä ja usein piirakoitakin!" (Tampereen Sanomat 15.1.1909), mutta Savosta kirjoittanut kuvaa paikallista viiliä kermasekaiseksi piimäksi (Porilainen 15.9.1893)? Länsi-suomalaisen perinteisen maitotalouden kuvauksessa todetaan pyttyyn pannun "hiukan piimää pohjalle, pitkää tahi lyhyttä, riippuen siitä kummanko lajista viilipiimää talon työväki tahi isäntäväki halusi" (Satakunta 3.11.1910).
Ruokien luonteesta ei saa kiinni sanoista. Viilipunkan synonyymi on maantopiimä (Wiipuri 11.7.1897), viili on eri asia kuin viilipiimä (Sosialisti 6.6.1910) ja kuin myös kerma- ja viilipiimä (Päijänne 9.8.1878, Hämäläinen 29.6.1887). Ja viilipunkassa voitiin tehdä piimää?
Vanha viilipunkka on Rovaniemellä eräässä talossa. Siinä on näet vuosiluku 1793. On siinä siis jo ehditty valmistaa piimää, että riittäisi pienelle perheelle särpimeksi moneksi aikaa. (Pohjois-Suomi 15.1.1909)Mutta minkään kuvauksen viili ei ole pahaa tai vastenmielistä. Usein käytetty termi on maalaisherkku. "Ruoveden emäntäin viilipiimä oli niin äärettömän hyvää, että sitä syödessä kaikki muu nautinto unohtui. Olisin suonut että koko Suomen kansa olisi saanut olla sitä syömässä" (Hämeen Sanomat 10.07.1909)
Eh:1 Kestikievaripäiväkirjat 1861-62. Ulvilan kihlakunnan kruununvoudin arkisto. TMA
Mutta kaikkeen kyllästyy. Useamman päivän matkannut "kertoi, ettei hänelle kolmeen päivään tarjottu muuta syötävää kuin voileipää, viilipiimää ja kananmunia." (Uusmaalainen 26.08.1910). Viili mainitaan sanomalehdissä usein matkalaisille sopivana ruokana, kestikievarien tavallisena lounaana tosiaan oli "munia ja viilipiimää" (Hämäläinen 21.7.1894).
Viilipiimä sopi säätyläisillekin. Kun eräälle emännälle ilmoitettiin, että seurueessa oli "kolme herraa ja kolme tavallista talonpoikaa" antoi tämä edellisten "monet viilipyttynsä rämpiä" ja talonpojat vietiin vesikuppien ääreen (Kajaanin Lehti 21.9.1908). Tarina Aleksanteri I:stä kertoo, että
"Kerran oli keisari jossain Kajaanin lähellä poikennut pieneen mökkiin, joka oli tien varrella, ja pyytänyt vaimolta syötävää. Ei heillä ole semmoista ruokaa, jota voisi vieraille tuoda, arveli vaimo. Keisari kun vaan pyysi pyytämistään, niin vaimo vihdoin kantoi pöydälle petäistä, voita, kalaa ja viilipytyn ja käski vieraita syömään. Nyt livahti keisari seuranensa ruo'an ääreen, haukkasi väliin petäjäistä ja pisteli viiliä." (Uusi Suometar 1.11.1878)Myöhemmän keisarin matkasta kerrottiin tuoreeltaan, että majesteetit "suvaitsivat nauttia viilipyttyä" (Ilmarinen 10.7.1884).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti