Ylioppilassiirtolaisia eli varhaista aivovuotoa

Kun pari vuotta sitten kokosin varhaisia siirtolaisia, otin mukaan Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista Suomen sodan jälkeen lähteneen Johan Fredrik Kranckin, mutta en selvästikään tehnyt matrikkelista kovin kattavia hakuja. Siitä olisi löytynyt useampia yksilöitä ja viime sunnuntaina repostelemani Akatemiasammon avulla muutama lisää Aution matrikkelin puolelta. Aikarajauksena poiminnassa muutto ennen vuotta 1870.

Gustaf Adolf Wittfooth katosi Amerikkaan joskus vuoden 1759 jälkeen.

Porissa 3.3.1773 syntynyt Fredrik Appelberg hävisi Amerikkaan joskus opintojensa aloittamisen eli kevään 1790 jälkeen.

Porissa 20.7.1779 syntynyt Karl Johan Wahlros aloitti opinnot Turun akatemiassa syksyllä 1797, mutta ryhtyi merimieheksi ja "lähti Amerikkaan".

Loviisassa 1.5.1808 syntynyt Gustaf Adolf Mennander opiskeli Tartossa 1828-37 lääketiedettä ja ryhtyi sitten merimieheksi. Äitinsä perukirjoitusta tehtäessä vuonna 1843 olinpaikakseen merkittiin Amerikka.

Luumäellä 7.2.1812 syntynyt Fredrik Hyrén sai tutkintotodistuksen kesällä 1840. Sitten oli "Venäjän suurlähetystön palveluksessa Konstantinopolissa. Oleskeli myös Vähässä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, missä tiettävästi kuoli."

Sipoossa 6.5.1827 syntynyt Gustaf Ivar Blylod "Lähti Amerikkaan 1849, "mutta lienee kuollut viratonna Tukholmassa""

Vaasassa 14.5.1817 syntynyt Ernst Fredrik Appelberg erosi Vaasan läänin maanmittauskonttorin sihteerin virasta vuonna 1852 ja muutti Amerikkaan. (Edellä mainittu Fredrik oli setänsä.)

Oulussa 24.4.1827 syntynyt Alexis Teodor Clásen ei ollut varsinainen siirtolainen vaan virkavapaalla ollut uudemman kirjallisuuden yliopisto-opettaja, joka kuoli matkalla Cressonassa, Pennsylvaniassa 24.9.1855.

Saltvikissa(?) 21.12.1832 syntynyt Karl Gustaf Hausen muutti Amerikkaan joskus vuoden 1856 jälkeen erottuaan tarkk'ampujapataljoonasta.

Paraisilla 17.7.1824 syntynyt Robert Vilhelm Fredrikson erosi tarkk'ampujapataljoonasta vuonna 1855, ryhtyi merimieheksi ja "jäi Amerikkaan"

Vaasassa 7.3.1837 syntynyt Frans Emil Lindebäck "Osallistui Pohjois-Amerikan sisällissotaan" ja "hukkui Mississippi-jokeen" 1.5.1863" (Kohtalostaan olen kirjoittanutkin, mutta silloin oli jotain vaikeuksia ylioppilasmatrikkelin kanssa.)

Eurassa 16.8.1811 syntynyt Karl Gustaf Holmberg oli Suomessa vielä vuonna 1840. "Lähti merille. Otaksutaan ottaneen osaa Pohjois-Amerikan sisällissotaan"

Leppävirralla 7.5.1834 syntynyt Ernst Fredrik Rönnbäck "Lähti merille? Kaatui ehkä Amerikan sisällissodassa?"

Lumijoella 23.1.1835 syntynyt Otto Axel Heikel " Erosi vänrikkinä Venäjän armeijasta 1859. Toimi insinöörinä Yhdysvalloissa New Yorkissa." Kuoli "siellä 25.3.1898"

P. S. Koska useita merimiehiä, syytä (vihdoin) linkittää Pirita Frigrénin toimittama kirja Merenkulkijoiden siirtolaisuus. Näkökulmia 1700-luvulta nykypäivään (pdf), jossa on mm. Markku Kuorilehdon artikkeli "Ulkomaisilla laivoilla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa työskennelleiden suomalaisten jäljillä" ja Jari Ojalan artikkeli "Merimiesten karkaaminen siirtolaisuutena". 

Leena Sohvin vuonna 1819 alkaneesta elämästä (3/3)

Yksinhuoltajana Leena Sohvi ei voinut pitää Aatu-poikaansa toimettomana. Hän toi pirttiin toisen rukin ja selitti: "Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua. Minä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä molempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut Takalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä aivinat ensi talvena".

Kahdeksanvuotias poika ei pystynyt naisten työhön, joten aikansa katsottuaan Leena Sohvi sanoi "Ehkä on parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin raskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat itsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin voit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä on paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä." 

Pojan palattua kehruuta yritettiin jälleen. Liekö Leena Sohvi ymmärtänyt ottaa tosissaan pojan puheet Helsinkiin lähdöstä. Lumien sulaessa huhtikuussa poika huikkasi oven suusta "Hyvästi, nyt minä lähden" uunin ääressä istuvalle äidilleen, joka ei lähtenyt pojan perään. Turhaa se olisi ollutkin, sillä poika palasi oltuaan ihmeteltyään kaupunkia vain muutamia päiviä. Mieli teki takaisin ja kuukauden päästä Leena Sohvi saattoi poikansa päätielle. Tämän palatessa ilman luvattuja tuliaisia sanoi "No, johan sinä tulit". Mutta seuraavaksi kesäksi järjesti pojalle paimenen paikan.

Seuraavana talvena pirttiin pärepuumatkalla ollut Heinilän isäntä ehdotti, että poika sopisi suutarin kaipaamaksi oppipojaksi. Leena Sohvi tarttui mahdollisuuteen kysymättä pojaltaan mitään. 

Eräällä kirkkomatkalla poikkesimme pitäjän suutarimestarin Kalle Kuulan luo ja siellä äitini minun puolestani teki suutarin kanssa suullisen kontrahdin viideksi ja puoleksi vuodeksi.

Ehdot olivat: kolme kertaa päivässä ruokaa, vapaa asunto, yhdet rohtimiset housut, kaksi varttista paitaa ja nahka-aineet yhteen pariin saappaita, jotka itse saisin valmistaa. Muista tarpeista lupasi äitini pitää huolen.

Se puolivuosi lisättiin niinkuin kaupanpäällisiksi ja siitä lupasi suutarinemäntä minulle puolivillaiset vaatteet.

Niin oli kauppa tehty ja siihen oli minun tyytyminen. Sellainen on elämän laki.

Äitini oli kaupasta kovasti mielissään, sillä olinhan minä nyt leipähuolilta turvattu moneksi vuodeksi eteenpäin.

Oppivuodet olivat loppumassa kun Suomi kohtasi nälkävuodet. Pirttiin tuli Aatu-poika tyytyväisenä kun vapaus oli koittanut puoli vuotta sovittua aikaisemmin, kunhan oli luopunut luvatuista puolivillaisista vaatteista. Leena Sohvi hymähti "Vai niin, vai ovat ne nyt huonojen aikojen tultua ajaneet sinut maantielle. Hyvinä vuosina et saanut päivääkään lomaa. Kylläpä se suutarin muori keksi keinon, millä päästä eroon siitä puvun lupauksesta." Kuitenkin Leena Sohvi vastusti pojan lähtöä Helsinkiin, mutta sinne 17-vuotias kuitenkin lähti muutamaa päivää ennen juhannusta 1868.

Leena Sohvi lähti jälleen saattamaan ja hyvästeli poikansa sanoin "Jumalan haltuun. Minä aavistan, että emme enää koskaan tapaa toisiamme tässä maailmassa… Muista ettet koskaan petä etkä tee vääryyttä kenellekään, sillä taivaallisen isän silmä näkee kaikkialle". Hän istui kivelle kuivaamaan kyyneliään esiliinan nurkalla ja tämän poika näki vielä tiellä kääntyessään. Hän kuitenkin jatkoi Helsinkiin.

Syyskuun alkupäivinä tuli kotipuolestani eräs tuttava poika Helsinkiin työnhakuun. Hän toi minulle sen surullisen uutisen että äitini oli elokuussa muuttanut ikuiseen lepoon. Hän kertoi että tämä oli löydetty kuolleena pellon ojasta, läheltä sisarensa taloa, jonne hän varmaankin oli ollut matkalla.

Kuumetauti ja puutteellinen ravinto olivat nähtävästi heikontaneet hänen voimansa ja ehkä halvaus sitten teki lopun.

Tiedot ja lainaukset Aatu Koskelaisen muistelmasta Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina 

Leena Sohvin vuonna 1819 alkaneesta elämästä (2/3)

Leena Sohvi Erkintytär oli 30 vuotta Aatu-poikaansa vanhempi. Tämän lapsuudenmuisto kuvaa siis alle 40-vuotiasta naista.

Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus hyvinkin terävä ja läpitunkeva.

Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti ilmestyttyään.

Suhde poikaan vaikuttaa rakastavalta. 

Sinä valvoit monta yötä minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.

Leena Sohvi myös opetti poikansa lukemaan tämän ollessa kuusivuotias.

Se oli se päivä, jolloin äitini savusta mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.

Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä. Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani. 

Mommilan päärakennus valmistui 1859
Museovirasto, CC BY 4.0

Edellisessä osassa mainittiin, että Leena Sofia elätti itseään kehruulla. Muuhunkin oli tartuttava.

L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.

Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.

Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia puhdistamaan kartanon kotipuistoa.

Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.

Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta pyyntööni.

Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen. Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä karja ja metsän pedot olivat polkeneet.

Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.

Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan katoa päästämme "ellei Jumala niin salli".

Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.

Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun kerran oli näin hyvä tilaisuus.

Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä, sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle. Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten, jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja siunaili tottelemattomuuttani.

Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä. Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.

Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin hoteisiini. 

Muitakin töitä oli.

Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin, sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.

Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti aamulla minun vielä nukkuessani.

Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin hänen käyneen kotona.

Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.

Lainaukset Aatu Koskelaisen muistelmasta Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina 

Leena Sohvin vuonna 1819 alkaneesta elämästä (1/3)

Leena Sohvin vanhemmat vihittiin 27.12.1813 Lammilla. Erkki Sakariaanpoika (s. 1775) oli renki Rippolan kylän Harjun torpasta ja Leena Juhontytär (s. 1794) saman kylän toisen torpan tytär. Joko maineella tai suhteella nuorelle parille järjestyi torppa, jossa esikoistyttärensä näki päivänvalon säädyllisesti 9 kuukautta häiden jälkeen. Viimeiseksi jäänyt Henrik syntyi tammikuussa 1832. (Lammi RK 1811-21 s. 196, LK 1829-1841 s. 182, RK 1829-1837 s. 234, 

Leena Sohvi kuului sisarussarjan vanhimpiin, hän syntyi 31.8.1819. Kirkonkirjoissa hän lähti kotoaan vuonna 1842 eli 23-vuotiaana. Todellisuudessa hän on varmasti ollut jo aiemmin toisaalla palkoillisena. Lähdön kirjaus saattoi liittyä siihen, että palkollispaikka oli Hämeen Kosken puolella. Vuodesta 1845 hän oli Kurjalan kartanon piikana. Saman kartanon alaisessa torpassa elivät edelleen vanhempansa ja sinne toi isoveli Aatami nuorikkonsa vuonna 1847. (Lammi RK 1838-1848 s. 379, Hämeenkoski RK 1840-50 s. 167, 164)

Leena Sohvikin kohtasi jonkun erityisen ihmisen ja huomasi syksyllä 1848, että oli käynyt vanhanaikaisesti. Syystä tai toisesta toinen osapuoli ei ottanut vastuuta tapahtuneesta ja Leena Sohvin 8.3.1849 synnyttämä Aatu-poika merkittiin kirkonkirjoihin aviottomaksi. Huomattavasti myöhemmin tämä Aatu kirjoitti omaelämäkertansa Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina ensimmäisiksi sanoiksi

Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.

Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.

Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-.

Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.

Syntymäkuukausi heittää lähes puoli vuotta, torppa ei ole uudistalo ja eikä äiti ollut syntymäjärjestyksessä viides. Aatun muistamaa pientä pirttiä ei ole syytä epäillä, mutta kirkonkirjoissa asiat hahmottuvat toisin. Lapsesta huolimatta Leena Sohvi jäi Kurjalaan, mutta tämä on voinut olla paperitotuus. Lapsuudenkodissa pikkusisko sai aviottoman tyttären elokuussa 1851. Isoveli Aatami vaimoineen muutti vuonna 1853 Kosken puolelle lampuodiksi Töykkylän Laurilaan. Leena Sohvi oli pari vuotta kirjoilla samalla tilalla ja tähän voisi liittyä pojalle jäänyt käsitys poisajamisesta. Tämä sopii siihen, että vuodesta 1857 äiti ja poika olivat  Hyväneulan kylässä. (Koski LK 1846-55 s. 149, 272, 103, LK 1856- s. 109, Lammi RK 1849-1858 s. 145, Koski RK 1851-60 s. 98,  236, 157)

Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.

Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.

Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.

Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.

Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan.

Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.

Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä.

Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.

Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa.

Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.

Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.

Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki surut ja pelot olivat unohdetut.

Ruotsi 1500-luvulla (peruskouluversiona)

Paljonko 1500-lukua on löytynyt Ruotsin valtionmuseoista peruskoululaisille esitettäväksi? Vain kolme osiota. Ensimmäisessä kerrotaan vaakunoista ja esillä on ensimmäinen Suomeen liityvä esine. Eikä vain Suomeen vaan Satakuntaan, jonka vaakunan Kaarle X Kustaan hautajaiskulkueeseen ompeli Nils Niklas Stare. Vuosi oli 1660 eli eksyimme jo seuraavalle vuosisadalle.

Oikeaan vuosisataan liittyy tehtävä vertailla Eerik XIV:n ja Tanskan kuningas Frederik II:n vaakunoita, joista pitäisi löytää kolme samankaltaisuutta. Tämä tehtävä onnistuu minulta, joten varmaankin myös kohderyhmän 10-12-vuotiailta. Molempien vaakunoiden kentissä on Ruotsin kolme kruunua, taivutetun kirveen päällä seisova leijona, joka ei symbolisoi Suomea vaan Norjaa, ja Tanskan kolme leopardia sydämen kanssa. Paljastettakoon, että kahta jälkimmäistä en olisi osannut yhdistää oikeaan paikkaan.

En myöskään muista kuulleeni, että Kalmarin unionista periytyvä vaakunoiden samankaltaisuus oli yksi syistä Pohjoismaiden seitsenvuotiseen sotaan 1563-1570.

Seuraavan osion otsikko majavasta, joka on puoliksi kala, tulee mieleen katolinen paasto, mutta pointtina on esitellä Skoklosterin linnan kokoelmiin kuuluva keittokirja Koch und Kellermeisterey vuodelta 1554. Kuten nimestä voi arvata kirja oli saksalainen painotuote, mutta edelleenkään kirjallisesta kulttuurista ei sanota mitään!

Kirjan kannen kuvaan jokseenkin satunnaisesti ripotelluista numeroista saa auki näytteitä sisällöstä. Ne on käännetty suoraan ruotsiksi eli vaikuttavat melko käsittämättömiltä. Ainoa avattu teema on humoraalioppi.

Lapsiparat saavat sitten miettiä, että miksi mukana ei ole tarkkoja mittoja ja lämpötiloja, sekä sitä miten ohjeista näkee, että ne on tarkoitettu varakkaille. Myös kysymys siitä, miksi majava kuvataan puoliksi kalaksi jätetään oppilaiden arvattavaksi. 

Kolmas osio käsittelee reformaatiota. jonka kerrotaan alkaneen Ruotsissa 1530-luvulla ja tulleen valmiiksi 1590-luvulla, sillä Uppsalan kokous 1593. Päätoimijana luonnollisesti Olaus Petri.

Esimerkkinä reformaation vaikutuksista ihmisten elämään esitetään Linköpingistä 1676 löydetty kätkö, jossa näyttää olleen useita relikvarioita ja ehtollisastioita. Kätkön syyksi kerrotaan ymmärrys, että "valtio" veisi kirkon maat ja arvoesineet. Mutta varsinaisesti ei sanota, että tämä piti paikkansa.

Muutoksista kerrotaan kuvalla, josta saa painella numeroita. Kuten jonkun edellisen vuosisadan kohdalla esitetään tässäkin, että refornaatio siivosi kirjoista pyhimysten ja neitsyt Marian patsaat. Lemppariaiheeni kuoriaita ei tule esille. 

Vuosisadan esinegalleriasta kolmijalkainen pata olisi hyvin sopinut aiempaankin aikaan, mutta linkittyy kokkausosioon, kuten myös tavallaan islantilainen taikakirja, jonka yhteys Ruotsiin jää epäselväksi. Oudolta tuntuu myös Raamatun islantikäännöksen esiinnosto, kun omassa maassa käännöksiä tehtiin tällä vuosisadalla sekä ruotsiksi että suomeksi. Edellinen näistä mainitaan esinetekstissä.

Kaksimetrinen piikkinen nuija ei liity Nuijasotaan vaan meillä tuntemattomampaan Dacken kapinaan 1542-1543.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

Edelleen yhteisönormien vastaista

Facebook päätti illalla 22.1.2021, että blogini kaikki 6300+ kirjoitusta ovat yhteisönormiensa vastaisia. Uutisten mukaan tiukentunut linja on iskenyt muuhunkin sisältöön: Ylen uutisessa oli esimerkki naisten keskusteluryhmästä, joka tulkittiin miesvihaksi. Eli joko otsikoissani vilahti algorithin mielestä kielletty sana tai joku/jotkut ovat klikkailleet ilmoituksia ja lopputulos on yksi ja sama: tekstejäni ei saa linkitettyä Facebookiin. Ei edes Wayback Machinen kautta, testattu on. Eli positiivisen kautta: todennäköisyys törmätä oikeasti ikävään kamaan FB:ssä pitäisi nykyään olla minimaalinen.

Alex Snellman testasi tilannetta tänään ja teki näyttökaappaukset demotakseen, miten luokitukseen voi yrittää vaikuttaa. Lainaan kommenttiaan blogin FB-sivulta, joka jostain kumman syystä edelleen on olemassa.

Kaisa (ja muut), yritin jakaa bloggauksesi, mutta se ei vieläkään toimi. Yritin ilmoittaa heille, että esto on aiheeton. Jos joku muukin haluaa tehdä samoin, niin se tapahtuu helposti kolmessa vaiheessa:
1) Mene https://developers.facebook.com/tools/debug/ sivulle, joka on Facebookin työkalu, josta näkee, mitä Facebook lähtee tietysti linkistä jakamaan.
2) Kun työkalu kertoo, ettei sivua voi jakaa (kuva 1), niin kerro, että se on virhe klikkaamalla "let us know".

 

3) Pääset kirjoittamaan, miksi kyseessä on virhe (kuva 2). Klikkaa lopuksi "Lähetä".

Luokittelun kiistämisen voi myös tehdä linkin jakoa yrittäessä, jolloin ei tarvitse kirjoittaa perusteluja. Olen molemmat tietenkin tehnyt itse, mutta en usko, että toisto yhdeltä tililtä ainakaan vaikuttaa mitään. Jos mikään vaikuttaa.

Arkeologisia kenttätöitä ja opinnäytteitä

Viime viikon lopulla oli kaikilla vapaa-aikaisilla mahdollisuus seurata verkon yli perinteisiä Arkeiologia kenttätyöpäiviä. Ollessani itse linjoilla osallistujamäärä huiteli kahdessa sadassa, mitä määrää Kansallisarkiston auditoriossa tuskin on ollut.

Kuuntelemistani esityksistä Janne Ikäheimon LIDAR-harjoitus ja käynnistyvä projekti, jolla pyritään muinaismuistokohteiden automaattiseen tunnistamiseen LIDAR-kuvista, loi uskoa tuloksekkaaseen tulevaisuuteen. Myöhemmin palattiin maan pinnalle tai sen alle, kun Teemu Tiainen selosti Jyväskylän Kirriä, jonka mielenkiintoisuus (raudan sulatusuuni) ei paljastunut tarkallakaan inventoinnilla vaan kauhakuormurin kouraisulla. Sattuman kauppaa oli myös Lapissa, jossa metallietsinharrastaja oli matkalla varsinaiseen kohteeseen testannut laitettaan rautakautisen polttohaudan kohdalla.

Andreas Koiviston viesti siitä, että keskiaikaisten kylien paikkaa ei voi suoraviivaisesti määrittää 1600- ja 1700-luvun kartoista, oli tuttu, mutta toistamisen arvoinen. Esittelemässään kohteessa Vantaalla vanhemman tonttipaikan paljastivat paikannimet: itä- ja länsipellon välissä piti olla jotain.

En ole tainnut kovin hyvin seurata arkeologiaa viime vuonna, kun Hollolan "superharvinaisuuksia" sisältänyt rahakätkökin oli uutta tietoa. En saanut edes aikaiseksi pyörähtää tuomiokirkon portailla, kun Senaatintorin reunoja kaivettiin. Tuloksissa kuullosti mielenkiintoisimmalta se, että pohjoisessa kuopassa hautoja oli huomattavasti vähemmän kuin eteläisessä, jossa oli kahdeksankin kerrosta. Arvokkaampi paikka, nääs.

Linkkejä on sentään kertynyt. Uusi blogi Mennyt aika on aloittanut ja ainakin seuraavat opinnäytteet julkaistu avoimena verkossa.

• Nurminen, Katariina: Fish Bones and Fishing in Finland during the Stone Age
• Papakosta, Vasiliki: Early Pottery Use among Hunter-Gatherers around the Baltic Sea
• Pottier, Erica: Joutsenet Äänisen kalliokaiverruksissa
• Vaden, Anna-Riikka: Porvoonjokilaakson kivikautiset kohteet : sijaintiin vaikuttavat tekijät ympäristön ja arkeologisten muuttujien avulla tarkasteltuna
• Kailamäki, Uine: Kalliomaalauksia peittävien silikasilausten uraanisarja-ajoittaminen : tapausesimerkkeinä Suomussalmen Värikallio ja Puumalan Syrjäsalmi
• Olsen, Eleonor: Ett hantverk i förändring: En studie av ulltextiliers tillverkning i Sverige från bronsålder till äldre järnålder.
• Piha, Minerva: Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa : Kielitieteellis-arkeologinen näkökulma
• Reinikainen, Samuel: The Pottery of Pahamäki at Pahka, Lieto in Southwestern Finland
• Tokoi, Arttu: Asutuksen jälkiä Turun Kärsämäessä : Asuinpaikan luonne ja sen muutokset kivikauden lopulta rautakaudelle vuosien 2016 ja 2017 kaivaustutkimusten pohjalta
• Hänninen, Annamari: Menneisyyttä haravoimassa : metallinetsinlöydöt harrastajien toiminnan ja Kanta-Hämeen alueen rautakauden kuvaajina
• Kivikero, Hanna: The Economy of Food : Tracing food production and consumption in the Castles of Kastelholm and Raseborg from the 14th to 16th centuries.
• Eerola, Julius: Reflectance Transformation Imaging (RTI) Suomen historiallisen ajan arkeologiassa : Tapaustutkimukset Nousiaisten Moision monumentaalihaudasta sekä Raaseporin ja Helsingin Vanhankaupungin lyijyplombeista
• Pietiläinen, Saija: Arkistoarkeologiaa : Oravaisensaaren Pöyköpellon rakennusjäänne
• Nilsen, Andrine: Vernacular buildings and urban social practice – Wood and people in Early Modern Swedish society
• Veijo, Riina: Nahkajalkineet ja niiden käyttö 1600- ja 1700-lukujen Oulussa

P. S. edellinen setti viime maaliskuulta

Arviota AkatemiaSammosta

Perjantaina avautui jonkin aikaa odotettu AkatemiaSampo ja pääsin vertailemaan arvailujani Ylioppilasmatrikkeleiden linkitetyn datan mahdollisuuksista toteumaan. Lyhyesti: olin oikeassa skeptisyydessäni. Hieman pidemmin: jälleen on tehty prototyyppi, jonka korjailuun ja ylläpitoon ei ole rahoitusta. Uutta tietoa oli se, ettei tekemiseenkään ollut rahoitusta, mikä selittää venähtänyttä aikataulua. Iloinen yllätys oli se, että mukana on sekä Yrjö Kotivuoren vuodet 1640-1852 että Veli-Matti Aution 1853-1899. Hyvää uutta oli myös (muistaakseni) se, että Eero Hyvönen sanoi suoraan suomeksi, että tulokset pitää tarkistaa lähiluvulla. 

Avaustilaisuuden esityksistä kävi myös ilmi, että Yrjö Kotivuori oli tehnyt oman osansa Ylioppilasmatrikkelista alunperin tietokantamuotoon. Mutta kaikki päivitykset oli sittten tehty html-sivuihin, minkä takia linkitetyn datan vaatima rakenteistus oli tehtävä uudestaan tekstistä. Valitettavan hyvä tapausesimerkki tutkimusdatan hallinnan miettijöille.

Tältä pohjalta ei tietenkään päästy niihin ihmeisiin, joita sinisilmäisesti melkein uskalsin toivoa. Tiedolle tehdyn käsittelyn rajat tulivat esiin jo esityksen Runeberg-esimerkistä, jossa J. L. Runebergin lanko ei näkynyt vaimonsa veljenä. En saanut varsinaista vastausta chat-kysymykseeni siitä, minkälaista prosessointia oli tehty ja jätetty tekemättä. Lankosuhteen purku on - hetken ajateltuani, saamani vastauksen tuella - tehtävä, johon ihminen pystyy, sillä mahdollisen epäselvyyden yhteydessä käytettävissä on useimmiten tukimateriaalia. Pelkän ylioppilasmatrikkelin varassa virhetulkintoja voisi syntyä helposti, kun lanko tarkoittaa kahta eri asiaa, vaimoja voi olla useampia ja samoja sukunimiä molempien aviopuolisoiden suvuissa.

Tämän kaltaiset rajoitukset pitäisi (taas) tietää ennenkuin ryntää käyttämään AkatemiaSammon verkostoja. Sukulaisuussuhteiden osalta ne ovat siis olennaisesti puutteellisia. Akateemisten suhdeverkostojen pohjana on Jakob Flachseniusta tarkastellen tiedot hänen "ohjaamistaan" opinnäytteistä. Esisetäparalla ei häkkyränsä perusteella ole yhtään opillista jälkeläistä 1700-luvun alun jälkeen. Veljeänsä eli esi-isääni katsoin hieman tarkemmin ja totesin käyttöliittymän harhaanjohtavaksi. Siitä kun ei suinkaan hypännyt silmille ketju Johan Flachsenius > David Lund > Daniel Juslenius > Henrik Hassel > Jakob Gadolin > Henrik Gabriel Porthan> ..., jonka sain kokoon hyppien vanhan matrikkelin ja AkatemiaSammon välillä esityskalvojen esimerkin antaman vinkin perusteella.

Johanin kohdalla tietokantaan ajetuista kirjallisuusviitteistä puuttui muuten ainakin viimeinen eli "K. Kyläkoski, Flachsenius, muistiinpanoja (2009) s. 51". Mutta mitäs pienistä. (Palvelussa on palautelomake, mutta kuten alussa totesin, ylläpitoon ei ole varoja, joten täyttämisen hyöty on kyseenalainen.)

Merkittävää lisäarvoa rakenteistuksesta saadaan ainakin paikannimien osalta ja julkaisen toivottavasti ensi viikolla jonkin aikaa odottaneen koosteen, joka on nyt helppo tarkistaa ja mahdollisesti täydentää. Paikannimien ontologian aikadimensio oli ratkaistu nykyhetkellä, mikä on ihan yhtä validi ja problemaattinen vaihtoehto kuin kaikki muutkin. Paikkakunnat on ryhmitelty maakunnittain, mutta joukossa on myös Turun ja Porin lääni, sillä "aineistoissa, esim. ammateissa on paljon viittauksia 'Turun ja Porin lääniin'. Satakunta ja V-Suomi ovat varsinaisen hierarkian osia."

Jollain ilveellä, josta en kysynyt ja joka saattoi mennä esityksissä ohi, nykypaikkakuntien alle on ryhmitelty muita paikannimiä. Nykytilanteen mukaan nämäkin, eli Kauvatsa kuuluu Kokemäkeen, vaikka matrikkelien käsittelemänä aikana se oli osa Huittista. Harjavalta, joka oli kyseisenä aikana osa Kokemäkeä ei linkity nyky-Kokemäkeen, mutta Harjavallalla on rinnakkaisnimi "Harjavalta, Kokemäki". Ajattelutyö siis tarpeen, jos on etsimässä monimutkaisempaa kuin ensimmäistä Lapissa syntynyttä ylioppilasta.

Karttanäkymässä Peipohja ja maamieskoulu ovat samassa kohtaa kuin "Kokemäki" eli molemmat väärässä paikassa. Kokemäenkartano ja Vitikkala puolestaan oikein, mutta 60% tarkkuus ei ole kehuttava tulos. Muuttoliikkeen visualisointi henkilöpuolella on kyllä hieno. (Amerikkaan lähti Kokemäenkartanon herrassööringin poika Eugène Carl Jochum von Knorring, jota en ole laskenut Kokemäen siirtolaisiin.)

Paikannimiontologiasta sain siis otteen, mutta "Ammatit ja arvot" näyttää sillisalaatilta. Mitä selittää se, että 5043 nimikettä ei ole löytänyt vastinettaan AMMO/HISCO historiallisten ammattien ontologiassa. Ja tässä ryhmässä on päällimmäisten joukossa kirkkoherran apulainen, rovasti ja varapastori, joilla ei siis ole yhdistävää yläkäsitettä? Miten esityksessä sitten vilahti ammattiryhmiin jaettu kaavio? Kuuntelin ilmeisen huonosti. Esitykset ovat verkossa ja myös muuta dokumentaatiota tarjolla, joten sieltä voisi tarkistaa.

Esityksiä kuunnellessa ajatukseni harhailivat haavemaailmaan, jossa AkatemiaSampoon linkittyisi kaikenlaista dataa ja myös aineistoja kuten viime viikolla mainostetut Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston väitöskirjat, niiden joukossa olevat oppilasluettelot, digitoidut tuomiokirjat ja paljon paljon muuta. Linkitetyllä datalla on ehdottomasti annettavaa historiantutkimukselle, mutta en oikein ymmärrä miten käyttökelpoisiin lopputuloksiin päästäisiin.