Lumipyryn varalle

Jos tänään lunta on maassa ja aurinko paistaa niin mallia talvihupailulle ohessa kirjasta Kvinnans bibliotek. Uppslagsbok för hemmet (1908). Mutta jos tänään tulee lunta vaakasuoraan, niin voi jäädä sisälle ja tuijottaa tietokoneen ruutua. 

1) Kansallisarkistossa pidetty Suomen valtiopäiviä 1863 – 1864 monipuolisesti valaiseva luentosarja tulee hiljakseen YouTubeen katseltavaksi ja kuunneltavaksi. (Edelleen toivon, että Arkistolaitoksen kanavaa ylläpitäjä tekisi videoista soittolistan.)

2) Helsingin yliopistolla on YouTube-kanava. Sen julkaisulinjaukset eivät videoiden selailulla selvinneet, mutta ainakin mukana on "Syyslukukauden 2010 kestänyt viikottainen luentosarja länsimaisen taidemusiikin historiasta"

• Barokki
• Romantiikka; Beethoven
• Klassismi, osa 1/2
• Klassismi, osa 2/2; Beethoven
• Romantiikka; Chopin & Listz
• Wagner, osa 1/2
• Wagner, osa 2/2

Ja sama englanniksi?

• 1st Lecture On Music History in General | Music
• 2nd lecture Baroque period | Music history: style
• 3rd lecture Classical Style | Music history: style periods
• 4th lecture Viennese Classicism: Beethoven |
• 5th lecture: Beethoven (continued): Symphonies |
• 6th lecture: Richard Wagner: Life | Music
• 7th lecture: Nibelungen Ring | Music history: style

3) Kouvolassa toimivan Mediapajan YouTube-kanavalla on runsaasti paikallishistoriaa

4) Ulkomaan kieliin vaihtaen. Historian kirjoituksesta omalla tavallaan olennaista kertovat

• Are There TWO Nikola Teslas? | Idea Channel | PBS Digital Studios 
• Horrible Histories Anglo Saxon Chronicle 
• History vs. Andrew Jackson - James Fester 
• The Art of Portrait Photography | Off Book | PBS Digital Studios  

5) Amerikkalaisesta historiatietoudesta kertoo surullisenhauskasti Ask A Slave: The Web Series. Suomessa asiat paremmin, onhan?

6) Cracked on hupi kanava, mutta hauskuudessa on pointtinsa.

• The Awful Truth about Movies 'Based on a True Story' 
• 8 Famous Movies That Are Saved by Historical Inaccuracies 
• If Disney Cartoons Were Historically Accurate - Disney Musical Parody
• If Movie Westerns Were Historically Accurate 
• The Invention of Last Names | Stuff That Must Have Happened
• The Invention of the Most Underrated Modern Technology | Stuff That Must Have Happened
• Why Popes Dress Like That | Stuff That Must Have Happened

Sesonkityöläisen seurassa

Kirjaston tietokannasta sokkona varaamieni muistelmien helmiin kuuluu Matti Lahdenmäen Sesonkityöläisen päiväkirja (1937). Se onnistui vangitsemaan ensimmäisellä virkkeellään: Synnyin vuosisadan vaihteessa Pohjanmaan lakeuksilla sellaisessa kylässä, jossa ei ollut yhtään onnellista ihmistä.

Lahdenmäki on SKS:n kirjailijamatrikkelin mukaan syntynyt Ylistarossa 3.2.1900. Kertomuksensa mukaan hän menetti äitinsä pienenä lapsena ja kasvoi mummonsa kasvatuksessa, kunnes 12-vuotiaana palkattiin renkipojaksi.

Ylistarosta Lahdenmäki lähti metsä- ja satamatöihin pohjoiseen. Hän muutti Helsinkiin ilmeisesti 20-luvulla, jolloin asunto-ongelmia ratkaistiin yksityisyritteliäisyydellä.

"... kun joku yritteliäs kansalainen sai haltuunsa huoneen ja keittiön, niin hän osti romukaupasta puoli tusinaa patjoja ynnä muita tarpeellisia makuuvälineitä. Siten oli mahdollisuus vuokrata huone kalustettuna ainakin neljälle miehelle ja ottaa vielä yhden asumaan keittiöön oman perheen kanssa."

Lahdenmäki sivisti oma-aloitteisesti itseään opiskelemalla työväenopistossa, Työväen akatemiassa ja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Sitten iski lama.

"Kun vein viimeisen kunnollisen pukuni panttikonttoriin, oli minun esiinnyttävä "haalareissa." [...] Sen jälkeen [...] en pitänyt renessanssiajan kirjailijain nimien tietämistä yhtä tärkeänä kuin aikaisemmin. Siksi katsoin sopivaksi erota lopullisesti korkeakoulusta ja siirtyä täydellisesti työttömien seuraan."

Moni Lahdenmäen ajatus koulutuksesta ja työstä on tuttu nykypäivästä. Hänen aikanaan "hallitus on määrännyt komitean tutkimaan työttömyystilannetta" ja tämä sai aikaan mietinnön, "jossa todettiin, että talvella on työttömiä enemmän kuin kesällä", joten "annettiin viralliselta taholta sellaisia ohjeita, että kesätöitä olisi säästettävä talveksi". Vastikkeellisesta työttömyysturvasta haaveilevien kannattaisi lukea Lahdesmäen kuvaus tietyömaasta, jossa ei ansainnut edes ruokarahoja.

Lahdenmäen kirja kosketti toisin kuin Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20, jota selailin vain sen verran, että tunnistan teemojen yhteneväisyyksiä. Historian perspektiivi helpottaa ymmärtämistä?

Tunnelmakuva: Tuulispää 43/1908

Kielivähemmistöistä pari näkökulmaa

Aamun Hesarissa oli hyvä juttu suomalaisista, jotka eivät osaa englantia, vaikka "kaikki suomalaiset" osaavat. Piikki sydämeeni, sillä olen sortunut turhan usein täällä lainaamaan itsestäni mielenkiintoisia alkuperäistekstejä ja jättänyt suomenkielisen referaatin toisinaan kokonaan tekemättä.

Sanomalehdistä ja englanninkielestä puheen ollen... Amerikkalaisten sanomalehtien selailusta on jäänyt happanemaan linkki, joka sopii teemaan. Minnesotan St. Paulissa ilmestyvä Daily Globe kertoi 9.10.1878 paikallisen oikeuden käsittelemistä jutuista varsin yksityiskohtaisesti.

Ongelmaa oli aiheuttanut väkivallasta syytetty John Abrahamson, joka ei osannut kuin suomea. Kaupungista ei ollut löydetty tulkkia. Parhaaksi mahdolliseksi ratkaisuksi oli löydetty ruotsinkielinen, joka ymmärsi suomea, jota olisi pystynyt kääntämään ruotsiksi, joka olisi puolestaan pitänyt tulkata englanniksi. Ennen kuin ketju saatiin toimimaan mies kutsuttiin veljensä kuolinvuoteen ääreen. Puolustusasianajaja ei siis ollut voinut keskustella syytetyn kanssa ennen oikeudenkäyntiä. Tuomari esitti tarkistuskysymyksen Abrahamsonin englannin kielen taidosta, johon puolustusasianajaja vastasi

Next to nothing. There are settlements of Finns at Okato and Calumet. He can and has said so much: "Calumet, go." "Okato, go." But, may it please your honor, I can't go.

Amerikan oikeusjärjestelmästä voi olla montaa mieltä, varsinkin historiallisesti. Mutta tässä tapauksessa se toimi niin asiallisesti, ettei käsittelyä jatkettu ilman tulkkia.

Ja tulkeista kun tuli puhe. SKS järjestää huhtikuun alussa seminaarin Romani, saame ja viittomakieli – suomalaisia vähemmistökieliä. Kaikki ovat lämpimästi tervetulleita, mutta viittomakielisten pitää ottaa oma tulkki mukaan, sillä järjestäjille ei moinen idea ole tullut mieleen. Tuntuu aika ikävältä ajatukselta, että enemmistö puhuu vähemmistöstä, joka ei pysty osallistumaan keskusteluun ilman henkilökohtaista tulkkia.

Lehtileikkeiden joukosta

Hesari kertoi 14.2.2014 Kaurismäen Kristiina-elokuvan kuvausten alkaneen Turun linnassa, joka on lavastettu Tre Kronor -linnaksi. Turun linnan blogissa annettiin ymmärtää, että "Kristiina seurueineen on palannut Turkuun". Miten voi palata jonnekin, jossa ei ole ollut? Lisäksi blogissa kerrottiin, että

Ensi vuoden alkupuolella, samoihin aikoihin elokuvan ensi-illan kanssa Isossa linnantuvassa avataan yleisölle Kristiinan elämänvaiheista kertova näyttely. Se esittelee myös elokuvan tekemistä ja siinä käytettyjä pukuja, lavasteita ja muuta rekvisiittaa.

("Marsalkka Mannerheimista suunnitellaan jälleen uutta elokuvaa", kertoi HS 16.2.)

Mari Koppisen lauantaiesseessä (HS 15.2.) käytiin läpi Kanteleen historian vaiheita 1800- ja 1900-luvulla. Lopetuksena "Yksi asia on silti varmaa: ei kantele mihinkään ole häviämässä." Himmler oli osa tekstiä ja samassa lehdessä on pieni nosto Ylen Strada-ohjelmasta: Suomen museoissa voi olla natsien ryöstämää taidetta.

Talvella lukemani brittiläisen museokirjan yksi kohde oli pakkausten museo. Suomessa sellaiseen olisi ainekset Veli Kosken kokoelmassa, joka on yleisölle auki kesällä Keuruulla. "Koski kerää vanhoja ruokapakkauksia: kahvipaketteja, jauhopusseja, maustepurkkeja, karkkiaskeja, teepakkauksia." (HS 27.2.)

Suomen kuvalehti 9/2014 totesi, että "suomalainen ei tiennyt miltä Suomi näytti ennen kuin näki maisemat kuvapostikorteissa". Jutun kirjoittajan mukaan 1800-luvun lopun kuvalehdistä oli "turhaa haeskella" maisemakuvia. Olen itse niitä kyllä löytänyt ja jossain välissä ne ilmaantuivat myös koulukirjoihin, kuten Topeliuksen Maamme-kirjaankin. (Viimeistään vuoden 1876 painokseen.)  Mutta postikortit saattoivat kyllä olla edellä?

Yliopisto-lehden numerossa 2/2014 pääsivät ääneen historioitsija Mikko Majander ja Markku Kuisma. Jälkimmäisen essee käsittelee historian merkitystä ja loppuu

History matters, amerikkalaiset sanovat. Uskokaa edes amerikkalaisia.

Samassa numerossa esitellään antropologi David Graeberin ajatuksia, joita olisin ollut mielelläni kuuntelemassa tammikuussa, kun mies vieraili Helsingiss'. "Tehtaiden tai mikrosirujen olemassaolo ei tarkoita, että poliittiset tai yhteisölliset mahdollisuudet olisivat muuttaneet luonnettaan."

Edelleen samassa lehdessä haastateltiin äskettäin väitellyttä Salla Jokelaa Haaksirikkoisten patsaan vieressä. "Nykyään moni turisti tuskin eksyy ennen tärkeänä pidetyn patsaan juurelle." Minä manguin lapsena mummon ja enon sitä etsimään. Muistaakseni emme löytäneet. (Piirros patsaasta Tuulispäästä 9.9.1904) Jokelan väitös Tourism, Geography and Nation-Building : The Identity-Political Role of Finnish Tourism Images luettavissa verkossa.

Hesarin sunnuntaisivut 9.3. tulvivat historiaa. Putin esiteltiin historioitsijana, joka "on jäljittänyt omia sukujuuriaan aina 1700-luvulle Moskovan lähistölle". Ilkka Malmberg kertoi aukeaman verran Krimin sodasta. Liisa Suvikumpu sai kolmen sivun tekstimainokset tuoreelle kylpyläkirjalleen. Kehräysharrastus pääsi esille. Malmberg eli hehtaarillaan aikaa sata vuotta sitten. Saska Saarikoski kuvitteli miten historiakirjassa 16 vuoden kuluttua kerrotaan nykyisestä mediamurroksesta. Kulttuurisivujen ensimmäinen juttu oli otsikoitu "Historia näkyväksi" ja käsitteli taiteilijoita Patrik Söderlund, Visa Suonpää ja Juha Vitikainen, joiden töiden "pitää perustua huolelliseen tutkimukseen ja arkistotyöhön".  Niillä myös arvioitiin Ville Hytösen runokokoelma Sotaraamattu, jossa "viittaukset historiaan sulautuvat synkän romanttiseksi kuoroksi, jossa kuolleiden äänet kaikuvat kumpujen yöstä".

Lisäkertomus yo-kirjoituksista vanhaan hyvään aikaan

Maanantainen postaus yo-kirjoituksista (jossa ei ollut juuri yhtään omaa sanaani - korrelaatio?) tuli jaetuksi useamman henkilön toimesta Twitterissä ja saavutti tavanomaista suuremman lukijakunnan. Sain jopa lukijareaktioita:

@K_KM_K @ylehistoria Olipa mainio löytö! Jaoin heti opettajasivullani. Osattiin sitä ennekin!
— Aira Roivainen (@ARoivainen) March 10, 2014

@K_KM_K @ylehistoria Jo on ollut otsaa. Yo-kirjoitusaineistoa murtautumalla?! Ja vielä 1900-luvun alkupuolella.
— Saara Hirvonen (@SaaraHirvonen) March 10, 2014

Haa. Muillakin kuin minulla on taipumusta nähdä entisajan ihmiset pikku pyhimyksinä, jotka ovat oleellisesti meitä moraalisempia. En ehtinyt samana iltana miettiä selitystä tälle ilmiölle, sillä käsissäni oli E. Bonsdorffin muistelmakirja Elämän varrelta. Serendipiteettisesti siinä oli tarinaa ylioppilastutkinnosta vuonna 1859. Bonsdorffin kuvauksen mukaan ainekirjoitukseen

"tutkittavat ottivat mukaansa vanhoja aineita, ja usein oli onni niin suotuisa, että niiden avulla saattoi kokeen suorittaa. Ja paljon yhtäläisyyttä ei mukanaolleiden ja kirjoitettaviksi annettujen aineiden aiheella tarvinnut ollakaan."

Tästä esimerkkinä Bonsdorff kertoo koulutoverinsa suorituksesta. Porvoon kymnasisti Herckman "oli pistänyt saappaanvarsiin kokoelman aineita". Yksikään ei sopinut annettuihin tehtäviin, joiden joukossa oli mm. "Kaarle XII:n elämä ja sotaretket". Herckmanin saappaanvarressa ainoa historiallinen aine oli "Muhammedin elämästä", joten

"pani hän sen kirjoituksensa pohjaksi, muutti Muhammedin nimen Kaarle XII:ksi ja sovitteli Mekka- ja Medina-nimiin, mitä vähän muisti Kaarlen sotaretkistä. Tutkijalautakunta oli ihmeissään siitä, että Herckman niin huonosti osasi historiaa, mutta kun aine oli stilistisessä suhteessa moitteeton, kävi se täydestä." 

Näin siis saatiin aikaan vakavia vastuunkantajia yhteiskuntaamme. Kaarlo Karin piirros "Eräs luonnontieteilijä" Tuulispäästä 4.9.1903.

Aiemmin tässä blogissa: Ylioppilastutkinnoista 1800-luvulla sekä 30-luvun keltanokkien elämää.

Akselin ateljeessa kuultua ja nähtyä

Tarvaspäässä oli viime sunnuntaina tapahtumapäivä, jossa "kerättiin muistoja Akseli Gallen-Kallelan sähköiseen puhelinmuistioon". En ole saanut otetta Haloo Akseli -sivustosta, joten lähdin muistojen luovuttamisen sijaan kuuntelemaan sen esittelyä sekä paneelikeskustelua "Art, archives & commons".

Paneelikeskustelusta vain kaksi poimintaa. Sanna Marttila totesi kulttuuri-insituutioiden avoimuuden esteenä olevan tekijänoikeudet ja raha, mutta ennen kaikkea itse organisaatio. Tove Ørsted SLS:stä kertoi Flickr-avautumisen onnistuneen yli odotusten. Ihmiset ovat osallistuneet ja organisaatio saanut näkyvyyttä. Uusien kuvien määrän rajoitteena on kommenttien hyödyntämiseen kuluva työaika.

Sivusto Haloo Akseli avautui kuukausi sitten. Sen lähtökohtana on AGK:n puhelinmuistio ja tarkoituksena tehdä profiilisivut hänen verkostonsa jäsenille. (Joista oheisessa SLS:n Flickr:ssä jakamassa valokuvassa AGK:n kanssa Imatran koskella Louis Sparre ja Albert Edelfelt.)

Museolla selvisi, että sisällön syöttö on vasta alussa ja tämä selitti hämmentynyttä oloani sivuston ääressä. Hyvänä esimerkkinä sivusta, jossa on sisältöä, esiteltiin Emil Wikström. Sitä katsoessa esittelijä totesi kuvatekstien kaipaavan lisää tekstiä. Ainakin kuvien lähde olisi siinä mukava nähdä.

Aineiston syöttävät museon työntekijät ja pääosa siitä tulee museon arkistosta, ymmärtääkseni. Tällä hetkellä esillä on enimmäkseen valokuvia, joita voi jakaa sosiaalisen median kanaviin. Lataamisesta eli hyödyntämisestä toisaalla en älynnyt kysyä eikä se näytä kuuluvan toimintoihin.

Sivuston infotekstin mukaan kyseessä on "open access digital archive", mikä ei ole yksiselitteinen ilmaisu. Infotekstiä voisi olla enemmänkin (ja myös suomeksi). Ellei sitten ole tarkoitus saada lisää hämmentyneitä surffareita Tarvaspäähän asti.

Henkilökunta kerää tietoja manuaalisesti. Esimerkiksi Wikipediasta, johon alusta olisi voinut olla vahvemmin integroitu? Tai käyttää linkitettyä dataa? Mitä enemmän sisältöä sivustoon tuodaan, sitä enemmän se vaatii päivitystä. Riittävätkö resurssit?

Arkistojen avaaminen henkilöiden näkökulmasta vaikuttaa hedelmälliseltä lähtökohdalta. Tarjoaa museolle mahdollisuuden levittää vaikutusaluettaan? Mutta ollaan myös luomassa (museokäynnillä tehtyjen havaintojen perusteella) museon omaa hiekkalaatikkoa. Taas.

Ei vielä, mutta ehkä lähitulevaisuudessa sivustolla on lomake, jolla suuren yleisön jäsenet voivat tehdä sisältöehdotuksia. Suoraa muokkausmahdollisuutta ei annettu spämmin pelossa. Eli: avoimuus on vieläkin pelottavaa.

Suomen ylioppilaskokelaista v. 1909

Tänään alkavien kevään ylioppilaskirjoituksien kunniaksi (?) Tuulispäästä 11/1909 sen oheista kansikuvaa selventävä Esitelmä Suomen ylioppilaskokelaista v. 1909. (Pidetty v. 2009.)

V. 1909 täytyi Suomessa käydä 8 tahi 9 vuotta koulua, ennenkuin saattoi alkaa pyrkiä yliopistoon. Koulunkäyntiä pidettiin yleensä ikävänä. Ne oppilaat, joiden vanhemmat eivät asuneet koulukaupungissa, virkistivät itseään juomingeilla ja kortinpeluulla ja nukkuivat aamutunnit joko kotonaan tahi luokalla. Ne oppilaat, joilla oli vanhemmat kaupungissa ja jotka muuten luonnostaan olivat vakavia, olivat n. s. "siivoja oppilaita", jotka aina saivat ahkeruudessa ja tarkkaavaisuudessa 10 ja joiden luku niihin aikoihin oli alkanut käydä yhä pienemmäksi.

Kun ylioppilaskirjoitukset lähenivät, alkoi koululaisille ankarat valmistukset. Siivot oppilaat istuivat kotonaan ja lukivat. Mutta muut, jotka mailmaa kokeneina tiesivät, kuinka rajoitettu ihmisjärki on, puuhasivat ahkerasti saadakseen tietää ylioppilaskirjoitukset jo edeltäkäsin. He suunnittelivat sisäänmurtoja ja postinryöstöjä, tekivät tuttavuuksia professorien piikojen ja tyttärien kanssa ja koettivat kaikilla mahdollisilla tavoilla saada kirjoituksista selkoa.

Erittäin suurta huomiota herätti v. 1909 Viipurissa tehty sisäänmurto. Ylioppilaskokelaita murtautuu klo 2 yöllä kouluun aikoen rehtorin kansliassa jäljentää kirjoitukset. Onnettomuudeksi sattuu koulun vahtimestari vielä olemaan valveilla. Hän alkaa ajaa nuorukaisia takaa. Nämä pujahtavat kellarinluukusta kadulle, yksi heistä joutuu poliisin käsiin ja niin on koko aije tullut ilmi. Tapaus herättää suurta pettymystä ja mielipahaa koko maan ylioppilaskokelaissa.

Tämmöistä tapahtui tuhkatiheään. Oppilaat puuhasivat ilomielin, saadakseen salatietä kirjoitukset ja suuri oli heidän riemunsa kun he siinä onnistuivat; Silloin he aina tunsivat, etteivät olleet turhaan käyneet koulua ja ylpeinä he kotonaan aina sanoivat kirjoituksista tultuaan: "Minä olen varmasti läpi."

Kirjoitusten kestäessä oli valvovien opettajien pettäminen hyvin tärkeä asia. Sitä varten oli vuosikymmenien kuluessa kehitetty erinäisiä menettelytapoja, joiden luetteleminen tässä kävisi liian pitkäksi. Sanomme vain, että valvovia opettajia säännöllisesti aina petettiin, ja että he olivat siihen tottuneet.

— Entäs kokelaiden siveellinen minä? Entä heidän omatuntonsa?

Näin kysynee joku.

Niin, niitä ei ollut olemassa. Asianlaita oli se, että ylioppilaskirjoitukset olivat vuosikymmenien kuluessa perin juurin hävittäneet omatuntokäsitteen. Ei niin, ettei oppilailla yleensä olisi olut omaatuntoa. Päinvastoin saattoivat he olla kaikin puolin kunnon nuorukaisia. Mutta mitä ylioppilaskirjoituksiin tulee, niin silloin omatunto heille sanoi: "Sinun täytyy mennä läpi millä tavalla tahansa!"

Näin olivat olot v. 1909. Virkeä toiminta vallitsi silloin ylioppilaskokelasten kesken. He tunsivat yhteisyydentunnetta ja taistelivat kaikki urheasti yhteistä vihollista, ylioppilaskirjoitusta vastaan, kammoamatta mitään keinoa sen voittamiseksi.

Huolimatta ylioppilaskirjoitusten elvyttämistä rikollisten taipumusten iduista, tuli useimmista kokelaista, omituista kyllä, kunnon kansalaisia ja rehellisiä ihmisiä. Tietysti moni, huomattuaan kuinka pettäminen on hauskaa ja hyödyllistä, jatkoi edelleenkin samaan suuntaan ja kehittyi vähitellen roistoksi. Mutta kuten sanottu, eivät kaikki sentään. Tästä seikasta lankeaa tietysti ansio kansan synnynnäiselle kunnollisuudelle, jota ei millään voitu saada horjumaan, ei edes joka vuosi kahdesti tapahtuvilla ylioppilaskirjoituksillakaan.

Palkittuja opettajia vuonna 1895

"Uudenkaarlepyyn Soklolin kylän, kyläkoulun opettajalle Erik Olinille, joka on syntynyt 1829 samassa pitäjässä, köyhänä talonpojan poikana, ollen ensin karjapoikana. Äiti opetti hänet lukemaan, mutta oppi itse 18 vuotisena kirjoitustaidon siten että lumeen taikka hietaan merenrannalla piirusti kirjoitettujen kantoluettelojen mukaan. Ainoa koulu jossa on käynyt on rippikoulu ja kaksi kuukautta A. Svedbergin koulussa Munsalassa.

Kutsuttiin 1859, jolloin oli 30 vanha, lastenopettajaksi kotikylään, kehitti omasta päästään muistuneen opetustapansa luku- ja kirjoitustaidossa, tuli tunnetuksi ja kulki neljässä pitäjässä kylästä kylään oleskellen 4 viikkoa joka kylässä ottaen 20 penniä viikossa opetuspalkkaa joka oppilaalta. Keskitulo oli 24 vuoden kuluessa 162 mk. vuodessa ja vapaa ruoka.

Hän on opettanut noin 3000 oppilasta lukemisessa, kirjoittamisessa, uskonnossa, raamatun historiassa,luvunlaskussa, maantiedossa, kartan piirustuksessa, laulussa ja piirustuksessa luonnon mukaan. Oppilaat häntä hyvin rakastivat. Hän oli naimaton. Herätys hänen nuoruutensa aikana synnytti häneen harrasta jumalanpelkoa. Ainoa julkinen tunnustus, mikä hänen osakseen on tullut, on, että hän on saanut Raamatun lahjaksi. — Kansakoulu ja seminaari tulevat täydentämään hänen vaatimatonta työtään; heinäkuulla 1892 täytyi hänen heikkonäköisyyden ja kivuloisuuden takia lopettaa opetustoimensa palveltuansa kansaansa nöyryydessä 32 1/2vuotta."

(Verkossa luettavissa J. L. Birck: Erik Olin och hans byskola. En österbottnisk tidsbild från 1800-talet  )

"Toinen kunniapalkinto annettiin Miina Aalbergille, joka 25 vuotta on ollut kiertävänä opettajana Kalvolassa, ja joka on vanhanpuoleinen, varaton, kristillismielinen vaatimaton ja vähän huomattu. Tarkempia elämäkerrallisia tietoja hänestä ei vielä voida antaa."

Tekstilainaukset: Uusi Suometar 15.1.1895
Tunnelmakuva Tuulispää 1.12.1905 Antti Faven
Tausta: Tammikuun 14 p:vän rahasto