lauantai 23. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Jouluksi olut

 Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan jouluvalmisteluja kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Sitten alkoi toinen touhu.

Oli vielä tehtävä maltaat jouluolutta varten.

Ohrat otettiin tiinuun likoamaan muutamaksi vuorokaudeksi, jonka jälkeen ne nostettiin kyniin. Kynissä niitä joka päivä pestiin; yksi käsillänsä sekotti ja toinen kaatoi vettä. Tämä vaikutit, että ohrat pysyivät aina kosteina ja raittiina. näin tehtiin niin kauan kuin ohrat oikein hyvin itivät, niin että olivat kauniita, paksuja kähäräpäitä.

Sitten vietiin ohrat saunan parveen, jossa ne hajoitettiin levälleen, ja alettin lämmittää. Kun ohrat alkoivat imeltyä, sekotettiin ne ja koottiin vähän paksumpaan, lyötiin löylyä aika lailla, annettiin olla löylyssä noin puolen päivää. Aijai, kuinka niistä tuli imeliä! Sitten ne taas levitettiin ohueen ja alettiin kuivata aina joskus sekottaen. Lämmön täytyi silloin olla tasainen ja kuivaava, ei löylylämmin. 

Kun maltaat olivat ihan kuivat, pantiin ne säkkeihin ja vietiin myllyyn, joka omalla peltotöyryllä korkeana ja komeana seistä törrötti. 

Maltaat jauhettiin karkeiksi, ja silloin mylly oli mielissään, tuppasi menemään semmoista vauhtia, että täytyi kääntää ja ottaa siipiluukut pois, eikä sitä sittenkään voinut ihan tuuleen kohdastaan kääntää, täytyi pitää vähän syrjittäin. 

Senjälkeen alkoi oluen teko. Yhtenä päivänä tämä valmistui, että seuraavana päivänä sai panna tynnöreihin. 

Suuri muuripata oli täynnä kuumaa vettä. Jauhot eli maltaset pantiin isoon tiinuun, johon vähitellen padasta kaadettiin kuumaa vettä, joka kerran perästä pantiin tiinun kansi tarkasti kiinni.

Jonkun ajan perästä otettiin neste tiinusta vähitellen pois ja pantiin toiseen tiinuun jäähtymään.

Ravat pantiin kyniin, joissa pohjalla oli tikut ja niiden päällä kauran olkia - ravat tulivat päällimmäisiksi. 

Sitten valettiin rapain päälle katajavettä niin kauan, kun niistä makua lähti. Näin saatu neste kiehautettiin myöskin ja pantiin jäähtymään. 

Viimeksi pantiin molempiin osiin vähän keitettyä humalavettä, ja sitten kun olut oli tarpeeksi kylmää, pantiin käyte ja molemmat tiinut sekotettiin yhtä voimakkaaksi. 

Aamulla olikin olut jo käynyt niin että oli parasta panna se tynnöreihin, joita oli kolme - jouluksi kaikkein isoin tynnöri, uudeksi vuodeksi ja loppiaiseksi oli vähän pienemmät. 

Kun olut oli tynnöreissä, lyötiin runtit tarkasti kiinni ja heti pantiin vahva taikinaiskos runtien ympäri, ettei pääsisi väljähtymään.

Kun olutta sitten tuotiin kaksikorvaiselle katajatuopilla pöytään, kuohui vaahto ihan korvien tasalla. Kun syödessä ryyppäsi tätä mehua, oli se niin voimallista, että ihan rupesi väsyttämään; mutta perästä tuli hyvä olo ja vahvuuden tunne.

Oli se todellakin hyvää ja makeata tämä omatekoinen jouluolut, kun se oli kotoista alusta alkaen, maltaat kotipellon antamia - vieläpä kotimyllyn jauhamiakin... Ja kuta vanhemmaksi olut tuli, sitä voimallisempaa se oli. Loppiaistynnöri oli jo niin vahvaa, että täytyi vähän vedellä sekottaa, jos aikoi sitä janoonsa juoda. 

Jouluvalmistuksiin kuului myöskin huoneiden pesu. Isotupa ensin, sitten kammarit, kaikki pestiin ja puhdistettiin parhaalla tarkkuudella. 

Vielä meni pari päivää leipomiseen ja talkkunoiden tekoon. 

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 12430.10.1928 NO 12613.11.1928 NO 13231.01.1929 NO 1321.03.1929 NO 34 B08.08.1929 NO 8717.08.1929 NO 9124.08.1929 NO 9427.08.1929 NO 9529.08.1929 NO 9631.08.1929 NO 9703.09.1929 NO 9805.09.1929 NO 9910.09.1929 NO 10117.09.1929 NO 10419.09.1929 NO 10524.09.1929 NO 10701.10.1929 NO 11029.10.1929 NO 12231.10.1929 NO 12305.11.1929 NO 12514.11.1929 NO 129

perjantai 22. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Jouluksi kynttilät

Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan jouluvalmisteluja kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Oli joulunalusaika ja alkoi olla itkät puhteet. Joulu läheni lähenemistään.

Hiljaisessa tuvassa alkoi keskustelu: "Mitenkäs se on hänä syksynä kynttelien teko", alotti Amalia, "kun joulu on jo ihan kynnyksellä ja kynttelit ovat vielä talipalloina?"

"Ai, tosiaankin!" äiti vastasi, "nythän tässä tuleekin jo kiire! - Nyt on tyttösten ryvettava ihan tänä iltana sydämiä laittamaan! Menkääpäs ottamaan takkatuvan vintiltä kynttelitikut! Minä haen sydänlangat aitasta ja leikkaan ne valmiiksi, että saatte heti kiertää tikkuihin ja talita... Lyhtykyntteliä pannaan aina viisi yhteen tikkuun, pitkiä joulukyntteliä ainoastaan neljä, ne kun tulee kastaa paksumpia..."

"Eikös me saada taas muutama kolmihaarainen kuntteli jouluksi?"

"Saattehan niitä pari laittaa, mutta laitetaan niitä yksi tikkuunsa, ne kun ovat pahemmat kastella kuin toiset."

Se oli mieluista työtä. Siinäpä suhina kävi, kun talittiin kynttelinsydämiä!

Sitten heti päivän tullen talin sulamaan ja vettä varistamaan! Kun ne saatiin kuntoon, otettiin vanha pystykirnu, jota ei enää voin tekoon käytetty: siihen kaadettiin ensin kiehuvaa vettä puolilleen, sitten pantiin sulattu tali, niin että kirnu tuli ihan täyteen. 

Nyt äiti ja Amalia kastelivat ensin joulukyntteliä; alussa oli pidettävä tarkalla, että tulivat suoria. Sitten mekin jo saimme kastella niitä; ja lyhtykynttelit saimme tehdä ihan kaikki. Oli vaan aina katsottava, että kirnu oli täysi, ettei tullut pitkäkaulaisia... Jos ei ollut tali-liuvosta, niin piti lisätä kuumalla vedellä. - Tämä oli meistä oikein mieleistä työtä, kun oli vielä ne kolmihaaraisetkin joukossa... Kynttelitikkuja oli monta kymmentä ja ne järjestettiin kasteltaessa kahden pitkän puun väliin riippumaan, nii että kun oli kaikki kasteltu, alotettiin toistamiseen aina ensipäästä; näin ne ennättivät jähmettyä tarpeeksi eivätkä tulleet kuppulaisia...

Näin kasteltiin siksi, kunnes kynttelit olivat riittävän paksuja. Sitten sai talikirnu jäähtyä ja talin jäännöshiutaleet otettiin kirnusta ja pantiin tervan sekaan kärryjen voiteeksi.

Viimeksi otettiin kynttelit tikuista pois ja järjestettiin vartavasten tehtyihin laatikoihin, joulukynttelit isompaan ja lyhtykynttelit pienempään laatikkoon.

Itse saimme hoitaa ne kolmihaaraiset. Ne asetettiin tikkuineen riippumaan tuvan seinälle, että olivat siinä joulua muistuttamassa...

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 12430.10.1928 NO 12613.11.1928 NO 13231.01.1929 NO 1321.03.1929 NO 34 B08.08.1929 NO 8717.08.1929 NO 9124.08.1929 NO 9427.08.1929 NO 9529.08.1929 NO 9631.08.1929 NO 9703.09.1929 NO 9805.09.1929 NO 9910.09.1929 NO 10117.09.1929 NO 10419.09.1929 NO 10524.09.1929 NO 10701.10.1929 NO 11029.10.1929 NO 12231.10.1929 NO 12305.11.1929 NO 12514.11.1929 NO 129

torstai 21. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Ei mekkoa, mutta ei nälkääkään

Aleksandra Karhun lapsuuden muistoissa ison osan saivat vaatteet. Yksityiskohtaisesti hän kuvaa vuoden 1866 paikkeilla eli noin 9-vuotiaana saamaansa ensimmäistä mekkoa, joka tehtiin uudesta kankaasta. Se oli äidin kutomaa: "Vaalean siniharmaat loimet ja kauniit iltaruskokuteet!" Tämä oli paikkakunnalla tavallista tai ainakin pari vuotta aiemmin oli todettu, että "osto-vaatetta käytetään melkein vähän ja vaimoväkikin tyytyy oman hyppysensä tekemään vaatteeseen, ettei tarvitse ostaa hienompia ja seppeleitä muutoin, kuin jos on morsian vihillen vietävä".

Aleksandran mekon ompelu teetettiin kodin ulkopuolella ja äidin tahdon vastaisesti mekkoon tuli "kurehihat" eli ripaus uudenaikaisuutta. Aleksandran suru oli suuri, kun arkitouhuissa mekko paloi toiselta puolelta ja äiti paikkasi sen rumalla kankaalla.

Äiti ei ollut ainoastaan kutonut mekon kangasta vaan myöskin värjännyt sen villalangat luonnontuottein. Tämän Aleksandra esittää varattomuuden merkkinä, sillä kaupassa olisi ollut "Orsselia, anelia, santelia, rikseliä, alunaväriä, palströönää, ruunsyyrää, vihtrilliä, sinialunaa, valkeata alunaa ja monta muuta vielä". Myöhemmin kirkkomatkan esteenä on takin puute. 

Sen sijaan Aleksandra ei kerro ruuan puutteesta, eikä kuvaa mitenkään 1860-luvun nälkävuosia, jotka eivät ohittaneet Rautalammia. Jo kesällä 1865 pitäjästä kirjoitettiin "Varmaan tulee ensi vuonnakin leivästä ahtaus eikä rahaa monella sinne riitäkään, koska nyt jo on useamman kukkaro kureessa, raha kaikki kauppijoilla."

Köyhyys syytingillä eläjillä ei siis koskenut ravintoa ja käsitystä vahvistaa se, että kaikki Aleksandran kuvaama rahanhankinta kuten marjojen poiminta, lintujen metsästys ja kalastus liittyy siihen, että hän halusi rahaa vaatteisiin. Rahan saanti oli vaikeaa kaikille talonpoikaisille naisille ja Rautalammilla tunnettiin kotivarkauden käsite. Sellaiseen Aleksandrakin teini-ikäisenä melkein sortui.

Kyllä se oli raha vähyytensä tähden kallista, kun sitä ei tahtonut mitenkään saada kokoon sen vertaa, että olisi kangastarpeita riittävästi saanut. Jos sai loimet, ei saanut kuteita, jos sai kuteet, ei saanut värejä - aina vaan oli pula. 

Jo me Eetlan kanssa koetimme kotivarkauttakin, kerrankin selviytyäksemme ainaisesta pulasta.

Oli myöhäinen ilta talvipakkasten aikana. Kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Ottokin oli kotoa poissa - oli mennyt kirkolle kapanmaksuun...

Valvoimme serkku Eetlan kanssa kahden ja keskustelimme hiljaa, millä keinoin pääsisimme vähänkin paremmin varoihimme. Silloin tuli mieleen: Varastetaan jyviä ja myydään salaa johonkin! Ehkä se nyt onnistaisi, kun ei ole Ottokaan kotona pelättävänämme... Aitan avainkin on helposti saatavissa...

Hiivimme varpaisillamme tuvassa ja otimme kenenkään huomaamatta aitan ison avaimen... Sitten takit ylle, kengät pois jalasta, ettei narise pakkasessa, ja pehmeät teräset sukkien päälle... Tulitikut vielä, että näkee, jos ovat jyvähinkalot merkanneet... ja säkki kainaloon... 

Pian olimme aitan oven edessä. Eetla sovitteli avainta oveen ison aikaa ja sanoi: "Katso sinä Pajamäelle päin... jos Otto sattuisi tulemaan..." 

Käskyn mukaan minä tarkastelin Pajamäelle, pinnistin oikein silmiäni... ja himmeän kuun valossa näytti ihan kuin siellä olisi ollut reki ja hevonen...

"Katsos, Otto taitaa tuolla mäellä tulla!" kuiskasin hätääntyneenä. 

Eetla käänsi päätänsä Pajamäelle päin, toinen käsi avaimessa: "Siunatkoon... ja varjelkoon... Otto se siellä tulee!"

Ja meille tuli semmoinen hätä, että avain tahtoi jäädä siinä kiireessä oven. Kun se lopulta läksi reijästä, lähdimme juoksemaan kiviaidan taustaa niin paljon kuin pääsimme, että ennättäisimme tupaan ja maata, ennenkuin Otto tulee!

Tuvassa jyväaitan mahtava avain kiireesti paikoillensa, takit päältä, teräset jalasta, ja suinpäin sänkyyn! 

Koko se yö meni niin ettei kunnon unta tullut. Jos vähänkin uneen menin, säikähdin heti ja heräsin... Näin unta että Otto tavoitti meidät aitan portailla, kun tulimme sieltä täysine säkkeinemme...

Mutta Otto tuli vasta huomispäivän iltapuolella - vaikka hän jo yöllä niin monta kertaa säikäytti... Se pieni kääkkyrämänty siellä Pajamäellä oli kuunvalossa näyttänyt ajomieheltä...

Eetlalta siinä tulonujakassa oli pudonnut tikkulaatikko ja minulta teränen - senverran hyödytti meitä öinen retkemme.

Kyllä se olikin ensimmäinen ja viimeinen yritys sitä lajia, niin yhdessä päätimme. Käyköön vaikka miten vaateasioiden, mutta toiseen hirmuun emme enää rupea!

Kertomuksen Otto oli 23.9.1845 syntynyt Tahvanan ja Amalian poika ja Eetla eli Edla (s. 8.3.1853) heidän tyttärensä.

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 12430.10.1928 NO 12613.11.1928 NO 13231.01.1929 NO 1321.03.1929 NO 34 B08.08.1929 NO 8717.08.1929 NO 9124.08.1929 NO 9427.08.1929 NO 9529.08.1929 NO 9631.08.1929 NO 9703.09.1929 NO 9805.09.1929 NO 9910.09.1929 NO 10117.09.1929 NO 10419.09.1929 NO 10524.09.1929 NO 10701.10.1929 NO 11029.10.1929 NO 12231.10.1929 NO 12305.11.1929 NO 12514.11.1929 NO 129

Rautalammelta, Päivätär 26.9.1863

Rautalammilta, Tapio 10.6.1865

KA. Rautalammin srk. Rippikirja 1872-1881, 185

Kotivarkaudesta ilmiönä, ks. Laura Stark. The Limits of Patriarchy. How Female Networks of Pilfering and Gossip Sparked the First Debates on Rural Gender Rights in the 19th-Century Finnish-Language Press. 2011

keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Isän kuolema

Syksyllä 1863 Lavian Kustu oli 66-vuotias ja Santra-tyttärensä 6-vuotias.

Perjantai-iltana vielä isäni istui perheen ison pöydän takana, leveällä peräpenkillä ja söi illallistansa. Ruokana oli perunapuuroa, muikkuja, suolavettä, piimää ja ruisleipää. Leipä oli kypsää ja paksukuorista...

Istuin siinä isäni vieressä ja söin leivänkuoria, jotka hän leikkeli viipaleistansa pois... hänellä oli jo huonot hampaat. Isäni silitteli perunappuroa leivänkuorieni päälle ja kaatoi pieneen puukippaan piimää ryypättäväksi. Hyvälle se maistui isän vieressä ruoka ja turvallista oli minun siinä istua.

"Aijai, kuinka tämä perunapuuro on hyvää, varsinkin näin syksyllä, kun perunat ovat avasta maasta otetut eivätkä ole ehtineet katkeroitua", sanoi isäni. "Tätä pitäisi vaan keittää isommalla padalla, kun tämä on kylämänäkin näin hyvää!"

Sitten isäni illan kuluessa katseli perälasista taivaalle, kuinka siellä oli paljon tuulen kouria ja pilven hattaroita, jotka kiiruusti lentelivät.

Hän kutsui minutkin katsomaan ja sanoi: "Tuleppas, pikku Santra, katsomaan, kuinka kaunis on taivas!... Siinä ei kauan viipyisi, kun tuonne menisi ihminen..."

Aleksandran muistelussa seuraavana päivänä talosta lähtivät kaikki aikuiset kirkkomatkalle siksi, että Riikka-sisko oli pääsemässä ripille sunnuntaina. Tämä yksityiskohta ei pidä paikkaansa, sillä Riikka pääsi ensimmäiselle ehtoolliselleen vasta vuonna 1866. Todennäköisesti suurin osa aikuisista oli kuitenkin poissa, kun Kustu "kuoli sunnuntaita vasten yöllä, aamupuoleen..." 

Naapurin Aatu ja Heleena olivat auttamassa äitiäni vainajan pesussa, unnistuksessa, laudalle laitossa, ulos aittaan kannossa ja kaikessa, mitä siinä tarvittiin. Kun vainaja oli aittaan asetettu, veisasi Aatu niin muistuttavan sydämellisesti ja keveästi että minuakin itketti. Vaikka ei se itku paljaasta veisuusta tullut... 
 
Kun sitten virsi oli veisattu, pani äiti virsikirjan isävainajani rinnan päälle aukinaisena ja peitti valkoisella hurstilla ruumiin... Sitten äiti otti minut syliinsä ja kantoi tupaan. Siellä vielä veisasivat lopun yötä, siksi kun päivän valjetessa keittivät aamukahvin.

Kirkonkirjoihin merkittiin Kustun kuolinpäiväksi 26.9.1863 ja hautajaiset pidettiin 11. lokakuuta. 

Paljon oli sukulaisia ja naapureita saapunut. Sitten lauantai-aamuna lähti iso saattajajoukko isolla kirkkoveneellä, halki pitkää selkää, toisessa päässä pitäjää olevalle kirkolle. - Minä en päässyt mukaan matkan pituuden tähden. 
 
Sunnuntai-iltana ikävissäni odottelin äitiäni ja maahanpaniaisvieraita takaisin. Etäisemmät eivät enää saapuneetkaan, likisemmät vaan ja naapurit. Sitten oli illallinen, ja ruokapöydässä taas veisasivat kauniisti ja Aatu piti pienen puheen surevalle leskelle orpojensa kanssa. 

Seuraavana keväänä piti viedä pappilaan testamenttilehmä, vaikkei Kustu enää kuolleessan ollut tilanomistaja. Keskustelua lehmän valinnasta ei käyty Kustun pojan Aapelin kanssa vaan Lavian toisen isäntäparin Tahvanin (s. 9.4.1819) ja Amalian (s. 21.1.1823) kanssa.

"Niin... mikäs lehmä niistä nyt otetaan?"

"Minusta oli Lillikki sopiva, kun siitä tulee kovin vähän maitoa eikä ole toivoa kantamisestakaan... Siitä tulee umpimaho... Mitäs Amalia sanoo?"

"Kyllä se on sopiva, minkä Saara määräsi. Liekää vaan Lillikki, sillä kun on niin kaunis nimikin... Paremmin rovastikin ihastuu, kun on nätti lehmä ja vielä nätimpi nimi."

Nyt eroitettiin nätti Lillikki kärryliiteriin nuora sarvissa lähtöä odottamaan ja toiset lehmät laskettiin paja-ahoille. Se oli vasta hälinää ja kalinaa!

Lillikki annui liiterissä, kun kuuli toisten kellojen äänen, niin että ihan sääliksi kävi. Heti, kun kärryt oli rasvattu ja eväsheinät pantu säkkiin, valjastettiin vanha ruuna, ja kaksi miestä lähti viemään lehmää rovastille.

Vasta seuraavan päivän iltana tulivat miehet takaisin. Kovin oli rovasti ollut iloinen, kun sai niin nätin lehmän. Oli annettu miehille kahvia vehnäisen kanssa ja vanhalle ruunalle kaksi reikäleipää evääksi takatuloon. Miehet sitä ihan ihmeenä puhuivat, kun eivät olleet ennen sellaista reikäleipää nähneet. Mutta kyllä oli ruunalle tuttua ollut. 

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 12430.10.1928 NO 12613.11.1928 NO 13231.01.1929 NO 1321.03.1929 NO 34 B08.08.1929 NO 8717.08.1929 NO 9124.08.1929 NO 9427.08.1929 NO 9529.08.1929 NO 9631.08.1929 NO 9703.09.1929 NO 9805.09.1929 NO 9910.09.1929 NO 10117.09.1929 NO 10419.09.1929 NO 10524.09.1929 NO 10701.10.1929 NO 11029.10.1929 NO 12231.10.1929 NO 12305.11.1929 NO 12514.11.1929 NO 129

tiistai 19. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Ensimmäiset muistot

Toukokuussa 1857 syntynyt Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan kotiaan Rautalammin Horotaipaleen Lavian talossa vanhaksi, etelänpuoleiseksi savutuvaksi.

Tuvan suuressa uunissa oli rykelmä mustia palohalkoja ja valkea lieskasi kovasti uunista häipyen mustaan savuun, joka aaltoili pilarin ja orren välillä. Ovi oli raollaan, pärehalko välissä, ettei tuuli viskaisi sitä kiinni. Oven auki ollessa lakeinenkin paremmin veti savua.

Lakeinen, joka oli ison pankon kohdalla, pidettiin aina lämmitysaikana auki. Lakeisluukusta riippui pitkä puinen riuku, joka oli rautalenkillä kiinnitetty lakeisluukun reunaan. Sen toinen pää nostettiin aina silloin uunin kolmalle, kun lakeista pidettiin auki. Kiinni ollessa sai riuku vapaasti riippua.

Vaikka olikin kaunis keväinen päivä, niin kävi lämmitysaikana tuvassa kova veto ja minulle tuli ensi-kävelymatkallani arvattavasti kylmä, koska rupesin itkeä marisemaan. Silloin nostettiin minut pankolle, jossa oli herttaisen lämmin. Siinä istua nökötin tyynesti ja katselin kuinka isommat lapset paistoivat perunoita uunin liedellä. Minusta ei ollut vielä silloin toisille seuraa paistinperunan syönnissä, koska ikäni oli silloin vasta kahta viikkoa vajaa vuosi.

Aleksandran Saara-äiti imetti kolmatta lastaan tavanomaista pidempään eli yli kolmevuotiaaksi. Vieroitus tehtiin rajulla tavalla, jossa oli mukana kuusi vuotta vanhempi Riikka-sisko eli Erika ja Eetla eli todennäköisesti Edla Närhi (s. 8.3.1853).

Oli kesä taas ja kaunis nurmi peitti pihamaan. 
 
Eräänä päivänä tulivat Riikka ja Etla hätäisinä minua hakemaan huutaen: "Voi, voi, tuleppas pieni Santra katsomaan, kun Otralan koira on repinyt äitisi niin, että om kaikki rinta rikki!" 
 
Juoksin pihalle ja näin äitini makaavan nurmikolla pitkällänsä rinta kaikki punaisena ja mustana! 
 
"Ai-jai", voivotteli sisko-Riikka, "kuinka sinä nyt voit imeä, kun äitillä on noin suuri pipi!" 
 
Minä huomasin petoksen ja sanoin: "Eihän siinä ole muuta kuin punamultaa ja tervaa!" ja turskahdin itkemään. 
 
Etla ja Riikka olivat yhä hädissänsä ja lähtivät vitsoilla ajamaan "Otralan Hallia" pois: minä juoksin itkien jäljessä portille asti ja jäin siihen huutamaan: "Ei siellä ole mitään koiraa!" 
 
Mutta huudoistani ja itsustani ei ollut mitään apua. Päivä oli minulle surkea, sillä sen koommin en äidin maitoa saanut... 
 
Kyllä koettivat tuoda minulle kaikkia kauniita esineitä, mitä vaan talosta löytyi, mutta eivät ne minua yhtään lohduttaneet, itkin vaan. Äiti oli viety kylään "paranemaan" varmaan Paavolan Sohvin luokse. Minut pantiin kätkyeeseen, siinä souvattivat ja lauloivat, kunnes väsyin itkusta ja pahasta mielestä ja vaivuin uneen.

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 12430.10.1928 NO 12613.11.1928 NO 13231.01.1929 NO 1321.03.1929 NO 34 B08.08.1929 NO 8717.08.1929 NO 9124.08.1929 NO 9427.08.1929 NO 9529.08.1929 NO 9631.08.1929 NO 9703.09.1929 NO 9805.09.1929 NO 9910.09.1929 NO 10117.09.1929 NO 10419.09.1929 NO 10524.09.1929 NO 10701.10.1929 NO 11029.10.1929 NO 12231.10.1929 NO 12305.11.1929 NO 12514.11.1929 NO 129

maanantai 18. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Alkunäytös

Tulevan Karhuvuoren haltijattaren isä syntyi 8.5.1797 Rautalammilla. Kirkonkirjaan nimekseen kirjoitettiin Gustaf, mutta ainakin aikuisena miehenä häntä kutsuttiin Kustuksi. Lapsuutensa Kustu eli Kuuslahden kylässä, jossa vanhempansa Tuomas Karhu (1752-1834) ja Liisa (s. 1757) viljelivät Kiesimäkeä, jota myöhemmin kutsuttiin Koskeloniemeksi. 

Talollisen poikana Kustu löysi säätynsä mukaisen morsiamen, Horontaipaleen kylän Lavian talon Eeva Erkintytär Närhen (s. 14.4.1795). Häät vietettiin 20.6.1818 ja Kustu muutti kotivävyksi Laviaan, jonne muuttomatkaa oli yli järvenselän viitisen kilometriä. Uudessa kotitalossa oli ennestään tuttuja ainakin emäntä Eeva Karhu (s. 25.6.1794), sillä tämä oli Kustun täti, jonka aviomies Tahvani Närhi (s. 21.8.1789) oli Kustun vaimon serkku. Tekemättä perusteellista selvitystä vaikuttaa siltä, että Tahvani ja Eeva omistivat puolet Lavian tilasta.

Kustun avioliitto kesti 30 vuotta ja päättyi Eevan kuolemaan vuonna 1848. Ainoa elossa oleva lapsi Aapeli (s. 18.2.1827) oli tuolloin jo aikuinen ja oli edellisenä vuonna tuonut taloon vaimonsa. Kustu ei siis solminut uutta avioliittoa pienten lasten tähden vaan jostain muusta syystä. Hän vei 4.11.1849 vihille kappalaisen puustellin palveluspiian Saara Liisa Hytösen (s. 23.3.1819), joka muutti myös Lavian taloon. Kustun uudessa avioliitossa syntyivät Erika 23.7.1851, Eberhard 26.6.1855 (k. 7.6.1856), Aleksandra 13.5.1857 ja Sakari 1.11.1861. Isoisä Kustusta tuli Aapelin Igor-pojan syntyessä 25.8.1853. 

Kun Aleksandra myöhemmin kysyi äidiltään "Olemmeko ihan osattomia tästä isosta talosta?" hän sai vastauksen

"Ei ihan, mutta kyllä se on vähään mennyt. Se on näin: Isäsi oli jäänyt jo nuorena leskeksi. Hänellä oli kuitenkin yksi poika, ja kun tämä oli jo melkein aika mies, niin hän oli vaatinut isääsi tekemään itsellensä perimystestamentin, ennenkuin isäsi tuli minua hakemaan... Isäsi oli tehnytkin testamentin, mutta sillä ehdolla, että jos vielä sattuisi lapsia löytymään, olisi Aapelin pidettävä ne omina, hellinä siskoinansa ja veljinänsä sekä maksettava heille varojensa mukaan, tunnon jälkeen... Ja sitten, kun tuo veljesi syntyi, puheli isäsi pojallensa, että hänen on annettava tälle nuorimmalle pojalle perintötorpan paikka tästä isänsä talosta, ettei hänen tarvitse vieraantua oman isänsä kodista..."

Muistitieto ei aivan vastaa säilynyttä asiakirjaa, joka on joulukuussa 1854 Kustun ja Saaran allekirjoittama lahjakirja. Sillä pariskunta luovutti Kustun Aapeli-pojalle 500 hopearuplan arvoiseksi arvioidun verolle ostetun puolikkaan (3/32 manttaalia) Lavian tilasta (Horontaipale 6) sekä kaiken irtaimen omaisuutensa lukuunottamatta vaatteita ja sänkyvaatteita sekä sataa ruplaa, jotka olivat lainassa talonpoika Johan Variksella. Aapelin piti tämän jälkeen vastata isänsä ja äitipuolensa elannosta heidän kuolemaansa asti ja jos tuolloin oli elossa alaikäisiä sisaruspuolia, heitä piti huoltaa, kunnes pystyisivät elämään omillaan. Talosta lähtiessään sisaruspuolten piti saaman lehmä, lammas ja muita tarpeita. 

Kyseessä on siis melko tavanomainen syytinkisopimus, mutta koska Kustun ja Saaran elatusta ei tarkemmin määritelty esimerkiksi vuosittaisena viljamääränä, heidän ja lastensa elinolot tulivat riippumaan Aapelin päätöksistä.

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 12430.10.1928 NO 12613.11.1928 NO 13231.01.1929 NO 1321.03.1929 NO 34 B08.08.1929 NO 8717.08.1929 NO 9124.08.1929 NO 9427.08.1929 NO 9529.08.1929 NO 9631.08.1929 NO 9703.09.1929 NO 9805.09.1929 NO 9910.09.1929 NO 10117.09.1929 NO 10419.09.1929 NO 10524.09.1929 NO 10701.10.1929 NO 11029.10.1929 NO 12231.10.1929 NO 12305.11.1929 NO 12514.11.1929 NO 129

KA. Rautalammin srk. 

Rippikirja 1795-1803, 234; Rippikirja 1804-1814 II, 90; Rippikirja 1843-1851 I, 154; Rippikirja 1852-1861, 181; Lastenkirja 1838-1851 I, 121; Lastenkirja 1852-1861 I, 162; Lastenkirja 1862-1871 I, 180 

KA. Rautalammin tuomiokunnan arkisto (JoMA). Ec I:1 Rautalammin käräjäkunnan perukirjat 1861-1865, N:o 56: 1863.10.30 Bonden Gustaf Karhu, Lavia skatte hemman N:o 6 , Horontaipal by 

"Moitetta lainhuudatustani vastaan", SWL 31.3.1874

Geni-profiili Kustaa Tuomaanpoika Karhu ja sen linkitykset

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Tukholman suomalaisen seurakunnan listoista löytyi lisäesimerkkejä edellisessä osassa esiintyneelle avioitumiselle Tukholmassa asumatta siellä ennen tai jälkeen.

Syyskuussa 1756 (kirjoitettu 1757, mutta tämä on muiden samassa paperissa olevien lukujen perusteella virhe) kuulutuksia hakivat Raumalla syntynyt 24-vuotias kauppias Friedrich Grönlund ja 17-vuotias Eunica Pihlman, joka oli syntynyt Uudessakaupungissa (oik. Kalannissa). Toisena takaajana oli pappi Isaac Pihlman, jonka sukulaisuussuhde Eunicaan ei selviä asiakirjasta, Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista eikä verkon sukupuusta. 

Geni-profiilin linkitetty Rauman rippikirjan 1750-1756 sivu 53 osoittaa, että Eunicalla oli muuttokirja Ulvilasta eli hän ei ollut ollut kirjoilla Tukholmassa. Sulhasella oli puolestaan Tukholmassa mukana kotiseurakunnastaan 21.8.1756 saatu todistus. Avioliiton jälkeen yhteiselo käynnistyi Raumalla, jossa syntyi tytär Ulrica 24.8.1757.

Rauman pappi Henric Tocklin oli 20.9.1770 antanut esteettömyys todistukset sekä Porissa syntyneelle, mutta Raumassa aseneelle kulta- ja hopeasepälle Daniel Blom (26v.) että Raumalla syntyneelle neidolle Hedvig Ståhle (19 v.). Heidän kanssaan oli kuulutuksia hakemassa Tukholman suomalaisesta seurakunnasta 22.9.1770 Rauman kaupungin kassanhoitaja Eric Elming, Hedvigin isä H. Ståhle ja Regina-siskon mies Johan Östman. Avioliitto solmittiin 7.10.1770.

Parin Raumalla kasteteuista lapsista varhaisin on 28.9.1771 syntynyt Ulrica eli kyse ei ole ajolähdöstä. Tosiaankin muoti tai kustannusten säästö? Regina Ståhle meni kuitenkin naimisiin raumalaisen porvarin Johan Östmanin kanssa 5.12.1765 ihan normaalisti Raumalla.

Vastineita on varmasti runsaasti. Yksi lisäesimerkki on Efraim Reilanderin ja Christina Sundelinin avioliitto 21.10.1792 Tukholman suomalaisessa seurakunnassa. Molemmat olivat saaneet papintodistukset kotiseurakunnistaan eli Raumalta ja Uudestakaupungista. Avioliiton jälkeen he asuivat Raumalla, jossa syntyi Agatha-tytär 27.12.1793.