Kokemäeltä Amerikkaan, osa 95

Kaurulan Herran Hakanpään torpasta lähti Amerikkaan kolme poikaa.

Kustaa Oscar (s. 18.9.1885) otti passin 13.11.1906 nimellä Kustaa Hakanpää.

Frans Vihtori (s. 13.2.1888) lähti Kokemäeltä maaliskuussa 1909

Evert (3.9.1890) lähti Kokemäeltä kuukautta aiemmin ja sai passin 11.2.1909. Hän saapui Bostonin satamaan Cymric-laivalla 15.3.1909 ja ilmoitti vastaanottajakseen veljensä, joka esiintyi nyt nimellä Oscar Mäki ja asui Washingtonin Ballardissa. (Samalla laivalla oli Kokemäeltä ainakin jo esitelty Saima Aalto.) Matkustajaluettelossa Evertin tiedot on vedetty yli eli maahantulossa on ollut jotain outoa. Ilmeisesti lähtösatamassa tehty tuplakirjaus, sillä Evert löytyy myös New Yorkiin 22.3.1909 saapuneen Baltic-laivan listalta.

Oskarin valitseman tavanomaisen sukunimen johdosta hänestä on hankala löytää varmuudella lisätietoa. Muutkin veljekset ovat todennäköisesti joko päätyneet nimenvaihtoon tai kotiinpaluuseen.

Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 795, 1891-1900 s. 1003
Siirtolaistilaston aineisto, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Boston Passenger and Crew Lists, 1820-1943
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957

Vertailu virkistää, taas?

Englannin kansallisarkisto kun tuli hutkittua, niin siirrytään Atlantin toiselle toiselle puolelle. Haku käyttöliittymässä OPA - Online Public Access Prototype on yhtä yksinkertaista kuin Googlessa ja tulokset on näppärästi ryhmitelty niin, että voi keskittyä niihin, jotka ovat tarjolla verkon kautta. Alkupuoli tuloksista hakusanalla Finland painottuu vahvasti 1970-luvun alkupuoleen. Niiden ohi kelattua tulee tukku International Balance of Payments Master Filejä. Tuskin sisältävät henkilöhistoriaa?

Ahaa, vasemmassa reunassa olisi ollut (Googlen News Archiven tapaan) mahdollisuus ajallisen rajoitukseen. Vaihtoehto 1880-1889 tuottaa neljä valokuvaa vuosilta 1939-40. Metatietojen mättämisestä tulee kotoinen olo. Samat neljä valokuvaa tulevat ulos muistakin vaihtoehdoista kunnes 1920-29 tarjoaa myös uutisfilmin vuodelta 1959, jossa

BOSTON MARATHON: A Helsinki, Finland detective, Eino Oksanen makes a stirring move a mile from the end and out-ran America's Johnny Kelley by 300 yards to win the 63rd Boston A A Marathon. It was the 13th foreign triumph in the past 14 years.-The third by a Finnish runner, in the grueling black top test dating back to Karvonen's victory in 1954.

Vasemmassa yläkulmassa on navigaatioelementti "Topic Clusters", jonka luvut viittaavat siihen, että tuloksista (5067) 249 on Master Filejä, 241 alkupuolella nähtyjä elektronisia sähkeitä. Tämäkään ei auta kovin pitkälle ja sana prototyyppi alkaa kuvata tilannetta aika hyvin. Mutta ulkopoliittisen historian ystävä voisi jostain sisällöstä innostua.

Finnish-haku tuotti samaa tavaraa. Eli ettei tästä tulisi aivan vesiperä juttu, Wikileaks-hengessä Helsingin lähetystön (unclassified) sähke Washingtoniin ja muihin Euroopan lähetystöihin lokakuulta 1973:

1. TAMPERE CONSERVATIVE NEWSPAPER AAMULEHTI REPORTS TODAY THAT ALEXANDER SHELEPIN, CHAIRMAN OF THE CENTRAL COMMITTEE OF SOVIET TRADE UNIONS (AUCCTU) VISITED FINLAND LAST WEEKEND. ACCORDING TO THE PAPER SHELEPIN'S VISIT WAS CONDUCTED IN COMPLETE SECRECY. HE MET WITH THE CHAIRMAN OF THE FINNISH TRADE UNION FEDERATION (SAK) NIILO HAMALAINEN.

2. THE REPORT STATES THAT THE SAK AND THE AUCCTU ARE SEEKING TO SPEED UP THE CONVENING OF A EUROPEAN TRADE UNION CONFERENCE WHICH WAS FIRST DISCUSSED SERIOUSLY AT THE SAK'S 1971 CONGRESS, ATTENDED BY SHELEPIN AMONG OTHERS. ACCORDING TO AAMULEHTI CONFERENCE IS INTENDED TO BRING ABOUT COOPERATION BETWEEN ICFTU AND WFTU, ALSO "WCL WILL HAVE A PLACE AT THIS SO CALLED ROUND TABLE CONFERENCE."

3. SECRECY OF VISIT BY POLITBURO MEMBER AND FORMER CHIEF OF KGB MAY HAVE BEEN FOR SIMPLE REASON THAT ALL KINDS OF RUMORS WERE FLOATING AROUND IN HELSINKI LAST WEEK ABOUT LAST-MINUTE MESSAGE OR DELEGATION FROM SOVIET UNION OPPOSING FINNISH SIGNATURE OF FREE TRADE AGREEMENT WITH EC WHICH WAS DECIDED ON OCTOBER 3. IF SHELEPIN VISIT HAD BEEN ANNOUNCED WHEN IT TOOK PLACE IT WOULD HAVE ADDED FUEL TO FLAMES. NONETHELESS IT IS CURIOUS THAT VISIT ITSELF WAS NOT DELAYED.

Kuolinilmoituksia kotoaan lähteneistä

Elävien peräänkuulutuksien lisäksi vanhoista sanomalehdistä löytyy tiedotuksia kuolemista kaukana syntymäpaikasta. Esimerkeissä alla on kuitenkin niin niukasti tietoa (syntymäajasta ei anneta mitään käsitystä), ettei yhdistäminen sukulaisiin pelkästään näillä onnistu. Olikohan näistä omana aikanaan jotain hyötyä?

Alla ilmoitus sanomalehdestä Inrikes tidningar 13.3.1786. Kauppias Henric Nysten, jolla oli sukulaisia Uudellamaalla, oli kuollut 12.2.1786. Perintöä havittelevien piti ilmoittautua kauppias Jonas Widgrenille. Tämä asui talossa n:o 95 Tukholman Lundtmakaregatanilla.

Yllä oleva ilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 30.8.1796. Hindric Beckman, jonka sanottiin syntyneen Uudellamaalla "Hellsing"in pitäjässä oli kuollut 3.2.1796. Häneltä jäänyt omaisuus oli kulunut velkojen maksuun ja hautauskuluihin.

Sanomalehdessä Inrikes tidningar 8.11.1799 (yllä) ilmoitettiin, että "vanha piika" Lena Gustafsdotter, jonka sanottiin syntyneen Uudellamaalla oli kuollut Enköpingissä 19.10.1799. Suurempaa perintöä ei ollut luvassa, mutta mahdolliset sukulaiset saattoivat lähettää tiedusteluja kaupunginviskaalille.

Alla olevassa ilmoituksessa sanomalehdestä Inrikes tidningar 5.4.1803 kerrotaan, että Ådan säterissä Södermanlannissa on "vanha suomalainen renki" Henric Mattsson Karstunen (?) Saarijärven Karstulan kylästä kuollut 8.12.1802.

Vielä senkin jälkeen, kun Suomi kuului toiseen valtakuntaan, näitä ilmoituksia löytyy. Sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar tiedotetaan 15.10.1834 Tenholassa vuonna 1779 syntyneen piika Christina Åhmanin kuolleen Tukholmassa 10.9.1834 protokollasihteeri N. W. Forslundin palveluksessa. Lieko kyseessä ollut 3.12.1779 syntynyt Anna Christina, jonka isä Hiskissä "Sold. Joachim Åman"?

Sananen Sisaresta

Yllä puhuu kirjailja Elisabet Aho tuoreimmasta romaanistaan Sisar. Luin sen yhdessä illassa alkuviikosta. Oli hyvä ja oli kiistatta historiallinen, mutta kannet suljettuani en keksinyt mitään erityistä, blogiin sopivaa kommentoitavaa. Onneksi en saanut pyytäessäni Agricola-verkon arvostelukappaletta, sillä en olisi saanut tekstiä sinnekään helpolla aikaiseksi.

Arvostelukappale meni Maarit Cederbergille, joka toteaa "Teos toimii myös historiikkina Diakonissalaitoksesta ja siellä työskennelleistä henkilöistä." Tähän voin yhtyä. Diakonissat ovat jääneet minulle vieraaksi konseptiksi ja opin romaanista paljon. Cederberg lopettaa "Romaani jää kuvaukseksi sisällissodasta, mutta ei tuo siihen uusia sävyjä." Tästä olen eri mieltä, sillä minulle siviilien sota-aika Helsingissä on jäänyt vieraaksi. Pitäisi lukea uudelleen Enni Mustosen romaanisarja, jossa sitä olisi pitänyt olla. Tai Ahon loppusanoissaan mainitsemat faktakirjat.

Googlehaun perusteella näyttää siltä, että kirjabloggaajat eivät ole Sisarta vielä käsitelleet.

Jumalamme tuontitavaraa?

Suomalainen kansanusko USH130, HY AY

Eilisellä luennolla jatkettiin entisajan "myyttisen mielenmaiseman" luontia. Eteläiseen elämän puolikkaaseen liitettiin lehtipuut, aurinko, valo, oikea ja myötäpäivään kierto. Pohjoinen on nurin käännettyä, jonne kuuluu kuolema, havupuut, kuu, pimeys, vasen ja vastapäivään kierto. Luennoitsija julisti suomalaiset kuolemaan orientoituneiksi, kiinnostuksemme yliseen maailmaan on ollut vähäinen.

Niin vähäinen, että oikeita jumaliakaan ei oikein ollut. Ehkä Ukko, ehkä Tapio. (Tapio oli mahdollisesti alunperin naispuolinen. Hiukan tasoitusta Ilmattaren menetyksestä.) Jumalien kun pitäisi olla vähän arkielämän ulkopuolella ja vaikutuksensa laaja. Haltijamme ovat huomattavasti lähempänä ihmistä kuin esimerkiksi kreikkalaiset jumalhahmot.

Agricolan jumaliksemme luettelemia hahmoja kävimme sitten läpi, heti alussa noteeraten niiden osittaisen virhellisyyden sekä Pähkinäsaaren rauhan rajan kulttuurirajan. (Luettelo on Psalttarin alkupuheessa, oheinen leike Pelasta kirja -hankkeen digitoimasta kappaleesta.)

Lännessä tavattiin vaaraan vieviä metsän neitoja ja veden neitoja, joissa on tunnistettavissa ruotsalaista lainaa. Ruotsista oli kopsattu myös Turisas ja Kratti.

Itä-Suomen osalta luennoitsija tukeutui Martti Haavion näkemyksiin. Hän oli yhdistänyt karjalaisia jumalhahmoja keskiaikaiseen pyhimysperinteeseen. Mielestäni ensimmäistä kertaa kuulin 800-900 -luvuilla Hampuri-Bremen -arkkihiippakunnasta Karjalaan tehdystä lähetystyöstä. Käsillä olevasta Jouko Vahtolan Suomen historiasta en löydä kyseiseltä ajalta kuin lähetysretkiä Skandinaviaan.

Emme ehtineet Ukkoon, mutta tonttuja käsiteltiin hahmoista perusteellisimmin. Aika tuttua tarinaa, mutta hyvä kertaus. Hyväntahtoisia, mutta helposti ärtyviä. Auttoivat toisinaan öisin talon töissä. Konservatiivisia norminvartijoita, jotka takasivat onnen kunhan talossa elettiin niinkuin ennenkin ja juhla-aattoina tarjottiin puurolautanen. Mieluusti minä tuollaisen nurkissani näkisin. Paitsi, että tontun näyttäytyminen oli sen merkki, ettei asiat olleet talossa niin kuin piti.

Molemmilla luennoilla luennoitsija on korostanut, etteivät selostetut asiat olleet omana aikanaan uskon asioita vaan osa tietoa. Maailmanselitys. Kuunpimennyksen aiheuttavat kapeet sai karkotettua pelottelemalla kovalla äänellä ja metsästysonnen varmistettua Tapionpöydällä uhraamalla. Ihan tarpeeksi selviä syy ja seuraus -suhteita.

Henrik Klaunpojan antia

Olof Ångerman -projektin puitteissa kannoin kirjastosta kotiini Kaarlo Blomstedtin kirjan Henrik Klaunpoika Horn - ajankuvaus. I Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan palveluksessa. Selauslukemisella siitä löytyi aineksia Olofin elämään, mutta muutakin hauskaa tai hyödyllistä.

Heti kirjan toisesta alaviitteestä (s. 7-8) sain kokea sielujen sympatiaa C. A. Gottlundin kanssa. Hän oli Otava I:n sivulla 487 todennut "Pahuus kuin ei niissä Vapa-Huoneen kirjoissa nimitetäk minkän perustuksen peällä hyö ovat näitä puheita kirjaan pistäneet."

Blomstedt ei ole syyllistynyt moiseen viitteettömyyteen. Sivulta 17 löysin tutun Pahkavuoren, Spurilan Jägerhorneja kuvaavassa kappaleessa, jossa sanotaan "... Anna Kristerintytär, joka omisti Uskelan Pahkavuoren, meni naimisiin rälssittömän Eskil Krämerin kanssa. Pojista kolmas, Olavi, oli elossa 1549." Tämän jälkeisen lähdeviitteen "Hornien paperit Ericsbergin sukutilan arkistossa: IX, n:o 6" voisi olettaa viittavan koko perhekuvaukseen, eikä pelkästään viimeiseen lauseeseen?

Viimeinen historian perusopintojen tentti jäi kevätflunssan takia väliin enkä ole kerrannut kapinoivia talonpoikia. Mutta kirjallisuudesta on silmiin osunut kapinaa pienimuotoisempaa veroniskurointia ja tätä myös Blomstedtilla sivuilla 94-95:

Niinpä Loimaalla Satakunnan Alisessa kihlakunnassa tuomittiin v. 1543 kolme talonpoikaa kukin 40 markan sakkoihin "niskottelusta ja tottelemattomuudesta" kuninkaan kirjettä vastaan, "joka koski koko Kokemäenkartanon läänissä v. 1541 pidettävää uutta veronpanoa". Vouti Maunu Niilonpoika oli haastanut heidät kuninkaan eteen 40 markan sakon uhalla, mutta "he eivät tahtoneet suinkaan tulla tänne vastaamaan". Toukokuussa 1544 kuningas kirjoittaa samalle voudille kahdesta talonpojasta, jotka paikkakuntansa verotuskysymyksessä olivat käyttäytyneet perin sopimattomasti. Nämä rauhanhäiritsijät ("säller") olivat esiintyneet "sellaisella ilkimielisyydellä, kapinahengellä ja levottomuudella (skallhet och mytterie och wille) rahvaan keskuudessa ja pyrkineet herättämään heidän joukossaan riitaa ja eripuraisuutta", että kuningas käski ankarasti puuttumaan asiaan, haastamaan heidät käräjiin ja laillisen tuomion jälkeen lähettämään heidät Tukholmaan, jossa he saisivat olla pakkotyössä, kunnes kuningas päättäisi, miten heidän suhteensa oli edelleen meneteltävä.

Niin sitä pitää, satakuntalaiset!

Sivun 285 paikkeilla on suhteellisen laaja alaviite suomalaisten muutosta Ruotsin puolelle 1500-luvun alussa. Metsäsuomalaisiin en ole edelleenkään tarkemmin perehtynyt, mutta tässä yhteydessä puhutaan muustakin muuttoliikkeestä. Västeråsin piispa Petrus Magnin runossa todetaan suomalaisten olevan perin hedelmällisiä ja lähettävänsä lapsensa Tallinnaan ja Riikaan, kun parempi suunta olisi ollut Tukholma ja Gävle! Kyllä me työvoimaksi kelpaamme, kun siitä pulaa on.

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 84 - lisäys

SSHY:n aktiivit ovat kuvanneet Kokemäen alkuperäisiä kirkonkirjoja (KIITOS!) ja niiden ohessa oheisen komean vihkitodistuksen Kanadan Ontarion Port Arthurista. Siellä vihittiin kristilliseen avioliittoon 15.7.1905 Gustaa Fiskarin poika Werner (joka esiteltiin osassa 84) ja Hintikkalan kylästä lähtenyt torppari Wilhelm Myllymäen tytär Fanny Alexandra (s. 12.6.1882 Kokemäki). Fanny oli lähtenyt Kokemäeltä syyskuussa 1904.

Fannyn pikkusisko Hilja Amanda (s. 12.11.1890 Kokemäki) otti passin 25.1.1909.

Lähteet:
Vihkitodistus Kokemäen vihittyjen kirjan välissä
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Kokemäki rippikirja 1891-1900 s. 252

Totista taidetta

Bloggerin viime viikon temppuilun takia on nyt myöhäistä kertoa, että viime sunnuntaina päättynyt Ateneumin näyttely Arjen sankarit. Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875-1918 oli todella vaikuttava. Itse kävin katsomassa sen varsin viime tingassa ja rehellisyyden nimessä liikkeelle lähtööni kannusti oleellisesti 6.5. avattu alakerran näyttely Suomi kutsuu - Aho & Soldan, jossa oli esillä valo- ja elokuvaa 1900-luvun toiselta neljännekseltä(?).

Valokuvia oli huomattavan suuri määrä, osa pienikokoisina vedoksina. Seinällä ei lukenut mitään ajoista tai paikoista. Jos jossain oli lunttilappu, niin ei osunut silmiini. Ilmeisesti kuvia oli tarkoitus katsoa vain kuvina? Joiden tarkoituksen ei pitänyt merkitä? Ei onnistunut minulta, joten keskityin filmeihin.

Näistä "historiallisin" oli Sireenien kukkiessa 1941. Se oli Jatkosodan ajalta Valtion Tiedotuslaitoksen ensimmäinen filmi, joka "avasi" sodan. Niin outoa nähtävää, että olisi pitänyt katsoa toiseen kertaan. Alussa autot jonottivat häkäpöntttöineen hiilijakeluun. Sotilaat lähtivät junilla kohti itää. Mutta sitten elettiin kaunista kesää, naureskeltiin, kun tyhjennettävästä Venäjän lähetystöstä lähteneissä autoissa oli polkupyöriä tehdaspakkauksissa. "Miksi sellaisia pitää ihannevaltakuntaan viedä?"

Jokseenkin suoraan venäläisten lähdön jälkeen leikattiin saksalaiseen kenraaliin, joka kävi laskemassa seppeleen Vanhan kirkon hautausmaalle "saksalais-suomalaisen aseveljeyden muistomerkille". (Kävin katsomassa paikan päällä ja totesin kyseessä olevan huhtikuussa 1918 Helsingin valtauksessa kuolleiden saksalaisten muistokivi. Olen kulkenut ohi satoja kertoja huomaamatta tekstiä tai sen jäämättä mieleen.)

Selvällä suomenkielellä juontaja totesi "aseveljeys jatkuu yhä". Että sellaista erillissodan aloitustunnelmaa. Tiedotuslaitos oli ohjeistanut, ettei filmissä saanut näkyä natsitervehdystä. Seinällä olevista valokuvista löysin sen kolmen miehen voimilla tehtynä. Mutta kuvasta ei näkynyt ketä he tervehtivät.

Pääsylipun hinta olisi jo tällä annilla kuitattu, mutta kiipesin vielä kolmanteen kerrokseen läpikävelemään Ateneumin omien kokoelmien ripustuksen. En muista koska olisin ajatuksella katsonut läpi, tuntui freesiltä ja olisi vaatinut enemmän paneutumista kuin mihin jaksoin. Pisimpään katsoin viime vuoden hankintaa. En usko kyseistä pienehköä Akseli Gallen-Kallelan öljyvärimaalausta koskaan aiemmin nähneeni. Vuonna 1895 maalattu, nimeltään Jaskalan torpan tyttö. Se ei ollut tyyliltään naturalistinen, mutta olisi aiheensa puolesta sopinut Arjen sankareiden joukkoon. Puolivartalokuvassa oli alaston, luurangonlaiha pikkutyttö. Pahaa teki.

(Tänään Ateneumiin ilmainen pääsy museopäivän johdosta.)

Ilmatar on Eliaksen keksintö!

Suomalainen kansanusko USH130, HY AY

Olin eilen luennolla, joka oli suoraan sanoen antoisin tähän mennessä avoimessa yliopistossa istutuista. Sillä olin ehtinyt aikuiseksi asti tietämättä, että Ilmatar on Lönnrotin keksintöä. Autenttisen kansanperinteemme mukaan maailman luominen sujui ilman mitään feminiinistä elementtiä. (Paitsi, jos Väinämöinen olikin "Vein emo".) Masentavaa, mutta totuus pitää hyväksyä.

Luennoitsija ei hukannut turhaa aikaa alkulämmittelyyn ja lähtötietojemme selvittelyyn. Oletti kaikkien tuntevan Vipusen virren. Ilmeisesti muillakin kuin minulla oli kasvoilla mitään mistään tietämätön ilme ja hän tajusi kerrata perussisällön. Josta meille selvisi, että esikristillisessä agraarikulttuurissa kalevamittaiseen muotoon juttua pykännyt "ei ollut enää ymmärtänyt pyyntikulttuurin mentaliteettia". Näitä ongelmia ollut siis jo ennen nykyaikaista historiankirjoitusta.

Jos oikein pinnistelen saatan saada päässäni pysymään uudet sivistyssanat kosmogonia, kosmografia ja eskatologia. Ensiksi mainitusta huomattavaa, että maailman syntytarumme (munamyytti) on eteläinen ja omalta osaltaan siis kertoo tulemisesta kaakosta. Luennoitsija puhui kansan tulemisesta, jos olisin kysynyt kulttuuripiirteiden välityksestä kansasta toiselle olisin ollut turhan ilkeä?

Niin tai näin, kulttuurimme tausta on kantauralilainen. Pohjantähti on keskeinen, pohjoinen voi olla maan alla, pohjoinen=paha(=manala) & etelä=hyvä(=lintukoto) ja vesitiet yhdistävät tämän ja tuonpuolisen. Esimerkkinä kolmannesta ominaisuuden pitkästä säilyvyydestä luennoitsija mainitsi, että hautausmaiden pohjoisreuna oli vähemmän arvostettujen, kuten kirkosta eronneiden, hautapaikka 1900-luvulle asti. Vasta luennon jälkeen, tätä kirjoittaessa, tuli mieleen että kirkon pohjoisosalla (naisten puoli) ja etelällä (miesten puoli) on eurooppalaiset merkityksensä. Pohjoisen vähäisempi arvostus ei pelkkää kantauralilaisuutta?

Sampoa ei ohitettu lyhyellä maininnalla. Se oli ensin paratiisin korvike ja sitten taivaan tolppa, mistä päästiin muihin tolppiin, joista en ollut eläissäni kuullut. Näytettiin kuvia Merikarvian tonttukivistä, jotka ovat peltojen keskellä joko pitämässä taivasta ylhäällä tai ylläpitämässä hedelmällisyyttä. Niin oleellisia, etteivät ole tulleet hävitetyksi. (Kansanperinne-blogissa tekstiä aiheesta.) Itä-Suomessa taas uuninlatomuksen kulmassa oli puupylväs (tuvanpatsas), jolle uhrattiin ja jonka avulla kysyttiin neuvoa esivanhemmilta pariutumiseen liittyen.

Naapurikulttuuristakin opin jotain. Saamelaisten alkuparatiisissa järvet olivat täynnä poronmaitoa ja luuydintä. Kenenkään ei (tietenkään) tarvinnut tehdä työtä. Sitten joku idiootti teki ensimmäisen murhan ja se siitä ilosta.

Kerrankin mielenkiintoinen kuppikivistoori

Huom! Sisältää seksuaalista kanssakäymistä

Olen täksi kesäksi ilmoittautunut neljälle kotimaiselle ja yhdelle Ruotsiin suuntautuvalle arkeologiaretkelle. Jollei ihmeitä tapahdu, tulen siis seisomaan useammallakin pellolla ja ojanpenkalla oppaan selostaessa kuppikiviteorioita. Tavakseni on tullut (kuppikiviantipatiani tähden) antaa näiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, jos sitäkään. Eli ohi on saattanut mennä yhtä suuria helmiä kuin se, joka löytyi Geoff Holderin kirjasta 101 things to do with a stone circle.

Kirja koostui otsikkonsa mukaisesti 101 tavasta, joilla megaliittisiä muinaismuistoja on käytetty/kohdeltu historiallisena aikana. Ensimmäisenä otsikkona oli seksi ja hedelmällisyys. Teksti alkoi vapaasti käännettynä seuraavasti:

Määrättynä päivänä koko kylän väki kokoontui aukiolle, jossa oli kuppikivi. Uskonnolliset ja maalliset johtomiehet pitivät puheet. Kaikki viittasivat maata vaivaavaan katoon ja nälänhätään sekä toivoon, että taivaan jumala siunaisi heitä päivän rituaalin seurauksena. Sitten nuorista parhaimman näköinen mies ja nainen astuivat esiin, riisuutuivat ja no, kyllä te tiedätte. Toiminta keskeyttiin niin, että siemenneste saatiin talteen. Siihen sekoitettiin viljan jyviä ja yhdistelmä levitettiin kuppikivelle niin, että kupit täyttyivät. Sitten koko väki rukoili nälänhädän päättymistä.

Näin olisi tapahtunut Ruotsissa 1800-luvulla. Kuvauksen kirjailija oli löytänyt Vitlycken museosta. Ja kaikki museoiden näyttelyissä ja painetuissa kirjoissahan on totta.

Kuvia eilisestä juhlinnasta

Perjantaisella synttärilläni alkanut viikonlopun juhlinta päättyi komeasti. Ei, en tarkoita jääkiekko-ottelua, josta en voisi vähempää välittää. Vaan hieman pienemmän joukon Senaatintorille vetäneestä Helsingin kaupunginmuseon 100-vuotisjuhlasta, josta alla olevat otokset.

Elävää kuvaa maataloushistoriasta

Ulkomaisista DVD-ostoksistani ehdottomia lemppareita ovat kolme englantilaista sarjaa, joissa eletään vuosi historiallisen aikakauden maatilalla. Mikäs sen mukavampaa kuin katsoa toisten työntekoa! Jos Suomen TV:ssä olisi vastaava sarja, hankkisin töllön heti. Modernit immeiset savupirtissä järsimässä kuivaa leipää talvikuukaudet...

Kun Suomessa vielä elettiin savutuvissa, oli Englannissa sarjan Tales from the valley perusteella jo varsin sivistynyttä meininkiä. Vuonna 1620 maatilan päärakennus oli savupiipulla varustettu ja kivistä rakennettu. Vuoden rytmi oli maantieteestä johtuen erilainen kuin Suomessa, mutta paljon tuttua mahtui mukaan. Yksinkertaista auraa vetivät härät, juhannuksena sytytettiin kokko, heinät kerättiin heinäreellä, viljaa leikattiin sirpillä ja kuivatettiin kuhilaissa.

Täysin erilaista oli se, että viljaa ei heti korjuun jälkeen puitu vaan se säilytettiin lyhteinä. Kaikken oudointa oli, että makkarat täytettiin ilman mitään apuvälinettä. Suomessa käsittääkseni hyödynnettiin sarvea, joita Englannistakin luulisi löytyvän. Sarjan ruokalajit olivat suhteellisen hienoja ja monipuolisia, missä auttoi runsas keittiöpuutarha. Piiraita, jotka eivät ulkonäöltään olleet kaukana itäsuomalaisista kukoista, tehtiin paljon ja ne, kuten leivät, paistettiin suomalaiselle tutussa leivinuunissa.

Odotin talikynttilöiden tekoa esiteltävän talvikuukausina, mutta se tapahtuikin kesällä, sillä sydämenä käytettiin jonkun ruokokasvin sisusta. Kynttilät muistuttivat tuohuksia ja niitä poltettiin pidikkeessä, joka muistutti pärepihtejä. Suoraan sanottuna en edes tiedä minkä paksuisia suomalaiset talikynttilät ovat olleet?

Ajallisesti seuraava sarja oli Victorian farm, johon 1600-luvun viidestä osallistujasta tuli mukaan kolme. Tämän katsoin ensimmäisenä ja siitä jäi mieleen totisen tekemisen meininki. Sisällöstä luulin kirjoittaneeni tänne jo iät ja ajat sitten, mutta näköjään en olekaan? Sarjassa esiteltiin paljon tuoretta maatalousteknologiaa, joka oli minulle tuttua Kamariherran kirjoittamisen ajalta. Puimakone, niittokone jne. Parhaiten jäi kuitenkin mieleen kyntäjän totaalisen epäergonominen asento. Selkään sattui pelkkä katsominenkin.

Viimeinen sarja Edwardian farm meni tutun kaavan mukaan, samoilla osallistujilla. Ero edelliseen ei ollut kovin suuri ja mukana oli hieman liikaa "kokeillaanpa tätäkin" -henkeä kunnollisen työnteon sijaan.

Kerääntynyttä

Vinjettikuvana vaakuna Gottlundin Otavasta kolmesta syystä

1. SKS:ltä tulossa ulos kirja Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa
2. Kirja kuulemma julkistetaan Helsingissä ensi viikonlopun järjestettävän 6. Nordiska heraldiska konferensen yhteydessä.
3. Samaan aikaan taitaa aueta Kansallisarkiston heraldinen tietokanta, josta sain jostain vihiä.
   

Sitten varsinaisiin poimintoihin:

Reijo Valta esitteli Appelgrenin Muinaislinna-kirjaa.

Pieni punatukkainen tyttö kirjoitti suhteestaan historiaan, todeten mm.

Historia on edelleen se, mikä saa sydämeni sykkimään. Tutkijan ura siintää silmissä, vaikka suuresti fanittamani professori meni sanomaan, että se tie on pitkä ja kivikkoinen nuorille, eikä hän sitä suosittele kenellekään. Mutta mitä kertoo orastavasta loistourastani se, että en osaa edes päätyä ratkaisuun graduaiheeni kanssa?

Maan lämmetessä alkavat arkeologiset kaivaukset. Raision museo Harkon Papinkallion rautakautisen muinaisjäännöksen arkeologisten tutkimusten etenemistä voi seurata blogistaan.

Sirpa Kähkönen kertoi Magmassa Suomesta vuonna 1938 käännytetyistä juutalaispakolaisista.

Juha Vuorela kertoi rikollisesta, joka sai erikoisen kuolinilmoituksen.

Kansalliskirjaston blogissa oli useassa osassa (kolmas) kuulumisia International Internet Preservation Consortiumin yleiskokouksesta otsikolla Nettiä pelastamassa.

Bland Whitley kirjoitti in English internet-sivuihin viittaamisesta. Suomalaisten historioitsijoiden lähdeluetteloja viime aikoina tutkineena, aiheesta kannattaisi täälläkin hieman keskustella.

Aarno Laitinen revitteli tuttuun tapaansa viime viikonlopun Iltalehdessä ja teksti löytyy myös verkkosivuilta, loppukaneettina

Sivistyneet ulkomaalaiset ihmettelevät usein suomalaisten poliitikkojen huonoja historiantietoja päivälliskeskusteluissa. Puolustan heitä sanomalla, että juuri tuollaista historiaa Suomen kouluissa opetetaan.

Notes of a tour in Finland (Part III)

Teksti on julkaistu kirjassa The Mirror of Literature, Amusement, and Instruction: containing original papers; historical narratives; biographical memoirs; manners and customs; topographical descriptions; sketches and tales; anecdotes; select extracts from New and Expensive works; poetry, original and selected; the Spirit of the Public Journals; Discoveries in The Arts and Sciences, etc. New Series. Vol IV. London 1843

The posting arrangements of Swedish Finland are excellent, and even where no courier had been sent in advance we never were detained for horses, the charge for which seems so ridiculously low, that from Abo to St Petersburg, a distance of about 650 versts, or 420 English miles, our expense for two horses certainly did not exceed a hundred rubles, or about 4l. 3s. 4d. English, a sum scarcely sufficient to convey a carriage from London to Brighton.

Our fellow traveller, who kindly undertook to manage the paying department for us, often translated to me the expressions of thanks made by the rustic postboys on receiving 20 copecks (which is 2d.) for having driven a stage of 16 versts, such as "I am your grateful servant for life,” or some other phrase equally strong; and though at first sceptical as to whether such a trifle could really excite these feelings, yet, on attentively studying the triumphant smiles which the boys exchanged with each other on receiving this reward, the satisfaction expressed by their words was fully confirmed by the expression of their youthful faces, which would hardly deceive, as they were

"Just at the age, 'twixtboy and youth,
When thought is speech, and speech is truth."

One of the little Finnish Jehus was so diminutive that a friend, M. de M., jocularly presumed to question his capability to drive, which, naturally enough, roused the urchin's feelings, and caused him to boast of having once driven a carriage with four horses, and on being cross-questioned as to who was in the carriage, he replied, with perfect candour and simplicity, “Mr Demidoff's dog, and all his kitchen utensils.”

So much pleasure do trifles afford here that any philanthropist, whose means to afford gratification to his fellow creatures are more limited than his desires, might gladden the hearts of a score of little Finlanders while travelling in this country by what an English postilion would receive with dissatisfaction,

Everything in Finland is, however, proportionably low, for horses may be purchased at from 3l. to 4l. English each, and, on inquiring the cost of wooden houses, I was informed that an inn of several rooms in which we had comfortably slept in Swedish Finland, might have cost about 10l. to build, and one of very superior appearance which was pointed out, scarcely more than 20 l.