Pappilan karhu

Kesyjen karhujen trilogian kolmantena osana Alpo Noposen tosikertomuksena Joulupukki-lehdessä 1902 julkaistu kertomus Mirska. (Aiemmat osat: Kesyjä karhuja ja Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa)

Mirska oli karhun lapsi. Hän oli kotoisin Karjalan itärajoilta, kuten hänen nimensäkin ilmoittaa. Erään pitäjän herrat olivat sen tuoneet sieltä pienenä pentu vuhkurana. Se sai asua pappilan pirtissä eräässä karsinassa uunin luona. Siellä sillä oli hyvin lämmin olla, varsinkin kun sen oma karvainen turkki alinomaa vahveni ja tiivistyi. 

Pappilan asukkaista tulisille tutuimmaksi kaksi henkeä: piika Katri, joka toi sen takimaisille nystyrähampaille kaikellaista hienontamista ja kirkkoherran poika Samuli, joka seurasi aina Katrin muassa ja jäi sitten karsinan laidalta katselemaan Mirskan pyörähdyksiä ja kuperkeikkoja. Parhaimmat herkkupalansa saikin Mirska Samulin kädestä. Samuli rakasti Mirskaa. Jos hän sai äidiltään makean tortun, katkasi hän siitä puolet karhun pojalle. Mutta hyvä äiti antoikin niitä tavallisesta kaksi, niin ettei makeisia tarvinnut katkoakaan. Mirska puolestaan osotti kiitollisuuttaan. Kun Samuli lähestyi karsinaa, alkoi se heti iloisesti mylläköidä ja kohosi sitten takatassuilleen pappilan pojan eteen. Silloin sen suuhun aina jotakin hyvää pistettiin. 

Kesän tullen oli Mirska niin perehtynyt ihmisiin, että se saatettiin karsinastaan vapaaksi päästää. Se juosta vähkyröitsi Samulin jälestä pihamaata pitkin polkien tannerta leveillä jalkapohjillaan. Ja kun Katri meni liiteriin halkoja noutamaan, niin Mirskakin mennä vihkasi sinne, tempasi halon tahi kaksi ja kantoi ne keittiöön Katrin jälestä. 

Karhun poika tuli pian tutuksi koko kylässä. Sen kaulaan pantiin vahva side, johon kiinnitettiin hihna. Siitä talutettiin Mirskaa kylän läpi. Kun se milloin irti pääsi, saattoi se juosta joksikin ajaksi piiloon, mutta palasi jälleen. Eräänä pyhäpäivänä kipasi se tikapuita myöten kirkon katolle, jolloin koko kirkkoväki sitä katsoa töllisteli eikä muistanut kellojen soidessa saarnaa kuulemaan lähteä, ennen kuin Mirska saatiin houkutelluksi pois Herran huoneen harjalta. 

Samulin ja Mirskan ystävyys jatkui koko kesän. Kun Samuli seisoi onkivapa kädessä rantakivellä kaloja pyytämässä, istui Mirska uskollisesti ystävänsä luona ja vartioitsi nurmelle heitettyjä hyppiviä ahvenia, etteivät ne päässeet jälleen veteen ponnahtamaan. Yhdessä he myöskin kävivät marjassa. Näillä retkillä osotti Samuli paljon suurempa itsensäkieltämistä kuin Mirska; sillä hän poimi marjat tuokkoseen ja vei ne kotiin, mutta Mirska pisti kaikki heti karvaiseen suuhunsa. Sitten keikahtivat asiat sille kannalle, että Samulikin joutui poimimaan marjoja Mirskan suuhun.

Samulilla oli kaunis pallo. Hän leikki sillä usein pappilan pihalla. Mirska oli mukana ja juoksi pallon jälestä. Monta kertaa tähtäsi Samuli pehmeällä pallollaan Mirskaa; tämä väliin hypätä loiskautti syrjään, väliin taas karahti pystyyn ottaen muksun leveään rintaansa. Molemmat pojat innostuivat leikistä ja jatkoivat sitä väsymykseen ja helteeseen saakka. Kerran sattui pallo kirpoamaan pihan reunassa olevan yksinäisen aitan katolle ja jäi sinne räystäslaudan taakse. Samuli koetti pudottaa sitä pitkällä puulla, mutta se ei onnistunut. Tikapuita ei katolle ollut. Samuli katseli mielipahoillaan suosittua leluaan, jota ei hän voinut käsiinsä saada. Silloin kuulee hän rapinaa aidan salvamesta. Hän katsahtaa sinne. Mirska siellä kapuaa katolle. Se pääsikin sinne onnellisesti, tulee räystäälle pallon luo ja viskaa oikealla etutassullaan pallon alas. Mutta silloin rusahtaa mädännyt kattolauta, keikahtaa ylös, ja Mirska pudota mätkähti laudan kanssa seinävierellä olevaan kivikkoon. Samuli ei ollut ennen koskaan kuullut ystävänsä suusta sellaista mörähdystä kuin nyt kuuli. Hän riensi taputtamaan Mirskan karvaista turkkia. Elukka jatkoi murisemistaan, nousi sitten ja lynkkysi kolmella jalalla tavalliseen makuupaikkaansa. Toiseen takajalkaan oli pudotessa pahasti koskenut. 

Mirska ei voinut päiväkausiin liikkua paikaltaan. Samuli suri, että ystävä sai kärsiä kipua hänen tähtensä. Hän koetti kaikin tavoin lieventää karhunpennun kipuja. Hän kantoi sen syötäväksi, mitä parasta taisi ja keräili marjoja sille. Hyvä oli niin ollen elukan sairastaa; ennen pitkää se paranikin täydellisesti ja kisaili jälleen kumppaninsa kanssa.

Syksyllä täytyi ystävyksien erota. Samuli lähetettiin kaupungin kouluun. Kumppanin mentyä tuntui Mirskasta elämä sangen ikävältä. Hän oli jo kasvanut niin suureksi, että oudot eläimet ja lapset häntä pelkäsivät. Lähellä oli kansakoulu. Siihen saapui poikia läheisistä kylistä. Ne kävivät Mirskaa katsomassa. Mutta ne lähestyivät häntä arasti osotellen häntä sormellaan ja jotkut kepilläkin. Kukaan ei Samulin lailla saapunut häntä ystävällisesti turkkiin taputtelemaan, ei kukaan antautunut leikkiin hänen kanssaan. 

Eräänä syyspäivänä kokoontui taas joukko kansakoulupoikia hänen ympärilleen. Ne ojentelevat häneen sormiaan, jotkut matkivat hänen mörähdyksiäänkin. Pojat pysyttelivät kuitenkin kohtuullisen kaukana, mutta takimaiset tyrkkivät edessä olevia lähemmäksi Mirskaa. Mirska päätti vihdoin hänkin puolestaan alottaa leikin, syöksyi kiivasti poikajoukkoon ja tempasi yhden pojan kiinni. Kun toiset alkoivat kauheasti kirkua, suututti se karhua, niin että se paiskasi pitelemänsä pojan sangen voimakkaasti maata kohden ja alkoi häntä siinä vanuttaa. 

Poikain huudon kuultuaan kiiruhtivat aikaihmiset paikalle ja koettivat houkutella Mirskaa pois pojan kimpusta. Kun houkutukset eivät auttaneet, lyötiin nuorta karhua. Silloin heräsi siinä pedon luonne. Se alkoi vihaisesti mylviä ja yritti karata lyöjän päälle.

Mirska otettiin nyt miesvoimalla kiinni ja sidottiin lujilla köysillä pappilan päärakennuksen seinustalla olevaan pylvääseen. Tästä vankeudesta sen mieli enemmän ärtyi. Kun päivällä ei muistettu sille ruokaa toimittaa, särki se keskiyöllä lähellä olevan kuistin lasiset seinät. Kuistissa säilytettiin maitoja ja muita ruokia. Mirska ne söi tahi muuten lahmasi. Rangaistukseksi sulettiin hänet vanhaan tyhjään riiheen, johon hänelle annettiin niukalta ruokaa, ja jossa hän makasi yli talven kämmen suussa. Kun häntä keväällä yritettiin sieltä irti laskea, karkasi hän ensiksi lähellä olevan hiehon päälle. Silloin hän sai kuolettavan luodin otsaansa. 

Syntyperäinen valtaan päässyt raju luonne vei Mirskan turmioon. Samuli suri syvästi ystävänsä kovaa kohtaloa.

Kuvat ja totuus?

Kun viime elokuussa selailin vuoteen 1792 ajoitetusta käsinmaalatusta karttakirjasta esiin kuvan

totesin sitä tuttaville jakaessani "Oiskohan niin, että ruotsalaisen näkemystä Hollannista 1700-luvun lopussa ei kandee ottaa ihan tosissaan?" Olin varma, että piippujen pituus oli liioiteltu. Olen siitä varma edelleenkin, mutta tällä viikolla Nationalmuseumin kokoelmakuvastossa kohdatussa Samuel Klingenstiernan muotokuvassa tyyli on huomattavasti realistisempi, mutta piippu lähes yhtä pitkä. Oliko tuollaisia kuitenkin?

Käsialatunnistuksen testausta pyynnöstä

Museoviraston valokuva
konekäsiteltynä

Ei, ei minua henkilökohtaisesti pyydetty testaamaan, enkä kuulunut edes kohderyhmään, joka oli rajattu ihmisiin, jotka tuntevat "Suomen historiaa ja kulttuurihistoriaa ajalla 1870–1917". Mutta tietokanta on verkossa, joten...

Kysessä on SKS:n käsinkirjoitetun tekstin tunnistuksen kokeilu, jossa testausaineistona on Eliel Aspelin-Haapkylän päiväkirjat. Testausohjetta seuraten aloitin nimihausta. Aspelin-Haapkylä ei ollut kirjoittanut mitään koneen tunnistamaa Kokemäestä, mutta Hohenthal tuotti osuman Lennartin oikeudenkäyntiä koskien. Konteksti oli selvä hakutuloksesta, jossa oli esillä tusina sanaa ennen ja jälkeen eikä mukana ollut nähdäkseni kuin yksi kirjoitusvirhe.

Pettymyksekseni Aspelin-Haapkylä ei ollut tehnyt havaintoja Töölöstä tai Hesperiasta tai viertotieltä. Ehkä olisi ennen testailun aloitusta pitänyt tarkistaa, missä mies asui. Siirryin geneerisemmälle linjalle ja hain sanaa historiallinen. Kesäkuulta 1905 konetunnistus tuotti pätkän

Harvain on sotaa käyty , jonka maailmin historiallinen merkitys on suurempi. Mitä Venäjään tulee saattaa jo varmaan ennustaa sen tuottavan perikadon tämän maan kehitystä niin kauan järruttaneelle autokratiselle ja byrokratiselle hallitusjärjistelmälle , joten ehkä juuri siitä slävilaisen maailman vapaus on luettava

Inan mömmöä, mutta kun on kyse suomesta ja olen tottunut vastaavaan, en edes tarkistanut alkuperäistä. Aspelin-Haapkylä hahmotti Venäjän-Japanin sodan merkityksen aivan oikein, mutta ei todennäköisesti arvannut, että autokraattinen hallinto korvautuisi toisella ja kolmannella.

Testausohjeessa todettiin, että "Ennen hakujen tekemistä voi olla hyvä vilkaista, minkälaisista asioista koeaineistossa puhutaan." Allekirjoitan täysin. Vaikka teen rutiininomaisesti hakuja hyviin sekaviin kokonaisuuksiin, kuten Kansalliskirjaston digitointeihin ja kv-kirjakantoihin, tällaisen pienemmän lähteen hyödyntämisessä olisi pitänyt olla jotain ymmärrystä kirjoittajan elämästä ja kiinnostuksenkohteista. Eli käsitys siitä, mitä teemoja päiväkirjassa voisi olla.

P. S. Aspelin-Haapkylän tekstit ovat olleet lähtökohtina tai käytössä blogiteksteissäni

• Huonoille teille joutuneet tyttäret (21.5.2014)
• Pitäjänkirjurin vaimo ja rippikirjan suhde todellisuuteen (5.1.2016)
• Nuori historianharrastaja 1860-luvulla (6.1.2016)
• Muoto- ja muistikuvista (7.1.2016)
• Kuva-arkit ja -kulttuuri (17.3.2016)
• Näyttelijättären totuuksien selvittelyä (11.7.2016)
• Muotokuvaajia 1800-luvun alkupuolella (20.4.2017)
• Sofia Nordenkraftin elämästä (24.9.2018)
• Naisakatemia (16.11.2018)

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1830-32

Savonlinnalainen kauppias Ivan Kusnetzoff ja renki Johan Loikain pelastivat postiljooni Ronisen alaikäisen pojan hukkumiselta. Kustzkoff sai keisarilta tapahtumaan sopivan hopeisen mitalin (eli hengenpelastusmitalin) ja Loikain 100 ruplaa rahaa. (FAT 29.4.1830)

Viaporissa asuva ja itsensä elättävä talonpoika Peter Vasileff, joka oli kotoisin Krutzan kylästä Kostroman kuvernementissa, oli ollut niin antelias Viaporin ortodoksista seurakuntaa kohtaan, että keisari palkitsi hänen hopeisella mitalilla. (FAT 12.8.1831)

"Alammaisuudessa tehdyn esimiesten kirjoituksen johdosta on Hänen Keisarillinen Majestetinsä samana päivänä Armoisesti tahtonut antaa Qvartermästareille Koskeinperkaus-Direktionissa Fabian Lönnqwist ja Henric Österbäck, heidän kiivautensa tähden töissä, kultamedaljan kummallekkin, tällä päällekirjoituksella: för det nyttiga, kannettavaksi S:t Wladimirin Ordenin nauhassa." (Turun Wiikko-Sanomat 15.10.1831)

Helsinkiläinen konsiittori Raget Bandli pelasti oman elämänsä vaarantaen työmies Foseliuksen kolme alaikäistä lasta, jotka lähes hukkuivat. Siksi hän sai keisarilta hopeisen mitalin, jossa oli teksti "ihmiselämän pelastamisesta". (FAT 4.11.1831)

SWL 28.12.1869

"Alamainittavilta personailta osotetun kiivauden edestä Suomenmaassa annetuissa varousvälikappaleita Cholera tautia vastaan, on Hänen Keisarillinen Majestetinsä 6 (18) p. Lokak. antanut heillen seuraavaisia palkinnoita, nimittäin: Sihtierille Keisarillisessa Lääkäri Seurassa, Lääkäri taidon Licentiatille Carl Grönlund, Kurhuonen Virkamiehelle Fredric Pihlflycht, Lääkäri taitoa opettelevaisille, Filosofian Magisterille Anders Eric Hedberg ja Candidateille Elias Lönnroth, Abraham Frosterus, Anders Herman Carger, Johan Törngren, Lars Isaac Ahlstubbe, ja Carl Backman, Kämnärin Oikeuden johdattajalle Viipurin kaupunkissa Alexander Stråhlman, Häradsskrivarille Lappveden Kihlakunnassa Hugo Ferdinand Woiwalén, Registratorille Kenraal-Guvernementin Kansliassa, Collegii Sihtierille Henric Weckman, saman Kanslian Arkivarielle Wilhelm Stewen ja Kopistalle, Collegii Registratorille Anders Davidsson, Kontuori skriwarille Vaihetus-Depositioni ja Laina Pankissa Eric Born, virkaatoimittavalle Kaupunkifiskalille Helsingforsissa Berndt Sahlberg, ja Kauppioille samassa kaupunkissa Fredric Gadd ja Gustaf Gardberg ynnä Borgareille Andsten ja Byman, itsekullenkin yhden kalliin sormuksen; ja myös CommerceRoodille Gegor Uschakoff ja Kauppioille Merkul Schuschin ja Dmitri Aleneff kullenkin kultamedealjan, ja Borgarille Löfman hopeamedaljan, päällekirjoituksella: "osotetun kiivauden edestä," kannettavaksi rinnassa, Uschakovilta S:t Vladimirin Ordenin ja toisilta S:t Annan Ordenin nauhalla; jonka ohessa viellä Hänen Keisarillinen Majestetinsä Armossa on lahjaksi antanut 500 Ruplaa Paperirahaa Nimismiehelle Suojärven Pitäjässä, Expeditionin Voudille Carl Johan Gråsten, joka niinkuin Uppsyningsmanni on kiivautensa osottanut karantäni paikalla Grossnan kylässä." (Turun Wiikko-Sanomat 3.12.1831)

Raija Majamaan kirjoittamasta Elias Lönnrot -artikkelista Kansallisbiografiasta käy ilmi, että joitakin vuosia myöhemmin "Kihlasormuksena oli keisarin antama briljanttisormus, jonka Lönnrot oli saanut ansioistaan koleralääkärinä".

Elokuun 19. päivänä 1831 Viaporissa asunut kauppiaanpoika Nikolai Jablokoff, matruusit Larion Stephanoff ja Abraham Dobrokotoff sekä talonpojat Ivan Kondratieff, Jacob Kurbatoff, Matweij Karelin, Abraham Andreijeff ja Henric Malmberg omat elämänsä vaarantaen pelastivat 5 miestä suomalaista laivastoekipaasista ja Viaporista palvelevan rengin, jotka palatessaan Helsingistä Viaporiin voimakkaassa myrskysäässä joutuivat veden varaan. Siksi Jablokoff sai keisarilta hopeisen hengenpelastumitalin ja häntä avustaneet 25 ruplaa kukin. (FAT 3.12.1831) 

Suomalaisen meriekipaasin aliupseeri Johan Berndt Dobbin ollessaan tullijahtin valvojana pelasti yhdessä miehistön kanssa venäläisen kauppalaivan Nicolay miehistön. Dobbin sai tästä hyvästä hopeisen hengenpuolustusmitalin ja miehistön jäsenet 50 ruplaa kukin. (FAT 26.10.1832)

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Helsinkiläisen ajurin muistelmia

 

Karl Henrik Gestrin (23.2.1856-21.3.1942) syntyi Kirkkonummella, mutta teki uransa Helsingin kaduilla. Gestrinin kotitilasta julkaistiin historiikki Hbl 6.10.1934, mutta siinä ei puhuta vuokra-ajurin urasta mitään. Onnekkaasti Apu-lehti näki hänet haastattelun arvoisena ja julkaisi numerossa 8/1937 melko suoraa lainausta. Lisäksi Eläinsuojelus eli Suomen eläinsuojelusyhdistysten aikakauskirja 6-7/1905 todistaa, että "vuokra-ajuri K. H. Gestrin, joka on ajurin ammattia harjoittanut Helsingissä sitte v. 1883 ja hoitanut hevosiansa hyvin." Vuosi ei aivan stemmaa muistelmaan, jossa kuvataan Kaartin lähtöä Turkin sotaan ja ajoitetaan tulo kaupunkiin suunnilleen vuoteen 1875. Otteita jutusta:

"Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä poikasena minä Kirkkonummelta Helsinkiin tulin, alotti pappa Gestrin. - Olin jo kotitalossani tottunut käsittelemään hevosia ja sen vuoksi olikin vakaa aikomukseni ryhtyä ajuriksi. 

Ensimmäisen hevoseni ostin eräällä vanhalta issikalta. Se taisi maksaa kolmesataa markkaa — hyvä hinta silloin, mutta hyvä oli hevonenkin. Kuusivuotias tamma, oikein tuliterä ja tuuliharja. Kyllä sen kanssa kehtasi Espiksen pirssiin ajaa.

Meitä taisi silloin kaupunkiin tullessani olla parisataa ajuria — joukossa harmaatukkaisia ukkojakin, jotka olivat nähneet Oolannin sodan ja Viaporin pommituksen. He ovat jo kaikki siirtyneet manan majoille, mutta heiltä minä ensimmäisen issikkakoulutukseni sain.

Markka ja viisikymmentä penniä maksoi silloin tunnin ajelu ja pienin ajotaksa oli kaupungissa 25 penniä. Sillä sai jo ajaa Kauppatorilta Hietalahteen saakka. Töölööseen maksoi kyyti kymmenen penniä enemmän ja Vanhaankaupunkiin "ookatessa" oli maksettava kokonaista neljäkymmentä penniä. Sai siinä toisenkin kerran pollea piiskalla rapsauttaa, jos aikoi kolmen markan päiväpalkoille päästä."

"Vapun aatot ja laskiaistiistait olivat siihen aikaan suurimpia juhlia - ja kyllä helsinkiläiset silloin huvitella osasivat. Me ajurit elimme sellaisina päivinä oikein kulta-aikoja. Markkoja tuli päivässä tavallisesti enemmän kuin muulloin viikossa, sillä hiukan "maistaneet" herrat olivat hyviä kyydittäviä. Kerrankin pisti muuan silkkipyttypäinen herra kouraani kokonaisen satamarkkasen ja sanoi, että ajahan nyt koko rahan edestä. 

Mikäpäs siinä. Lähdettiin ravaamaan ja kun oli parisen tuntia kaupunkia kierrelty, nukahti herra »troskaan». Minä nostin kuomun ylös ja ajelin hiljalleen iltapäivään saakka. Lopulta herra sitten heräsi ja tuumi, että onpahan jo tainnut tulla tarpeeksi ajettua — vie nyt vielä kotia! Tein työtä käskettyä ja niin oli herra hyvillään kyydistä, ettei huolinut rahasta takaisin, vaikka hänelle tarjosinkin.

Sellaisia asiakkaita ei kuitenkaan sattunut kohdallemme joka päivä." 

"Sen yön minä muistan ikäni. Olin saanut »troskaani» iloisen seurueen Kaisaniemestä — kaksi herraa ja kaksi neitiä. He käskivät ajaa Töölöön tulliin, mutta hiljaa. Ymmärsin, että kyydittävät halusivat ihailla kaunista kuutamoa ja annoin tamman kävellä omia aikojaan. Kyydittävät rupattelivat sen minkä ennättivät ja pistivät tuontuostakin vielä lauluksikin. 

Kun saavuimme sokeritehtaan kohdalle, tuli muuan posetiiviä kantava italialainen meitä vastaan. Toinen herroista huomasi hänet ja kehoitti minua pysäyttämään ajopelit. Tein työtä käskettyä, minkä jälkeen herrat pyysivät posetiivinsoittajaa kipuamaan vierelleni kuskipukille ja panemaan pelivärkkinsä käyntiin. 

Mikäpäs siinä! Posetiivari kiipesi viereeni, avasi »toosansa» ja ryhtyi kiertämään kammesta. 

Se oli herroista niin lystiä, että he kehoittivat minua ajamaan takaisin kaupunkiin. Posetiivari sai jonkun markan ja riemastui niin, että veivasi entistä suuremmalla innolla pelivärkkiään. 

Niin sitä sitten ajettiin koko yö ympäri kaupunkia. Tamma hölkytteli hiljalleen, musiikki pelasi ja silloin tällöin säestivät herrat sitä vielä laulullaan. Päivä alkoi jo valjeta, kun kyydittävät lopulta saivat kylläkseen ja päästivät posetiivarin kotiinsa. Minä sain hyvät kyytirahat ja olin tyytyväinen, sillä harvoinhan sitä sentään issikka musiikin säestyksellä ajelee..."

HS 6.6.1930

"— Paljonko hyvä hevonen entiseen aikaan maksoi?
— Neljälläsadalla sai hyvän, mutta jos viisi maksoi, oli se jo yliveto. Tavallisia kuormahevosia sai kahdellasadalla...
— Onko teillä yhä vielä ajokkeja? tiedustelimme, sillä muistimme kuulleemme, että pappa Gestrin hoitelee vieläkin hevosia.
— Ei ole enää omia, vastaa haastateltavamme hieman alakuloisena. — Neljä vuotta sitten möin viimeisen hevoseni. Alkoi jo väsyttää kuskipukilla istuminen. Tulihan siinä sitäpaitsi jo värjöteltyäkin viisikymmentä vuotta. Nyt hoitelen vain aikani kuluksi erään tuttavani hevosia...

Huomasimme vaivanneemme vanhasta jo liiaksi ja nousimme lähteäksemme."

Britan neljä avioliittoa

Brita Thomasdotter syntyi myöhempien rippikirjojen mukaan vuonna 1710 eli aikaan, jolta tuskin mistään Suomen seurakunnasta on tallella kastelistauksia. En myöskään onnistunut löytämään merkintää (todennäköisesti? ehkä?) ensimmäisestä avioliitostaan Nils Larsson Kutilaisen (s. ~1705) kanssa. Heille syntyi 15.4.1741 Anna-tytär Iisalmen Partalassa, jossa Brita tunnettiin jollain H-alkuisella sukunimellä. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Iisalmessa 1734 vihitty pariskunta "Soldat Nils Snelström" & "Pigan Britha Haloin", sillä heillekin syntyi lapsi kesällä 1741.)

Kesällä 1743 pari asui Paavolan Pehkolassa, jossa 5.7.1743 syntynyt poika sai nimekseen Nils. Kun 3.4.1745 syntynyt Brita-tytär kastettiin, isänsä merkittiin edesmenneeksi. Hän oli kuollut 5.3.1745.  

Brita Thomasdotter solmi seuraavan avioliittonsa 27.4.1746 sotilas Johan Grelsson Asproothin kanssa. He asuivat Pehkolassa, kun Johannes-poika syntyi 17.3.1747. Johanin hautausta en löytänyt Paavolasta. Brita meni leskenä 7.10.1753 naimisiin sotilas Christian Branderin kanssa. Parin Joseph-poika oli syntynyt jo 11.6.1752 Pehkolassa.

Se, että kyse on samasta Britasta, käy ilmi Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamasta Paavolan "asukasluettelosta 1755-1762", jonka suluissa on Perttusen huomautuksia.

Christer Brander 1726 (d. abt 1763)
hu Brita Thomasdr 1710 (uusi avio 8.1.1764 sivulle 20)
sv moder Anna Pehrsdr 1691 (d. ?)
son Johan Johansson Brander 17.3.1747 i Vihandi hos Anders Ojala
dr Brita Johansdr Brander 1745 hos Junelius i Brahestad
son Joseph Christersson Brander 11.6.1752 (SL) ( vuoden 1763 jälkeen sivulla 20)

Sukunimen Brander ovat saaneet molemmat Britan aiemmista avioliitosta syntyneet lapset ja Brita-tyttärelle on merkitty isäpuolensa patronyymi. Toisaalla samassa kirjassa on "pig Anna Nilsdr Kutilainen 1740 gift till Vihandi 1760". Britan tytär oli 29.9.1760 mennyt naimisiin reserviläinen Johan Johansson Widjebomin kanssa.

Britan yhteiselo Christer Josepsson Branderin kanssa päättyi Pommerin sotaan, jonne mies lähti Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantin komppanian sotilaana 33. Paikan päällä Brander karkasi Ruotsin armeijasta (tai hävisi muuten luvatta) 4.10.1760. Brita Thomasdotter ei halunnut jäädä ihmettelemään tai odottelemaan ja sai kuninkaalta 14.9.1763 luvan uuteen avioliittoonsa (Turun tuomiokapituli E I 9:175). Häänsä Pehkolan kylän Niemelän talon vanhan isännän Erik Erikssonin (s. 1701) kanssa pidettiin 8.1.1764.

Perttusen puhtaaksikirjoittama asukasluettelo 1763-1775 kertoo, että avioliitto jäi varsin lyhyeksi, sillä Erik kuoli 22.3.1766. Sekä Brita että Joseph-poikansa muuttivat vuonna 1767 Vihantiin. Joseph merkittiin siellä rippikirjaan renkinä ja Brita oli ainakin hetken ensimmäisestä (?) avioliitostaan syntyneen Annan perheessä. Myöhempi kohtalonsa on tuntematon.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Inrikes Tidningarissa 16.11.1778 julkaistuissa matkustustiedoissa Grislehamnissa oli kirjattu 10.11.1778 Suomesta tulleiksi majuri Tigerstedt ja tyttärensä. Majuri Tigerstedt on voinut olla Joroisilla asunut Georg Fredrik, joka jäi historiaan mestattuna maanpetturina. Ainakin hänen tyttärensä Lovisa Christina (s. 1762) haki runsaan kuukauden kuluttua Tukholman suomalaisessa seurakunnassa kuulutuksen avioituakseen kansliakollegion kamreeri Peter Ekmanin (s. 1722) kanssa 

Tulo Tukholmaan ja aviopuolisoiden ikäero herättävät kysymyksiä avioliiton motivaatioista. Ajolähdöstä ei näytä olevan kyse, sillä avioliiton ensimmäinen lapsi Johan Georg syntyi 8.11.1779. Lovisa Christina ei myöskään ollut tehnyt sellaista syntiä, että perheensä olisi hänet hylännyt. Dagligt Allehanda kertoi 10.11.1779, että neiti Sophia Jacobina Tigerstedt Suomesta asui kamreeri Ekmanin luona tontilla 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla. 

Sophia Jacobina (s. 1764) oli Lovisa Christinan sisko, joka oli ehkä tullut kaupunkiin auttaakseen lastenhoidossa. Hän meni myös Tukholmassa naimisiin, mutta vasta vuonna 1813. Sulhasensa oli kupariseppämestari Benjamin Grönvall eli ei ihan aatelisneidon säätyä vastaava yksilö. Mutta isänsä mestauksen jälkeen ja yli 40-vuotiaana Sophia Jacobina ei varmaankaan ollut säätynsä tavoitelluin neito.

Ja missä oli tontti 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla vuonna 1779? Tukholman kaupunginarkiston "1729 och 1810 års tomtnummer" tuntee Storgatanin varrelta kaksi tonttia 101. Toinen korttelissa Sjökalven ja toinen korttelissa Terra Nova Större. Kurkistus vuonna 1794 kuolleen kamreeri Ekmanin perukirjaan (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:317 (1795), 385) kertoo, että kyse on jälkimmäisestä. Miehellä oli erilaista maaomaisuutta kaupungin ulkopuolella eli ainakin materiaalisesti Lovisa Christinan muutto Joroisilta oli kannattanut.

Stockholmskällanin karttoja tiiraillen selviää, että Lovisa Christinan kaupunkikoti oli nykyisen Historiska museetin naapurissa. 

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1778-1779. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty.