Se toinen juhlaristi

Kotiseutu 12/1915 kertoi joulutulista Etelä-Pohjanmaalla:

Lähempänä joulua niistä sitten kootaan sentapainen laitos, kuin kuva osoittaa. Sitä nimitetään "Juhlaristiksi". Jouluaattona se sitten kiinnitetään noin 15—20 m. pitkän tangon päähän niin lujasti tietysti, että se särkymättä voi kestää kaikki mahdolliset myrskyt. Tuossa puolen päivän tienoissa aattona, jolloin joulun katsotaan alkavan, nostetaan tuommoinen tanko juhlaristeineen ylös. Sitä ennen kuitenkin on asetettu tuossa poikkipuussa oleviin trissoihin nuora, jolla sitten kaikkina juhlapäivinä ja niiden aattoina illoin ja aamuin pimeän ajaksi nostetaan kaksi lyhtyä ylös. Tavallisesti ne laitetaan monivärisestä paperista, niin että ne kauas katsoen näyttävät hyvin kauniilta varsinkin, jos on onnistuttu saamaan ne sellaisiksi että ne tuulessa hiljalleen pyörivät näyttäen katsojalle siten koko väririkkautensa. 

Tietysti näiden laittamisessa on paljo sellaista työtä, jota pojat eivät voi suorittaa, mutta niissä taas aikuiset hyvin auliisti auttavat. Ovathan ne kaikille yhtä tärkeitä juhlatunnelman nostajia. Ilman vaikutusta ne eivät olekaan. Tuntuu hyvin hauskalta ja juhlalliselta illalla, sillä tiheästi asutuissa kylissä niitä on sangen lukuisasti ja voi niiden monivärinen valo näkyä hyvinkin kauvas. Luontohan ei sille Pohjanmaalla aseta mitään estettä. 

Päivälläkin ne huurteisessa talviilmassa tekevät hyvin juhlallisen vaikutuksen, varsinkin yksinkertaiseen kansaan, joka ei ole suurempiin juhlallisuuksiin tottunut. Joulun jälkeenkään ei niitä heti lasketa alas, vaan annetaan niiden olla laskiaiseen saakka, johon katsotaan joulunajan kestävän. Silloin vasta juhlaristit tavallisesti kaadetaan. Suomalaisissa pitäjissä eivät nämä kuitenkaan ole niin yleisiä kuin rannikkoseudun ruotsalaisissa pitäjissä, jossa niitä on melkein joka talossa.

Juhlaristin teko

Santeri Alkion kirjasta Oja-Pappalan joulu. Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta

"Laiskuutta, laiskuutta, pelkkää laiskuutta, kun ette nyt tuon vertaa viitsisi… Hupaistahan se olisi itsellennekin. Vaikka mitähän ne tämän aikaiset muusta välittävät kuin kylän juoksusta", pauhasi emäntä piioille puoli tosissaan, kun eivät luvanneet "juhlaristiä" tehdä.

"Laiskuutta", matki Littu, "ei se mitään laiskuutta ole, mutta kuka nyt viitsii tähän aikaan enää niin turhanaikaisia… Mukulat sellaisia."

"Ei se olekaan mikään mukulain tehtävä!" puolusti emäntä, "se saakin olla vain hyvin kynsistä ja järjestä taattu, joka siihen pystyy. Tuskin vain Lissulta tulis mitään… Hessa tuota nyt saattais, on ehkä nähnyt."

"Johan niitä nyt on nähty!" Littu väänsi huultansa halveksien. "Vieläpä Lalu, jota ei nyt nähnytkään olisi!" [...]

Mutta emäntä otti juhlaristin uudelleen puheeksi. Kehui, että hän oli sen useinkin tehnyt itse ja toisinaan piiat. Mutta ei nyt ollut itsellänsä aikaa ja ettei hän olisi muita pyytänyt nytkään, jos vain olisi ollut aikaa, mutta kun ei ollut. Hänen mielestään ei joulu muuten joululta tuntunutkaan, jos ei edes jotain näkyväistä merkkiä ollut, esimerkiksi sellaista kuin juhlaristi.

Turhaan eivät nämät puheet menneetkään: piiat vihdoinkin todella lupasivat ryhtyä juhlaristin tekoon, kuitenkin enemmän halusta tehdä emännälle mieliksi, kuin uskoen itse sen juhlistavaan voimaan.

Ehtoolla sitä ruvettiin tekemään, kun suuri kantovalkea paloi takassa ja teki mieliin kodikkaan vaikutuksen. Suoria ruisolkia leikeltiin sieviksi puikoiksi ja niitä värjäeltiin aneliiniväreillä. Puikkojen läpi pujoteltiin lanka ja muodosteltiin kaiken näköisiä särmiöitä, suurempia ja pienempiä, jotka jollain tavalla järjestettyinä ripustettiin kattoon. Kratu- ja maalipapereista valmistettiin ristin hetaleihin kukkasia.

Ei tämä hetaleinen koriste mikään risti ollut, pikemmin sitä olisi saattanut ruunuksikin sanoa. Eikä sitä yhdessä illassa valmiiksi saatu, sillä siinä olikin liiemman työtä kuin Littu oli luullut ja Hessa olisi viitsinyt tehdä. Mutta sellaista työtä sopi vielä aattoehtoolla jatkaa.

Oljista muodostetut särmiöt kuullostavat himmeliltä. Hämärästi muistan nähneeni siitä koristellun version, mutta yksinkertainen ja väritön on tutumpi ja verkkokuvissa vallitseva. Ehkä Alkion tuntema koriste oli lähempänä tätä Yhdysvalloissa myytyä himmelityyliä. (Kuvan käyttöön ei ole lupaa.)

Lattianpesu jouluksi

Santeri Alkion kirjasta Oja-Pappalan joulu. Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta

Se oli hirveätä pyykkiä se, kun Oja-Pappalan akat jouluksi tuvan lattiata pesivät. Tätä ennen oli se tehty Mikkeliksi ja silloin oli siitä saatu niin tarpeeksensa, ettei haviteltukaan sitä uudistamaan ennen kuin jouluksi. Tällä välin oli siihen ehtinyt takertua yhtä ja toista, jota saattoi sanoa liaksi. Vaan kylläpä se nyt saikin selkäänsä, lika! Ensin aamupäivällä pesimellä hangattiin pöydät, penkit ja kaapit, sekä vedettiin niistä esiin ja kelpaamattomana lattiaan heitettiin kaikellaista pikkutavaraa, sekoitusta ruuan tähteistä, joita pitkin vuotta oli kertynyt ja säiliöistä varissut. Littu mokoma (nuorempi piika) uskalsi nenänsä vetää sikkaraan kun tähteet muka nenään tulivat. Mutta Hetu, joka oli vanhempi ihminen, sanoi, ettei sitä ihminen saa olla niin turhan fiini.

Muut puhdistelemiset olivat vain pikkuasioita lattianpesun rinnalla. Se kysyi voimia, oikein jättiläisponnistuksia. Talon kankeimmat luutakynät oli säästetty tätä varten. Nyt niihin lyötiin paksut varret ja varustauduttiin ikään kuin karhuntappoon.

Mutta ei uskallettu luottaa yksinään luutakynäin ja veden puhdistavaan vaikutukseen, vaan saavillinen karkeata hiekkaa hankittiin avuksi. Lattia hiekoitettiin ja kasteltiin ylt'yleensä. Akat riisuivat alusvaatteille, siunasivat itsensä ja pesu alkoi. Eikä siihen monta vetämää tarvittu, ennenkuin hiki kuumana virtasi pitkin jokaisen kasvoja ja selkää, niin emännän kuin piikainkin. Puhdasta jälkeä teki luutain voimakas kulku. Joulun tulo ja puhtauden hauska toivo lisäsivät naisten intoa ja voimaa ponnistamaan. Ei joudettu paljon puhella eikä kieltä piestä, mutta sitä enemmin ajateltiin sitä, että paljon se siivonteko maksaa … ei viitsisi joka päivä lattioita pestä! [...]

Jo näkyi puu melkein kaikkialla lattiassa ja viruttelemaan ruvettiin. Huoahdettiin keveämmästi ja alettiin jutella.

Juho Rissasen lattianpesijät pahoinpidelty tästä painokuvasta.

Ennen joulua

Hilda Käkikoski (*) kirjoitti 12.3.1885 sisarelleen:

Oletko lukenut Tilhissä kertomusta: "Ennen joulua?" Se on minun kirjoittamani ja kuvaa elämää täällä Myllykylässä. Ne ovat meidän lapsia, meidän äiti - ja minä. Kun luet sen, niin saat vähän käsitystä siitä, miten aika täällä kuluu.

Ennen joulua julkaistiin Tilhin numeroissa 25/1884 ja 26/1884. Kuvaus alkaa näin:

Kas tämä ennen jouluinen aika on oikein kummallinen. Kaikki nyt on niin kovin satumaista ja salaperäistä. Joulupukki se on jokapaikassa päivän sankarina. 

Jos vaan lapset iltasilla itkeä pirahtelevat, sanoo äiti salaperäisesti: "älkää itkekö; Joulupukki pelästyy eikä uskalla tulla taloon." Kun taas ollaan vallattomia, sanoo lastenhoitaja uhkaavalla äänellä: "olkaahan varoillanne, Joulupukki katselee ikkunasta, eikä tuo tullessaan muuta kuin pitkän vitsan, elleivät lapset ole kilttiä." Heti ovat lapset hiljaa kuin "hiiret nurkassa", sillä kovinhan kauhealta näyttäisi Joulupukki ruoska kädessä. 

Harva se päivä, ett'ei meilläkin tapahdu kaikenmoista kummaa. Milloin pujahtaa äiti yksin johonkuhun huoneesen ja jättää lapset oven taakse. Kun sitten pienoset pyrkivät äidin luo, vastataan sisältä: "älkää tulko tänne; täällä on Joulupukin salaisuuksia." Usein taas työnnetään suurella jyrinällä kiini joku laatikko, johon lapset ovat sattuneet pilkistämään. Joskus taas hämärässä hiipii suutari tai räätäli kyökkiin. Lapsetkin mielellään tervehtivät tuota mieluista vierasta, mutta silloin sulkeutuu ovi ja äiti jää yksin vieraan kanssa. Nyt tulee täti lasten luo ja lausuu lapsille tuolla lailla: "Älkää huoliko, lapsikullat, kyökkiin mennä; tulkaa tänne lasten kamariin, niin täti kertoo teille hauskan sadun".

"Tulkaa, tulkaa, täti kertoo tatuja" huutaa silloin nuorin joukosta ja ojentaa kätösiään tädille. "Taako Aino ittua tätin tylittä?"

Sadut ovat aina mieluisia ja vanhimmatkin lapset seuraavat tätiä, mutta sadun kertomistapa aina keskeyttävät kysymykset: "Mitähän suutari tekee kyökissä?" "Minkähän tähden ei meitä lapsia kyökkiin päästetty?" j. n. e.

(*) Hilda Käkikoski kirjeittensä ja kirjoitelmiensa valossa. Toim. Tilma Haimari. 1913. s. 67-68
Kuva muokattu painokuvasta kirjassa Hem och hembygd.

Pappi ja lukkari joulupaistia kokoomassa

Gunnar Suolahti artikkelissaan Kirkollisia verotapoja (Aika 7-8/1919) selostaa pappien varainhankintakierroksia, joita kiellettiin jo 1600-luvun alussa ja useaan otteeseen myöhemmin. Käytännöt kuitenkin jäivät paikallisesti erilaisiksi.

Syrjäseuduilla säilyivät joulunjälkeiset paistinkeruut ja ripitysmatkat aina viime vuosisadan puolivälin tienoille, eli siihen asti kuin papiston palkkaus uudelle kannalle järjestettiin. Länsi-Suomen seurakunnissa muistavat moniaat vanhukset vieläkin, miten papit lukkareineen kolmin hevoskuormin kulkivat paistinkeruillaan; ja vielä miespolven senjälkeen kuin pappien kiertueet olivat tauonneet, kulkivat niillä lukkarit. Paistikappalten suuruus ja joulu-"käärtien" paljous osotti, millaisen suosion lukkari kansan kesken oli saavuttanut. 

Sanomalehtimainintojen perusteella tapa kesti paikoin 1800-luvun puolivälin tienoon yli, vuosisadan lopulle asti.

[Gustaf Johan] Bergroth [k. 1841] oli koko elämänsä innokas kooja käyden joka vuosi itse keräämässä vaaluansa ja joulupaisteja, kulkien kylästä kylään, talosta taloon, samoten hevosineen halki salojen ja poikki soiden. - Suuri oli se annin, jonka rovasti pitäjästään joulupaisteina keräsi. Hän oli pitäjässämme viimeinen pappi, joka tätä vanhaa tapaa noudatti. ("Tuomas": Ikaalisten pitäjä. Suomi: kuvalehti kansalle 9-10/1919)

Nämät pitäjällä käymiset vapaehtoisia antimia keräämässä, joulu-paistin ja muun nimellä, ovat kyllä kielletyt Kun. Aset. kautta 23 p. Helmikuuta 1694 ja 23 p. Elokuuta 1727, joista on sitte vieläki usein muistutettu. Vaan mitäs siitä. Papit pitävät sen olevan kaikki pyhää ja hyvää mitä he vaan tekevät eli antavat tehdä. Sitä ei kenkään pitäis paheksiman. (Otawa 22.12.1860)

Ompa vielä paikoin tapana, että papit käyvät ympäri pitäjää, niinkuin muinoin mustalaiset ja kerjäilevät saataviansa: villoja, pellavia, voita ja lihaa (joulupaistia), vaikka muut ovat kielletyt kerjuusta. Tähän vielä lisäksi lähtee lukkari ja suntia seuraan junan jatkoksi. Mitä näiden viimemainittuin "paisteilla kulkemiseen" tulee, niin sillä ei ole asetuksissa mitään perustusta. Mutta pappien kerjuut ovat alkunsa saaneet paavinopin ensiajoista, 600 vuotta sitten. (Päivätär 18.2.1865)

Vahton kappelista. [...] pappi saa kyllä runsaan palkan, koska hänelle tulee likimäärin tynnyriä viljaa, 512 manttaalin veroton virkatalo ja joulupaistit koko pitäjästä. (Sanomia Turusta 15.5.1863)

Sitten laski hän almanakan pöydälle ja sanoi rouvalleen: "Viikon päästä on Joulu. Tänään jo viimeinkin pitää mennä joulupaisteille. Keli kyllä on huono, mutta ei sitä auta katsoa. Kohta pitää lähteä - Jussi hoi!" (Aura 29.12.1888)

Silloin kun ruusu ja riisi olivat ainoat taudit; lukkarit ja kupparit parhaat lääkärit; tupakka ja terva tehokkaimmat rohdot. Silloin ajettiin joulupaistilla ja saatiin senkin seitsemää lajia, oikein kuormittain. (Sanomia Turusta 30.12.1885)

Koska nykyjään ei enää kaivata pikkulukusia, niin ei enää pitäisi pappienkaan kulkea pitäjällä paistinajossa, niinkuin nykyään vielä muutamin paikoin Uudellamaalla tapahtuu [...] Samoin kuin pappien, nähdään seurakunnan arvoisien lukkarienkin kiertävän pitäjällä joulupaistillaan. Ilmestyy tämän lisäksi vielä hauturikin joululimppuja pyytelemään, joskus vielä päihtyneessä tilassa. (Uusimaa 10.1.1896)

Ei kauan sitten oli muutamin paikoin Suomessa tapana, että lukkari ja muut kirkonpalvelijat kävivät joulun edellä "joulupaistillaan", niinkuin sanottiin. Kori tai laukku kainalossa nämä uskolliset herran palvelijat vaelsivat talosta taloon, ja tuskinpa oli sitä paikkaa, josta he tyhjin käsin olisivat palanneet. Missä putosi kopan pohjaan voipala, missä tuores juusto, missä siankinkku. Tervetulleita nämä kirkon kerjäläiset tietenkään ei olleet, mutta minkäs sille mahtoi. Vanhat tavat istuvat lujassa - silloinkin kun uusi aika jo on tuominnut ne muinaismuistoihin kuuluviksi. (Maakansa 4.1.1912)

Joulun edellä pitivät myöskin pappi ja lukkari huolta jouluruo'istaan käymällä "joulupaisteillaan", pappi edellä ja lukkari perässä. Heille annettiin palvattu lampaanreisi, pari kolme kappaa kauroja, juusto ja punainen kakku. Se, jolla oli enemmän varaa antaa, antoi mullikan reiden. Pappien joulumatkoista laulettiin Jokioisissa:
"Papit ne pitkin pitäjiä
kerjäävät villoja, pellavia.
Sik'kon he saavat kaikkia muita,
sihen viäl naula kyntteliä." (Uusi Aura 18.12.1914)

Kuva Oskari Räisänen. Tuulispää 52/1913 (Räisäsen tekijänoikeudet voimassa, saa reklamoida.)

Lottatietokanta vs. Lottagalleria

Aamuisessa tekstissäni melko vauhdikkaasti annoin ymmärtää pitäväni lottatietokantaa käytännön mahdottomuutena. Eihän se sitä kirjaimellisesti ole, mutta vaatisi huomattavia resursseja kerätä lotat aineistosta, joka on paljon monimuotoisempaa ja hajasijoitetumpaa kuin armeijassa palvelleilla. Lisäksi tulee vielä Hyvösen mainitsema lainsäädännön ongelma, että kuolemasta pitää olla varma (tai lupa erikseen pyytää).

(Hyvösen myös mainitsema ja käyttämä 50 vuoden suoja-aika ei onneksi ole käytössä sotapolku.fi palvelussa, jonne vaarini taannoin tallensin. Kun kuolemastaan on 50 vuotta taidamme me kolme lapsenlasta olla jo haudan partaalla eikä seuraava sukupolvea ole ilmaantunut. Eli ei olisi ketään kiinnostunutta jäljellä.)

Mutta lottapuolellakin on aktiviteettia. Lottamuseo julkaisi (käsittääkseni tänä vuonna) Lottagallerian, johon saa edelleen lähettää minielämäkertoja. Niiden sisällöstä ja muodosta ei ennen gallerian julkaisua annettu mitään ohjetta, nyt joitakin avainkysymyksiä on esitetty. Mitään rakenteisuutta ei ole, ei kenttiä syntymä ja kuolinvuosille yms. eli jos galleria kasvaisi sen kokoiseksi, että sitä haluttaisiin yhdistää Sotasampoon tms. niin haasteita olisi runsaasti.

Ja päätellen tuosta nykyisestä "Kerro oman lottasi tarina" -sivusta, mitään tutkimuksellista jatkokäyttöä ei ole ajateltukaan, sillä siitä ei puhuta mitään. Voi verrata Sotapolun rekisteriselosteen kohtiin Säännönmukaiset tietolähteet ja Tietojen säännönmukaiset luovutukset. (Tarviiko julkaistujen tekstien tutkimuskäyttö luvan? Ainakin eettisesti voi tulla miettimistä.)

Oman lottani tarinan kirjoitus on ollut työlistalla siitä lähtien kun kirjoituskutsun Lottamuseon etusivulta joskus loppukesästä huomasin. Mutta mummoni kielsi harjoitustyönä kirjoitamani elämäkertansa julkaisemisen yksiselitteisesti. Voisinko kuitenkin tulkita yksiselitteisyyden koskevan vain arimpia osia ja muotoilla lottavaiheista uuden version?

P. S. Selasin pitkästä aikaa paperi-Hesareita viime perjantaina. Joko torstaina tai perjantaina oli julkaistu mielipidekirjoitus sodassa palvelleiden sairaanhoitajien muistamisesta. Hyvä muistutus.

Biografian rajoilta

Istuin viime viikon tiistaina ja keskiviikkona seminaarissa Biografian rajat ja rajattomuus. Koko aikana ei syntynyt kokonaisia ajatuksia muistiinpanoihin ja poislähtiessä olin varma, ettei blogiin tule kirjoitettua mitään. Mutta jos nyt kuitenkin, että muistan kokemuksesta myöhemminkin jotain. (Kuvassa Guiseppe Arcimboldon kirjastonhoitaja Samuel Uhrdinin valokuvaamana. Skoklosters slott LSH 73759 , Wikimedia Commons)

Aloituksessa Tuomas M. S. Lehtonen esitteli SKS:ää ja SHS:n pj Tiina Kinnunen referoi kirjaa Biography, Gender and History : Nordic Perspectives. Haettuani sen nyt verkosta huomaan Turun yliopiston kulttuurihistorian tuotteeksi eli osaselitys ymmärtämättömyydelleni löytyi. Vähän sitä paikan päälläkin epäilin.

Sigurđur Gylfi Magnússonin keynote oli kamalampi kuin Turun Hitu-päivillä koettu. Jos luulin hetken ymmärtäväni missä oltiin menossa, niin seuraavaksi oltiin aivan toisaalla. Tällä kertaa en hakenut selittäjää kahviatuolla. Kai sellainen olisi löytynyt.

Hanna Suutelan esitys havainnoistaan näyttelijöiden omaelämäkerroista ja biografioista oli helmi. Päällimmäiseksi jäi mieleen kuitenkin sivuseikat. Miten alaa tunteva pystyi tunnistamaan opetusmateriaalia mukailevan muistelman osan ja oli yhdistänyt kirjeen ilmaisun näytelmään. 

Kollektiivibiografia-sessiossa Petri Karosen esitys suomalaisten kaupunkiyhteisöjen keskiryhmiin kuuluneiden henkilöiden (lue: miesten) elämäkerroista oli Petter Sund -projektin kannalta relevantti, mutta en saanut uusia eväitä. Kertauksena kontrafaktuaalisen kirjan tilaisuudesta sen, että pitää muistaa kuvattavan kohteen kokemat avoimet tulevaisuudet eikä siis pitää toimintaansa/päätöksiään itsestään selvyyksinä tai ainoina mahdollisina. Täytyy miettiä käsistä tämän kautta jossain välissä.

Reetta Eiranen toivottavasti jakaa omat ajatuksensa päivistään jossain vaiheessa blogissaan. Esityksessään hän kuvaili tutkimuksensa henkilöitä ja lähteitä. Kommentoijat näkivät olennaisena sanoa, että osa jakamistaan havainnoista ei ollut erityisiä vaan ajalle tavanomaisia. Lopuksi puhui Anna Kuismin muodollisesti kouluttamattomien kirjoittamista elämäkerroista. 

Keskiviikko-aamun keynoten piti Eero Hyvönen "sammoistaan". Kuten jonkun kerran aikaisemminkin hän onnistui luomaan niistä houkuttelevan vision, jonka soisin joku päivä toteutuvan. Mutta valitettavasti olen ensinnäkin joutunut pettymään aina avatessani näitä sampoja ja toiseksi tiedän liikaa (vaikkakaan en tarpeeksi), siitä todellisuudesta, mitä vision toteuttaminen vaatii. 

Käytäväkeskustelussa Hyvöseltä kysyttiin, onko SotaSammossa lotat mukana. Ja millähän ilveellä olisivat? Kaikki sotaan liittyvät datajututhan perustuvat Kansallisarkiston kaatuneet-tietokantaan. Mitään muuta ei ilmaannu digitaaliseen muotoon. Paitsi mies kerrallaan sotapolku.fi:hin, johon ei voida ottaa lottia, sillä se rakentuu joukko-osastoille. Aivojen käyttö ja asioiden seuraaminen sallittu historian ammattilaisille näköalapaikoilla.

Sessiossa perheenjäsenten toisistaan kirjoittamista elämäkerroista Julia Dahlbergin esitys oli mielenkiintoisin. Hän oli lukenut Helena Westermarckin tädistään Elisabet Blomqvistista kirjoittamaa elämäkertaa ja havainnut Westermarckin antaneen omia arvojaan tädilleen, jolla niitä ei välttämättä (samassa määrin ollut). Tiina Kinnunen puhui Ellen Keystä saman tapaista. Että elämäkerta voi olla lähde kirjoittajastaan. (Ja miksi ei olisi? Ovathan muutkin tekstit.) 

Kinnunen sai yleisöstä kysymyksen siitä, miten hän takaa/todistaa tutkimuksensa laadun. Ilmeisesti professorilta ei oltu tätä aiemmin tentattu, sillä vastaus tuli hapuillen. Viimeisenä Maarit Leskelä-Kärki puhui Krohnin perheessä kirjoitetuista muistelmista niin kulttuurihistoriallisesti, että paperini ja muistini ovat tyhjiä.  

Kollektiivibiografia 2:ssa mietittiin prosopografiaa. Jos on joukko ihmisiä, joista useimmista tiedetään vain vähän ja eroja yksilöiden välillä on paljon, voidaanko joukosta sanoa jotain? Saako kiinnittää huomiota eroihin ja erikoistapauksiin vai pitääkö keskittyä yhtäläisyyksiin? Kysymyksiä pyörittelivät tutkimustensa perusteella ymmärrettävästi ja asiantuntevasti Pirita Frigrén, Kirsi Vainio-Korhonen ja Merja Uotila. Minulla ei vaan ole tutkimusmetodiin omakohtaista kiinnostusta. 

Tai oikeastaan tasapaksujen kauvatsalaisten juurieni perusteelliseksi ymmärtämiseksi prosopografinen tietokanta talonpojista tuomiokirjamainintoineen olisi aivan erinomainen idea. Eli ehkä paremminkin minulla ei ole tutkimusmetodiin kykyä eikä jaksamista.

Viimeisen keynoten jätin väliin ja lähdin kotiin.

Liitutaulun historiasta

Pari päivää sitten tuttavani hehkutti liitutaulun ihanuutta käytyään luentosalissa, jossa sellainen edelleen oli seinällä. Tästä tuli mieleen, ettei minulla ollut harmainta aavistustakaan siitä, kuinka kauan isoja liitutauluja luokan edessä on ollut. Opetuksen sujuminen ilman yhteistä havaintovälinettä tuntuu aivan oudolta.

Kysymykseen vastaaminen sujui KVG-metodilla hetkessä. Slatessa julkaistu katkelma Lewis Buzbeen kirjasta Blackboard: A Personal History of the Classroom kertoi olennaisen. Vasta vuoden 1800 paikkeilla skotlantilainen opettaja keksi liittää pieniä kädessä pidettyjä liuskekivitauluja isoksi pinnaksi. Teollinen tuotanto puisia levyjä maalaten aloitettiin 1840-luvulla. Jossain. Rajaakohan Buzbee tässä kohtaa jo käsittelynsä Yhdysvaltoihin?

Opetusinnovaation leviämisestä olisi kiva saada lisätietoa. Miten tieto siitä levisi? Ja kuinka pian käytettiin Suomessa? Olivatko ne täällä tuontitavaraa? Kuuluiko liitutaulu alusta asti kansakoulun sisustukseen vai pitikö tästä kulusta erikseen kiistellä kunnanmiesten kanssa?

Liuskekiviselle rihvelitaulullehan ei kirjoitettu liidulla vaan kuten Uusi Suometar 22.1.1893 selittää

Kirjoittaminen liuskakivitaululle perustuu siihen, että rihvelin painosta liuskakivestä heltii hienoja osasia, joten kosketettu alkupinta muuttuu jauhoksi, jolloin se ei enään näytäkään mustalta vaan valkoselta. Tavallisesti käytetän liuskakivistä rihveliäkin, jolloin sekä taulu että rihveli osaltaam ovat aikaansaamassa noita valkoisia piirteitä.

Eli missä vaiheessa otettiin liitu käteen? Jo vuonna 1800 Skotlannissa?

Ehkä vastaukset kysymyksiini ovat jossain painetussa kirjassa, mutta verkosta en niitä loytänyt. Tavallisesti antoisista sanomalehdistä sain irti, että koulumuistelman perusteella (Uusi Suometar 24.11.1873) ainakin yhdessä suomalaisessa koulussa oli vuonna 1856 seinällä liitutaulu. Vuonna 1874 sellainen oli vankienkin koulussa (Ilmarinen 6.12.1876). Huittisisten kansakoulun

Opetussalissa pisti silmään etupäässä sievät pulpetit, - koulupöydät - musta liitutaulu ja kaunis harmooni, joka kuuluu maksaneenkin seitsemänsataa markkaa. Seinillä riippui sieviä karttoja. Kaikki todisti sen, etteivät Huittislaiset ole kouluaan perustaneet ainoastaan nimen vuoksi, vaan ovat myöskin pitäneet huolen niistä ehdoista, joiden kautta koulun menestys voipi olla mahdollinen. (Suomenlehti 10.3.1874)

P. S. Harmoonien historiasta oli paljon helpompi löytää tietoa.

Kuva kirjasta "The Bookshelf for boys and girls. Children's Book of Fact and Fancy" (1912)