Liisa Grönroosin elämästä

Merikarvian Honkajärven Vanhatalon isäntäparille syntyi 13.11.1839 tytär, joka sai nimekseen Liisa. Perheen isällä oli jo tätä ennen kirkonkirjassa merkintä juopumustuomioista eikä elämänsä ollut jatkossakaan nuhteetonta. Eikä taloudellisesti menestyksekästä sillä perhe joutui jättämään tilan ja jatkoi elämää Lautjärven kylässä itsellisinä. Liisa oli 10-vuotias äitinsä kuollessa ja 17-vuotias isänsä kuollessa. (RK 1840-46 s. 57, 1846-52 s. 148, 1853 - 1859 s. 150)

Ainakin ripaus liiottelua tai unohdusta on siis muistelmassa, jonka mukaan

Jäädessään jo 5-vuotiaana orvoksi joutui Liisa Grönroos sukulaistensa hoidokiksi ja sai muuttaa talosta taloon aina sen mukaan kuin tila vaati. Ja 10 vuotisena rupesi hän vieraalla palvelemaan ja on hän vuosikymmenet ollut useimmissa Merikarvian talonpoikais- ja virkamieskodeissa palvelijattarena.

Voi kyllä hyvin olla, että Liisa on asunut muiden nurkissa erossa vanhemmistaan. Rippikirjaan muutto toiseen talouteen piiaksi näkyy vasta vuonna 1855 (RK 1853-59  s. 153,  s. 246, s. 457). Lehdessä Suomen nainen 39/1919 jatkettiin todeten, että

Vanha Liisa kuuluu siihen entisajan vaatimattomaan mutta uskolliseen ja rehelliseen palvelijain kantajoukkoon, jotka nykyaikana kuuluvat menneisyyteen ja joista puhuttaissa tuntuu kuin kuuntelisi satuja. Silloin oli työ ja velvollisuuden täyttäminen pää-asia, ei silloin uneksittu vapaa-päivistä eikä 8-tuntisista työpäivistä ja kaikesta huolimatta pysyttiin ihmisinä ja kiinnyttiin perheeseen sellaisilla rakkauden siteillä, että ne vielä 50 vuoden perästäkin yhdistävät ja lämmittävät. 

Marraskuun 13 p. täytti Liisa Grönroos 80 vuotta ja oli merikarvialaisilla ilo käydä kunniatervehdyksellä hänen pienessä kodissaan, jossa 80 vuotias vanhus pirteänä ja sydämellisenä kestitsi koko päivän vieraitaan. Tämä päivä oli omansa todistamaan, miten rakastettu ja kunnioitettu vanha Liisa paikkakunnallamme on; hän kuuluu kaikille ja kaikki hänelle! Lukemattomat olivat ne onnittelut, jotka muualtakin postitse Liisalle saapuivat ja todistivat nekin osaltansa, miten rakkauden työt vuosien ja matkojenkin takaa saavat sydämet kiitollisuutta osoittamaan. 

Vuosistaan huolimatta oli Liisa toissa keväänä paikkakunnallamme asustavan Valkoisen armeijan keittäjänäkin ja sai hän vielä silloinkin hänelle ominaisella hilpeydellä ja reippaudella vieraalta paikkakunnalta tänne joutuneet sotilaat, sairaanhoitajat ja päällystönkin itseensä kiintymään. — Yhä vieläkin on Liisa tärkeä tekijä paikkakunnalla hää-, hautajais- tai muissa juhlatilaisuuksissa. Viime keväänä vapausjuhlaa vietettäissä vietiin hän suorinta tietä juhlapatojen vierestä juhlavieraitten pöytään, jossa hänellä oli kunniasija arvokkaan vanhan rovastimme vieressä.

Tutkimusta autonomian ajasta

Fyren 47/1902

Olin muokkaamassa otsikkoa alkamaan sanalla "historiantutkimusta", mutta rajaus ei päde, sillä ensimmäisenä linkitettävänä on Simon Chapmanin biologian alan väitöskirja Context-dependence of grandmother effects & selection on post-reproductive life. Sitä en olisi huomannut ollenkaan ilman Turun yliopiston tiedotteen otsikointia Olosuhteet vaikuttavat isoäitien hyödyllisyyteen ja eliniän evoluutioon. Lainaus:

Väitöskirjassaan Chapman tutki 1700- ja 1800-lukujen suomalaisia seurakuntarekistereitä. Näihin kirjatuista perhetiedoista hän havaitsi, että äidinäitien läsnäolo lyhensi tytärten synnytysvälejä, mikä antoi heille mahdollisuuden saada enemmän lapsia.

Äidinäitien läsnäoloon liittyi myös lasten parantunut eloonjääminen, mutta vain taaperovaiheessa (ikävuodet 2–5). Kuitenkin samassa taloudessa asuneet, huonon terveydentilan omaavat tai yli 75-vuotiaat isänäidit alensivat imeväisikäisten eloonjäämistä melkein 40 prosenttia.

– Lisääntymisen jälkeinen elinikä on voinut kehittyä ainakin osittain isoäitien läsnäolon hyödyllisten vaikutusten vuoksi. Kuitenkin isoäitien korkeampi ikä vähensi heidän kykyään ja mahdollisuuttaan auttaa.

Myös historiantutkimuksia autonomian ajasta on toki tehty. Listassa suunnilleen kronologisesti tuttuun tapaan niin kandidaattitutkielmia, graduja kuin myös väitöskirjoja. 

• Kautto, Kaisa: Kaisa Juhantyttären (1782–1856) elämänhistoria ja muistivihkoon kätketty minuus
• Meinander, Veera: Carl Axel Gottlundin kulttuuriympäristö 1810-luvun Juvalla : juvalaisten runojen kuvaamana
• Multala, Markus: Fredrik Adlercreutzin ura ja elämänvaiheet 1820–1849
• Laine, Päivi: Suutarinpojasta Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi: A. J. Sjögrenin ura Pietarissa 1820-1855
• Hassinen, Elisa: Pääomat, tilat ja esineet Suomen aatelin sosiaalisen statuksen ilmentäjinä vuosina 1826 - 1843
• Lampinen, Jussi: Perheen kesken vai yleiseen jakoon? : aatelisnaisten luottosuhteet, varallisuus ja toimijuus perukirjoissa vuosina 1828-1867
• Seppälä, Anni: ”hee tuli tänne Syömään häpeemätä Suomen mustaa leipää, mutt eivät tahdo tukee Suomen walkieta Kieltä –”. Kieli-ideologia ja suhtautuminen kansankirjoittajan kirjeissä.
• Suominen, Ina: För kejsaren och fosterlandet. Finska gardet och nationellt tänkande i storfurstendömets press 1850–1880
• Järvisalo, Eetu: Pahat uskomusolennot ja -tarinat suomalaisen kansanuskon yliluonnollisessa aatemaailmassa aikavälillä 1850–1950
• Grandell, Jens: Från ett årtionde i Finland : August Schauman, republikanism och liberalism 1855–1865 (Toistaiseksi ei saatavilla, mutta ilmaantunee piakkoin)
• Siltanen, Riikka: "För gedigen musik" - Richard Faltin Suomen musiikkielämän rakentajana
• Ruotsalainen, Roosa: Rautatie ratkaisuksi? : Keskustelu rautateiden ja Suomen tulevaisuudesta valtiopäivillä 1863–64
• Takanen, Ringa: Laupeus ja inhimillisyys: Naisten ääni, affektiiviset elemuodot ja ikonografian murros suomalaisissa alttaritauluissa vuosina 1870–1920
• Hänninen, Antti:”En ole ruotsalainen, enkä hihhuli, waan olen suomalainen ja lutheerilainen” Hihhuli-käsite osana uskonnollisen liikehdinnän käsitehistoriaa suomenkielisessä sanomalehdistössä vuosina 1873–1898
• Häkkilä, Hanna-Maria: Kiertokouluopetus Kuusamon seurakunnassa 1874–1938
• Heikkinen, Silja: ”He owat kuin metsän pedot — vaikka tosin kastetut” : suhtautuminen romaneihin Kaiku-sanomalehdessä vuosina 1880–1890
• Ylimäki, Joni: ”Tuo ainainen juna…” Rautatien vaikutukset Nurmon väestöön 1886–1990
• Salo, Mikko: Menee jo liian pitkälle sopimattomuudessa : kiista Hämeenlinnan vesijohto- ja likaviemärilaitoksen rakentamisesta 1888 - 1910
• Hurme, Henrik: Rättstavningssträvanden i 1800-talets Finland. En jämförande studie av olika versioner av Zacharias Topelius verk Fältskärns berättelser
• Pyykkönen, Merja: The punishment and treatment of women under the law in 19th-century Southern Ostrobothnia
• Saksholm, Helmi: "Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta" - Naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa
• Levänen, Riina: Ristiinpukeutuvat naissankarit Suomen itäisessä satuperinteessä 1880- ja 1890-luvuilla
• Mäkilammi, Anni: Maalareiden sisaret – Siskot suomalaisten naistaiteilijoiden taiteessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa
• Ora, Noora-Liina: Modernin, sivistyneen suomalaisen eläinsuhde: Keskustelu Eläinsuojelus- ja Luonnon Ystävä -lehdissä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa
• Huotari, Roosa: Lastenkamarista naitu hullu noita : aikalaislehdistön suhtautuminen naiseen henkirikoksen tekijänä Aina Sainion tapauksen uutisoinnissa ja Minna Canthin Sylvi-näytelmän arvosteluissa
• Hökkä, Santtu: Väestönkehitys Oulunsalossa Varjakan sahan aikana (1895–1935)
• Pesonen, Pekka: Kuusamon rautatiehankkeen synty ja alkuvaiheet vuosina 1896–1917
• Arni-Kauttu, Meri: "Itäistä kelvottomuutta vastaan" - Suomen ruotsinkielisten diskursiiviset mielikuvat suomalaisista 1896-1924
• Jalonen, Julius: ”Töihin vaan, tai ulos portista!” : Johdon suhde työntekijöihin Barkerin puuvillatehtaalla vuosina 1899–1944
• Kinanen, Robert: Tytöt ja pojat: sukupuoli agraariyhteisöissä Suomessa vuosien 1900 ja 1930 välillä
• Saarinen, Emma: ”Se uusi avioliiton solmu” : Siviiliavioliittokysymys suomalaisessa työväenlehdistössä vuosina 1903–1918
• Jämbäck, Eija: Siveellisemmän Suomen puolesta : Tilma Hainari uskonnollisena moraalireformistina ja rotuhygienian edistäjänä 1904-1934
• Reitamo, Susanna: Monialainen teatterivaikuttaja Viipurissa. Jalmari Finnen ja Kaarle Kuninkaan metsästys -oopperan (1905) vaikutus suomalaisen oopperan alkuaikoihin ja jatkuvuuteen Suomessa.
• Aaltonen, Karolina: Taistelutoverina työmiehen rinnalla : työläisnainen luokan ja naisen käsitteiden intersektiossa
• Lehtonen, Anssi: "Rääkkäysjuttu" vai "kansan tuomio"? : suomettarelainen ja perustuslaillinen retoriikka suurlakon aikaisesta Turun hovioikeuden jäsenten pahoinpitelystä (1905–1907)
• Hokkanen, Salla: Rotuhygieenisen retoriikan (re)konstruoima kuva naisen seksuaalisuudesta ja ruumiista suomalaisten naisasiajärjestöjen äänenkannattajissa 1906–1912
• Eskola, Tiina; Holkko, Kiia: Yhdessä vai erikseen? Keskustelu tyttöjen ja poikien yhteis- ja erilliskoulutuksesta Opettajain lehdessä vuosina 1906–1928
• Mäkinen, Lauri: Vesikauhun saastuttama Suomi: Vesikauhu, sen ehkäisy ja hoito Suomessa 1910-luvulla. Erityistarkastelussa Viipurin lääni.

Eva Sofia Skalm ja Juha Revell

Hämeenkyrössä 25.7.1779 syntynyt Eva Sofia oli aatelista sukua niin äitinsä (Rosenlew) kuin isänsäkin (Skalm) puolelta. Mutta hänelle ei löytynyt säädystään sulhasta vaan "tahdon" sanottiin vuonna 1804 opinnoissaan heikosti menestyneen Karl Fredrik Careniuksen kanssa. Tämän isä Efraim Carenius oli ollut Loimaan kirkkoherra ja Eva Sofia asunut 1790-luvun Loimaan Kesärlän Köönikässä eli maantiede voi selittää liiton.

Sen alkuaika asuttiin Luvialla Norrbyn (Luodonkylä) Heinilässä. Tapani Kalmin keräämän lapsilistan perusteella Eva Sofia oli jokseenkin jatkuvasti raskaana. Totuutta perhe-elämästä ei ole tavoitettavissa, mutta Luvian kappalaisen pojaksi vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund haastatteli Careniusta tämän elämän loppupuolella ja kertoi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885), että "Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut." Mutta... "Juha Revell, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon. Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa."

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen Jean. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: Jean, Jean!, ei Revell ollut sitä kuuleninansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseeseen: "Jussi perkele, etkös kuule!" ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen minä en kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalaty muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydällä asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeeseen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.
- "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä
- "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Heinilä ei tässä hoidossa menestynyt ja perhe muutti vuonna 1819 Alastaron Vammalan Viikin tilalle. Lapsia ei siellä enää Kalmin listan perusteella syntynyt. Rippikirjaan merkittiin että vuonna 1824 Eva Sofia muutti äitinsä kanssa takaisin Luvialle. Eva Sofia kuitenkin palasi Viikiin, jossa hän kuoli tammikuussa 1837.

Viimeisen rippikirjan merkintä vahvistaa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelisssa kysymysmerkillä esitetyn avioeron. Eva Sofia oli vuonna 1823 tuomittu avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Carenius avioitui uudelleen vuonna 1829.

Kuvituskuva: Triplets : comprising, The baby's opera, The baby's bouquet, and The baby's own Æsop (1899)

Sanomalehtien asenteista

Florists' review 1912

Kansalliskirjaston 1800-luvun sanomalehtiä digitoituina käyttäessä unohtuu helposti se, että useimmilla lehdillä oli tuolloin linja. Alueellisen edun ajaminen, kielipolitiikka ja työväenaate ovat jokseenkin helppoja tunnistaa, mutta nekin saattavat yllättää digikuvasta toiseen hyppiessä. Kertaukseksi ja opetukseksi löytyy erinomainen pätkä Kaarlo Hemmon juttukokoelmasta Ilman vaan aikojaan (1909)

Annappa sitten maamme politiikasta ja siihen yhdistetyistä eri aatevirtauksista kuvaus! Ohhoh!

Mutta jos tekaistaisiin pieni asia, pieni perhenäytelmä. Jos Pohjanmaalla, Pukarin pitäjässä olisi suomalais-syntyinen Saara roidellut halolla "hurrisukuista" Aabrahamiaan niin rotevanlaisesti, että rytäkässä olisivat kintut katkenneet, niin emmeköhän kohta saisi lukea seuraavanlaisia selityksiä:

U. S. "— — — kansallisuusasiassamme. Teko on tietysti raaka eikä suinkaan esimerkiksi suositettava suomalaisuuden voittoon viennissä. Kuitenkaan emme luule erehtyvämme, jos otaksumme tämänkin edellä kerrotun tapauksen johtuvan siitä luonnottomasta tilasta, joka meidän maassamme on vallinnut s.o. että kourallinen ruotsalaisia ylimyksiä ja rahapohatoita on sortonsa alla pitänyt suurilukuista suomalaista väestöä jota se vielä tänäkin päivänä nuorsuomalaisten avulla tekee."

N. Pressen: "— — — ja ettei kenkään meistä germaaneista, jotka historiallisten tapausten kautta olemme joutuneet tähän raakalaismaahan, unohtaisi asuvansa barbaarien, vandaalien ja koirankuonolaisten seassa, siitä on tämä tapaus vereksin muistutus."

Vaasa: "— — — Tapaus kuvaa erinomaisesti meidän suomalaisten suhdetta ruotsalaisiin 'hurreihin'. Meitäkin, samoinkuin tuota vaimoa, ovat 'hurrit' kuivanneet ja orjuudessa pitäneet, mutta siitä kaikesta on koitunut oikeutettu kosto. Ja niinkuin tuo vaimo, nouskoot suomalaiset kostoon yli maan. Pois 'hurrit' rantakiviä myöten! Herää Suomi, valveudu leijona!"

Hbl.: "— — — Jyrkkään eristäytymiseen hunneista ja mongooleista, siihen tämäkin tapaus meitä entistä kiivaammin kehoittaa; ero koko linjalla, se olkoon tunnussanamme. Älköön kukaan pitäkö heitä työssään. Pois kaikki samojeedilainen palvelusväki syöpäläisineen ruotsalaisten taloista. Kavaltaja on se nainen tai miesnuorikko tai leski, joka antautuu lemmenkauppoihin ostjakkien kanssa. Ainoastaan, jos on tilaisuus rahallisesti perinpohjin nuolaista, olkoon jonkunlainen yhteisyys sallittu."

Työmies: "Luut ruskaa, veri purskaa. — — rääkkää sosialistia, sillä mikäli tiedämme, on mies meikäläisiä ja akka suomettarelainen. Mutta rääkätkööt, iskekööt hampaansa lihaamme ja imekööt vertamme, sitä pikemmin vaan tulee se päivä, jolloin porvarien haiseva yhteiskunta luhistuu omaan mätäänsä."

Hels. San.: "Niin jokapäiväiseen menoon kuin tuollaiset tapaukset kuuluvatkin, on siinä kuitenkin U. S:lle kyllin aihetta sivellä nuorsuomalaisia keltavärillä. Pettymystä myöskin tuntisimme, ell'eivät ruotsalaiset lehdet sotkisi asiaan mongooleja ja germaaneja samoinkuin Työmies mätää porvarillista yhteiskuntaa."

Kansan Lehti: "— — — Miksi sitte mies taipuu tuollaisen syöjättären kanssa yhdessä elämään? kysynee joku yksinkertainen. Siksi, että meillä on kirkko, joka kahlehtii ihmiset yhdessä elämään, vaikka toinen toisensa palasiksi repisivät. Meillä on rasvaisia pappeja, joiden tehtävänä on sokaista ihmisten järki, että ne taipuvat kirkon ikeen alle. Porvaritkin hyvin kirkon ikeen painon tuntevat, mutta ne kuitenkin sitä ylläpitävät. Viikon köyhälistöä nyljettyään, antaa pappi taas kaikki anteeksi ja lupaa, kun vaan kymmenyksen kiltisti heille suorittaa, pääsön taivaaseen. Siinä niksi, miksi porvarit kirkkoa suosivat. Mutta sosialistit sitä laitosta vihaavat ja entistä voimakkaammin karjasevat: Alas kirkko, vaikka olis saatana!"

Kansakoulun Lehti: "— — — eikä tapaus kuulukaan niihin asioihin, joita me harrastamme, mutta kun tuollaista sivistymättömyyttä ilmautuu, panee se meidät surulla kysymään, koska valkenee rusopuhtoinen päivä, jolloin tuollaisia tekoja saamme silmäillä vaan historian lehdiltä? Koska leviää eteemme ne sivistyksen ikivihreät tasangot, joiden suloutta eivät mitkään epäsoinnut häiritse? Ja vastauksemmekin on siihen valmis. Vasta silloin, kun kaiken sivistymättömyyden pohjasyy on poistettu s.o. kun — kansakoulunopettajain palkat ovat korotetut."

Aamul.: "— — — on selvästi tämän aikaan saanut sosialistien valama myrkky, sama väkihappo, jolla kunnioitus uskontoa ja kirkkoa kohtaan kansasta syövytetään, pyhät avioliiton siteet rikki ratkotaan ja koko historiallisesti kehittynyt yhteiskuntalaitos, esi-isien työn tulos, raadellaan."

Sotahuuto: "Kiitos oi Herran!

"Vihdoinkin on toteutunut kauvan vireillä ollut aije perustaa osasto Pakarin pitäjään. Hiljan siellä sattunut tapaus on sitä jouduttanut niin pitkälle, että luutnantti Baryton ja korpraali Kitara läksivät eilen sinne.

"Herran haltuun! Halleluja!"

Vartija: "— — — Anttikristuksen valta paisuu; vaimo pieksänyt miehensä puolikuoliaaksi Pukarin pitäjässä. Mitä ennustavat tällaiset tapaukset, mihin viittaavat myös teot sellaiset, että käärme maalataan kirkon kattoon sille sijalle, jossa raamatun mukaan pitäisi olla pyhähenki kyyhkyisen muodossa, ja alastomia poikia paikoille, josta rukoukseen polvistuneen uskovaisen korviin pitäisi kuulua enkelien siipien suhina, mihin viittaa myös se, että kirkon ja teatterin välimaaksi jätetään vaan 20 metriä? Niin — ne kaiketi viittaavat siihen, että viimeiset ajat ovat käsillä. Kristiveljet ja sisaret! Ovatko kynttilänne sytytetyt?"

Velikulta: "Kautta maan valitetaan nyt halkojen kallistumista, mutta kummakos se on, kun niitä Pukarin pitäjässäkin on ruvettu käyttämään välineenä perhesolmuja selvitellessä. Muuan muija kuuluu näet kopiloineen halolla herraansa ja lopuksi — kai antaakseen asialle hieman raamatullista väritystä — rikkoneen sääriluut.

"Mikään uutuus asia ei ole, sillä aina maailman alusta on ollut avioliittoja, niissä sattuneita solmuja ja sykkyröitä sekä niiden selvityksiä. Tavallisimmin ovat solmut selvitetyt saivariston jauhamisella tai korvatillikoilla. Kun on kättä pitempää tarvittu, on käytetty luutia, kattiloita ja vähemmässä määrässä halkoja, puntareita ja kirveitä. Vallan tarpeetonta on meistä Pohjanmaalla halkoja käyttää, kun siellä muutenkin on puutavara vähissä ja kun Kokkolastakin niin helposti saa hyvää kotimaista tervanarua. Huonosti harkittua on meistä myöskin lyödä säärille niin, että ne katkeavat, syystä että sääriä tarvitaan kulkuvälineenä joka päivä, ja vielä sitä tarpeettomampaa, kun kerran luonto on vartavasten kasvattanut nimenomaan erikoisen paikan sellaista toimitusta kuin selkään antamista varten."

Juukan Lukkarista

Olli Koistinen kertoo artikkelissaan E. Lönnrotin matkat Ylä-Karjalassa (Suomi 3/1927) Lönnrotin kuulleen Juuassa runomuodossa "juukalaisten yhtä merkillistä, mutta raipparangaistukseen ja Viaporin vankeuteen päättynyttä yritystä päästä laulutaidottomasta lukkaristaan, kappalaisen Kustaa Lindbladin pojasta Juhana Lindbladista (synt. 10/4 1774, lukkarina Juuassa 1805-1836, k. 11 /12 1836), kantamalla hänet kahtena pyhänä peräkkäin, 5. ja 12 p;nä toukok., 1805 kirkon urkuparvelta kirkon pihan yli ja heittämällä hänet kirkon aidan taakse." Museoviraston kokelmiin kuuluvassa Ville Tuhkasen valokuvassa (CC BY 4.0) kirkko on eri kuin Lindbladin aikaan, mutta kellotapuli sen oikealla puolella käsittääkseni vuodelta 1796.

Runo julkaistiin Kanteleessa (1829-31) otsikolla Juukan lukkarista ja kuuluu seuraavasti.

Jop' on laulu laitettuna,

Sanat somat solmittuna,

Juukan Lukkarin jutusta,

Kapinasta Karjalaisten.

Kuin otit poloset pojat, 

Narrit kiinni nappasivat, 

Ja tarttuit takasin puolin; 

Suurra juhlana jumalan.

Kannoit laulukanttorisa, 

Yli kirkon aian kivisen, 

Eikä siihen tyytynehet, 

Vaan vielä viikon takoa, 

Sunnuntaina suuremmaksi.

Asiasa arvelivat.

Tempasivat temppelistä, 

Penkistä peräti veivät, 

Kahen puolin kannattivat, 

Kirkkomäelle menivät,

Ja sanoit sanoilla näillä: 

"Mene tuonne määkimähän, 

Laitumelle laulamahan, 

Huutamahan hongikolle, 

Kaikumaan kataikolle, 

Karjakullan kuuntelessa; 

Siell' on sun sisariasi, 

Siellä viisi veikkoasi, 

Kuusi kummisi tytärtä, 

Seihtemän setäsi lasta.

Etpä sinä ensinkänä 

Kelpoaha kellenkähän, 

Lukkariksi luonnonkahan, 

Lainkahan laulajaksi."

Lindbladi lipuupi tuonne, 

Papin poika paineleepi, 

Kuten olla kuin elääpi.
Joko turkkasia tukasta, 

Kiskahaisse kiirehestä, 

Hivuksista hirmusesti.

Vaan Abraham asian tiesi, 

Ymmärsipä ylpeyen, 

Ettei juhlana juhuhun, 

Tarvitaha tappeluhun.

Hetipä Kakkinen kahahti, 

Kierosilmä kiistan nosti.
"Mene sinäin sivulle, 

Astu aiasta ylite."

Abraham sanan saneli 

Kahen kesken Kakkiselle:

"Tunne huuti, hullu miesi, 

Älä haasta haisevia."

Lehikoinen leikin lyöpi, 

Nahkalakki naureleepi, 

Röklöttääpi Röplöväinen, 

Seksmanni mahin pitääpi.

Kohta kokohon tulivat 

Tuumahan tuvan sisähän.

Tuossapa tuumassa olivat, 

Asiata arvelivat; 

"Mistä miehen mielusemman, 

Lukkariksi luonteamman, 

Kanttoriksi kaunehimman, 

Saamme salmin alkajaksi."

Anderspa arvasi asian, 

Kosulainen tiesi kohta: 

"Annas Ahosta haemme 

Takoa taipalitten, 

Käymmekö kyyillä kylähän, 

Hollilla holopat pojat, 

Elikä jalkasin jalosti, 

Astelemme ahkerasti?"

Kyseli kylän väeltä, 

Tutkisteli tuttavilta: 

"Kukapas meistä kulkemahan, 

Marsimahan matkan päähän; 

Minä antaisin aluksi, 

Nahkalakin lainoaisin, 

Vielä viinoa vähäsen, 

Leipälaukun lahjottaisin."

Mies se pani mielehesä, 

Asetteli aivohosa, 

David taitosa sisälle: 

"Minä mies vähävaranen, 

Kyllä köyhä kerjäläinen, 

Jouvunpa joukolle avuksi, 

Kylän väelle kulkiaksi ."

Anttipa sano sanasa, 

Kosulainen korkiasti, 

Lehikoinen lempiästi, 

Davidillen taitavasti: 

"Sinäpä kyllä, siivo miesi, 

Oikein arvasit asian; 

Läheppäs kohta kulkemahan, 

Marsimahan matkan päähän, 

Nurnuttele Nurmeksehen, 

Päähän pitkän Pielisjärven; 

Kysyppä kohta korkiasti, 

Kiivasti Kirkon tykönä: 

Onko Ahonen asunut, 

Viisivirkanen virunut, 

Luhmastellut lukkarimme, 

Tällä maalla matkustellut, 

Huutanut Huuhtin kylässä?"

Mies se pani mielehesä, 

Asetteli aivohosa, 

David taitosa sisälle.
Sunsan selkääsä sivalsi, 

Lakin paino päälakeesa; 

Läksi kohta kulkemahan, 

Marsimahan matkan päähän, 

Nurnutteli Nurmeksehen, 

Päähän pitkän Pielisjärven.

Kysy sitte korkiasti,

Kiivasti kirkon tykönä: 

"Onko Ahonen asunut, 

Viisivirkanen virunut, 

Luhmastellut lukkarimme, 

Näillä mailla matkustanut, 

Huutanut Huuhtin kylässä?"

Hetipä vastasit vakaasti, 

Kyläkunta kulkialle: 

"Ei oo Ahonen asunut, 

Viisivirkanen virunut, 

Luhmastellut lukkarisi, 

Tällä maalla matkustellut, 

Huutanut Huuhtin kylässä; 

Hän on kurja kulkemassa, 

Ehtimäss' elosioa, 

Asunpaikkoa pahasti."

Miehellä se mielessä pysyy, 

Aivotuksessa asuupi, 

Että se ehtiä pitäisi, 

Hakea harmistain; 

Vaan ei tieä polonen poika, 

Kunne kulkia pitäisi.

Kävi kautta Kaavin kirkon, 

Kautta Taipaleen talojen, 

Liperihin liukkahasti; 

Vaan ei tieä polonen poika, 

Kuinka hän kurjan kiinni saisi, 

Vaikka tunsi kulkeneeksi, 

Kuin vara vähäksi vaipu, 

Laukku laihaksi rupesi.

Viimmein konttasi kotia, 

Larinsaarehen samosi, 

Samassa sanan saneli. 

Kosulaiselle kovasti: 

"Jo nyt on kuhnus kulkemassa 

Karannunna Karjalahan." 

Lukkarikoululaisen muistelmat

 

Kirjaston uutuuslistassa osui silmiin Tapiolan aikaisen naapurini nimi. Hän oli toimittanut isänsä Juhani Pohjanmiehen (1893-1959) jäämistöstä löytyneen käsikirjoituksen Risto Kustaanpoika, lukkarikoululainen kuvitetuksi ja jossain määrin kommentoiduksi kirjaksi, jonka tietenkin lainasin.

Hannele Pohjanmiehen mukaan käsikirjoitus on 1950-luvun alusta. Vaikka nimet on pääosin muutettu, kyseessä on totuutta esittävä muistelma 17-vuotiaana Lempäälästä Helsinkiin tulleen nuoren miehen kolmesta vuodesta 1911-1914. Alkusanoista jää epäselväksi, onko käsikirjoitusta muokattu mitenkään. Todennäköisesti ei. Juhani Pohjanmiehen teksti kulkee varmasti ja on nauttittavaa luettavaa.

Heti aluksi on esillä minua kiinnostava teema elämän valintojen tekemisestä ja niitä ohjaavista tekijöistä. Pohjanmies päätyy Helsinkiin riideltyään isänsä kanssa. Hänellä ei ole juuri yhtään rahaa ja ellei tiedossa olisi ollut äidin sisarpuolta, kasvatusvanhempia ja entistä työnantajaa. On vaikea ymmärtää, miten neuvottomalle nuorelle miehelle olisi ilman heitä käynyt.

Täysin sattumanvaraiselta vaikuttaa pyrkiminen Lukkari-urkurikouluun. Pohjanmiehen kertomuksessa valinta perustui vain sattumalta käsiin otettuun sanomalehteen, josta tuli ilmoituksetkin luettua. Olisi luullut työttömän miehen nimenomaan lukeneen sanomalehdistä ilmoitukset ja paremminkin ne, joissa tarjottiin töitä, kuin ne, joissa kerrottiin oppilasvalinnoista! 

Koulunkäyntiä Pohjanmies tietenkin kuvaa ja helposti paljastettavin salanimin myös sen päähenkilöitä Emmy Achtéta ja Oskari Merikantoa. Kurssitovereita ei kirjassa ole yhdistetty peitenimiin, mutta satakuntalaisena täytyy laittaa muistiin, että oppilasluettelon Lauri Jonsson Ahlaisista lienee kämppätoveri Laappa "kansakoulunopettajan poika ja hyvän pianon omistaja", jonka luona Pohjanmies vietti joulun 1913. "Laapan koti oli koulu, mutta sen naapurissa oli pappila", "Laapalla oli neljä sisarta ja yksi veli". Yksityiskohdat stemmaavat Ahlaisten rippikirjassa 1890-1899 s. 227 esiteltyyn kansakouluopettaja Kustaa Edvard Jonssonin perheeseen, mutta koska verkon ylioppilasmatrikkelit loppuvat vuoteen 1907 en saa yksinkertaisesti tarkastettua, kuka sisarista oli ylioppilas ja Pohjanmiehen nuoruudenrakkaus, jonka "silmät olivat suuret ja merensiniset".

Mielenkiintoista olisi myös selvittää todellinen henkilöllisyys Läppäsilmälle, joka omine sanoineen "Nii... mä olen jättäny sen asemahomman. Ny mä vaa istun ja kattelen ja kirjoitan näkemisistän. Ja ain sit jotakki näkke mist passa kirjottaa ku pittä silmäs aukki. Se alkko nii, ett mä kirjoti yhre jutu vähä ku leikkispäitte ja vei se sitt johkus viikkolehtte. Kun se toimituksse miäs ol jutu lukenu nii se paiskas viiskymppise pöyttän ja san, ett kirjottakka lissä, hän kyll' ostta. Ja ny mä olen sitt vaa kirjotellu." (s. 79-80). Jos tulee mieleen 1910-luvulta länsisuomalainen yksisilmäinen lehtikirjoittaja, niin jätä kommentti!

Olisin mielelläni kuullut myös lisää Pohjanmiehen äidistä Anna Vilhelmiina Pepeniuksesta, joka kirjan lopun selitysten mukaan "oli ollut kamarineitinä Kaartin kasarmissa ja toiminut myös seuraneitinä. Hän on kertonut muistojaan m.m. matkoista taiteilija Gunnar Berndtsonin puolison Hedvig Olga Beatricen sekä taiteilija Carl Bengtsin perheen kanssa" (s. 149). Liekö tästä syntynyt Pohjanmiehen ajatus Ateneumiin pyrkimisestä ja kun lukkarikoulun ilmoitus sattui olemaan Ateneumin ilmoituksen vieressä...

Ei mikä tahansa puhaltaja?

Perjantaina Kari Laitinen puolusti väitöskirjaansa Piipareita, klarinetinpuhaltajia ja musikantteja : Sotilassoittajat Suomessa Ruotsin ajan lopulla. Väitöskirjatutkimukseni kannalta työ kiinnosti 1700-luvun kulttuurin kannalta, mutta avattuani kirjan huomasin sen yhteyden sukututkimukseeni. Juuriini ei kuulu 1700-luvun lopun suomalaisia sotilassoittajia, joista tutkimuksessa olisi ollut eniten tietoa. Mutta Laitinen on lukuihin 2 ja 3 koonnut käyttökelpoisen paketin aiemmasta ajasta.

Tästä lähdin hakemaan (vihdoinkin!) kontekstia Joachim Hohenthalille, jonka hyppäys Brandenburgista Itä-Götanmaan ratsurykmentin trumpetistiksi vuoteen 1684 mennessä jäi taas/vieläkin kirjassani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit hämäräksi. (Oheinen Rijksmuseumin tarjoama kuva Diverses exercices de cavalerie on hieman varhaisempi ja toisaalta, mutta soittopeli on oikea.) 

Heti sain soittamisesta tietoa, jota en ollut itse kirjallisuudesta löytänyt:

Hovi- ja kenttätrumpetistien soitin oli keskiajalta lähtien venttiilitön messingistä tai hopeasta valmistettu sylinterimäinen luonnontrumpetti, jolla soitetut melodiat perustuivat soittimen yläsävelsarjan käyttöön. Se kuinka monia yläsäveliä trumpetilla voitiin soittaa, riippui soittajan taidoista. Ratsuväessä trumpetistin ei tarvinnut olla tehtävässään yhtä harjaantunut kuin hovissa toiminut kollegansa, koska sotaväen äänimerkit liikkuivat yleensä kolmannen ja kymmenennen yläsävelen välillä. Yksinkertaisimmillaan ratsuväen trumpetistit varioivat signaaleissaan duurikolmisoinnun ääniä, kun taas taitavimmat hovitrumpetistit saattoivat soittaa mutkikkaampiakin melodioita käyttäen yläsävelsarjan ylempiä ääniä. (s. 23)

Merkkisoittojen lisäksi monissa ratsuväen osastoissa kuultiin myös fanfaareita ja muuta juhlamusiikkia, joita kolmi- tai neliääniset trumpettiryhmät esittivät patarumpalien säestäminä. Tämä oli 1600-luvun jälkipuoliskolle asti ainoa soitinkokoonpano, joka vastasi sotaväessä esitetystä moniäänisestä musiikista. (s. 24) 

Joachim Hohenthalin taustaan valonsäkeitä tarjosi kappale

Trumpetistien ja patarumpalien tehtävistä oli tullut keskiajan lopulla arvostettu ja haluttu ammatti muusikkojen keskuudessa. Kasvavan kaupunginmuusikkokunnan vallatessa musiikkimarkkinoita, hovien ja rykmenttien trumpetistit ja patarumpalit järjestäytyivät eri puolilla Eurooppaa omiksi killoikseen, suojatakseen asemiaan ulkopuoliselta kilpailulta. Ainoastaan näihin kiltoihin kuuluneilla soittajilla oli oikeus harjoittaa trumpetinsoittajan ja patarumpalin ammattia. (s. 23) 

Eli trumpetin soittoa ei aloitettu noin vaan? Samaan viitataan tässä:

Ratsuväkeä pidettiin ruhtinaiden ja aateliston aselajina, minkä vuoksi sillä oli yksinoikeus näiden soitinten käyttöön. Trumpettien ja patarumpujen käyttöä rajoitettiin pitkään erilaisilla säännöksillä, ja instrumenttien korkea status vaikutti myös niiden soittajien arvostukseen. Saksassa hovi- ja kenttätrumpetistin ja patarumpalin ammatin harjoittaminen perustui perusteellisen koulutuksen mukanaan tuomaan privilegioon harjoittaa ammattia. Suuri osa 1700-luvun alussa Saksasta Ruotsiin palkatuista trumpetisteista oli tuon oppijärjestelmän läpikäyneitä (s. 44) 

En ollut ymmärtänyt, että soittaja oli voitu kouluttaa ennen rekrytointia. Uutta tietoa oli myös se, että Joachim on ollut osa pitkään jatkunutta rekrytointia Saksasta Ruotsiin.

Varhaisimmat nimeltä mainitut trumpetistit löytyvät 30-vuotisen sodan ajalta, jolloin Ruotsin valtakunnan ratsuväkeä alettiin siirtyä lipustoista rykmenttijakoon. Soittajien joukossa oli nimien perusteella monia balttilaisia ja saksalaisia, mutta myös ruotsalaisia miehiä. (s. 41) 

Joachimin isä ilmaantui Brandenburgiin 30-vuotisen sodan jälkeen. Laitisen tuloksia soveltaen on mahdollista, että hänkin oli ratsuväen trumpetisti, joka on kouluttanut poikansa.