Uuden ajan alun tutkimuksen perjantai

Perjantaiaamuun osui Uudena ajan alun tutkimuspäivien itselleni lähtökohtaisesti mielenkiintoisin sessio, jonka kolme esitystä liittyivät henkilöhistoriaan. Kaksi ensimmäistä edustivat projektia Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena, josta aiemmin kuulemassani esityksessä ohitettiin Juusten Suomen varhaisimpana elämäkertakirjoittajana ja loukattiin näin merkittävästi omaa historiakuvaani. Tiina Miettinen ei tietenkään tehnyt tällaista kardinaalimokaa ja avasi esityksessään "Suurmieselämänkertoja ja biofiktiota. Otteita henkilöhistoriasta 1700-luvulta 1900-luvulle" elämäkertojen roolia kansallisen historiamme luonnissa. Varhaiset piispabiografiat olivat minulle uusi asia ja vahvistivat ennestään tuttua "piispat Suomen hallitsijoina" -konseptia. Kun arkistoaineistoa saatiin Suomeen tutkittu henkilögalleria laajeni Turun tuomiokapitulin ulkopuolelle, mutta pitkään tarkoituksena oli korostaa hyveitä ja toimimista isänmaan hyväksi eikä niinkään pyrkiä totuudellisuuteen. 

(Projektia rahoittaa Jalmari Finnen säätiö. Hyveiden korostamisesta tuli mieleen Finnen kammottava kirja Lapset. Kuvauksia lapsille lapsista ja mietitytti se, mitä Finne nykytutkimuksesta ajattelisi.)

Mari Välimäen osuus  "Henkilöhistoriallinen tutkimus ja sen julkaiseminen Suomessa 1950-luvulta nykypäivään" oli bibliometrinen eli seisoi tai kaatui bibliografisen tiedon voimalla. Vuoteen 1990 asti käytettävissä on Suomen historiallinen bibliografia, jossa Välimäki ei ollut havainnut ongelmia. Sen sijaan Melinda-tietokannassa joistakin tutuista henkilöhistoriallisista julkaisuista puuttui asiasana henkilöhistoria, jota Välimäki oli poimintaan käyttänyt. Kotiin palattuani (tietenkin) tarkistin, mitkä omakustanteistani olivat täyttäneet kriteerit, ja tulos oli hämmästyttävän hyvä. Asiasanaa ei ollut Viipurin vangeissa, jonka henkilöhistoriallisuus onkin kyseenalaistettavissa. Mahdollisesti katveeseen jäivät Flachseniukset, sillä kirjan niukassa asiasanoituksessa ei ole vuosisatoja, joilla Välimäki oli tehnyt rajauksen projektia kiinnostavaan varhaismoderniin aikaan. 

Niin, Välimäki oli siis kiinnostunut sekä tieteellisestä että populaarista. Näiden välistä eroa käsitteli kolmannessa esityksessä Ulla Koskinen, jonka aiemmin tieteellisesti käsittelemä Arvid Tawast saa populaarin elämäkerran ensi syksynä. (Kuva Innon syksyn katalogista.) 

Jäin siihen käsitykseen, että kirjaan ei tule Marko Lambergin Noitaäidin tapaan näkyvyyttä siihen, miten tieto on muodostettu ja ilmeisesti kustantaja oli pyytänyt karsimaan tekstistä varauksellisuutta. Ei mitenkään yllättävää, mutta tuli mieleen, kun ohjelmassa seuraavana olleessa keskustelupaneelissa "Tieteiden ja yleisöjen väliset historiakeskustelut" Tiina Miettinen totesi sukututkimuksen oppimisessa olevan vaikeuksia lähdekritiikissä. Miksei olisi, kun sekä oppikirjat että populaari media esittävät (tyypillisesti) historian kiistattomina faktoina, jotka putoavat jostain taivaasta.

Lounaan jälkeen kahden esityksen sessiossa Jaakko Björklund selosti yhdessä Sebastian Schiavonen kirjoittamansa ja jo julkaistun artikkelin sisältöä otsikolla "Pohjoiset sotilasverkostot: ulkomaisten joukkojen värväysverkostojen rakentaminen Ruotsin ja Länsi-Euroopan välillä 1600-luvun alussa". Kun en ole onnistunut ymmärtämään tavallisen kaupankäynninkään realiteetteja, vaikutti kokonaisuus, johon liittyi kuningas, politiikka ja tuhansien ihmisten liike ja varustaminen toivottoman monimutkaiselta. Mutta, kun moinen systeemi saatiin pyörimään, niin kai sitten terva- ja palkkikauppa Alankomaihin vuosisadan lopulla oli jo peruskauraa?

  
Museoviraston Päivi Maaranen kertoi otsikolla "Osmundrautaa Ossmundbyn kylästä? Raaseporin Lövkärrin raudankäsittelypaikka arkeologisten havaintojen ja historiallisten tietojen näkökulmasta" paikallishistorian harrastajan ilmoittaman kohteen tarkastuksesta, joka johti karttojen ja aiemman tutkimuksen varassa melko pitkälle. Joskin spekulatiivisesti, mitä Maaranen asiallisesti korosti. Itselleni tapaus oli tarpeellinen muistutus suomalmin olemassaolosta, sillä mieleni oli jättänyt pienimuotoisen raudantuotannon rautakaudelle.

Päivän kutsuttu esitelmä oli professori Raisa Maria Toivon "Tosia kokemuksia epätodesta: Kokemuksen ja eletyn uskon historia varhaismodernia tyrkkivänä lähestymistapana", joka liikkui sfääreissä, joihin en ole Opinahjossa saaduin eväin päässyt ja tuskin koskaan pääsenkään. Sentään olin törmännyt kokemuksen historiaan ja elettyyn historiaan, joiden tuntemista yleisöltä selvästi odotettiin.

Viimeisessä sessiossa Riikka Tevali selosti vielä julkaisematonta tutkimustaan, jossa kahdesta 1500-luvun hylystä oli rakenteen ja erityisesti lastin aiempaa tarkemmalla analyysilla saatu lisää tietoa. Maria Julku, joka väitteli huhtikuun alussa, kertasi tutkimuksensa perusvalintoja otsikolla "Kruunun ja käskynhaltijoiden vallankäyttö – henkilökeskeisen tutkimuksen ja niukan lähdeaineiston haasteista eli mitä käteen jäi". Todella mielenkiintoista ja terveellistä kuultavaa. Tänne sopii nostoksi huomio, siitä, että Julku oli erehtynyt ensin ajattelemaan Waarasen asiakirjajulkaisua täydelliseksi. Mitenkähän itse onnistuin välttämään vastaavan kuopan Ångermanin kanssa? Julkun esitys todisti siitä, että vaikka historiantutkimuksen akateemiseen esitykseen ei sovi tutkimusprosessin todellisuuden kuvaus, sen kirjaus ja esitys ei suinkaan ole hyödytöntä.

Lopuksi Tapio Salminen esitteli hanketta "Viabundus Suomi 1350–1650 – Suomen keskiajan ja uuden ajan alun liikennereittien avoin paikkatietokanta ja digitaalinen kartasto". En ollut vielä unohtanut aiemmin kuulemaani: kyse on saksalaisen emoprojektin lisäkkeestä, joka voi hyödyntää valmista tietoteknistä ratkaisua. Monen muun tapaan odotan innolla tielinjojen piirtymistä kartoille, mutta keskusteluosiossa Riikka Tevali esitti aiheellisen kysymyksen: miten loppukäyttäjä pääsee tarkistamaan tiedon lähteen?

Uuden ajan alun tutkimuksen torstai

Uuden ajan alun tutkijoiden verkosto kokoontui eilen kolmatta kertaa ja Tampereella. (Turussa oltiin tammikuussa 2019 ja Jyväskylässä torstai ja perjantai tammikuussa 2020.) Poikkeuksena edellisiin tällä kertaa yritin esittää oikeampaa tutkijaa ja olin mukana myös esittäjänä.

Torstain osuuden aloitti Sonja Hukantaipaleen kutsuttu luento  "Rohkeasti kynnyksen yli? Rajojen ylittämisestä taikuudessa ja tutkimuksessa". Otsikossa näkyy  Hukantaipaleen ovela rinnastus: tutkimiensa taikojen tarve rajoilla ja tutkimuksensa monitieteisyys. Mutta emme saaneet vinkkejä taioista, joilla lepytetään kateat naapurialan edustajat, kun tonteilleen on eksytty. 

Itselleni mielenkiintoisin ajatus liittyi esineiden merkityksen tulkinnan vaikeuteen/ mahdottomuuteen. Tuoreimmassa tutkimuksessaan Hukantaival on perehtynyt museokokoelmiin ja huomannut monet taikaesineet niin tavanomaisiksi, että niitä olisi mahdoton tunnistaa arkeologisilla kaivauksilla. Joissa puolestaan on tapana tulkita kaikki oudomman oloinen mahdolliseksi rituaaliesineeksi. 

Lounaan jälkeisistä päällekkäissessioista ruokaan liittyvän. Maria Lahtinen-Kaislaniemi selosti vielä julkaisematonta tietoa Iin Suutarinniemestä löytyneen hautauksen isotooppiananalyysistä. Keskiajalle ajoitettu hautaus ei-kristillisine piirteineen kuullosti myös hyvin mielenkiintoiselta, koko kohde oli minulle uusi asia. 

Hanna Kivikeron esitys "Kaupankäynti vesieläintuotteilla uuden ajan alussa – kauppatavaran tutkimisen problematiikkaa" sisälsi tuttuja teemoja historiallisen ajan arkeologian tarjoaman tiedon eroista kirjallisiin lähteisiin verrattuna. Äskettäin väitöskirjan teon aloittanut Sara Itkonen esitteli aihettaan otsikolla "Perhe, nälkä ja uusi aika. Selviytyminen 1690-luvun ja 1860-luvun nälänhädistä elinkiertoteorian valossa".  Hän pyrkii tilastollisella analyysillä selvittämään selviytymistä selittäviä/tukevia seikkoja. Päämielenkiintonsa kohdistuu 1690-luvulle. 

Kahvitauon jälkeen olisi ollut tarjolla kolme päällekkäistä ja kiinnostavaa sessiota, mutta valinta oli tehty puolestani, sillä oma esitykseni oli yhdessä näistä. Kolmas puhujamme oli peruuttanut, joten meillä oli hyvää aikaa kuunnella Tommi Alhon ja  Maija Kallisen esitystä alkuvaiheessa olevasta tutkimuksesta, jossa tarkastellaan Turun akatemian luonnonfilosofisten väitöskirjojen viittauskäytäntöjä vuosina 1640–1713. Tosi mielenkiintoista. Siksi, että väikkärissä mietin tekstikonventioiden syntyä, ja siksi, että olen yrittänyt etsiä 1700-luvun opinnäytteistä sanomalehtiviitteitä ja huomannut viittauskäytännön keveyden. 

Oma esitykseni "Kotimaan uutisointi 1600-luvun lopun Posttidningarissa" oli väitöskirjaprojektini marginaalia, mutta keskusteluosion kysymyksistä ja kommenteista sain apua varsinaiseenkin työhön. 

Toisen kahvitauon jälkeen kokoonnuimme seuraamaan paneelikeskustelua otsikolla "Ajallinen ylirajaisuus historiassa". Pidettyäni juuri esityksen itselleni oudommasta aikakaudesta tunsin jälleen oloni diletantiksi, kun panelistit totesivat uuteen aikaan siirtymisen vaativan merkittävän panostuksen kontekstin luomiseksi. Mutta toisaalta huomautettiin, että asioiden ymmärtäminen vaatii yhteyksien luontia sekä ajassa taakse- että eteenpäin, mitä esitykseni myös yritti olla. 

Maaliskuuta ja huhtikuuta

 22.3.

• Aamupäivän oudoin käsite 1800-luvun historiankirjoittajalta: "fosforistiskt-reaktionära åsigter". Saob-kurkkauksen perusteella fosforisuudella ilmeisesti tarkoitetaan 1800-luvun alun uusromantikkaa.

30.3.

• Turusta löytyi jälleen purkamaton yli satavuotias asuinrakennus [Lähde: Uutis-Sirkus. Pohjoismaiden dynaamisimmin pysähdyttävä satiirisivusto]
• [Sorted Food'in video Taste Testing MORE Global Ingredients we never knew existed ] Erikoisin kokemani Venäjän cancelointi tähän mennessä. Ruokaohjelma esittelee kvassin eikä mainitse ollenkaan maata, johon itse juoman liitän. Sen sijaan mainittiin Ruotsi, mitä ei ruotsinkielinen Wikipedia tiedä ollenkaan.

1.4.

• Loistavaa. Kirjastolainoja uusiessa huomasin, että kirja, jota piti tänään lähteä hakemaan, on jossain päin asuntoani. Voisiko useamman kirjaston lainaustiedot jotenkin saada integroitua kirjallisuuslistaansa?

4.4.

• Virheitä sattuu. Lehdistöhistorialliseen bibliografiaan oli tullut mukaan teos alaotsikolla "Historisk kriminaljournalistik 1750-1984". Olisi ollut supermielenkiintoinen tutkimukselleni, mutta oikeasti alaotsikossa on sana kriminalstatistik.

6.4.

• Kyllähän rakennuksen nopeasti tunnisti, mutta miksei se ohi kulkiessa voi näyttäytyä yhtä komeana kuin 1930-luvun matkaesitteessä? #Helsinki

9.4.

• Kun nykyaika ei ole tarpeeksi kamalaa, niin käytin runsaan tunnin oppiakseni jälleen yhden nurjan puolen Yhdysvaltojen historiasta. [Lämmin suositus Knowing Better -kanavan videolle The Part of History You've Always Skipped | Neoslavery]

13.4.

• Vuoden 1695 latina-ruotsi-saksa-suomi -sanastossa oli 5 aukeamaa sotaa.

15.4.

• On taas se päivä, jolloin pedantti ateisti paheksuu ihmisiä, jotka ennen aikojaan toivottavat hyvää pääsiäistä.
• Mathilda Lundin revolverisurma eli tositarina 1880-luvun Hämeenlinnasta

19.4.

• Suomalaisessa nimessä kirjoitusvirhe: tiedät lukevasi ruotsalaista kirjaa. Noloimmillaan viime päivinä virhe bongattu kiitososiosta. (Ruotsalaisten sukututkijoiden FB-ryhmässä minua kutsutaan jatkuvasti Kajsaksi. Koska on just niin vaikeaa.)

20.4.

• Tuotenimeä ei ole kai tarkoitus ottaa kirjaimellisesti?

21.4.

• Yliopisto: Väestömullistus pakotti uralilaiset kielet levittäytymään.
  Ilta-Sanomat: Tutkimus: Suomalaisten alkukoti luultua idempänä – ”Sillä alueella on hyvin vanhastaan puhuttu näitä kieliä”
  [Pointti jäi kirjoittamatta auki. Alkuperäisessä tiedotteessa ei ollut mitään "alkukodista" liikkeelle lähteneitä "suomalaisia" vaan kyse on varhaisen kielimuodon käyttäjien maantieteellisestä paikantamisesta. Eli aivan eri asiasta.]

26.4.

• Depis "kannustamme kyllä kirjoittamaan kokonaan uusiksi" -vertaisarvioista haihtui kummasti helpotuksessa, joka syntyi, kun sain eilisen yleisöluennon pidettyä. Ihan on kuin aurinko paistaisi ekaa kertaa perjantain jälkeen.

Pamaus tallissa

Lääninagnomi Alfred Vilhelm Sjöströmin Wilho-pojasta kasvoi taidemaalari. Kuvansa löysin Suomen Kuvalehdestä 16/1923. Samannäköisenä Sjöström muisteli lapsuuttaan 1870- ja 80-lukujen vaihteessa Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisuun Uutta kylvöä 1922:

Lapsuuteni asuin lisalmen kauppalassa, jossa isälläni oli talo. Paitsi päärakennusta kuului siihen talli- ja navettarakennus, sillä meillä oli omat lehmät ja hevoset, niinkuin ainakin pikkukaupunkilaisilla. Navettaan ja talliin me lapset usein juoksimme ja vietimme siellä monet hauskat hetket. 

Siellä myöskin kuuntelimmc satuja ja kummitusjuttuja, joita Mari lehmiä lypsäessään kertoili. Me lapset niihin lujasti uskoimme, niinkuin Mari itsekin, mutta olipa yksi, joka näille jutuille naureskeli ja se oli Pekka-renki. Hän ei kummituksiin uskonut eikä pimeässä pelännyt. Eräänä iltana Mari taas kertoi, kuinka tallinyliscllä kummittelee, miten siellä pimeän tultua ryskää ja paukkaa, niin ettei hän tahdo uskaltaa navetassakaan liikkua, saati sitten lähteä ylisille heiniä pudottamaan. Pekka sanoi vaan, ettei hän naisväen turhia kummituksia pelkää ja sydänyönä hän sieltä hevoselle heinät pudottaa.

 

Tämän kuultuani päätin millä mahdilla tahansa saada Pekan säikähtämään ja pelkäämään yliluonnollisia. Odotin otollista hetkeä. Sattuipa eräänä iltana isä olemaan poissa kotoa; nyt oli mielestäni hetki tullut. Pekka istui kyökissä Marin kanssa jutellen ja tiesin hänen kohta menevän hevosta ruokkimaan. Menin isän huoneeseen, nousin tuolille ja otin seinältä isän kaksipiippuisen haulikon. Vähän polveni vapisivat, sillä ankarasti oli minua kielletty pyssyyn koskemasta. Tiesin, ettei se ollut ladattu ja siksi otin pöytälaatikosta kaksi panosta taskuuni. Juoksin kenenkään tietämättä tallin ylisille, latasin siellä pyssyn ja asetuin nurkkaan odottamaan piippu kattoon tähdättynä.

 

Tähän asti oli jännitys pitänyt rohkeuttani yllä, mutta nyt siinä pimeässä kyyköttäessäni alkoi sydänalaani kääntää. Kaikki Marin jutut tulivat mieleeni ja ummistin silmäni, etten mitään näkisi. Samassa kuulin Pekan askeleet alhaalta tallista ja kohta nousi hän portaita ylisille. Varovasti hän haparoi pimeässä ja kumartui heiniä ottamaan. Samassa minä laukasin molemmat piiput yht'aikaa. Kamala pamaus kuului, koko ylinen välähti valkoiseksi. Pekka ryömi nelinkontin rappusaukolle ja kuulin hänen harvalleen ääntelevän ui, ui, ui. Vaikea oli minun pysyä paikoillani ja odottaa, kunnes Pekka ehtisi pois tallista. Kun kaikki jälleen hiljeni, hiivin toisia rappusia navettaan ja sitten sisään.

 

Vein pyssyn paikoilleen ja menin kyökkiin Pekkaa odottamaan. Kauan hän viipyikin ja kun hän vihdoin tuli, ei hän ollut mistään tietävinään, söi vain tavallista hiljaisempana illallisensa ja meni maata. Kovasti olin harmissani, kun ei Pekka tapauksesta kenellekään maininnut, vaan kävi niinkuin ennenkin yöheinät hevoselle pudottamassa ja naureskeli entiseen tapaansa Marin kummitusjutuille, mitä sitten lieneekään mielessään uskonut. Minäkään en uskaltanut hiiskua asiasta, sillä pelkäsin saavani ankaran rangaistuksen pyssyn käyttämisestä. Vasta aikamiehenä kerroin isälle tapahtumasta, mutta Pekan ja minun välit jäivät ainaiseksi selvittämättä.

Suomalaisten koulupoikien tappelutavat Pietarissa

Samuli Suomalainen, joka oli itse käynyt Pietarin kirkkokoulua, todennäköisesti on dokumentoinut omia muistojaan kokoelmassa Kevään ajoilta ilmestyneeseen jutelmaan Opin teille, joka alkaa: "Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa...". Muiden tapahtumien lomassa siinä 

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku: 

 

— Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii… Lähtään appuu! 

 

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa. 

 

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, — luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä. 

 

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

(Ylioppilasmatrikkelista tarkastaen Uno Cygnaeus oli Pietarin ruots. Katarinan seurak. kirkkoherran apulainen 1846 alkaen, samalla sen kirkkokoulun tarkastaja s.v. Pietarin suom. Marian kirkkokoulun tarkastaja 1847–58, samalla Pietarin 2. lukion ja useiden muiden oppilaitosten suomalaisten oppilaiden uskonnonopettaja 1847.)

Sanomalehdistä vuonna 1846 kirjoitettua

Carl Axel Gottlundin toimittaman Suomalainen-lehden aloitusnumero antaa mielenkiintoisen näkymän ajatuksiin lehdistöstä vuonna 1846. 

Jokainen tuntoo hyvin kyllä miten paljon ajallinen kirja-painaminen (den periodiska pressen) on vaikuttanut levitteäksensä kansakunnissa tietoa ja mielenvalaistamista. Kaikki Lento-lehet ja Sanan-lentämät (Tidningar), joita levitetään ympärin maata, olkoon sitten Viikkolaisia (Weckoblad), Päiväläisiä (Dagblad) eli mitä hyö olla mahtaa - ovat ikeän kuin kellot jotka yhtenään soivat, remputtavat, yhestä päästä Valtakunnassa toiseen, kertoillen puheitansa. Hyö ovat luonnostaan tuhatt'-kielellisiä, sanan-saattajoita monen sa'allisia, jotka yht'äkkiä lentelöövät yliten merta ja maata, hajoavat sinne ja tänne, ja joita kuullaan ja luetaan - ei yhteltä eikä kahelta, mutta monelta, ja joihen sanat luettua miellyttää tahi karvastaa meitä.

Väikkäriä tehdessä suomennos käsitteelle periodiska pressen olisi ollut monessa kohdin tarpeen, mutta ajallinen kirjapainaminen tuskin asiaa auttaa. Sen sijaan Sanan-lentämän uudelleen käyttö houkuttaa totisesti...

Koska teen tutkimusta n.s. valistuslehdestä, oli hauskaa, että Gottlund kirjoittaa valaistamisesta. (Puoli vuosisataa ennen kirjoitusaikaa päättynyt) valistusaikahan on esimerkiksi englanniksi the enlightenment eli kirjaimellisesti valaistus. 

Koska siis semmoiset keinot löytyy, joihen kautta oisi mahollinen sytytteä ja levitteä tietoa ja valaistusta sukukunnassamme [...] Tosi on kyllä, toisin puolin, kaiken sen tievon ja valaistuksen jota Viikkosanomilla tarkoitetaan, ja heistä saahaan, olevan luontonsa puolesta varsin puuttuvaisen ja irtonaisen; mutta valaistushan se on kuitenkin, joka sätehillänsä, jos kohta tummemmillakin, tarkoittaa meistä hävitteä tätä häpäisevätä ja meitä turmelevaa ymmärtämättömyyttä, raakautta ja mielen pimeyttä. 

Viimeistä lainausta voi peilata kokemuksiin nykyajasta:

Sanotaan sanalaskussa, jottei löyvyk niin hyveä ettei joku laita, eikä niin pahaa ettei joku kiitä, ja niin on myös tässäkin asiassa. Monet ovat moittineet tätä tietojen liijan paljon ja liijan nopeen levittämistä, niin kuin ovat tätä kuhtuneet, ja sanoneet aikoin tulevamme vähemmälläik; mutta kukapa on hyvä rajoja asettamaan ihmisen ymmärrykselle niinkuin tietoillenkin, tahi sanoa kuinka paljon hään sitä tarvihtee, eli ei? Toiset ovat vielä peättäneet tätä varsin vahinkolliseksikin, koska tällä tavoin syntyisi pahuutta ja pahennustakin matkaan saattaa, joutavilla juonittelemisilla; niinkuin muissa maissa on toisinaan ehkä nähty. Mutta saattaahan ite kultakin käytteä vahinkoksemme! Vaan ei se ouk kullan syy enemmän kuin valaistuksenkaan; mutta syy on hänen, niinkuin tämänkin, veärin käyttämisessä, milloin kirjoittajojen puolesta, milloin lukioihen - olkoon siitten tahalla, tahi ymmärtämättömyyellä.

Tunnistatko työpajat? (3/3)

Palaan viime joulun edellä selaamaani vuoden 1830 saksalaiseen leluluetteloon. Sen parilla sivulla on pienoismalleja työpajoista, jotka olivat lapsukaisille tuttuja ja kiinnostavia, joten tunnistus ei tuottane tämän blogin lukijoille yhtä suuria ongelmia kuin blogin päivittäjälle. Vastauksia, näkemyksiä ja arvauksia kommentteihin! (Ensimmäinen osa, toinen osa)