Sekalaista antia Pohjoismaiden historiasta

1) Maanantain ilmastohistoriapläjäyksen jälkeen siirryin Nordiska historikermötetissä puuvillan historiaa käsittelevään sessioon. Missasin pari ensimmäistä minuuttia ja ehkä ratkaisevia tietoja. Olin nimittäin aivan ihmeissäni, kun puhuttiin puuvillasta keskiajan Euroopassa. Mistä se tuli? Miten se tuontitavarana saattoi olla niin halpaa, että ensisijainen käyttö oli alusvaatteissa ja köyhemmän kansanosan vaatteina? 

Tuntumpaa oli se, että mikään ei pysy samana. Fyysisiä tekstiilejä väitöskirjassaan tutkiva Jenni A. Suomela selitti, että vaikka nykyaikaisesti kasvatettu ja käsitelty puuvilla on helppoa erottaa muista kasviperäisistä kuiduista, sama ei päde menneisyydessä. Kun mennään tarpeeksi kauan menneisyyteen, kyse voi olla puuvillalajista, jonka brittien aktiviteetti Intiassa tappoi sukupuuttoon.

Sekä Suomela että asiakirjoihin keskittyvä Eva Andersson toivat esiin sanaston moninaisuuden ja moniselitteisyyden. Molempien lähteenä ovat perukirjat, joissa kangaslaatujen tarkka tunnistus ei ole ollut ensisijainen huoli. Hieman parempi ja rikkaampi lähde ovat kauppiaiden inventaariot.

2) Tiistaiaamun sessiossa menneisyyden kirjoittajista merkityksellisintä oli kuulla Anna Nilsson Hammarin ja Svante Norrhemin projektissa. Siinä tutkitaan De la Gardie -suvun maaomistuksen hallintaa ja työntekijöitä 1600-luvulla. Kiinnostavaa yleisesti "tavallisempien" ihmisten historiana ja erityisesti Kokemäen kannalta. Sekä Kokemäenkartano että sukutilamme Forsby kuuluivat kyseiseen tilakokonaisuuteen ja vaikka niitä ei tulevassa kirjassa mainittaisikaan, se varmasti selventää jotain kuviosta, jossa herrat olivat kaukana paikalta.

Arja Rantasen esityksessä pitäjänkirjureista tuli esiin joitain uusia asioita, mikä tarkoittanee, että väitöskirjaansa Pennförare i periferin : österbottniska sockenskrivare 1721-1868 perehtyminen on jäänyt väliin.

3)  Paneelikeskustelu 1700-luvun pohjoismaisista painovapausajoista oli väitöskirjatutkimukselleni relevantti, mutta ei kovin antoisa. Painovapaus kun ensisijaisesti näkyi pamflettien ja lyhytaikaisten lehtien julkaisuna ja minä olen kiinnostunut  pitkäaikaisista lehdistä. Niidenkin määrään painovapaus vaikutti ja vapauden riistossa lehtiä lakkautettiin, mutta olennaisesti, jos lehdet halusivat pysyä hengissä, niiden piti miellyttää sekä yleisöä että hallintoa. Eli harrastaa harkintaa, jota voidaan itsesensuuriksikin kutsua. Tämän sanoin ääneen ja yhteenvedossa mainittiin, että itsesensuuria pitäisi miettiä enemmän, joten ehkä en sanonut mitään kovin tyhmää.

Päivä pohjoismaista ilmastohistoriaa

Nordiska historikermötetin ekan päivän omistin ilmastohistorialle, josta oli tarjolla 6 informatiivista esitystä. Ensimmäisessä luonnontieteilijä Hans Linderholm kertoi puulustojen sisältämästä tiedosta. Paljon oli tuttua, mutta nyt vasta tajusin, miksi pohjoisiin järviin on päätynyt tuhansien vuosien puuarkisto: veteen on kaatunut rannalla kasvaneet puut. Koska informatiivisten puiden pitää olla vanhoja ja ihmistoimintaa kohtaamattomia, puihin perustuva ilmastohistoriallinen tieto on Suomesta heikointa tiheimmän asutuksen alueelta eli Pähkinäsaaren rajan lounaispuolelta. Onneksi sarjoja Pohjoismaista on niin paljon, että sinnekin saadaan interpoloitua näkemystä.

Uutta tai unohtunutta oli se, että puulustoista voidaan tutkia leveysmittojen lisäksi puun tiheyttä, kemiallisia ominaisuuksia ja hiilen isotyyppejä. Uusinta uutta on solutason tarkastelu, josta Linderholmin näyttämän esimerkin perusteella voi erottua tulivuoren purkaus.

Seuraavaksi Fredrik Chapentier Ljungqvist esitteli pohjoismaista historiografiaa ilmaston huomioimisesta historiantutkimuksessa. Lyhyesti: jätettiin huomiotta ja/eikä ollut dataa, josta vetää johtopäätöksiä. Pidempi versio on Heli Huhtamaan kanssa kirjoittamassaan artikkelissa Climate in Nordic historical research – a research review and future perspectives.

Kolmantena Stefan Norrgård kertoi edelleen jatkuvista jäänlähtötutkimuksistaan, joista kuulin viimeksi Lahdessa 2019. Nyt tietokannoissaan on myös Kokemäenjoki vuodesta 1793, mikä tietenkin lämmitti sydäntäni. Varsinkin, kun kohdatessani kyseiset tiedot Kansalliskirjastossa, en tiennyt olivatko ne päässeet tutkimuksen kohteeksi. Vaikka olen joen rannalla kasvanut ja jäätilannetta seurannut, Norrgårdin esitys muistutti siitä, että jäällä ja sen lähdöllä oli aivan toinen taloudellinen ja toiminnallinen merkitys silloin kun se mahdollisti kulkemisen. (Juttelin Norrgårdin kanssa kahvitauolla ja jos joku sattuu tietämään missä on aikasarja jäänlähdöistä Loimaanjoessa, niin Norrgård olisi kiitollinen vinkeistä.)

Kahvitauon jälkeen Martin Skoglund kertoi käynnissä olevasta väitöskirjatutkimuksestaaan, jossa hän on kerännyt Jämtlannista monta pitkää aikasarjaa. Kymmenykset sadon markkereina vielä ymmärsin, mutta ohran kylvöpäivät vuosille 1699-1920, ohran korjuupäivät 1701-1920 ja heinän korjuuajat 1762-1863? Seudulla oli huomattavan tunnontarkkoja talonpoikaisia päiväkirjan pitäjiä? Tilastollinen vertailu näiden sarjojen ja ilmastohistorian välillä tuotti mielenkiintoisia korrelaatioita, joten Skoglundin tutkimukseen pitää perehtyä sen valmistuttua.

Heli Huhtamaa vaikuttaa Bernin yliopistossa ja johtaa viisivuotista projektia tulivuorenpurkauksien ilmastovaikutuksista Pohjoismaissa. Tämähän on ollut minua pitkään kiinnostanut seikka (Tulivuorista ja nälkävuosista (2010), Vuonna 536 (2013), Tulivuorten vaikutus Suomessa (2014), Kun Krakataun purkaus näkyi Suomeen (2015)) , joten kuuntelin mielenkiinnolla. Asiat osoittautuivat vähemmän suoraviivaisiksi eli vaikutukset Keski-Euroopassa eivät aina vastaa tilannetta Pohjoismaissa. Täytyy seurata Huhtamaan julkaisulistaa, että arvailuni korvautuvat tiedolla. Mielestäni kuulin ekaa kertaa, että nälänhädät 1601 ja 1695-97 liittyivät kaukaisiin tulivuorenpurkauksiin, jotka ovat tallentuneet napajäiden kerroksiin. Huhtamaa oli vertaillut näiden seurauksia Pohjanmaalla käyttäen kymmenyksiä ja autioitumisia. Jälkimmäisiin tietenkin vaikuuttivat viranomaisten linjaukset.

Viimeisenä Dominik Collet puhui 1770-luvun ensivuosien kriisistä. Tämä osui siis väikkäritutkimukseni aikaan ja esityksessä tuli esiin väikkäriin suoraan liittyviäkin seikkoja. Sattuman kauppaa, jossa tuli tässä välissä pikavoitto. Colletin varsinainen pointti oli selittää 1770-71 katoon yhdistettävissä olevia historiallisia käänteitä kuten Puolan ensimmäinen jako, Itä-Intian kommpanian romahdus ja vallankumoukset Ruotsissa ja Tanskassa.

Loppukeskustelussa Skoglundilta kysyttiin, kirjoittivatko talonpojat päiväkirjoissaan "lämpimästä" tai "kylmästä" säästä silloin, kun lämpötilaa eivät osanneet koulutetutkaan ihmiset mitata. Eivät kirjoittaneet.

Vierailulla 1600-luvun kaupungissa

Pohjoismainen historiantutkijoiden tapaaminen vei minut alkuviikoksi Göteborgiin. Pääsin kaupunkiin sen verran etuajassa, että ehdin kaupunginmuseoon. Siellä lähes kaikki oli samoin kuin viime vierailullani 7 vuotta sitten, mutta Göteborgin 400-vuotisjuhlinnan kunniaksi kaupungin varhaisvaiheiden osuus oli uutta. (Suhteellisen, näyttely avattiin vuonna 2017.)

Näyttelyn kierto oli tarkoitus aloittaa filmillä, joka pikakelasi alueen rajat ja linnoitukset keskiajalta alkaen. Esitystä oli elävöitetty animoiduilla kuninkailla, jotka välillä poukkivat esiin. Ratkaisua voi pitää yleisön kosiskeluna, mutta mitä ajaa haudanvakava tyyli, jota kukaan ei jaksa keskittyneenä katsoa? Lisäksi kuninkailla oli paikkansa: he (ja teksti) muistuttivat siitä, että rajojen veto oli kuninkaiden intressi ja tavallisilla ihmisillä oli aivan muita murheita.

Näyttelyn eka osa "Nya Lödose 1473-1621" käytti alueen arkeologisia löytöjä monipuolisesti ja hyvin. Avainesineeksi oli nostettu hopeinen sydänmedaljonki, jonka sisällä ollutta paperia ei ole onnistuttu lukemaan, mutta medaljongin todennäköinen kantaja on tunnistettu. Asiaa oli saatu irti useampi seinätaulu, jotka myös kutsuivat kävijöitä miettimään esineen tarinaa. Ehkä pointtina oli, että historiasta on tietoa, mutta siinä on myös epäselviä asioita. (Museon YouTube-kanavalla on toisenlainen esittely samasta esineestä.)

Varsinaisempi osuus oli hämärä ja hirsinen, mistä syntyi minusta "informatiivinen" tunnelma. Yllä näkyvään koti-interiööriin oli saatu dynamiikkaa/tarinallisuutta seinätaululla, joka muistutti lähes alituisesta sodan uhasta ja kas, seuraava vitriini esittelikin aseistusta.

Erittäin ihastunut olin yllä olevan kuvan alareunassa näkyvään raidotukseen ja siihen johtaneeseen viivaan. Näkövammaisille (kai?) tarkoitetut reittimerkinnnät ohjasivat pääkierron, poikkeamat ja paikat, joissa piti pysähtyä. Hermolepoa verrattuna useimpiin museoköynteihin.

Pidin myös kuvan kauppapaikkalavastuksesta. Oikeastaanhan kyseessä on varsin esineköyhä esillepano, mutta se ei tuntunut siltä. Varastolaatikkoa muistuttavina vitriinit olivat jännittävämpiä, ikään kuin "löytöjä". 

Materiaalisen elämän kuvauksen lisäksi arkeologisen tutkimuksen tuloksista saatiin irti myös elämää - ja lisää arvoituksiakin. Kaksi poikaa oli haudattu yllä näkyvän koulussa käytetyn rankaisuvälineen ja piiskausrisujen kanssa. Kuolivat pahanteossa ja vaativat rangaistusta? Kuolemasta päästiin uskonasioihin ja kaupungin väkivaltaisuuteen, josta kaivausten luulöydöt todistivat.

Mahdollisesti vanhasta kaupungista oli tehty myös jonkinlainen visualisointi, sillä yksi ruutu oli pimeänä.  (Nya Lödösen arkeologisista kaivauksista kertovat videot ovat edelleen YouTubessa.)

Varsinainen Göteborg perustettiin 1621 ja vuosisadan lopulla se oli paljon edeltäjäänsä rikkaampi paikka. Tämä tuotiin esiin filmillä, johon oli luotu näkymiä kaupunkiin, näyttelyarkkitehtuurin muutoksella sekä tietenkin esineistöllä. 

Tavallisempiakaan ihmisiä ei unohdettu, vaan näyttelyssä oli "takapiha", jonne lavastettu kaupunginportti ja häpeäpaalu kertoivat ihmisistä, jotka eivät välttämättä edes päässeet kaupunkiin. Autenttisina esineinä monesti toisaallakin nähdyt vahtipihdit ja pyövelin miekka. 

Vielä tavallisempaa elämää edustivat työstä, leikistä ja vanhuudesta kertovat vitriinit. Ennen koulun ja kirjakulttuurin esittelyä vitriinin sai myös lapsenmurhaajan tarina. Samoja elementtejä taidettiin kierrättää eli kertoa lopun juorupisteessä.

Paljon jäi tietenkin näkymättömiin. Eläimet ja merimiehet tulivat ensimmäisenä mieleen. Suhde ympäröivään maaseutuun. Väestönkasvu...

Näyttelyn viesti Göteborgista historiasta korosti "ruotsalaisuutta/alkuperäisyyttä" eli asukkaiden siirtoa Nya Lödösestä uuteen paikkaa. Hollantilaisten osuutta yritettiin häivyttää aktiivisesti esimerkiksi toteamalla, että Hollannista tulleilla saattoi olla juuret Saksan alueella. Kuitenkin näyttelyn aloittanut hopeasydän oli yhdistetty hollantilaiseen naiseen. 

Virkeä vanhus Viikissä

Kerättyäni väikkäriini yli 100-vuotiaana 1700-luvulla kuolleita oli virkistävää (perinteisesti muuta etsiessä) lukea kuvaus elävästä 100-vuotiaasta Uusmaalaisesta 10.2.1913:

Pienessä mökissä Vanhankaupungin seuduilla Viikin kartanon maalla asuu suutarinleski Maria Palin. Mainitussa mökissä on hän asunut 70 vuotta. Vanhus on syntynyt Vihdissä heinäk. 30 pnä 1813 ja täyttää siis muutamien kuukausien perästä 100 vuotta. Mummo elättää itsensä yhä edelleen villalangankehruulla. Kehräämänsä lanka ei tietystikään nykyään ole enää yhtä hienoa kuin ennen, sillä vanhuksen näkö ei ole enää kyllin tarkka. Mutta siitä huolimatta saa hän tuotteensa myydyiksi. Hän hoitaa myöskin pienen taloutansa sekä hakkaa itse tarvitsemansa puut. Eukko liikkuu melkein yhtä reippaasti kuin nuoretkin, senpä tähden lieneekin eräs hänen naapureistaan ehdottanut, että hän kirjoittautuisi Vanhankaupungin nuorisoseuraan.

Helsingin Kaiku 31/1913

Kuvaus on niin mukava, että arvelutti lähteä tarkistamaan paikansa pitävyyttä. Mutta halusin jakaa tekstin täällä, joten... on todettava, ettei Vihdin kastetuissa ole 30.7.1813 syntynyttä lasta ollenkaan. Yksi Maria on siellä syntynyt 30.7.1816 ja Marian kuoleman yhteydessä käy ilmi, että tämä on oikea kastetieto. Länsi-Uusimaassa 11.2.1919 julkaistu muistokirjoitus oli otsikoitu Helsingin vanhin asukas kuollut. Maria Palin kuollut 102 vuoden vanhana.

Maria Jefwert syntyi heinäk. 30 p. 1816 Vihdissä, missä hänen isänsä oli seppänä. (Isä oli vuorostaan Kustaa III:n Ruotsista tuottamia seppiä). Äiti oli kotoisin Karjalohjan Lepistä, nimeltään Ståhlberg. Täyskasvuiseksi tultuaan meni Maria naimisiin suutari Palinin kanssa Helsingistä. Pariskunta muutti pian asumaan Viikin kartanon alueelle Vanhassakaupungissa, mihin he lähes 80 vuotta sitten rakensivat oman mökin. 

40-vuotiaana jäi Maria Palin leskeksi seitsemän lapsen kera, jotka hän omalla työllään - pääasiallisesti villan kehruulla ja kankaankutomisella - elätti ja kasvatti. Isältä peritty keuhkotauti lopetti kuitenkin lasten elämän, toisten jo nuorena, viimeisten 60-70 ikävuodella. Lastenlapsetkin ovat ehtineet mennä manan maille, joten leskirouva Palin on viime vuosikymmenet elänyt mökissään ilman läheisempiä omaisiaan, yhdessä viimeisen tytärvainajansa miehen ja tämän toisen vaimon kanssa.

Hyvä terveys on rouva Palinilla aina ollut. Noin 60 vuoden aikana hän ei ollut kertaakaan sairastunut. Ja hyvää terveyttä seurasi myös hyvä mieliala, joka ei vainajaa jättänyt vakeimmissakaan elämankohdissa. Ei koskaan valitusta, ei koskaan syytöstä yhteiskuntaa ja olevia oloja vastaan. Tässäkin suhteessa oli Maria Palin nykyaikana harvinainen ilmiö. Omilla voimillaan ja aherruksellaan vanhus viimeiseen asti hankki pienet elintarpeensa. 

Kunnia tällaisen ihmisen muistolle.

Kivimuureja 1500-luvulta Helsingissä

Kesällä Twitterin virrassa pysäytti yllä näkyvä botin värittämä Signe Branderin otos "Viikki, Viikinmäki (n. 1913, Kaupunginmuseo, #helsinki)". Helsingin kaupunginmuseon tiedoissa oli lisäksi sanat "Kuninkaankartanonsaari. Kuninkaankartanon perustuksia.", jotka herättivät mielenkiintoni. Olen muutamaan kertaan ollut opastetulla Vanhankaupungin kierroksella, mutta tällaisesta rakenteesta en muista kuulleeni.

Kiitos Branderin useiden otosten ja taustalla näkyvän erikoisen tiilikoristelun, esitetty rakenne oli paikannettavissa vuoden 1930 paikkeilla otettuun ilmakuvaan (HKM, CC BY 4.0). Kuvan eteläisempi silta lienee sama kuin nykyinen padon päällä kulkeva.

Hutkimuspäivänä Museovirasto Kyppi ei pelittänyt, mutta onneksi on Kansalliskirjaston digitoinnit. Uusi Suometar 17.5.1913:

Vanhassakaupungissa, Vantaanjoen suussa sijaitsevalla saarella kaivettaessa maata kaupungin sikäläisten vesijohtorakennusten laajentamiseksi, löydettiin maan pinnan alta vanhan rakennuksen seinämuurin jätteitä. Tästä löydöstä ilmoitettiin Muinaistieteellisen toimikunnan intendentille, maist. Juhani Rinteelle, joka sen jälkeen on kaivaustöita johtanut. 

 

Ote Signe Branderin kuvasta, HKM, CC BY 4.0

 

Kaikkiaan on toistaiseksi kaivettu esiin rakennuksen pohjaa noin 14 metrin pituudelta ja 8—9 metrin leveydeltä ja on siinä todettu osia kolmesta huoneesta, jotka ovat sijainneet entisen rakennuksen kellarikerroksessa. Rakennuksen ylempi osa on ollut puusta ja on sen tulipalo hävittänyt, päättäen paksusta hiilikerroksesta, joka on tavattu ympäristöltä. Paljastunut muuri ei ole pelkkää kyimää kivijalkaa, vaan huolellisesti muurattua lämpimänä pidettyjen huoneitten seinää. Tätä otaksumaa tukee myös parin tulisijan jätteitten löytäminen. 

 

Signe Brander, HKM, CC BY 4.0

 

Tähanastisten kaivausten perusteella — niitä tulee nimittäin vielä jatkettavaksi — pitää maist. Rinne varmana, että rakennus, jonka jätteet nyt ovat löytyneet, on kuulunut Kustaa Vaasan aikoinaan rakennuttamaan kuninkaankartanoon. Vielä ei voi päättää, kuuluuko löydetty osa päärakennukseen vai johonkin niistä monista sivurakennuksista, joita kuninkaankartanossa mainitaan olleen. Pikemmin näyttää siltä kuin päärakennus olisi ollut hallitsevammalla paikalla, jollakin korkeammalla kohdalla, olletikin kun tarkoitus oli varustaa kartano linnoituksella, vaikkei siitä mitään tullut, sikäli kuin tiedetään.

Signe Brander, HKM, CC BY 4.0

Helsingin Sanomat samana päivänä: "Mikäli maist. Rinne tutkiessaan raunioita on voinut havaita, eivät ne ole kuninkaankartanon päärakennuksen kivijalkajätteitä. Luultavasti on nyt löydetty n. s. panimohuoneen kivijalka. Tulisijan laatu tukee tätä otaksumaa."

Ilmestynyt: Toimittiko Anders Lizelius Tieto-Sanomat?

Keväällä kirjoittelin väikkäriin pätkää pappien suhteesta sanomalehtiin. Monenlaista faktaa löytyi ja jostain pulpahti päähän, että kirkkoherrahan se ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteäkin toimitti. Mutta lehdistöhistoriaa kolmatta vuotta lukeneena tuli mieleen kysymys: mistä me tiedämme, että Suomenkieliset Tieto-Sanomat oli kirkkoherra Anders Lizeliuksen hanke? Tein ripeän selvittelyn ja tarjosin sitä Opinahjon historiografiseen verkkojulkaisuun. Kelpasi ja on nyt ilmestynyt.

Itse asia siis siellä, mutta kun julkaisua jouduin useamman kuukauden odottamaan ehdin löytää lisää todisteita siitä, että Tieto-Sanomat unohdettiin varsin vauhdikkaasti. Tärkeimmän löydökseni sain neuvoteltua mukaan tekstiin, mutta sitten löytyi vielä kirjallisuuden kautta yksi maininta Gustaf Renvallin opiskelijoillaan painattamaan sarjaväitöskirjaan Dissertationis, de orthoëpia & orthographia linguae fennicae, pars posterior.

Vuonna 1811 painetun sivun 41 alaviitteessä kehutaan kovasti Tieto-Sanomien suomen kieltä, mutta sen aikaansaajaa ei nimetä. Jos toimittajan/julkaisijan nimi olisi ollut selvä asia, niin eikö se olisi samaan syssyyn mainittu?

Tieto alaviitteestä löytyi Martti Rapolan osuudesta Suomen kirjallisuus II:ssa (1963). Siinä oli myös muistelemani ja kaipaamani hypoteesi Tieto-Sanomien menestymättömyyden syystä. (Jos tiedät varhaisemman esityksen, niin jätä pliis kommentti.) Rapola toteaa lehden olleen 

kemiallisen puhdas ns. hengellisestä rakennuksesta. Ellei näytenumerossa olisi johdettu Suomen heimoa Baabelin tornin hajotuksesta, ellei maantieteellisen sarjan lähtökohdaksi olisi otettu sanoja "Alussa loi Jumala taivaan ja maan", voisi kuvitella, että rovasti Lizelius tarkoituksellisesti karttoi Raamatun vetämistä lehtensä palstoille. Mutta olipa kysymys periaatteesta tai spontaanisti syntyneestä suunnasta, tärkeänä syynä yrityksen epäonnistumiseen on ollut se henkinen epäluuloisuus kaikea maallista kohtaan, jonka herännäisliikkeet ja osa papistoakin olivat tartuttaneet laajoihin väestön kerroksiin. (s. 233)

Suomen kulttuurihistoria I:ssä (1979) Vilho Suomi peesaa Rapolaa ja arvatenkin muutama muu on seurannut jälkiään. Tulkinnassa tietenkin on totuuden siemeniä: "laajat väestön kerrokset" eivät olleet nähneet juuri muuta kuin hengellistä kirjallisuutta ja tulisivat vierastamaan maallisia tekstejä pitkälle 1800-luvulle. Suurelta osin siksi, että näin oli heille opetettu, eikä siksi, että "kansa halusi lähinnä uskonnollista ravintoa" (Suomi s. 266).

Mutta mikään lehti Ruotsissa vuonna 1776 ei tavoittanut koko kansaa ja on vaikea kuvitella, että Tieto-Sanomien tekijät olisivat kuvitelleet saavuttavansa massayleisöä. Tämä fakta tuntuu olleen Rapolalta hukassa. Vaikuttaa vahvasti myös siltä, että hänellä ei ollut mitään käsitystä Tieto-Sanomien aikalaislehtien sisällöstä ja sitä ohjaavista tekijöistä. Missään sanomalehdessä ei ouhuttu uskonnosta. Siitä yksinkertaisesta syytä, että moista sisältöä kyttäsi päältä maallisen sensuurin lisäksi tuomiokapitulit.

Eli Tieto-Sanomien sisältölinjaus ei ollut periaatteellinen tai spontaani vaan aikansa lapsi. Se, että sisällölle ei löytynyt tarpeeksi kiinnostuneita lukijoita on ihan oma ongelmansa, jota pappien hengellisyys selittää vain osaksi. Heistä monillahan oli myös maallisia intressejä, joista todistavat perukirjoihin merkityt kotikirjastonsa ja tekemisensä. Ja Tieto-Sanomia olisi muiden lehtien tapaan voinut tilata pappien lisäksi virkamiehet ja upseerit. Paitsi, että he olivat tottuneet ruotsinkieliseen kirjalliseen kulttuuriin... 

Kampausmuoti 1777

Vaikka olen moneen kertaan mainostanut Ruotsin 1700-luvun sanomalehtien sisältävän "vaikka mitä", en (ajan painotekniikan ymmärtäen) odottanut muotikuvasarjaa vuonna 1777. Ilman Otto Sylwanin tutkimustyötä olisi jäänyt löytämättäkin, sillä Dagligt Allehanda ei ole tutkimukseni kohteena eikä KB:n sivusto tarjoa mitään tekniikkaa kuvien hakuun. 

Kaikkien kuvien väitetään olevan naisten kampauksia. En ole alan ekspertti, mutta väittäisin yhtä ajan normien mukaiseksi mieheksi.

 

Monet kampauskuvat olivat pilakuvia ja se mahdollisuus on ylläolevissakin. Aivan varmasti pilaa oli Twitterissä kesällä vastaan tullut kuva Top and Tail (1777), joka toimikoon vertailukohtana.