Omenapuista

Suomen maa ei suinkaan ole kokonansa sen etuuden puutteessa, joka hedelmä-puiden istuttamisessa nautitaan. Etelä-puolisessa Suomen maassa menestyy omena-puu ja visna-puu (kirsbärin puu) ankarasti, ja meillä on omenapuun lai, joka taitaa menestyä Suomen pohjaisimmissakin maakunnissa, joka kasvaa kaikissa paikoissa, missä maa on voimakas kasvattamaan tuomia ja pihlajoita, joka kantaa vaikka pieniä, yhtähyvin varsin oivallisia ja makeita hedelmiä, vuosittain juuri runsaasti, ja joka, ylensä istutettuna huonetten ympäri, hakoin ja lihaville niittu-mäille, kasvattaisi talonpojallen raittiin ja makean syömä-kalun ja antaisi kelvollisen sekotus-aineen sekä viinan-panoksiin, että syöttiläs-eläinten ruokaan. Tätä sangen hyödyllistä omena-puun laia, joka jo puolisataa vuotta sitten Suomeen tuotiin, vaikka se vielä on aivan vähän tutuksi ja viljellyksi tullut, kutsutaan Siberian omena puuksi, kotomaansa Siberian nimeltä, joka suuri maa on Venäjän vallan aloutta pohjaisessa Aasiassa. (Almanacka 1825)

Omenapuun istuttamisesta... Hyvistä kypsistä omenoista valitaan paraimmat eli valmeimmat siemenet, pannaan väkevään mustaan multaan kukkapotissa, jossa niitä tarpeen jälkeen kastellaan. Seuraavana kevännä istutetaan ne pienet taimet väkevään ryytimaan penkkiin, tuulen käymättömälle paikalle, päivän puolelle jotakuta seinää eli tihiätä aitaa ja pidetään siinä puhtaina heinistä ja ruhkasta. Kahden vuoen vanhana istutetaan ne jälleen määrätyihin kasvupaikkoihinsa. (Lukemisia maamiehille. 3:s vihko. 1:nen vuosikerta 1849)

Hedelmäpuista Suomessa ei ole paljon mainittavaa muuta kuin omenapuu, joka paikottain kasvaa itsestäänki metsissä. Ryytimaissa menestyy se Vaasan ja Kuopion tienoihin asti vaan paraite kuitenki Suomen lahden rantamailla ja Turun tienoilla. (Lukemisia maamiehille. 2:nen vuosikerta, 1850. 5:s vihko)

Talonpoikaiset eivät luule puitten ja pensasten kasvatuksen maksavan vaivaa, eivätkä tarvitsevansa kasvutarhan herkkuja. Tämän syyn tähden saavat kasvutarhat ränstyä ränstymistänsä niistä taloista, jotka hiljakkoin ovat tulleet herras väj en hallusta talonpoikaisille. Kuitenkin on jo muutama viimeksi mainituistakin istuttanut seinuksellensa jonkun piilipuun, tikkelperin taikka viinamarja- pensaan, ompa juur joku harva omenapuunkin laittanut, joita ei sentään suurin holhota; piparuuttia, sipulia, saksankatajaa, valmuja ja muitakin vähin vaivoin saatavia kukkia nähdään usean asunnon (huonon mokinkin) akkunan alla. (Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853, Antero Wareliukselta. Suomi 1854)

P. S. Olin julkaissut leikekokoelman aiheesta myös vuonna 2015.

Röykkiöhaudan purkaja

Ernst Lampénin kirjaan Meiltä ja muualta (1919) sisältyy Särkisalon (Finby) esittely esihistoriaa myöten. 

Finbyssä tavataan kumminkin asutusta jo kolmetuhatta vuotta sitten. Sitä todistavat useat pronssikauden »jätinhaudat», jotka vieläkin koristavat korkeimpia vuorenhuippujamme. Heillä oli hyvä olla täällä Finbyssä näillä jättiläisillä. Heillä oli kapeita vesiä missä melailla vaappuvilla ruuhillaan, heillä oli kalaa kosolta, oh korkeita kallioita, mistä ruumis savuna kohosi yläilmoihin, kohti kirkasta aurinkoa. Tuntuu niin juhlalliselta, kun tietää seisovansa kumppanin viimeisen leposijan ääressä, kumppanin, joka suurien juhlamenojen vallitessa täällä korkeudessa, kuten juhannuskokko, on vähitellen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi noin 2,400 vuotta sitten. Ja haudalta tämän miehen, jolla oli niin aurinkoinen maailmankatsomus, on kaunein näköala, minkä seutu saattaa tarjota.

[...] Tieteellisesti tutkimattomia ovat nämä monet jätinhaudat Finbyssä. Kaikkia ovat osittain tutkineet uteliaat pojat ja nuorukaiset, jotka kumminkin ovat väsyneet, ennenkuin ovat pohjan saavuttaneet. Mutta eräs hauta on perinpohjin, vaikka epätieteellisesti tutkittu. 

Eräänä kauniina päivänä noin 40 vuotta sitten päättivät muutamat nuoret merikapteenit, Forsström, Uppman, Sandell edustavia nimiä, jotka kuuluvat ikivanhoihin finbyläisiin sukuihin — perinpohjin nuuskia sellaisen jätinhaudan sisustaa. He kokosivat kaikki rippikoulunuorukaiset, jotka sinä keväänä pyrkivät ripille, ja kulettivat heidät sille haudalle, mikä on lähinnä kirkkoa, Finbyn salmen luona sijaitsevan vuorenhuipun korkeimmalla kohdalla. Kapteenit tyhjensivät kunnioittavan maljan vanhan vainajan muistolle, ja rippikoululaiset tekivät työtä hiki hatussa. Vanhalle pakanalle suotiin kunnia saada toinen, vaikkapa myöhäinenkin hautausmeininki, jonka toimeenpanivat kristityt kapteenit ja katkismusta tiukkuvat nuorukaiset. He löysivät vanhuksen hiiltyneitä luita, he löysivät s:n muotoisen pronssisoljen, rahan, pronssilevyn j. n. e. Kapteenit väittävät lähettäneensä esineet Helsinkiin, mutta museomiehet väittävät, ettei mitään sellaisia kokoelmissa ole olemassa. Nykyään on vanhan »Finnin» tomu ja tuhka alttiina kaiken maailman tuulille, hänen koristuksensa ovat riistetyt ja, ikävä kyllä, kadonneet. Mutta hautapaikka on jälellä, ja kivet hujan hajan ympärillä. Sama kohtalo on tosin kohdannut useita muitakin hautoja, mutta monta on vielä koskematontakin. Ennen ei tiedetty mitään kiviröykkiöiden suojelemisesta, arkeologia oli vielä kehdossaan. Kapteenit esiintyivät täysin hyvässä tarkoituksessa.

Ainakin kapteeni Karl Forsström toimi myöhemminkin Särkisalossa hyvässä tarkoituksessa. Lampén kuvaa erityisesti hänen kaivosyritystään, mutta

vaikutuksensa ulottui vielä kaikille muillekin kehityksen aloille. Hän kohotti maanviljelyksen omilla tiloillaan malliksi muille, hän vaikutti naapureihinsa kannustavasti edistysmieliseen suuntaan. Hänestä tuli ennen pitkää saarten valitsematon päämies. Hänen neuvojaan pyydettiin, hänen esimerkkejään seurattiin. Hän hoiti kunnialla kuntansa luottamustoimia, hän kokosi kaikki yksimieliseen toimintaan harvinaisella kyvyllään vallata ihmisten mielet. Hän oli tyyni, vakuuttava puhuja sekä taloudellisissa että valtiollisissa ja sivistyksellisissä kysymyksissä. Uskonnollisesti herkkänä hän ankarasti vaati nuhteetonta järjestystä kunnassaan. Kun hän tarttui kynään ja ajoi asiata, teki hän sen selvyydellä ja johdonmukaisuudella, joka saattoi antaa syytä luuloon, että kynänvartta hoiteli syvästi oppinut mies. Kyvyltään, käytökseltään ja ulkomuodoltaan hän oli synnynnäinen johtaja, Finbyn vapaan perintötalollisen jälkeläinen niin kaukaisilta muinaisajoilta, kuin kirjalliset muistiinpanot voivat ilmaista. 

Maakirjakartoista kuultua

Tapahtumat alkavat palata fyysisiin tiloihin, mutta vielä ehdin eilen nauttimaan etäyhteyksin ruotsalaisen maanviljelyn historiaan keskittyvän seminaarin sessiosta. Sen aiheena oli Clas Tollinin uutuusteos Sveriges kartor och lantmätare 1628 till 1680. Från idé till tolvtusen kartor. Kirjaan on dokumentoitu tulokset tutkimusprojektista, jonka pääaineistona olivat Riksarkivetin maakirjakartat. Tästä käy jo ilmi tutkimuksen ja kirjan ilmeinen ongelma, josta minun ei onneksi tarvinnut änkyttää på svenska kysymystä, sillä edellinen ehti sen esittää. Suomi ei ole mukana, sillä ruotsalainen rahoittaja ei halunnut maksaa ja suomalaista ei löytynyt. Tiedä sitten, kuinka aktiivisesti jälkimmäistä on yritetty etsiä.

Minä en ole lukenut kunnolla omaa maanmittauksemme historiaa, joten en tiedä, missä määrin Tollinin kirja tuo meille uutta. Kiitos heikkojen lähtötietojeni, itse opin kyllä asioita. (Ja etäyhteys mahdollisti kivasti kuvakaappaukset...)

Ensinnäkin Tollin esitteli maakirjakarttoja aiempaa kartoitusta. Rasmus Ludvigssonin vuonna 1559 tekemät (kokoamat?) kartat kuninkaankartanoista toivat mieleen Jakob Teitin valitusluettelon kartat, joita Tollin ei maininnut. Näissä ei vielä nähty tarpeelliseksi suurta tarkkuutta eikä pohjoinen ole välttämättä yläreunassa.

Tiedossa oli myös Svean hovioikeuden aktien joukossa olevia rajakarttoja, joista näytetty esimerkki muistutti lähinnä lintuperspektiivistä piirrettyä panoraamaa. Terveellistä oli muistaa, että varhaisimmat kaupunkikartatkin ovat vasta 1600-luvun alusta ja näissäkin pohjoinen voi olla missä reunassa hyvänsä.

Maakirjakarttojen esikuvat ovat todennäköisesti Englannissa, Alankomaissa ja Saksassa. Tuntui hyvältä idealta, että Tukholmassa olisi "näkyvyys" koko maahan.

Maakirjakarttojen alku on huhtikuussa 1628 Anders Burelle annettu kuninkaallinen määräys, jonka perusteella hän aloitti maanmittarien koulutuksen, johon valittiin ei-aatelisia. Ensimmäinen 6 oppilaan ryhmä aloitti 1628 ja vuonna 1634 oli 12 maanmittaria. Nämä piti samaisen määräyksen perusteella lähettää maakunntiin tekemään karttoja. Vuodesta 1634 toiminta yhdistyi tuolloin luotuun lääninhallintoon. 

Mutta karttojen tekoa johdettiin Tukholman kuninkaanlinnan kamarista, jossa annettiin valtakirjat ja määräykset. Maanmittarit (ainakin siis varsinaisen Ruotsin puolella) tekivät kesät mittauksia ja konsepteja. Maanmittarin mukana oli auskultantti ja yksi tai kaksi apupoikaa. Talvella kartat piirrettiin puhtaaksi ja sidottiin pitäjittäin "geometriksi maakirjoiksi". Talvella tai varhain keväällä maanmittarit kerääntyivät kuninkaanlinnaan keskustelemaan edellisen kauden kokemuksista ja saamaan uudet ohjeet. Nimenomaan tämän käytännön osalta olisin kaivannut tietoa Suomea mitanneiden läsnäolosta tai -olemattomuudesta. 

Konsepteissa on jäljellä mittauslinjat ja myös muita merkintöjä, joiden kautta projektissa saatiin uutta tietoa työn käytännöstä. Kuten kartoituksen järjestelmällisestä etenemisestä yhdessä pitäjässä ja siitä, ettei sateella työtä voitu tehdä, sillä paperi olisi hajonnut. Muuten kirjallisia lähteitä on vähän. Luonnollisestikaan karttatutkimuksen puitteissa ei ole käyty läpi kaikkien mitattujen alueiden tuomiokirjoja, joten lausunto täysin sopuisasta yhteistoiminnasta viljelijöiden kanssa jäi mietityttämään.

Tollin vaikutti yllättyneeltä siitä, että maanmittareista muodostui nopeasti sukupiirejä, joissa pojat jatkoivat toimessa ja virkaveljet naivat tyttäret. Kuitenkin ajalle tyypillistä niin pappien kuin käsityöläisammattilaisten piirissä. Maanmittarit olivat toki maaseudulla uusi ryhmä, joka haki paikkaansa.

Puhtaaksipiirrettyjen karttojen tietosisältö vaihteli tekijän mukaan. Yhtä kiinnosti/huvitti merkitä humalatarhatkin ja toista ei. Karttojen luotettavuus/tarkkuus kyseenalaistettiin jo omana aikanaan todeten, että mittausten teko oli jätetty apupojille.

Suomessa maakirjakarttoja ei ole joka kylästä eikä joka pitäjästäkään. Puutteita jäi myös kattavuuteen varsinaisen Ruotsin puolella ja loppujen lopuksi vain puolesta tiloista tehtiin kartta. Karttojen tekointo alkoi vähetä, kun kruununtilat kuningatar Kristinan kaudella vähenivät eli (jos oikein ymmärsin) tulivat läänitetyiksi aatelisille.

Lisää varhaisia palovakuutuksen ottajia

Nykyisen Suomen alueen palovakuutusten listaus jatkuu numeroista 1501-1750 (*). Siinä missä edellisestä 500:sta kertyi 32 suomalaista vakuutusta, nyt puolta pienemmässä otoksessa on 28.

Kertauksena, että Riksarkivetilla on digitoituna palovakuutuksia ja niiden karttoja ja Centrum för näringslivshistoria on digitoinut rakennusarviointeja ja karttoja. Ainakin varhaisten vakuutusten osalta hakutulokset ovat sivustoilla samat ja olen merkinnyt säilyneet ja digitoidut kaksi kappaletta listaan. Panu Savolaisen esityksistä tiedän, että Turun palovakuutuksia on Turun kaupunginarkistossa.

Ote Jokioisten kartanon palovakuutuskartasta

N:o 1505 Tull-Förwaltaren Thurings gård i Helsingfors

N:o 1514 Notarii Publici och Kongl. Hof-Rätts Advocaten Mobergs Enkas Fru Rebecka Mobergs, samt

N:o 1515 Borgmästaren Synnerbergs gårdar i Åbo.
N:o 1516 Handelsmännerne Alexander och Arvid Planmans Gård i Åbo

N:o 1517 Controleuren J. F. Kreugers Gård i Helsingfors
N:o 1554 Handelsmannen Sjöstedts Gård i Åbo
N:o 1587 Hökaren Cawén

N:o 1588 Fabrikören Steens

N:o 1589 Handelsman Bremens

N:o 1590 Slagtaren Nymans

N:o 1591 Hökaren Cajanders och 

N:o 1592 Stads-Betjenten Salmbergs Gårdar i Åbo

N:o 1597 Handelsman Roos Gård i Åbo

N:o 1600 Borgmästaren Stichaei i Helsingfors
N:o 1602 Färgaren Bredenbergs och 

N:o 1603 Guldsmeden Handstedts Gårdar i Uleåborg

N:o 1612 Guld- och Silfwer-Arbetaren Wahlbergs Gård i Helsingfors

N:o 1639 Handelsman Jerwells Gård i Uleåborg, och 

N:o 1640 Handelsman Silfwerdahls Gård i Lovisa.
N:o 1648 en Riebyggnad på Jockis Gård i Tawastehus Län, Nedre Sexmäki Härad och Tammela Socken, tilhörig General-Majoren och Landhöfdingen Willebrand [digitoitu]

N:o 1653 Landshöfdingen Baron Muncks Gård i Tawastehus

N:o 1669 Handelsmannen Gestrins Gård i Åbo
N:o 1686 Åbyggnaden på Capitainen Krabbes Gård i Paloniemi By, Lojo Socken och Nylands Län [digitoitu]

N:o 1696 DomProsten Cavanders

N:o 1697 Jouveleraren Modins och 

N:o 1698 Sadelmakaren Hillboms Gårdar i Åbo
N:o 1725 Kopparslagaren Sundbergs Gård i Tawastehus

N:o 1748 Afl. Mantals-Commissarien Gummeri Arfwingars Gård i Åbo

(*) Inrikes Tidningar 1793-04-12, 1793-06-11, 1793-06-19, 1793-10-16, 1793-10-25, 1793-12-17, 1793-12-18, 1794-02-19

Kuturouvan kahdet hautajaiset

Hugo Simberg
Kansallisgalleria

Uudessa Suomettaressa "Tositapauksia"-otsikon alla 23.1.1887:

On niitä tositapauksia kaikellaisia. Ne, jotka eivät todeksi usko tätä juttua Kuturouvasta, kysykööt sellaisilta, jotka tämän vuosisadan alussa olivat Helsingin asukkaita, ne ne kyllä sen muistavat.

Kuturouvan tunsi siihen aikaan jokainen helsinkiläinen. Hänen oikeata nimeään tuskin kukaan tiesi, Kuturouvaksi tahi Kutufruksi häntä vaan nimitettiin. Hän oli vanha, köykkyselkänen eukko, jonka kurja ulkomuoto ja repaleiset vaatteet ihmisten sääliä herättivät. Hyvien ihmisten armoleivälläpä hän itseänsä elättikin.

Oli hänellä sentään ollut parempiakin päiviä. Niin kauan kuin talon-omistaja Strömgren eli, oli Kuturouva hänen uskollinen palvelijansa, melkeinpä perheenjäsenensä. Suojelijansa kuoltua sai Kuturouva hänen leskeltään pienen kamarin pesuhuoneen vieressä omiin hoteisiinsa, jossa hän sitten vaivaiseksi tultuaan itsekseen hiljalleen asua kähnysteli. Pian kuoli kuitenkin talon emäntäkin ja isännäksi tuli aivan outo, tuntematon. Tämä ei kuitenkaan kehdannut ajaa Kuturouvaa pois hänen komerostaan, vaan siellä hän yhä vastedeskin pysyi. 

"Kuka se tuo oli?" kysyi häneltä eräänä päivänä talon isännän piika nähtyään erään naisen hänen luotaan lähtevän.

"Se on minun sisareni tytär", vastasi eukko, "tullivahti Nygrenin vaimo".

Siitä päivästä sai Kuturouva usein kuulla sellaisia kysymyksiä kuin: "miksi ette mene sukulaistenne luo asumaan?" ja "luuletteko te ijänkaiken siinä asua saavanne?" 

Mutta kun ei häntä suorastaan ajamaan tultu, asui hän rääsyineen pesuhuoneen viereisessä kamarissa vielä pari vuotta, kunnes isäntä eräänä aamuna sai kuulla, että Kuturouva oli vihdoinkin kuollut. Kohta lähetti hän sanan tullivahti Nygrenille, käskien häntä korjaamaan pois sukulaisensa jäännökset. 

Isännän suureksi ihmeeksi ilmaantui samana päivänä useita muitakin sukulaisia vainajan rääsyjä "kronimaan". Jotta saataisiin jos mahdollista edes hautaus-rahat, päätettiin pitää heti pesänkirjoitus. 

"Ehkä eukolla olisi ollut sentään joku rahasumma piilossa", arveltiin. Kutsuttiin lakimies sekä talon isäntä saapuville ja ruvettiin etsimään. 

Huone oli juuri niin suuri että viisi, kuusi henkeä sinne mahtui. Mutta huonekaluja ei vainajalla ollut kuin laudoista kyhätty vuode, pöytä ja pari tuolirania. Nurkassa riippui muutamia vaatteen tapaisia, ainoa vainajan vaatekerros. Niistä herätti paksu monin kerroin paikattu alushame erittäinkin huomiota. Ruvettiin tarkastamaan vainajan omaisuutta. Vaatteille ei voitu panna mitään arvoa. Sänkyvaatteita katselemaan ruvetessa huomattiin, että se oli ollut vainajan säilöpaikkana, alusen alla oli lankakeriä, mattorääsyjä y. m. Rahoja ei mistään löytynyt. 

"Mitä täällä lie?" huudahti äkkiä rouva Nygren, joka oli tuota paksua alushametta likemmin tarkastellut. Hän tunsi siinä vuorin välissä olevan jotain ratisevaa. — Vuori purettiin, ja mitä ihmeitä! Sieltä löydettiin kallisarvoinen seteli, ensin yksi, mutta tarkemman tarkastuksen jälkeen useampia. Ja nyt alkoi uusi perinpohjainen tutkimus. Kaikki paikat purettiin hameesta, kaikista vaatteista revittiin vuorit, alunen tyhjennettiin ja nuuskittiin tarkoin ja yhäti tuli uusia seteleitä näkyviin. Lankakerien sisästäkin löydettiin rahaa. Vieraitten kummastus oli suuri, mutta suurempi sukulaisten riemu. Talon isäntä oli taasen kiukuissaan siitä, että oli vainajan ilmaseksi kattonsa alla asua antanut.

Kun vihdoin viimein kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat oli etsitty, luettiin rahat ja niitä oli yhteensä yli 800 riksiä. 

Tuli hautauspäivä. Kitsaat sukulaiset eivät raatsineet vuokrata ruumisvaunuja, vaan asettivat kirstun — huokeimman minkä saivat — vuurmannin täriseville rattaille. 

Lähdettiin liikkeelle ja kuljettiin pitkin Tavastikatua nyk. Nikolainkatu Senatintorille. Uteliaita kokoontui surusaattoa katsomaan. 

"Ken olisi uskonut tuota niin rikkaaksi", kuiskasi yksi katselijoista. 

"Kylläpä ne ovat hävyttömiä ne perilliset, kun eivät edes kunniallisesti hautaan eukkoa saata", sanoi toinen. 

"Ahneus, ahneus", sanoi kolmas.

Äkkiä seisautti vuurmanni hevosensa ja näytti hämmästyneenä kuuntelevan jotakin. 

"Mitä nyt!" kysyivät kaikki. 

Vuurmanni ennätti tuskin roimata ohjaksellaan hevoista, kun hän taasen seisautti ja hikoilemaan ruveten hyppäsi maahan rattailtaan. 

Ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen kauhistuneina mokomasta raakuudesta.

"Ettekö kuule!" kiljasi vuurmanni. Ja toden totta! kirstusta kuului koputusta.

"Anna mennä vaan!" komensivat sukulaiset, mutta eräs herrasmies, joka oli soisottunut uteliaisuuttaan tyydyttämään, vaati että kirstu oli avattava. Pastorikin yhtyi häneen, vaikkei hän oikein pitänyt sopivana hautajaisten tällaista keskeyttämistä. 

Kirstu avattiin, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi nousi vainaja istumaan, ruveten kummastuksella katselemaan ihmisjoukkoon. 

Siihen keskeytyivät hautajaiset. 

Kuturouva sai rahansa takasin sitten kun niistä hautajais-kustannukset oli pois otettu, ja hänen kiukkuansa lisäsi vielä se, että talon isäntä rupesi vast'edes häneltä hyyrymaksua vaatimaan. 

Ommellessaan revityitä vaatteitaan ja kokoonpannessaan vanhaa rakasta alushamettaan, manaili hän usein ahnaita sukulaisiaan. Kun hän kahdeksan vuotta sen jälkeen uudestaan kuoli, ei sukulaiset enää uskaltaneet kirstua vuurmannin täriseville kärryille panna, vaan kannettiin se varovasti hautaan. Mutta kun hautajaisten jälkeen rahoja ruvettiin etsimään, ei niitä enää ollutkaan entisissä piilopaikoissaan. Turhaan repivät sukulaiset vihoissaan hänen rääsyjään. Missä rahat olivat, sen salaisuuden vei vainaja mukanaan maan poveen.

Aika uskomattomalta kuullosti, mutta totta Helsingissä oli ainakin samasta teemasta Köyhäinapua saaneen kistu.

Täydennysosia ylioppilaita huoltaneista matameista

Pari vuotta sitten huomasin kaunokirjallisessa kehystarinassa ylioppilaita palkkiota vastaan passaavat matamit. Myöhemmin olemassa olonsa vahvistui muistelmasta ja palasi mieleen porttööreistä. Tämä(kin) naisten ansaintakeino on muuten pakoillut dokumentaatiota, mutta laitan muistiin kolme uutta havaintoa näin syyslukukauden alkaessa.

Ensinnäkin tehdessäni kesäksi blogipostauksia Helsingin pelistä tuli sen varhaisessa eli vuoden 1870 painoksessa vastaan ruutu 54: "Tässä tulee neitsy Karolla, joka vielä vanhalla iällänsä tuo ruokaa portöörillä ylioppilaille. Hän passasi setääsi, kun tämä oli ylioppilas. Anna vanhalle matamille 3 markkaa. Se ei ole liiaksi, koska hän kaksi viikkoa on saanut tuoda kotia päivällisenne. "

Karollan kädessä on tietenkin porttööri.

Tekstuaalisesti rikkaampi lähde on Viipurissa 1848 ilmestynyt Serkukset, alkuperäinen Jutelma. Ulla-tätiltä. Jollain tavalla on selvitetty, että nimimerkin taakse kätkeytyi Pietari Hannikainen, joka opiskeli Helsingin yliopistossa. Eli vaikka tarinassa eletään Turussa ennen paloa ja yliopiston muuttoa, se kertoo todennäköisemmin matameista 1830-luvun Helsingissä.

Serkukset on simppeliä fiktiota, jossa päähenkilö on hyvis ja matamina itsensä ja tyttärensä elättävä tätinsä pahis. 

Muutamia vuosia sitte, tuntemattomista syistä mieheltänsä hyljätty, oli ruvennut pesemään vaatteita ja palveloimaan nuoria herroja. Aamusta varain ja illalla myöhään nähtiin hän aina liikkeessä, millon kantava ruokaasteita, millon kiiltävää pientä kahvipannua sekä vakkoja lumivaltoisin vaatteinensa, pait monta muuta lukematonta askaretta. 

Kyse ei todellakaan ollut siitä, että hoidettavat ylioppilaat olisivat asuneet matamin luona. 

Hultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen mäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palveluspaikkoja kuin milloinkaan ennen. Pian koko päivän täytyi Saaran viettää herroinsa palweluksessa, jotka olivat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päivä piti hänen juosta Aningaisesta "Opsalvuoriumin" luokse, sieltä Hämeen kadulle, Piispan kadulle ja takasin Puokalamäelle ja viimeksi vielä kahteen paikkaan Aningaisessa. 

Matamit olivat selvä osa yliopistokaupungin elämää:

Joulun pyhät olivat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta pääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoivat kaupungille uuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit etsivät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja, koulupojat kävelivät parvissa kaduilla. Isät etsivät huotavaa majaa ja ravintoa lapsillensa sukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksivat Magisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakivat uusia tuttuja palvellakseen; tee-, kahvi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet kävelivät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saanut tavallisen elonsa ja liikkeensä. 

Kolmanneksi Paul Fogelbergin kirjassa Johan Josef Fogelberg - från hantverkarson i Åbo till kyrkoherde i Helsinge (2019) Fogelberg aloittaa yliopisto-opintonsa Helsingissä helmikuussa 1844 yhteiskortteerissa toisen varattomaan ylioppilaan Otto Rehnforsin kanssa. Fogelbergin oman muistelman mukaan

... bolagisterna hade från ett spisqvarter betingat sig sina middagar på portör, en half portion för dem båda tillsammans, som deras uppasserska, hvilken betjenade också andra studenter, dagligen bar till dem. (s. 31-32)

Uusi sana: uppasserska, ehkä tietoa vielä löytyy lisää. 

Hailuodossa 1671 syntynyt Michael

Muistitietoon perustuen Michael Michelsson syntyi vuonna 1671 Hailuodossa. Tätä ei voi kirkonkirjoista tarkistaa eikä myöskään saman tallentajan tietoa, että Michael vuonna 1700 vei vihille lesken Limingasta. Leskellä oli ennestään kaksi lasta ja avioliitossa syntyi kolme yhteistä.

Nämä kolme lasta ja vaimo jäivät liekkien uhriksi, kun venäläiset polttivat kotitalon. Michael onnistui pakenemaan metsään, jossa liikkumalla hän vältteli vihollisen joukkoja kaksi vuotta. Kolmantena vuonna hänet saatiin kiinni ja vietiin Venäjälle. 

Sieltä Michael onnistui kahden suomalaispojan kanssa pakenemaan ja pääsi palaamaan kotiseudulleen. Näki kuitenkin järkeväksi jatkaa matkaa Länsipohjaan, jossa hän asettui Skellefteån tienoille. Siellä hän elätti itsensä joitakin vuosia omalla viljelyksellään ja muina aikoina kalastuksella itsellisenä ollessaan.

Michael jäi leskeksi vielä kahdesti ja solmi neljännen avioliittonsa vuonna 1759. Hän oli 90-vuotias, kun avioliitossa syntyi poikalapsi. 

Michael kuoli kevättalvella 1778 ja haudattiin toisena pääsiäispäivänä.

Näin kertoi Inrikes Tidningar 12.10.1778.