Lokalahtelaisia leikkejä 1800-luvun puolivälistä

Lokalahtelaisen Paavon (s. 9.1.1848) muistot nuorisosta koskevat todennäköisesti viimeisiä vuosiaan paikkakunnalla eli 1860-luvun alkupuolta.

Taikka leikittiin kuningasta, jolloin jokainen leikkiin osan ottaja asetti oikean kätensä toisten käsien päälle. Sitten veti se kenen käsi alin oli, kätensä pois alta ja asetti sen päälimmäiseksi ja niin aina edelleen kunnes kakstoistas käsi tuli päälimmäiseksi.[...]

Taikka myötiin liinaa:

Joku joukosta otti nenäliinan käteensä ja alkoi: - Ostaks liinaa? - Ostan - Paljonko? - Viis kyynärä. - Yks' kaks' kolm' neljä viis'. Kun mnä tule tätä meijä herra hintta hakema, niin sinu ei pirä sanoma "on" eikä "ei" eikä "juu eikä "jaa" eikä naurakka saa, vaan sinun pitä sanoma: tällöin sanoi hän korvaa hiljaa sanan joka oli sanottava.

Kun kaikille oli näin liinaa myyty ja sanottavat sanat sanottu, alkoi maksun keräys.

- Mnää tlii stä liina hintta hakema - Risu Antti mnää mielesän pirä. - Pirä vaa, mutt mnää tlii stä liina hintta hakema. - Risu Anttia...- Onk hän sinust hyvä? - On. - Ahah, jopas sanosi "on", annas pantti! Miina otti nenäliinan ja antoi pantiksi.

- Mnää tuli Antti sinult... - Vasika hänt. - Vai Vasika. Onk se pitk. Onk se väär... - Vasika hänt. - Onk se pystös? Eik se ol saparo?... Mnää tuli liina hintta hakema ja snää tarjo vasika hänttä.

Ja Antti veti suunsa nauruun - Ahah, jopas naura, annas pantti! Antti antoi tulusraudan taskustaan.

- Eeva, mnää tlii sinult sitä liina hintta j. n. e.

Panttia kerääntyi koko lailla. Harvat muistivat olla sanomatta kiellettyjä sanoja tahi olla nauramatta.

Pantit olivat lunastettavat. Kalle: - Mitä sen pitää tekemään kenen tämä pantti oma on? - Sen pitää antaman kättä kaikelle tuvassa olijoille.

Miina kättelee ... - Nyt Miina sano mitä sen pitää tekemän kenen tämä... - Sen pitää huutaman morsiamensa tänne korsteenin kautta.

Pantti on tulusrauta ja Antti huutaa korstenista ylös: - Kaltur Maijastiina, tules tänn.

Nyt on viimeinen pantti mitä sen pitää...? - Sen pitää mennä "roikkumaan". - Jaakko "roikkumaan".

Jaakko asettuu seisomaan seinää vasten. - Jaakko, ketäs roikut? - Eevaa.

Eeva asettuu hänen eteensä selkä päin Jaakkoa. - Eeva, ketäs roikut? - Tanelia j. n. e.

Näin muodostui aina poika ja tyttö vuorokkain pitkään riviin. Johtaja otti pienen rahan taskustaan pisti sen Jaakon huulien väliin. Eevan oli otettava se siitä huulillaan ja annettava Tanelille, hänen taas edelleen koko riville. Jotkut poika viikarit siinä huulet ojona olevalta mielitietty-tytöltään pienen suutelon sieppasivat. (Paavo Pajumaa.:Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.5.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Korjattavan kirkon yövahtina

Lokalahden kirkolla tehtiin isompia muutostöitä vuosina 1857–62 lääninarkkitehti G. Th. P. Chiewitzin johdolla. Tähän liittyy yksi paikkakunnalla kasvaneen Paavon (s. 9.1.1848) muisto.

Lokalan kirkko oli korjauksen alaisena, ja joka mies oli velvoitettu ottamaan osaa siihen tehtävään. Vanhat yksinäiset leski-ämmätkin, jotka eivät muuta voineet tehdä saivat vahtia öisin kirkkoa, aina kaksi kerrallaan Heidän toimintansa oli papin järjestämä ja valvonnan alaisena.

Sunnuntain vastaiseksi yöksi oli kuulutettu meidän Rajalan Hanna ja Naajakkalan Liisa, jostakin toisesta kylästä kirkkoa vahtimaan. — Hanna tuli meille puolittain itku silmissä pyytämään että enkö minä menisi ja eikö minua laskettaisi hänen edestään. Hän lupasi meille siitä suuresta hyvästä leikata yhden eli vaikkapa kaksikin päivää ruista.

Minut luvattiin laskea, ja niin minä pääsin "kirkonvartijaksi", vaikkapa vaan yhdeksi yöksi. Lauantain iltapuolella olin jo kirkolla ja odotin ikävissäni sitä aikaa, jolloin minun on astuttava tuohon tärkeään luottamustoimeen.

Kun mestari, Tammiston Kustaa oli työmiesten läsnäollessa kirkossa ehtorukoukset pitänyt ja virren värsyn veisata hurauttanut, alkoi toimeni. — Pastori kysyi: — Eikö Liisa ole vielä tullut?

- Ei ole näkynyt.

- Odotan vielä vähän jos hän tulee.

Yksin jäätyäni menin sakaristoon ja aloin katsella minkälaista käsialaa vanhoissa papereissa oli, ja kun niissä näin oikein karkeaa „tyyliä" niin ajattelin että kyllä kaiketi minä maanviljelyskouluun kelpaan, vaikka en osaakkaan paremmin kirjoittaa, koska papiksi on kelvannut sekin, joka tuollaista on töhertänyt.

Askelia kuului, minä kiireellä kirkkoon.

- Täälläkö snä ole, etko snä pelkkä?

- En pelkkä.

- Kun ei Liisa tullut, niin kaiketikin se ei saanut tietää siitä kuulutuksesta. Minä menen sanomaan Kallilan Hannalle että hän tulee toiseksi.

- Mutta enkö minä yksin saa vahtia?

- Etkö snä pelkkä?

- En ollenkaan.

- Ei, kyllä minä menen Kallilan Hannaa —.

Kallilan Hannan lehmä oli jäänyt metsään ja sitä hakiessa hänellä meni aikaa niin että hän tuli vasta jälestä puolen yön, tyttärensä pieni poika muassaan.

- Mennään tuonne läpikäytävään, minä panen pojan sinne nukkumaan.

Siinähän sitten unisena torkkui itsekin. Kirkon akkunat olivat pyhäksi pantu paikoilleen ja niitä alkoi nyt naputella, helistellä.

- Kuuliks snä mikä se o, ko nii naputta?

- Tönösep se on, kuin tuonelan eläjille kenkänauloja.

- Voi, hyväs siunakko (samassa puoliääneen) Isä meidän - - Voi voi ko minu pelotta.

- Mikä teitä pelottaa?

- Nii, mitäs snä nii sanoit? - - Mennän ton porston palvel ja ruveta veissama joku aamuvirs.

Minä sain sen ajan virsikirjan käteeni ja ehdotin laulettavaksi virttä, jossa m. m. oli "Armon liiton enkel, karkoit päältäm perkel" j. n. e.

Kun siinä sitten vetelimme, Hanna kimakan heleällä naisäänellään ja minä passo-äänelläni „jörisytin" jälestä niin että tyhjä kirkko kajahteli vastaan, niin minä näin, että joku Vehmaan mies ajoi hevosella kirkkoa kohden. Arvelin heti että se varmaankin menee Varanpään kylään kalaan, koska näin aikasin on liikkeellä. Hevonen käveli ja mies korvat "hörillään" katsoi kirkkoa päin. Päästyään lähemmäksi, paljasti hän päänsä, varmaankin toivossa että siten toki saisi paikan sivu rauhassa päästä. Mutta kärryjen kolinasta heräsi poika läpikäytävässä juuri kuin mies oli sen oven kohdalle ennättänyt, ja alkoi täyttä kurkkua parkua ja rääkyä.

Ei ollut miesparalla aikaa pistää lakkia päähänsä, vaan roimi ohjaksien perillä hevostaan selkään, ajaen niin täyttä nelistä Veräjänkorvan torpalle asti.

Tarvinneeko lisätä, että kaiken tämän aiheutti aamutuulen hengähdykset kittaamattomiin akkunaruutuihin. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 04.09.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Kiven kätkeminen Lokalahdella ja Kalannissa

Lokalahtelaisen Paavon (s. 9.1.1848) muistot nuorisosta koskevat todennäköisesti viimeisiä vuosiaan paikkakunnalla eli 1860-luvun alkupuolta.

Taikka leikittiin kuningasta, jolloin jokainen leikkiin osan ottaja asetti oikean kätensä toisen käsien päälle. Sitten veti se kenen käsi alin oli, kätensä pois alta ja asetti sen päälimäiseksi. Se tuli kuninkaaksi, jolta toiset pyytivät työtä eli ruokaa j. n. e. ken mitäkin.

Taikka kätkinkivisillä: Joku joukosta otti pienen kiven käteensä ja alkoi pistellä kättään jokaisen helmaan eli polvien väliin sitä varten asetettuun hattuun ja lausui aina kättään pistäen: "Kätken kivii, pisi rivii, sotke savi vasikan travii, tämä on nisust, syö sitä visust' älä sitä sääst', vaan haukkaa sen pääst'" j. n. e.

Ja sitte: Miina kellä kivi on? Jaakol! Jaako, kellä kivi on? Eeval! Eeva, kellä kivi on? Juhol! Joho kellä kivi on? Kaisal! - Juho arvasi oikein ja silloin kivenkätkijä ja Juho menivät ulos. Siellä salaisuudessa nimitettiin Juholle morsian - jolloin taas tultiin tupaan. Kivenkätkijä sanoi:

- Nyt tullaan! - Mistäst tullaan? - Naimast naittamasta! - Mistäst naitetti? - Rajat käyvät tuol ja tuol ja tuo ilmansuunta on niin täynnä kuin puuro ja velli. Arvatka kuka se on? - Hakola Fiia? - Ei - Martla Mari? - Ei - Tanssila Manta? - Nii oikke - Mikko arvasi, kätke kivi - Ja niin Mikko alkoi kätkeä. (Paavo Pajumaa.:Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.5.1913)

Neljä vuotta nuorempi Emmanuel Tamminen dokumentoi leikin Kalannilta lähes samoin sanoin. 

Leikkijät, kymmenkunta, istuvat rivissä. Kiven kätkijä kulkee jokaisen luona, kädessään kätkinkivi, joka tavallisesti on laivan painolastin seasta tavattava, noin variksen munan kokoinen pyöreä ja sileä kivi. Tämän hän kulkeissaan jättää kenenkään huomaamatta jonkun käteen. Jokaisen henkilön luona hän lausuu yhden lauseen seuraavasta:

„Kätken kivi / pisi rivi. / Sotku savi / vasikan travi. / Se on nisust, / syä sitä visust. / Älä sitä sääst, / hauk sem pääst!"

Sitten hän lausuu jollekin: „Arvas, kell kivi o“. Jos kysymyksen saanut ei arvaa oikein, tulee sama kysymys sille, jota on väärin arvattu, ja tätä arvailemista jatkuu siksi, kunnes mainitaan se, joka kiven on saanut. Sitten menevät kiven kätkijä ja oikein arvannut leikkijä ulos. Siellä he määräävät jonkun leikkijän tunteman henkilön morsiameksi (tai sulhaseksi) sille pojalle (tai tytölle), joka kiven sai, ja tulevat takaisin sisälle. Kiven omistaja kysyy heiltä: „Mistäs tulla?"

Jompikumpi vastaa: „Naimast, naittamast, rikkast, rakkast, rahallisest paikka (viitaten molemmilla käsillään eri ilmansuuntiin), tuall puales ryjä, tuall puales raja, tuall puales kaikk täyn". Viimeksi mainitulla suunnalla on arvattava morsian (tai sulhanen). Kiven omistajan tulee nyt arvata, ketä hänelle on armaaksi ajateltu. Usein tapahtuu arvaaminen nopeasti, joskus se voi kauankin kestää. Sittenkuin on oikein arvattu, kätketään kiveä uudestaan. Kätkijänä on se, jonka käteen edellinen kätkijä kiven jätti. (Em. Tamminen: Uudenkirkon kaskuja, sananlaskuja, ynnä muuta, joka vetää hymyyn suuta. Uudenkaupungin Sanomat 09.05.1916)

Ylempi muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Paavo aloitti viljelyn jo lapsenaa

Lokalahtelaisen torpparin poika Paavo (s. 9.1.1848) ei mainitse lampaiden paimentamisen lisäksi muita kotitalouden hyväksi tehtyä työtä. Kuvauksensa viljelyn aloituksesta vaikuttaa täysin omaehtoiselta.

Pienenä poikasena katselin kerran kuinka naiset kotonani istuttivat kaalia ja lanttuja. Pyysin yhtä tainta istuttaakseni, vaan äitini sanoi: "et snä viel os istutta". Minua ei vastaus miellyttänyt. Yhä tarkemmin katsoin kuinka naiset muodostivat kädellään maahan pienen syvennyksen, pistivät sen keskustaan etusormellaan reijän, johonka taimen juuri asetettiin ja puristettiin sitten reikä umpeen. Koettelin tehdä samoin vaikka ilman tainta.

Sattuipa äitini käteen taimi, jonka juuri oli suurimmaksi osaksi katkennut. Hän viskasi sen hylkynä minulle. Sen istutin ja kastelin, eikä se jäänyt unhotuksiin koko kesänä. Syksyllä oli se melkein suurin lanttu mikä meidän maassa kasvoi.

Seuraavana keväänä muodostin pienen pyöreän kukkapenkin, onka keskelle istutin auringonkukan taimen ja ympärille sormuskukkia. Taimet olin kasvattanut tuohiropeessa akkunalla. Syksyllä polttamani risuläjän pohjan olin kuokkinut naurismaakseni. Isäni oli vanhan karviaismarjapensaan syksyllä ottanut maasta ja jakanut sen moneen eri osaan. Niiden juurille kannoin lantavettä läävän takaa. Pidin kaikki rikkaruohoista puhtaana. Kukat alkoivat kauniisti kukkia, marjapensaat tekivät jo sinä kesänä niinpaljon marjoja, että sain niistä ison korillisen myödä ja vielä itse kyllälti syödä. Naurismaani kasvoi koko säkillisen kauniita, maukkaita nauriita. Seuraavana kesänä kasvoi minulle jo perunia, sipulia ja porkkanoita. Sadon sain myödä ja rahat itse pitää. Näin juurtui ja kasvoi minussa maahenki. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kun Paavo kohtasi englantilaisten laivaston

Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) muistelee lapsuuttaan Krimin sodan vuosina. 

Tiedon sotalaivaston ilmestymisestä saavuttua herätti se paljon puheenaihetta. Ja kun vihollisia oli nähty jollakin suuremmalla sluupilla kuleksivan saarien välisillä salmilla, silloin käskettiin nautakarja ja lampaat ajamaan korpeen, jos vaan viholliset mannermaata lähestyisivät. Pelättiin näet niiden tulevan mantereesta elintarpeita ottamaan.

Suuret sotalaivat asettuivat Isonkarin majakan läheisyyteen Uudenkaupungin edustalle. - Kerran otettin minunkin mukaan Uudenkaupungin syysmarkkinoille jonne lähdettiin isonlaisella soutovenheellä. Meillä oli venheessä lihaa, maantuotteita ja karjan antimia markkinoille myytäväksi ja viisi vankkaa miestä soutajina, minä palleroinen siinä kuudentena kaupanpäällisenä. Keskusteltiin matkalla siitä, onnistummeko pääsemään kaupunkiin joutumatta vihollisen kanssa tekemisiin, antavatko rauhassa pitää markkinoita, vai rupeavatko pommittamaan kaupunkia. Mikä ääretön hälinä ja sekamelska siitä voisikaan syntyä!

Jopa näkyivät sotalaivan mastot. Laivoja oli siinä vaan yksi ja sen rinnalla joku kauppalaiva, jonka ne olivat kaapanneet. Kauppalaiva näytti peräti pieneltä sotalaivan rinnalla.

- Oikke minu karsei kylm wäre selkrankkan ko mä toi Enkelsmanni alokse näi, tuumaili Taavetti.

- Vähä mnuuki pelotta, tunnusti Juha.

Mutta Janne tuumaili:

- Mitä ne meil teke, mnuu ei pelot yhtä.

Ja niin sitä vaan jatkettiin matkaa. Useita muitakin venhekuntia oli matkalla kaupunkia kohden, huolimatta vihollisen piirityksestä.

Mutta yht'äkkiä erään saaren takaa tuli englantilainen sluuppi, jossa näytti olevan paljon miehiä, soutaen sekin. Meidän miehet säikähtivät kovasti ja alkoivat soutaa minkä suinkin jaksoivat. Ainoa pelvoton olento venheessämme olin minä, heikoin joukosta. Minua harmitti kovasti kun miehet "hätähousut" soutivat kuin hullut, etten saanut oikein nähdä minkälaisia ne viholliset oikein ovat, sillä sen tiesin kyllä, etteivät ne mitään "koirankuonosia" ole kuten naisten olin kuullut sanovan. Sitäpaitsi oli vielä joku venhe meidän ja vihollisten välissä.

Ankaraa kilpasoutua kesti ja vielä kotvanen. Mutta sitten kuului kova pamaus. Savu pölähti ilmaan vihollisen venheestä, ja samassa annuttu kuula kiiti jonkun matkan päässä venheestämme pitkin veden pintaa kohotellen ilmaan korkeita vesisuihkuja. Jäljessämme tuleva venhe käänsi maata kohden. Engelsmanni painoi heti sen perässä. Rantaan päästyään juoksivat miehet metsään minkä käpälistä lähti. Vasta metsässä nähtyään että viholliset olivat jo ulapalla, menivät he rannalle ja löysivät venheensä tyhjänä. Kaikki lihat, kalat ja voit olivat viedyt. Mutta olivat viholliset kumminkin olleet siksi oikeudenmukaisia, että olivat jättäneet veneen piitalle jonkunvrran hopearahoja vahingonkorvaukseksi.

Seuraavana aamuna tuli toinen suuri laiva ja ankkuroi aikaisemman läheisyyteen. Peljättiin pommitusta ja tähysteltiin niiden liikkeitä kaukoputkilla. Iltapuolella lähti toinen laiva pohjoista kohden, ja niin saatiin Uudessakaupungissa pitää rauhassa markkinoita. (Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Krimin sodan alkutunnelmat Lokalahdella

Viime vuosina monet vanhemmat ovat varmasti miettineet miten sodasta ja sen uhasta puhutaan lapsille tai heidän kuullen. Vastaavaa harkintaa ei ilmeisesti harrastettu Lokalahdella Krimin sodan alkaessa, sillä Paavo, joka vuonna 1853 oli 5-vuotias, muisteli myöhemmin aikaa seuraavasti.

Sodan tulon tiesivät jo kaikki vanhat ämmätkin eikä heillä muusta enää puhettakaan ollut, ja piisasi siitä puhetta miehillekin. Suurta surua sanoma tuotti kaikille, erittäinkin heikkohermoisille naisille. Kun heitä kokoontui yhteen useampia, puheltiin vaan sodan kauhuista. Lapset pistetään aidanseipäisiin roikkumaan. Naisilta leikataan rinnat, nuoret neitoset viedään vihollisen leiriin. Ja torpan äiti tiesi lisäksi kertoa, että meitä onnettomia tulee vielä kiduttamaan sellaisia "koerankuonosia", joilla on kuonossa terävä piikki kuin piipunvarsi, jonka se pistää kristityn ihmisen sisään ja imee kaiken veren kuiviin.

- Eihän toki sellaisia tuotane? Voi, voi, meitä raukkoja.

- Nii oikke, kyl' Löfgren sen ties' kosk hän nii sano, hän ko vast kaupungis kävi nii sielt hän sen tieron toi. Engesman ja Fransma niit sielt Turkimaast tuova.

- Ja Hakalan Kristiankin ol pienen poikan kuul vanhoje sanova, et ko Iso-Turk nouse, ni sillon tule maelma lop, ja ny se nouse — —.

- Kylmar ne kaik maelma loppu ennustava, merkit o jo kuus, aurink pimene ja Turk nouse — —.

-Torpa äit ol itken nii ete kolmen päävän leip pala ol suuhus pistän, eik Muuri Maika viime yön ene saan unt silmis. Uudentorpan Kais tul juur koht kippiäks oikke sängynpääl, ko se tiet tul, et ny sota tlee mut ko hän papi ittiäs ripittämä hak, nii nyy kuulu oleva vähä paree.

Kun sitä surkeutta siinä sitten sydän kurkussa puhuttiin ja aina vähän väliä itkuksi pistettiin niin Pruukin Eeva sanoi minulle:

-Ekkös snäki ny pelk ko sota tle?

Minä pieni piimäsuu vastasin:

-En mnä siit mittä välit.

-Voi hyväs siunakko tuota last kummone o, ete mittä mistä ymmär, ilmankost se ei lukemanka op, kute mistä mittä välit.

Kun siinä vielä täten puheltiin, niin sattui saaristosta tulemaan vielä Mustan Eeva lisäksi joka ei vielä tiennyt sodan tulosta mitään. Nytpä vasta muoreilla päivittelyä ja valittelua riitti. [...]

Ryssiä tuli, ja niitä majoitettiin joka taloon. Sotamiehiä värvättiin. Ruotujärjestelmä pantiin käytäntöön. Kun jäät keväällä sulivat, saatiin kuulla että suuria sotalaivoja risteilee Suomen vesillä. Koko laivaliikkeemme oli kerrassaan seisattunut, merimiehet joutivat maantöihin tai sotamiehiksi. Laivat kuljetettiin vihollista piiloon joihinkin sisälahdelmiin, kuten esim. uuskaupunkilaiset veivät laivansa Heikkala-lahteen, vaan eivät voineet mitään ehkäistäkseen vihollista sinne pienillä aluksillaan pääsemästä. Vihollinen poltti koko suurilukuisen Uudenkaupungin kauppalaivaston Heikkalan lahdella. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.3.1913)

Sotavuosina kuului joskus selvästi tykkien pauke Roolle. Eräänäkin päivänä kaiken päivää, vieläpä illallakin, niin ettei tullut uni silmiin, alituiseen kuului pom, pom, pom. Toinen pamaus seurasi toisiaan muutaman minuutin väliajalla. Kerran pyhäpäivänä kuului kirkonaikanakin kauhea kaukainen jyminä.(Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Lokalahden kirkko nähtynä ja koettuna 1800-luvun puolivälissä

Lokalahden kirkko 2000-luvulla. Mikkoau, Wikimedia

Lokalahden puukirkko rakennettiin 1760-luvulla ja sen sisustus on ehtinyt muuttua useaan kertaan. Paavo (s. 9.1.1848) muisti sen yksityiskohtia ennen vuonna 1857 alkaneita muutostöitä.

Lokalahden kirkko ennen nykyistä muotoaan oli pystylaudoilla vuorattu ja punaiseksi maalattu. Akkunat olivat perin matalat ja muutenkin verrattain pienet. Lasipuitteissa olivat ruudut, tehty pienistä neliskolkkaisista lasinpaloista lyijyvälikkeillä toisiinsa yhdistettyinä. Sisustuksena oli kirkossa siihen aikaan neljä penkkiriviä, niin että seinänvieressä olivat n. s. lyhyet penkit, joihin ainoastaan kaksi ihmistä mahtui istumaan. Sitten siinä oli kaitanen käytävä, joka eroitti lyhyet ja pitkät penkit toisistaan. Saarnatuoli oli hyvin iso, mustaksi maalattu, leppäpuusta tehty. Nykyinen saarnatuoli oli pieni kuin tynnöri ja oli sijoitettu sakaristoon, jossa joskus lienee pidetty rippisaarnoja, vaan joka sitten kirkkoa korjattaissa suurennettiin ja asetettiin nykyiselle paikalleen.

Saarnatuolin laidalla oli ajanmittari, eli niin sanottu tuntilasi, jonka suntio vähän ennen papin saarnatuoliin nousua kävi kääntämässä toisinpäin, niin että lasin sisässä oleva hiekka tuli lasin yläpuoliseen osaan, joka sitten tunnin kuluttua pienen reijän kautta valui lasin alimpaan päähän. Se oli ajan osoitus, mitenkä pitkään papin oli seurakunnalle saarnattava.

Penkkirivit olivat jaetut niin, että kuorista ensimäinen penkki kuului aatelissäätyisille, toinen aatelittomille vallassäätyläisille ja kolmas rusthollareille j. n. e. Kuorissa kahdenpuolen alttaria oli muutamia penkkejä lukkaria y. m. kirkonpalvelijoita sekä vihittäviä parikuntia varten. Morsiuspenkin otsikkoon oli maalattu sulhasen ja hänen rinnallaan kruunupään morsiamen, puhemiehen ja kaason kuvat, kaikki loistavissa hääpukimissaan. 

Taidemaalauksista lienee "helvetintaulu" suurinta huomiota puoleensa vetänyt, jonka taidemaalari oli maalannut mitä räikeimmillä väreillä. Se kuvasi mitenkä mustat sarvipäät kolmihaaraisilla palohakoillaan tulisissa liekeissä piinasivat ja kauheissa tuskissaan korventelivat niitä, jotka sinne syntiensä kautta olivat joutuneet. Mutta kun sitä katsellessa jotkut heikommat pyörtyivät ja muutamat omantunnon tuskissaan tulivat joksikin aikaa heikkopäisiksi, niin pastori Sandell [?] vainajan aikana himmennettiin sanottu taulu ja maalattiin morsiuspenkin laidasta edelläsanotut kuvat näkymättömiksi. 

Samaan aikaan lienee kolehtihaavien pohjissa riippuneet pienet kilikellotkin poistetut, jotka kolehtia kerätessä  —toimitus tehtiin keskellä saarnan aikaa — kilinällään häiritsivät yleistä hartautta. Niinä aikoina vapautettiin suntiotkin siitä, ettei heidän enää tarvinnut saarnan aikana kuleksia pitkin kirkkoa ja kädessään olevalla pitkällä ruovolla, joka oli kuin onkivapa ainakin, kirkossa nukkuvia herätellä kuten siihen asti oli tapana ollut josta he sen „unilukkarin" arvonimen olivat saaneet, joksi heitä vielä kauvan sen jälkeenkin, kun herätystoimi lakkautettiin, "karahteerattiin". [...]

Hartautta tavallaan häiritsi sekin, kun rikoksentekijät tuotiin vankivaatteissaan raudat jaloissaan istumaan n. s. mustaapenkkiä keskelle kirkon ristikäytävää. Mustapenkki oli kolmenkerroksinen: ensimäisestä rikoksestaan tuomittu sai istua alimmalla istuimella, vaan toisesta jo toisella, sitten jo kaikkein korkeimmalla. Saarnan jälkeen tuli pappi käytävälle lähemmäksi kuoria. Mustassapenkissä istuja meni ja polvistui papin eteen. Pappi luki määrätyt luvut, teki kysymykset, johon rikoksentekijä, joka jo oli muut rangaistukset kärsinyt, vastasi tehden julkisen tunnustuksensa ja anteeksipyyntönsä, jolloin hän jälleen otettiin krist. seurakunnan yhteyteen. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 22.04.1913) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.