Algot Niskan sisko

Kuvia tanssitaiteilija Aina Niskasta löytyi SLS:n Flickr-kansiosta. "Algot Niskan listasta" etsin ja löysin tietoa pari vuotta sitten.

Lapsuus Helsingissä sata vuotta sitten

Ajanvietteeksi lainaamani vanha nuorten-/lastenkirja Kinkkalaiset tulevat (1944) yllätti iloisesti. Kirjailija Terttu Pajunen-Kivikäs osoittaa esipuheensa Kirsi-tyttärelleen ja kertoo, että kyseessä on kirja "oman äitisi elämästä".

Siis muistelma 1900-luvun alusta kalliolaisen tytön näkökulmasta. Tämä kasvaa ohuen opuksen aikana lapsesta aikuisuuden kynnykselle. Kerronta vei mukanaan arjen pienissä draamoissa. Suomen historiasta vilahtaa maailmansodan alku ja jääkäriliike, mutta kirja loppuu ennen vuotta 1918.

(Kallion kundeja pian vuoden 1918 jälkeen Ebeneser-säätiön kokoelman valokuvassa. Flickr CC-BY-2.0)

Vaikka muistelma tuntui rehelliseltä (lukuunottamatta nimimuutoksia) kaipasin lisätietoa Pajunen-Kivikkäästä "verifioidakseni" siitä edes jotain. Wikipedia-sivunsa oli niukka, mutta syntymävuosi 1898 ja -paikka Helsinki ainakin sopivat.

Lisätiedon toivossa lainasin Pajunen-Kivikkään nimellä asiasanoitetun kirjan Mekin olemme ollet nuoria. Nuorisonkirjailijat esittäytyvät. Se osoittautui laihaksi kirjaksi, jossa kolmisenkymmentä kirjailijaa esiteltiin matrikkelitekstillä ja lyhyellä tarinalla/lainauksella. (Olisi pitänyt lainata uudelleen se tuore nuorisokirjailijabibliografia, josta Terttu Pajunen-Kivikkään viime talvena muistiin laitoin.)

Lyhyet tarinat olivat enimmäkseen kirjailijoiden lapsuusmuistoja. Siis lisää muistelmia, mutta harvoissa oli minua kiinnostaneita yksityiskohtia. Pääpoikkeuksena Uuno Erland Kivistö (s. 30.3.1891), jonka koti

oli Ruoholahdessa Lastenkotikadun "Sadanmarkan villoissa". Jokaisella perheellä oli oma puutarhansa. Talon takana lapset saivat leikkiä kallioisella aukeamalla. Hautausmaan luona alkoi metsä. Kesäiset retket lähisaariin antoivat vaihtelua, ja nykyisen Hiekkarannan paikalla käytiin marjassa. Iltaisin näki pitkäkoipisen lyhdynsytyttäjän juoksevan seipäineen sytyttämässä lyhtyjä, kintereillään ihaileva poikajoukko, joista moni toivoi suurena pääsevänsä tällaiseen hauskaan virkaan, niiden joukossa minäkin.

Näiden jatkoksi sopii mainita Ylen historiasarjojen tuore sarja Lapsuus 100 vuotta sitten, jossa muistelevan Martta Salmela-Järvisen kirja Kun se parasta on ollut: lapsuuden muistelmaton on jäänyt mieleen antoisana näkymänä menneeseen. Sarjan toisessa jaksossa Kullervo Linna kertoo myös lapsuudesta Helsingissä.

Hopeavyöt - katso kuvat!

Tänään pitää palauttaa aineellisen kulttuurihistorian kurssin "opintopäiväkirja", jonka piti olla jotain muuta kuin luentoreferaattia. Omani on katsaus hopeavöihin. Sitä tekiessä tunsin olevani heikommalla jäällä kuin historiantutkimuksessa muuten. Kuulemma mukavuusalueen ulkopuolelle meno kehittää.

Toisaalta pääsin hyödyntämään vuosikymmenet kehitettyä "tiedonhaku internetistä" -osaamistani, varsinkin hopeavöiden kuvia etsiessäni. Niitä alla tulosteni tiivistelmänä, kiinnostuneet saavat kyllä lukea varsinaisenkin tekstin.

Euroopan keskiajalla "hopeavyöt" olivat (usein/ainakin) parimetrisiä kangas- tai nahkaremmejä, joihin oli kiinnitetty hopeakoristeita ynnä muuta.

Tanskassa on tallella 1400-luvun alkuun ajoitettu versio, jossa nauha on leveämpi ja koristeet ohuita palkkeja.

Keskiajan lopussa/renesanssiaikana esiintyi myös kokometallisia pitkiä ketjuja vöinä.

Samoihin aikoihin on tehty vöitä, joiden suorakulmaiset osat on yhdistetty saranoin. Eräänlainen jatke kangasvyölle, jossa neliömäisiä koristeita?

Ruotsissa ja Suomessa säilyneiden vöiden levyt vaikuttavat raskaamman tyylisiltä. (Kuvat Ruotsista, tutusta syystä.)

Mutta kirjallisuuden mukaan renesanssille tyypillisimmässä vyössä oli litteää ketjua ja suorakulmaisia laattoja. Milloin yhtä enemmän ja milloin toista.

Suomessa 1570-luvulla tehdyssä inventaariossa erotellaan hopeavyöt vyöstä, jossa kangaspohjalle on kiinnitetty hopeakoristeita, joten oletukseni/johtopäätökseni on, että 1600-luvun tuomiokirjoissa perittyt ja pantatut vyöt ovat näitä renesanssiajan kokometallisia ketjuja ja/tai levyjä. Jos museot olisivat merkinneet muistiin esineiden painon (joka tuomiokirjoissa tyypillisesti mainitaan) olisin päässyt hieman pidemmälle päätelmissäni.

Yhteinen ystävämme Pasi

Tuulispään 38/1909 kannessa on Heino Aspelinin kuva otsikolla "Kahden suurmiehen kohtaus Köpenhaminassa" ja alatekstillä "Pasi Jääskeläinen ja Charles Kjerulf". Molemmat sopivat sarjaan miehiä, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Charles Kjerulf saa selityksensä tanskan kielisestä Wikipediasta: säveltäjä ja kirjailija.

Pasi Jääskeläisen mahdolliset verkko-osumat hautautuvat elävän kaimansa tietojen alle. Sanomalehtiarkisto (tietenkin) pelastaa. Jääskeläinen paljastuu kansanlaulajaksi ja kanteleensoittajaksi. Hänestä kirjoitetaan etunimellä ja epämuodollisesti. Kotimaan konsertin arvio sanomalehdessä Terijoki 13.11.1909 tuo mieleen oman aikamme poptähdistä kirjoitetut jutut:

Päivänpaisteisiksi ovat aina muodostuneet nämä Pasin lauluillat. Niinpä nytkin. Ilo niissä isäntänä keikkuu, riemu riehahtelee ja hyvän tuulen aurinko säteilee jokaisen silmistä. Kun katselet odottavaa yleisöä, näet hymyn piilevän suunpielessä. Iloinen ilta nyt vietetään, se näkyy jokaisen ohjelmana.

Pasi astuu esille. Sama harmaa puku, samat suomalaiset paulakengät. Musta parta ja tukka ovet hiukan harmaassa. - Niin, Pasi ei ole enään poikamies. Hänellä on se oma "priki Hilma Efrosiina" ja "kamari laulaja". Posket ovat yhtä punakat, silmät yhtä hyvätuuliset kuin ennekin. Yleisö paukuttaa käsiää, riemuitsee.

Kansallisbiografian enimmäisten rivien mukaan Pasi olikin "aikansa suosituimpia suomalaisia". Vapaasti on verkossa luettavissa Samuli Paulaharjun Pakina Pasi Jääskeläisestä ja Tahtipuikko-blogin katsaus Pasi Jääskeläinen - Suomalaisen populaarimusiikin kantaisä, johon on linkitetty ääninäytteitäkin.

 Tuulispää 49-51/1911

P. S. Tämä teksti on odottanut julkaisua niin kauan, että Ilpo Ahola ehti Pasia jo nostaa esille omassa blogitekstissään. Hän oli löytänyt Jokamiehen viikkolehden vuonna 1910 järjestämän äänestyksen "Kuka on Suomen merkillisin mies ?, jossa Pasi pärjäsi hyvin.

Köyliönjärven ympäri (2/2)

Eilinen selostus lauantain retkestä päättyi Yttilään. Sieltä matkaa jatkaessa olisi tieltä voinut poiketa hakemaan ja katsomaan rautakautista kalmistoa, mutta kun tuli se yksi jo heti aluksi nähtyä.

Eli seuraava pysäys oli Kuninkaanlähde. Mikähän tämän laajan ja kirkasvetisen lähteen nimi oli ennenkuin Kustaa III kunnioitti sitä läsnäolollaan juhannuksena 1775? Sitä ei infokyltti kertonut.

Kylläkin paljasti, että "lähteen laskuojan varrella on ollut kaksi vesimyllyä, joista toinen on vielä jäljellä". Tämä piti paikkansa ja myllyn seinässä oli lisää tekstiä. Vuonna 1958 haastateltu myllyn omistaja, joka oli ostanut sen vuonna 1903/1905, oli purkanut "rakennuksen ja laitteet kokonaan" . Hän ei osannut kertoa paljoakaan myllyn aiemmasta historiasta.

Tämän jälkeen oli aika jatkaa Köyliönjärjen länsirntaa pohjoiseen päin. Autonkuljettajani teki pienen koukkauksen ja näytti missä isotätini ja miehensä olivat asuneet ja opettaneet.

Köyliön keskustassa kävin katsastamassa lähietäisyydeltä Emil Cedercreutzin patsaan, joka on paljastettu 10.7.2004 torpparivapautuksen 80-vuotisjuhlan yhteydessä (infotaulunsa mukaan). Sitten juotiin kahvin taustalla pilkottavassa Villa Linturissa, joka on (kai, ei infotaulua) taidemaalari Into Linturin entinen kotitalo. Taiteilijan maalauksia oli myynnissä yhdessä huoneessa hinnoin, jotka ovat kymmenkertaisia verrattuna Helsingin huutokaupassa Linturin töistä maksettuihin. Kaikki ei ole kaupungissa kallista.

Villa Linturista kipitin kadun toiselle puolelle tarkistamaan, että Räisälä-keskus tosiaan oli kiinni. Tämän museo jäi siis näkemättä. Sen lähistöllä on (infotaululla varustettuna) Aimo Tukiaisen Lalli-patsas, joka keihäs kädessään vartioi Kirkkosaareen tältä rannalta vievää tietä.

Suurella mielenkiinnolla odotin retken viimeistä kohdetta, joka oli Tuiskulan torpparimuseo. Miten tuotaisiin esiin torpparin arki? Jännitys säilyi loppuun asti, sillä tieltä museon peitti kesäteatterin katettu katsomo.

Sen läpi käveltyämme olimme aika tavallisessa ulkomuseossa. Museon palkkaa nauttiva opas ei kerännyt sisäänpääsymaksua ennenkuin autonkuljettajani sitä alkoi tyrkyttämään.

Viime tingassa hän totesi, että voisi kyllä avata luhdinkin. Emme halunneet aiheuttaa hänelle moista vaivaa kun oli sadekin juuri alkamassa. Tuskin sieltäkään olisi löytynyt sen erityisempää torppariuutta, jota päärakennuksessa oli päiväpulkan verran.

Museokokemus oli siis melko surkea. Sen pelastus oli pieni paikallisopas, joka liittyi seuraamme parkkipaikalla. Hän selosti omia näkemyksiään ja totesi museossa olevan tylsää se, ettei mihinkään saa koskea.

Köyliönjärven ympäri (1/2)

Viime lauantaina oli pitkin Suomea "avonaisia" kyliä. Olin käymässä Kokemäellä ja katselmoituani Satakunnan tarjonnan, suuntasin autonkuljettajani kanssa Köyliöön. Älysin onneksi kurkata Aikamatka Satakunnassa -sivustolle, jonka kohdetiedoilla retki täydentyi mukavasti.

Aloitimme arkeologisesti Tuhkanummen rautakautisesta kalmistosta. Se sijaitsee aivan tien vieressä ja on merkitty tienviitan lisäksi muistomerkillä, aidalla ja infotaululla, joten tällä kertaa en eksynyt enkä jäänyt ihmettelemään olinko löytänyt oikeaan paikkaan. Infotauluun piirretyt esinelöydöt (veitset ja keihäänkärki) tekivät minuun vaikutuksen.

Sitten Pyhän Henrikin pyhiinvaelluskohteeseen eli Kirkkokarille. Tai ei oikeastaan, sillä emme lähteneet soutamaan tuuliselle järvelle vaan katsoimme suunnilleen oikeaan suuntaan.

Luulin, että tämä oli Harjavallan Lallin kiven tapainen höpö höpö-kohde, mutta perusteelliset infotaulut vakuuttivat, että saarella oli keskiajalla rakennus (kappeli?), jonka arkeologisissa kaivauksissa on löytynyt rahaa ja värillistä lasia.

Sitten poikkesimme saarella, jossa nykyisen kirkon lautaseiniä juuri pestiin. Tarkistettuamme, että istotätini ja hänen miehensä hauta oli ennallaan, emme lähteneet hakemaan saaren rautakautisia kalmistoja vaan jatkoimme Köyliönjärven itärantaa eteenpäin.

Yttilän kylässä oli ohjelman mukaan auki "museokoulu ja suutarinverstas", joista jälkimmäinen kuvassa yllä. Sisällä ei ollut ketään, vaikka ulkona olleissa kylteissä luvattiin opastusta.

Ensimmäiseksi kokemassani huoneessa oli museoesineitä pitkin ja poikin. Osassa merkintöjä. Osa ei liittynyt kouluun eikä mikään suutariin.

Suutarinvertas löytyi sitten talon toisesta huoneesta. Kuvia alla. Ilman opastajaa tästä ei (tietenkään) saanut mitään tolkkua. Oliko kyseessä jonkun tietyn suutarin työvälineet? Milloin niitä oli (viimeksi) käytetty?

Suutarin tarvikkeiden takana oli myös pulpetti. Oliko museokoulu tässä? Ilmeisesti ei, sillä pihapiirin toinen rakennus oli vanha koulu, jonka luokkahuoneessa oli esillä vanhoja opetustauluja ja luokkakuvia.

Hieman hämmentävä kokemus, jota olisi voinut kohentaa suuni avaaminen ja kysymyksien esittäminen paikallisille.

Tunnelmat Viipurissa 1701-1703

Kirjoittaessani tuoreen kirjani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-1722 ensimmäistä lukua mietin olisiko muutama vuosi sitten keräämistäni London Gazetten sotauutisista apua kaupungin tunnelman tavoittamisessa piiritystä edeltävänä aikana. Luovuin tästä enkä muistanut (!) ollenkaan Kungliga Biblioteketin tarjoamia varhaisia sanomalehtiä, joista olen vasta poiminut Helsingin laivaliikennettä.

Tämä lähde palasi mieleen vasta kirjan mentyä painoon, joten onneksi (?) Post- och inrikes tidningar digitointi oli loppunut vuoteen 1705. (Mutta lehti ilmestyi myös sodan aikana?!)

1701

1702

1703