Kalenteri on kädessäsi

Toimi Melanderin artikkelista Suomen virsikirjojen kalendaariot ja näiden ajantiedot (Suomen almanakan juhlakirja) sain kaipaamani tiedon, mutta huomasin myös kiinnostavan maininnan "Mainittuna rajavuonna häviää myös siihen asti kalendaarioita uskollisesti seurannut Cisiojanus. Se ei silti joudu unohduksiin, sillä jo vuonna 1758 julkaisi uuskaupunkilainen opettaja Gabriel Winter Turussa Computus manualis-nimisen kuvitetun sormilaskuoppaan, jonka mukaan sorminiveliä ja sormenpäitä hyväkseen käyttämällä saatetaan sekä tarkistaa Cisiojanus että suorittaa moninaisia muitakin kalendaarisia laskuja." Mikäs tälläinen oli?

Finna ei kertomus digitoidusta kappaleesta, mutta löysin sellaisen sivustolta Hereditas Culturalis Wasaensis. Laadussa ei ole hurraamista, mutta parempi kuin ei mitään. 

Winterin kirjasen koko nimi on Computus manualis, eller: tide-räkning på finger-lederna; utarbetad, efter nya stylen, ungdomen til tjenst.  Sen esipuheessa hän kertoo välittävänsä isältään saamaansa oppia, jonka avain on vasen käsi sorminivelineen. Kuvan mukaisesti kustakin sormesta (peukalo pois lukien) löytyy 7 aluetta, joita laskennassa käytetään. Kämmenen puolelta 4 per sormi ja rystysen puolelta kolme.

Alkuun päästäkseen pitää tietää vuosiluku ja seuraavista kuvista päätellen kyseessä ei olekaan ikuinen kalenteri. Tosin myöhemmin huomioidaan vuosien 2000 ja 2400 erityisyys!

Mutta historialliselle almanakallehan on melkein enemmän käyttöä kuin nykyiselle, joten jatketaan. Huom! kaikki luvut etusormessa ovat karkausvuosia, joten on tässä joku järki. 

Sitten aloitetaan almanakan ensimmäisestä asiasta eli viikonpäivistä. Nämä merkittiin painetuissa almanakoissa aakkosin a-g, joten Winter lähtee selvittämään "Sunnuntai-kirjainta". Tähän tarvitaan muistisäännöksi rimpsu Gärna. Fara. Efter. Dygden. Christna. Böra. Alla. Tätä alkuvuodesta 1748 lähtien lukien ja etusormen kohdalla tuplaten saadaan esimerkiksi vuodelle 1757 kirjain B.

Tämähän on aivan selvää, mutta esitetään vielä yksi kuva, jotka joku on Turussa vaivalla kaivertanut.

Seuraavaksi selvitetään "kultainen luku", jolla saadaan määritettyä kuun kierto ja näin myös pääsiäisen pyhät. Tässä kohtaa kiitän almanakkatoimistoa ja luovutan. Ilokseni vielä tunnistan kuukausien päivien määrissä jotain tuttua. Jos joku jaksaa kuvitetut 56 sivua ajatuksella ja ymmärryksellä loppuun niin ansaitsee kunnioitukseni.

Viimeisellä aukeamalla on muuten Gregor A. Halleniuksen suomeksi kirjoittama Maan-Miehelle Muistoksi. Se löytyy puhtaaksikirjoitettuna Wikiaineistosta.

Vesiukko

Ajoittamaton kuva Raumalta
Museovirasto
CC BY 4.0 

Kasimir Leino kirjassaan Elämästä kuvaa realistisen oloisesti veden myyjää Helsingissä

Yhtä säntilleen, ja vielä säntillisemmin, kuin muualla kaupungissa, eletään rautatie-asemalla, siellä kun kaikki käy minutilleen. Juna lähtee ja hyvästijätöksi viheltää vinkasee, hetkisen kuluttua tulla viiltää jo toinen laskien tervehdykseksi kimakan korvia särkevän huikaisun ja pysätellessään vielä ilkeämmästi vonkuen ja vikisten. Ja junasta kuohahtaa matkustavaisia asemahuoneen portaille, siinä kilvan poliisilta issikkain numerotauluja kurkotellaan, huudetaan, tavaroita kannetaan, maksetaan, ajaa romistetaan ja liikutaan kuin tulessa. 

Mutta kestään muista huolimatta ajella hölkyttelee Kaartis-ukko vesitynnörineen asemahuoneen sivulle tyhjää tynnöriänsä Riihimäen kehutusta lähteestä tuodulla vedellä täyttämään. Hän istuu pitkänpuoleisen tynnörinsä edessä nelipyöräisten ajoneuvojensa sevillä koukussa ja lynkämyksillään, kuten ainakin, nyhtää vanhaa laukkipäistä ruunaansa nuoraisilla suitsiperillään vanhan tavan mukaan ja tuon tuostakin huuliansa maiskuttamalla laiskasti sitä kiirehtii. 

Asemahuoneen sivu hän tietylle paikalleen ajaa, tynnörinsä junan tuomasta ammeesta täyttää, istahtaa taas kärryjensä seville ja alkaa suitsia nyhtää ja huuliansa maiskuttaa. Kaivokatua hän ensin Henrikinkadulle kulkeupi, siitä edelleen Ylioppilastalon edustalle, jossa hän aina hevosen seisauttaa ja odottelee, kunnes täältä joku sangon kanssa tulee valkolakkisille "maan toivoille" kielen kastetta noutamaan. 

Niin jatkaa ukko matkaansa entiseen tapaan Antinkatua pitkin, jolta vihdoin Albertinkadulle poikkeaa. Ja yhtä säännöllisesti kun hän tämän matkan tekee, juoksevat pojat tai piiat tietyistä taloista ämpäreillä tai muilla astioilla vettä hakemaan. Hetkeksi ukko aina silloin hevosensa pysäyttää, että kukin ehtii osansa saada, mutta niin pian kuin astiat täyttyvät, maiskahuttaa ukkokin kielellään ja suitsiperiä nykäsee. Ja tuo vanha ruuna se ukon tavat jo niin tarkoin tuntee, että se ei sen kiireempään juoksuun kiskasekaan, onhan vain jonkunlaiseen hölkkään yrittävinään, vaikka siitä kuitenkaan ei sen valmiimpaa näy tulevan. 

Toisenkin kerran oli ukko tuon reissun tehnyt. Toisenkin kerran oli hän Antrean kadulta Albertin kadulle poikennut ja yhtä monta kertaa, luulen ma, Aleksanterin teatterin nurkassa hetkeksi ruunansa seisauttanut.

Tammikuuta

 1.1.

• [Food History: Fruitcake] Kohdassa 5:22 siteerataan Pehr Kalmia, jota kutsutaan ruotsalaiseksi. "The art of cooking as practised by Englishmen does not extend much beyond roast beef and plum pudding."
• @Tekniskamuseet arvuutteli videoilla viittä esinettä valehtelijoiden klubi -formaatilla. Arvasin jokaisen väärin. [Gissa saken #1, Gissa saken #2, Gissa saken #3, Gissa saken #4, Gissa saken #5]

2.1.

• Kun ohjaaja sanoo: "Tämä on sinun väitöskirjasi", @tarabrabazon tarjoaa 10 tulkintavaihtoehtoa. Joita ei jostain syystä voida ohjauskeskustelussa (aina?) avata selkeästi?

4.1.

• Kun digitaalisuudella, tehokkuudella yms. itseään promoavan ihmisen verkkosivuilla artikkelien URLit eivät ole DOI-muodossa ja suurin osa testatuista ei toimi, arvovalta kärsii ihan pikkasen. (Kyseessä on ulkomainen tutkija.) [Kyseessä oli Tara Brabazon, mutta jatkoin vlogiensa kuuntelua tämänkin jälkeen.]
• [Online Design Talk: Mitä saa esittää? Yksityisyyden rajoja kartoittamassa] Hyvä keskustelu yksityisyydestä käyty @DesignmuseoFI . Mukana m.m. @rtaavetti

5.1.

• Olen tähän päivään asti luullut, että suomen kielessä on sana maratoni tai maratooni. Elää ja oppii.

8.1.

• Sain tänään sähköpostin, jossa oli lauseena "Sori siitä". Voiko ilmaisua käyttää/ymmärtää vuonna 2021 ei-ironisesti?

11.1.

• Ihan jokaisesta väitöksestä ei tehdä tällaista otsikkoa.  @reijovalta siis väittelee  @jyu_hela perjantaina. Asiallinen tiedote [Vallan väitöskirja: Koeajoja. Auton käyttöönotto Suomessa 1900-1918. Tutustuimme bloginsa Pois työpöydältä kautta ja olemme kerran lyhyesti tavanneetkin.]

12.1.

• Ohjelma @tieteidenyo tarkastettu. Priorisointi odottaa.

13.1.

• Jostain kumman syystä nämä jutut eivät tulleet esiin hakemalla nimellä Wulffschmidt. Aivan käsittämätöntä.

14.1.

• Minunkin kysymykseeni vastattiin @tieteidenyo . Suomalaiset tosin ohitettiin "tarinoina" vaikka molemmat esimerkkini olivat todellisia.

15.1.

• Samalla kun kaivelen itse 1700-luvun sanomalehtidebatteja, blogissani on vuosien viiveellä kiistetty aiempi kommentti. Mukaan mahtuu lisää mielipiteitä, mielellään perusteluilla varustettuna
• Odottaa... vuorossa pitäisi olla @jenni_lares '@KirsiVainioKorh ja @reettahanninen otsikolla "Sopivaa vai sopimatonta – naisten työt ja ansainta 1600-luvulta nykypäivään" [Tieteen päivien tallenteista katsoin jälkikäteen Mia Korpiolan esityksen Hyvät, pahat ja rumat – Mielikuvat oikeudellisen tiedon haltijoista autonomian Suomessa, joka ei mahtunut livenä päivään.]
• Siirtyminen Tieteen päiviltä @reijovalta väitöstilaisuuteen.

16.1.

• Jälkijättöisesti eteeni tuli lapsille @tieteidenyo esitetty kuva professorista. Kun oli pakko esittää sekopäänä, niin en valita sukupuolesta

19.1.

• Muistomerkkien kertomasta on @sirpa_aalto kirjoittanut fiksuja @histseura verkkosivut. #Twitterkielioppi
• Katsaus Liedon Nuorisoseuran Lainakirjaston museoituihin kirjoihin
• CfP:n lähettäjä hupaili kääntämällä keynoten avainmuistiinpanoiksi. Sai aivoni vihdoin (eli yli 10 vuoden jälkeen) tajuamaan, että sana on peräisin musiikista: sävellajin perussävel.

20.1.

• Se tunne, kun näköpiiriin tulee ohjelmaltaan mielenkiintoinen ja omaa tutkimusta tukeva konffa ja se on maksullinen ja pääosin norjaksi.

21.1.

• Käynnissä @Tietokirjailija webinaari Elämäkertojen juridiikkaa. Ei ilmeisiä vaikeuksia linkata ajankohtaiseen keskusteluun.

22.1.

• Keskipäivän iloksi ihan oikeaa LIDAR-hyödyntämistä suomalaisessa arkeologiassa. Puhumassa Janne Ikäheimo. [...] Ja sitten Zoom menetti yhteyden, juuri kun oltiin tulossa isompaan löydökseen.

23.1.

• Facebook ottaa vihdoinkin kunnolla kantaa valesisältöön. Tai sitten joku on innostunut ilmoittamaan blogini spämmiksi. [Eipähän tarvi enää itkeä ja valittaa sitä, ettei "kukaan koskaan linkkaa". Kun ei kukaan enää voi.]

• Ig-jako toi historiallisen puvun jäljentäjän eteen konservoijan ottamat valokuvat. Jos haluatte nähdä aitoa tutkijan iloa, katsokaa tätä [Peacock Dress: January 2021 Video Diary] 8:55 alkaen.

Havaintoja matkalla Viipurista Kuopioon 1817

Jaakko Gummeruksen artikkeliin John Patersonin vaikutus Suomessa : päiväkirjamuistiinpanoja ja kirjeitä (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja II 1912. 1914) on suomennettu englantilaisen raamattuseura-aatetta edistäneen John Patersonin kuvausta matkustuksesta Viipurista Kuopioon tammi-helmikuun vaihteessa 1819. Matka oli jatkumassa Tornioon, joten piti ottaa runsaasti evästä mukaan:

Raakaa lihaa emme ottaneet mukaamme yhtenä kappaleena, vaan palasina, niin että se oli valmiina otettavaksi ja tulelle pantavaksi, koska lihaa on mahdoton leikata sen ollessa jäätynyttä. Otimme mukaamme hyvän varaston keitetyitä häränkieliä, se kun on ainoa lihalaatu, joka rasvaisuutensa takia ei jäätyneenäkään kovetu; samoin hyvän varaston näkkileipää, joka ollen kokonaan kuivaa ei jäädy niinkuin pehmeä leipä. Naiset ystävällisyydessään tarjosivat jonkun määrän joulutorttuja; niitä nautimme vain kerran, ne kun olivat liian raskaita vatsalle. Meillä oli myöskin ruukullinen hienoksi hakattua vasikanlihaa, jonka huomasimme erinomaiseksi lämmitettynä; sitten hyvää kuljetettavaa soppaa ja lisäksi runsaasti hyvää viiniä ja viinaa. [...]

Eos 1/1855

Illalla lähdimme liikkeelle pyrkiäksemme suoraan Kuopioon, joka on noin 200 (engl.) penikulman päässä Viipurista. Tie seuraa kaiken matkaa ihanaa järvijaksoa. Järvet olivat nyt kovassa jäässä ja muodostivat erinomaisen tien, joka oli aivan tasainen ja sileä kuin lasi. Kun meillä oli pieni suomalainen hevonen kunkin reen edessä, niin me jouduimme eteenpäin hyvin nopeasti. Yö oli kylmä, mutta me emme siitä kärsineet, koska olimme täydellisesti suojatut sitä vastaan. Kun meillä oli mukanamme niin paljon suomalaisia Uusia testamentteja kuin saatoimme ottaa, niin käytimme hyväksemme joka tilaisuutta jakaaksemme niitä ihmisille, jotka kaikki osaavat lukea. Ne otettiin vastaan ilokyynelin. 

Oikeat suomalaiset talot ovat kaikkea muuta kuin mukavia, etenkin talvisaikaan. Niissä on tavallisesti vain yksi ainoa hyvin suuri huone, jossa on penkit pitkin seiniä; niillä asukkaat istuvat päivisin ja nukkuvat öisin, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset. Niissä ei ole ikkunoita, vaan ainoastaan muutamia suorakaiteen muotoisia seinään hakatuita reikiä, ja kun niissä ei ole mitään uuninpiippuja, niin savukin menee ulos näistä reijistä. Niitä pitää lämpimänä suuri kivinen tai tiilinen uuni, joka on sijoitettu keskelle huonetta; siihen työnnetään vankasti polttopuuta, jota on yllin kyllin kaikkialla. Kun nuo nelikulmaiset, seinissä olevat reijät ovat hakatut noin neljän jalan korkeudelle lattiasta, niin savu ei laskeu alemmaksi, mutta ylempänä on kaikki sakeana pilvenä. Siinä missä me istuimme, oli ilma selkeä ja siedettävän puhdas, mutta kun nousimme ylös, olivat päämme pilvissä. Savu pysyy tarkalleen samalla tasolla sekä liikkumatonna, kun siihen ei kosketa, mutta ei tarvitse muuta kuin kättä heilauttaa, niin on kaikki liikkeessä. Siinä oli kaunis esimerkki taivaan pilvistä ja se näytti noudattavan samoja lakeja. Luulenpa melkein että kivihiiiltemme savu olisi laskeutunut aukkojen alapuolelle, se kun on raskaampaa kuin puusta syntynyt savu. Tällä tapaa he pitävät kaiken lämmön sisällä, ja varma onkin että heidän talonsa ovat lämpimiä kovimmallakin pakkasella.  

 Pimeän aikaan he kynttiläin tai lamppujen asemesta valaisevat huoneitaan ohuella pihkaisen männyn liuskalla, jonka he kiinnittävät jonkunlaiseen puiseen kynttiläjalkaan ja sytyttävät toisesta päästään; se antaa heille sen verran valoa, että he voivat jatkaa työtänsä. Heillä on työtä tehdessään vierellään nipullinen näitä, ja kun yksi on palanut loppuun, pistetään toinen sisään. Siitä syntyy vielä hyvän joukon savua lisäksi. - - Meitä huvitti aikalailla nähdä kaikkien ihmisten istuvan työssänsä näiden alkuperäisten kynttilöidensä ympärillä pitkinä, pimeinä iltoina, sillä pitkiksi ne tosiaankin kävivät sitä myöten kuin etenimme pohjoista kohti. Niin pian kuin aamu valkeni ja tapasimme ihmiset valveilla, pysähdyimme aamiaista syömään. Pian meillä oli palamassa räiskyvä valkea, jolla olisi voinut vaikka härän korventaa; saimme kiehuvaa vettä ja valmistimme oman kahvimme väkiviinalampulla ja otimme ulos niin paljon lihaa kuin luulimme tarvitsevamme; se oli aivan kovaksi jäätynyt, mutta kun se heti paistettiin pannussa räiskyvän valkean päällä, niin sillä ei ollut aikaa mädätä, niinkuin se olisi tehnyt, jos se olisi sulanut vähitellen lämpimässä paikassa. Aamiaisen jälestä ajoimme partamme ja peseydyimme sekä laitoimme olomme mukavaksi siksi päivää. Sitte jatkoimme matkaa pimeän tuloon saakka, jolloin pysähdyimme syömään päivällistä ja illallista ja juomaan teetä, kaikki yhteen perään. Ellemme keittäneet teetä, valmistimme kuljetettavaa soppaamme ja lämmitimme hienonnettua vasikanlihaamme, ehkäpä paistiakin, sekä otimme lasillisen tai pari viiniä, joka meidän oli sulatettava ennenkuin saimme sen ulos pullosta, koska se tavallisesti oli jäätyneessä tilassa, vaikka ei niin jähmeänä kuin vesi olisi ollut, sillä viinissä oleva väkiviina ei voinut jäätyä, vaan oli kuplina jäätyneen massan keskellä. Viini oli aina hyvää huolimatta siitä että se oli ollut jäätyneenä. Jos tarvitsimme jotain keskellä päivää tai keskellä yötä, niin meillä aina oli se käsillä reessämme. Noin viiden aikaan aamulla meistä tavallisesti tuntui vähän kolakalta, mutta ottamalla noin puoli lasillista viinaa saimme verenkierron joutuisammaksi, ja ruumiin lämpö säilyi aamiaisaikaan saakka. Täten matkustamalla yötä päivää pääsimme nopeasti eteenpäin, ja 48:ssa tunnissa Viipurista lähdettyämme me saavuimme Kuopioon myöhään lauantai-iltana, helmikuun 1 päivänä.

Ruotsi 1300-luvulla (peruskouluversiona)

Ruotsin historian 1300-luvun opintopaketissa on neljä osiota, joten on toivoa löytää jotain erikoisempaa. Ensimmäinen esittääkin ennen näkemättömän kysymyksen: mitä yhteistä on saksilla ja porvareilla? 

Vastausta lähdetään hakemaan toteamalla pääkuvan 600-800 vuotta vanhojen saksien ja sormustimien muistuttavan nykyvastineitaan. Sitten kerrotaan saksia olevan kahta tyyppiä. Keritsimiin yhdistämäni malli on yhtä kappaletta ja varsinaisissa saksissa kaksi terää. 

Porvareihin päästään hyppäämään, kun ymmärretään saksia tarvittavan monessa toimessa. Eli ei sen kummempaa. 

"Heliga Birgitta och pilgrimsmusslan"... Edellisellä vuosisadalla käsiteltiin jo yksi pyhimysmerkki ja nyt on toinen. Vaikka nyt mukaan saadaan Pyhä Birgitta hänestä ei kerrota juuri mitään ja pyhiinvaelluksista asia menee lähes täysin päällekkäin edellisen kanssa. Eli eteenpäin.... uskon tiellä, sillä seuraavaksi kysytään, mitä Jeesuksen kuva kertoo uskosta ja kauppasuhteista keskiajalla. 

Jees... jotain ihan uutta minulle. Lähtöesineenä on kirkon lattian alta löytynyt rauhantaulu(*). Ainoa esinetyypin edustaja Ruotsissa, joten tuskin Suomessa on yhtään. Kuvauksen perusteella katolisessa jumalanpalveluksessa tätä kuvaa on ensin suudellut pappi alttarilla ja sitten se on kiertänyt jokaisen seurakuntalaisen suudeltavana. Pitäisikö ottaa joskus kertauskurssi keskiajan katolisen jumalanpalveluksen vaiheista?
(*) Visa Immonen on arvostellessaan Sofia Lahden väitöskirjaa käyttänyt sanaa.

Hetkellisesti piristyneenä viimeiseen osaan, jossa kuolleiden täytyy puhua. Ottaen huomioon vuosisadan ei tule suurena yllätyksenä, että kyse on Visbyn vuoden 1361 taistelun uhreista. 3D-malleissa voi pyöritellä kalloa ja paria luuta, joista pitäisi etsiä vammoja. Mutta vaikka olen istunut useita osteologi Kati Salon esityksiä, en erottanut mitään ja "oikeaa" vastausta ei kerrottu. Ehkä 10-12-vuotiaiden silmät ovat tarkempia? Tietoinen valinta, että heille ei näytetty ollenkaan haarniskoja ja aseita, jotka ovat yleensä aineiston pääosassa?

Kuolleiden ehkä pitäisi puhua, mutta tässä yhteydessä vaikenivat minulle paljon tehokkaammin kuin Historiskan näyttelytilassa vuonna 2014. 

Esine, joka minun mielestäni olisi ehdottomasti pitänyt ottaa mukaan tälle vuosisadalle edes esinekuvana Historiska museetin kokoelmista, on taskukalenteri vuodelta 1399. Jakaisin siitä mielelläni kunnollisen ja laillisen kuvan, mutta Historiska on joko muuttanut kokoelmasysteemejään tai en ole päässyt niistä perille. Eli kaappaus FB:stä.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

Kahden lapsen kuolemat Sievissä 1760

Sievin haudattujen listassa on vuonna 1760 lopussa kuolleina peräkkäin vuoden, 8 kuukauden ja 10 päivän ikäisenä kuollut Jöran Henriksson Kiiskilä ja kuukauden ja 8 päivän ikäisenä kuollut Johannes Magnusson Pennala. Molempien kuolinsyyksi on merkitty onnettomuus eli "vädelig händelse". Jöranin kohdalla on pari sanaa lisää.

Kuolemat eivät ainoastaan tapahtuneet ajallisesti lähekkäin vaan myös vierekkäisissä taloissa eli kiinnittivät huomiota ja jäivät mieleen. Jälkimmäisiä hautajaisia seuranneena päivänä joku Kalajoella, jonka kappeli Sievi oli, tarttui kynään. Kirjoittamastaan osa julkaistiin Inrikes Tidningarissa 23.2.1761. 

Näin saamme tietää, että 19.12.1760 Kiiskilässä oli käynnissä joulusiivous, jonka tieltä emäntä siirsi Jöranin muiden lasten vahdittavaksi saunaan. Lapset kuitenkin jättivät valvottavansa yksin kehtoonsa. Keskellä talvea olisi luullut heidän sulkeneen oven jäljessään, mutta jotenkin samaan tilaan pääsi jäljessään sika. Tämä tönäisi kehdon kumoon ja söi Jöranin jalat ja kädet. Muutamaa tuntia myöhemmin lapsi kuoli.

Johanneksen kuolema jouluaattona puolestaan kirjoittajan mukaan tapahtui kirkkomatkalla, jonne sylivauva oli otettu mukaan. Ilmiselvästi kirjoittaja näki tämänkin kuoleman äidin syynä, mutta tuskin tiesi oliko lastenhoidolle vaihtoehtoja. Se, että äiti halusi päästä kirkotettavaksi, oli ajan uskonnollisen opetuksen huomioon ottaenm ymmärrettävää.

Tupakanmyyjä sata vuotta sitten

VesikauppiaidenVesikauppiaiden tapaan Helsingin tupakkakauppiaat ovat todennäköisesti jääneet harvoihin lähteisiin. He tulivat minua vastaan Kyösti Vilkunan kertomuksessa (Joulutunnelma 1915). (Kuvitukset Eric Vasströmin, jonka tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta lainasin silti.)

Tarinan päähenkilö "oli asunut lähes neljäkymmentä vuotta samassa talossa Ison-Roobertinkadun perällä. Aluksi oli hän palvellut siinä yli kaksikymmentä vuotta talonmiehenä. Jäätyään leskeksi ja saatuaan halvauksen toiseen ruumiin puoliskoonsa, oli hän heittänyt talonmiehen toimen vävylleen ja ruvennut itse tupakan kaupustelijaksi. Sitä ammattia oli hän nyt harjottanut kappaleen toistakymmentä vuotta, ollen kortteeria vävynsä luona ja siis omassa entisessä asunnossaan suuren kivitalon kellarikerroksessa." Tyttärelle ja vävylle hän suoritti "joka pennin siitä sovitusta hinnasta, mikä hänen tuli maksaa yökortteerista, lämpimästä ruuasta ja kahvista". Tämä yksityiskohta kuuluu tarinan juoneen, mutta lienee realistista, että vanhus, joka pystyi jotain ansaitsemaan, on osallistunut kulujen maksuun. Kun ansainta tarinassa loppui, vanhus työnnettiin vaivaistaloon.

Tupakanmyyjän työpäivää Vilkuna kuvaa näin

Äkäisesti työnsi hän rautakärkistä sauvaansa katukäytävään, ontuessaan Isoa-Rooberttia alaspäin. Tavallisesti, ja varsinkin kauniilla ilmoilla, oli hän tottunut kulkemaan tämän taipaleensa hyvillä mielin, iloisena ja tyytyväisenä. Aamuisessa Helsingissä oli aina jotakin eloisaa ja mieltä virkistävää, mikä ei ontuen astuvaa vanhustakaan jättänyt vaikutuksensa ulkopuolelle. Tuttujen myymäläin, parturitupien ja kahvilain sivu oli hän toistakymmenen vuoden kuluessa tottunut tupakkalaatikoineen liikkaamaan kauppapaikalleen Ylä-Brondinin kulmaan. Siellä olivat aina vastassa hänen vanhat tuttavansa, ajurit, jotka huutelivat hänelle kokkapäisiä aamutervehdyksiä ja pukeiltaan laskeutuen riensivät ostamaan Kaukaasia- savukkeita. Ja yhtä tyytyväisenä, ruumis väsymyksen raukaisemana, oli hän illoin lähtenyt kompuroimaan kortteeriinsa, missä hän kaikessa salaisuudessa laski päivän ansiot ja liitti niistä sen, mikä jäi menoista yli, entisiin säästöihinsä. [...] Ja minkä turvallisuuden tunnon nuo kolikot yhdessä säästöpankkikirjan kanssa loivatkaan hänen rintaansa sellaisina kylminä ja sateisina päivinä, jolloin hän puoli kohmettuneena kärvisteli kauppapaikallaan, ilman että yksikään ohi kulkijoista pysähtyi hänen laatikostaan paperossia valitsemaan.

Ylä-Brondini oli kahvila Eteläesplanadi 20:n ja Korkeavuorenkatu 36:n kulmassa.

Eric Sundströmin valokuva
HKM CC BY 4.0

Päähenkilö ei tietenkään ollut kaupungin ainoa tupakanmyyjä.

Kääntyessään Isolta-Roobertinkadulta Erottajalle, huomasi hän ammattitoverinsa, vanhan, upposokean kaartilaisen asettuneen jo paikoilleen Erottajan ja Pikku-Roobertinkadun kulmaan. Siinä istui hän kangastuolillaan kulmatalon seinää vasten nojaten, tupakkalaatikko polvellaan, haaraparta huolellisesti suittuna ja rinnassa pari Turkin sodassa ansaittua mitalia. Pienen poikansatyttären taluttamana saapui hän joka aamu täsmällisesti paikalleen, toisessa kainalossa tupakkalaatikko ja toisessa kangastuoli. Tavallisesti istui hän jo siinä asemillaan Adamssonin kulkiessa ohi. Viime mainittu ei tuntenut sokeata ammattitoveriaan, mutta hän oli tottunut jonkunlaisen myötätunnon vaikutuksesta nyökäyttämään päätään sotavanhukselle sekä ajatuksissaan toivottamaan hänelle hyvää huomenta. Tänä aamuna löi hän sen kuitenkin laimin, ontuen jurosti ammattiveljensä ohi, joka juuri möi Matti-laatikkoa eräälle työmiehelle, tunnustellen tarkoin hyppysissään saamaansa rahaa, sillä usein olivat heittiömäiset ostajat antaneet hänelle viisikymmenpennisen sijasta raitiotiepoletin.

 

Tultuaan perille Ylä-Brondinin kulmaan näki Adamsson keski-Esplanaadin puoleisella kadunsivulla pirssissä tutun issikkarivin. Öljytakkeihinsa kääriytyneinä istua turjottivat ajurit pukeillaan, mutta harvat heistä tänään hieman liikahtivat ja murahtivat vaisun «moriensta!» nähdessään tuon ontuen liikkuvan vanhuksen, joka ahavan puremine kasvoineen, tupakkalaatikoineen ja puolen tuuman pituisine parransänkineen tuntui heistä melkein kuin kuuluvan sen katukulman kiinteimistöön. Jos Adamsson olisi pysynyt pitempään poissa asemiltaan, olisivat he jo pelkissä vaistoissaan tunteneet, että katukulmasta puuttui jotakin tärkeätä ja siihen välttämättömästi kuuluvaa. Aivan samoin kuin Adamsson puolestaan tunsi ja ajatteli heistä, ajureista. Toisinaan oli Adamssonillakin mukanaan samanlainen kangastuoli kuin vanhalla kaartilaisella. Mutta useimmiten jätti hän sen kuitenkin kotiin ja tyytyi seisoskelemaan katukäytävällä. Ja jos jalkoja väsytti, niin silloin saattoi hän istahtaa sille rautakaiteelle, joka erotti katukäytävän keski-Esplanaadin istutuksista.

 

Tänään hänellä oli tuiki huono kauppaonni. Sadetakkeihinsa kääriytyneinä riensivät ihmiset kiiruusti ohi, luomatta katsettakaan häneen ja hänen laatikkoonsa. Ajurit eivät myöskään näyttäneet tänään piittaavan tupakasta. Niin oli hän seisoskellut jo parisen tuntia asemillaan, saamatta edes tulitikkulaatikkoa myydyksi.

 

Vähätpä ansiosta ja voitoista, mutta olisihan se ollut terveellisenä mielen virkistyksenä saada kauppa käymään. Hänelle oli tärkeätä nähdä, että häntäkin tarvittiin ja että hänelläkin oli oma sijansa tässä ihmishyörinässä. Mutta saamatta aikaan penninkään kauppaa, tuli hänelle aina, ja varsinkin juuri tänään, tunne sellainen, että hän on kuin eloton ja tarpeeton kappale, jonka kaikki ohikulkijat toivoisivat pois siitä tieltä.