lauantai 23. huhtikuuta 2022

Kirkkoherran hautajaiset halullisen silmin

Limingassa 1851 syntynyt Eero Helin kirjoitti nimellä Eero Sissala vuonna 1887 ilmestyneessä kirjassaan Heikki Helmikangas kuvauksen lapsen kokemista kirkkoherran hautajaisista. Kyseessä on tuskin täysi kuvitelma.

Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.

Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa, komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni, jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en kiellä. Äitini vastasi sanoihini:

— He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.

— Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.

Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla. Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.

Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti. Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus. Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset" nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä, vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja katselin, kuinka alkoi juhlakulku.

Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee? Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:

— Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.

Samassa hekin ovat sivu astuneet.

Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat. Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon saman huomaa äitinikin ja sanoo:

— Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa soittoon, se tietää ilman muutteita.

Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä. Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret. Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa. Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan, net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden joukossa silmäni keksivät vaarinikin.

Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti. Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.

Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän, Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia. Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella, mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten, ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa, ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!

Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Täydennysosia



1) Kirjoittaessani kaupunkien tuulimyllyistä sain Juha-Matti Granqvistilta Helsingin tilanteesta tietoa  kuvalinkin kerran. Lisäksi kuitenkin vielä Engelin kuvaama Nuuskamyllynmäki eli nykyisen Kansallisarkiston alla oleva kallio.

2) Vuosia sitten jaoin tarinan siitä, miten Pornaninen sai kirkonkellonsa. Muistan hieman epäilleeni juttua, enkä näköjään löytänyt suurempaa vahvistusta. Se olisi odottanut Ad. Neoviuksen kokoelmassa
Ur Finlands historia. Publikationer ur de Alopaeiska pappren. Borgå 1890-91 , jossa monisanaisen narratiivin lisäksi on kirkonkelloon kaiverrettu runo
Ett mä nyt cudzutan Borgnesin kellox
Sijhen cocosin minä maxon kerrax
Cudeld kymmeneld ia videld Emänäldä
jotca kehräisit loidhon nun hundari pääldä [?]
Pellavista cangax, sijt sain mä cuparit
Minun puhinan nyt licutta ihmisten rumit
Herr Alexanderi Wilhelm Ramsai
sijhen naaburit ... etc.

Kuinkahan paljon enemmn tekstiä olisi ollut?

3) Myös hyvin kauan sitten kaivelin Tukholman painetuista tuomiokirjoista (Tänkeböcker) 1600-luvun alun suomalaisia blogin täytteeksi. Kiva oli lukea turkulaisten vakavammasta hankkeesta, jossa keskiajan tuomioista on löytynyt uusia tiedonmuruja Diplomatarium Fennicumiin. Sekin kun kuuluu edelleen epätäydellisten tietokantojen joukkoon.

4) Jossain vaiheessa yritin käydä kaikki suomalaiset historia-aiheiset sarjakuvat läpi ja pysyä uutuuksien perässä. Myönnän epäonnistuneeni. Tämä kävi konkreettisesti ilmi, kun Kari Hintsala rykäisi blogiinsa 8-osaisen sarjan Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina. Useat albumit olivat ennen näkemättömiä.

(Kv-historiasta kiinnostuneille linkkivarastosta sarjakuvapohjainen lukusuunnitelma. Läheskään kaikkia ei ole pääkaupunkiseudun kirjastossa, mutta jotain sentään.)

torstai 21. huhtikuuta 2022

Ylioppilaan ruokajärjestys, päiväohjelma ja juhlinta 1818/1819

Ylioppilas  Olof Anders Järnefelt kirjoitti Gustaf Adolf -veljelleen Turusta, jonne hän saapui valmistautumaan ylioppilaskokeeseen syksyllä 1817 ja aloitti yliopisto-opinnot syksyllä 1818. A. R. Cederberg on julkaissut kirjeistä otteita kirjassaan Vanhaa ja uutta (1916), mutta valitettavasti jättänyt tarkat päivämäärät pois. Ilmeisesti alkuaikoina

Edellisestä kirjeestäni sait tietää, millaisen ruokajärjestyksen olen valinnut - maksan nimittäin 13 killinkiä päivällisistä köyhäinhuoneella. Alussa söimme aamiaista kotona, mutta se ei kannattanut, sillä ruokaa piti olla paljon ja kulungit olivat kaksi kertaa niin suuret, kuin mitä ravintoloissa maksaa. Minä ja Wallgrén emme siis nykyään syö kuin kerran päivässä, vaan syömmekin sitten niin perustellisesti, että melkein vyöryen tulemme kotiin.

Ruuan ostoon köyhäinhuoneelta en ole aiemmin törmännyt, vaikka olen näitä koululaisten ja opiskelijoiden ruokatapoja yrittänyt kerätä talteen. Ehkä tai todennäköisesti kyse ei ollut varsinaisesta köyhäinhuoneen ruuasta. Åbo Tidningissä 27.3.1802 ainakin ilmoitettiin, että köyhäinhuoneen yläkerrassa käynnistyi "spisqwarter", jossa "så wäl för resande, som ock för i staden wistande Herrar, serwerar med mat och alla tillåteliga matwiner. Han hoppas, att kunna wara den till nöjes, hwilka behaga antingen att hemta mat, eller ock att wid slutet eller öppet bord spisa på stället."

Myös Järnefeltin kuvaamat päiväjärjestykset ovat mielenkiintoisia, vaikka veljelle ilmoitettuna eivät välttämättä totuudenmukaisia, kuten Cederbergkin huomauttaa ja referoi syksyltä 1818 aloituksen "Aamulla ylös 3 tai 1/2 4, lukee 1/2 9:ään, pukee nopeasti päällensä mennäkseen luennoille tai harjoituksiin". Varsinainen (Cederbergin ilmeisesti suomentama) lainaus

"klo 9:stä 10:een kuuntelen Ahlstedtiä, 11:stä 12:n luen matematiikkaa ja aritmetiikkaa Beckerin johdolla, 12:sta 1:een kuntelen Avellania, 3:sta 4:än luen logiikkaa yksityisesti Sundvallin johdolla ja kuuntelen sitäpaitsi 5:stä 6:een Sundvallin julkisia luentoja logiikassa Sitä paitsi kirjoitan joka keskiviikko 8:sta 9:ään ruotsalaisia aineita Sjöströmille - - Iltaisin taas kisaillaan 6:sta 7:ään, sitten jälleen kirjan ääreen ja luetaan 1/9:ään tai 9:ään; sitten mennään nukkumaan. 

(Mainitut opettajat: A. F. Ahlstedt, matematiikan professori; R. v. Becker historian dosentti; J. H. Avellan, historian professori; J. M. Sundvall, tietopuolisen ja käytännöllisen filosofian dosentti; A. G. Sjöström, kreikan kielen ja kirjllisuuden dosentti)

Rankka työ vaatii rankat huvit, mutta Cederbergin poiminnoissa on vain yksi juhlakuvaus, joka liittynee ylioppilastutkinnon suoritukseen 

Viime lauantaina iltapuolella läksimme, minä, Relander, Hougberg, Wallens, Ädelheim y. m. ystävät ja tuttavat muutamaan talonpoikaistaloon Vanhalinna-nimeltään, missä sinä ja toverisi, kun viime keväänä läksitte täältä, niin kovasti "kittasitte". Mekin voitelimme itseämme hyvin perusteellisesti. Joimme arrakkipunssiamme ja pitkin iltaa muuta hyvää ja lopuksi söimme semmoisen illallisen, kuin talo tarjota voi eli riisiryyni-puuroa, munia, paistettua läskiä, tuoretta kalaa, pannukakkuja j. n. e. Meillä oli juuri juuri julmast' hauska retkellämme, jolta palasimme vasta klo 10 illalla. Kuitenkaan ei koko lysti maksanut kuin 16 talaria eli 2 miestä päälle.

Lähde: A. R. Cederberg. Vanhaa ja uutta. WSOY 1916, s. 143, 145-146

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Suomeen päätynyt luutnantti Appelbom

Väikkärin tutkimuskirjallisuudessa Suomi ei tule kovin usein vastaan. Yksi yllättävä poikkeus oli sivu 33 Bernhard Rosenbladin kirjassa Några ord om Publicitetens Uppkomst och öden i Sverige. I synnerhet emellan 1719 och 1772, jemte en blick på detta tidehvarf (1824). Siinä todettiin, että liittyen vuosina 1755-56 julkaistuun viikkolehteen En ärlig swensk oli luutnantti Appelbom tuomittu menettämään virkansa, istumaan 14 päivää vedellä ja leivällä ja tämän jälkeen maanpakoon. Suomeen asia liittyi siksi, että palattuaan vuonna 1765 Appelbom oli asettunut maatilalleen Suomeen.

Jälkikäteen käsittämättömästä syystä minulla oli vaikuksia saada otetta tästä Appelbomista ja tuomionsa syystä. Vasta Thomas von Vegesackin kirjan Smak för frihet : opinionsbildningen i Sverige 1755-1830 (1995) hakemistossa mainittu etunimi Anders auttoi jäljille.

Tieto ei todellakaan ollut piilossa, vaan esillä Anrepin aatelismatrikkelissa , Geijerillä ja Oskar Fredrik Strokirkin sarjan Kultur- och personhistoriska anteckningar ensimmäisessä osassa. Appelbomin rikoksensa oli valtakunnan neuvoksia, säätyjä ja hallintotapaa halventaneet sanat jossain krouvissa. Lehti En ärlig swensk liittyi asiaan sillä, se oli hallituksen propagandajulkaisu ja arvostelu oli kohdistunut siihen. 

Tuomionsa julkaistiin jopa erillisenä painatteena. Ajalle tyypilliseen tapaan Posttidningar ei maininnut tapahtumaa ollenkaan, mutta sen ilmoitusosiosta löytyy 27.9.1756 kyseiseen painatteen mainos, joka jo kertoi lukijoille olenaisen.


Maastakarkoitus oli määräaikainen ja siksi Anders Appelbom pääsi palaamaan. Mukanaan oli  Tanskaan kuuluneesta Holsteinista vaimo Christina Elisabeth von Daniels. Anrep ei tunne vanhempiaan, mutta Adelsvapen-wikissä todnäk. Elgenstiernaan nojaten on  vanhemmiksi annettu "holsteinska jägmästaren Peter von Daniels och Christina Elisabet von Bötticher".

Maatila, jolle pariskunta muutti oli Norrby Snappertunassa. Snappertuna Fornminnesföreningin sivuilla on perusteellinen (vaikkakin editointia kaipaava) esitys tilan historiasta. Siitä selviää, että Anders Appelbom osti Norrbyn 39000 kuparitaalarilla kesällä 1766. Hän ei (ainakaan kauaa) johtanut tilan töitä itse vaan palkkasi majoittaja Ahlbladin tilavoudikseen. Appelbom oli myös tuonut Saksasta rengin, joka syksyllä 1767 lähti Tukholmaan ja sai siellä uuden pestin valtioneuvoksen luona.

Anders Appelbom kuoli 11.6.1770. Avioliitosta syntyneet lapset olivat kuolleet sylivauvoina, joten tila jäi leskelleen. Hän järjesti tilan hoidon vuokraamalla maat kahdelle lampuodille. Christina Elisabeth von Daniels solmi uuden avioliiton vasta vuonna 1782 ja muutti tuolloin miehensä puustelliin Kangasalle. Tämä Anders Gustaf Björnram kuitenkin erosi pian armeijasta ja tuolloin muutettiin Norrbyhyn, jossa Christina Elisabeth kuoli vuonna 1789. Hänen toisesta avioliitostaan syntynyt tytär asui aviomiehensä kanssa Norrbyssä pariin otteeseen 1800-luvun alkuvuosina.

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Suomi tanskalaisissa 1700-luvun sanomalehdissä

Pääsiäisenä tavasin Norjan lehdistöhistoria (tietenkin norjaksi) ja tuli mieleen, etten ole väikkärin puitteissa kurkistanut tanskalaisiin sanomalehtidigitointeihin. Ja mikäs sen hauskempi otos, kuin tekstihaku Finland. (Joka paljasti allaolevien esimerkkien lisäksi, että Köpiksen lehdet 1700-luvulla olivat hyvin samankaltaisia kuin Tukholmassa. En yllättynyt.)

Kun jätetään Juutinrauman laivalistat ja sotavuodet väliin, Suomen näkyvyys Kööpenhaminassa oli suhteellisen vähäinen. Mutta jännittävällä tavalla erilainen kuin Tukholman lehdissä.

Kiøbenhavnske Danske Post-Tidender kertoi 22.6.1750, että tuleva kuningas suunnitteli matkaa Suomeen, mutta vaimon raskauden takia ei halunnut lähteä liikenteeseen.


Kiøbenhavns Kongelig alene priviligerede Adresse-Contoirs Efterretninger kertoo 19.7.1762 erillisenä uutisena Suomesta puulastissa tulleen aluksen, vaikka todetaan tämän olevan tavanomaista. Mielenkiintoisempi onkin alapuolella oleva uutinen 115 miehestä ja naisesta, joita laivattiin Amsterdamista tehdastyöhön Tukholmaan.

Tutkimukseni kannalta mielenkiintoisin oli sanomalehden Kiøbenhavns Kongelig alene priviligerede Adresse-Contoirs Efterretninger pikku-uutinen 14.10.1763. Ei siksi, että lapsenmurhassa Karjaalla olisi mitään erityistä tapahtumana, vaan siksi, että tietääkseni sitä ei raportoitu ruotsalaisissa lehdissä. Joten miten juttu päätyi tanskalaiseen lehteen?

Kiøbenhavns Kongelig alene priviligerede Adresse-Contoirs Efterretninger raportoi 7.6.1765 suomalaisen tai Suomesta tulleen laivurin kuoleman.

Kiøbenhavns Kongelig alene priviligerede Adresse-Contoirs Efterretninger mainitsee 27.7.1768 Köpikseen Suomesta tulleita aluksia ja sinne lähteviä. Vastaavia osumia oli enemmänkin ja rannikkokaupunkien nimillä löytyisi varmaan lisää. Pitää tosiaan muistaa, ettei Juutinrauman tilit anna kokonaiskuvaa laivaliikenteestä. (Toiseksi esimerkiksi De til Forsendelse med Posten allene privilegerede Kiøbenhavnske Tidender mainitsi 12.7.1784, että "Den 10de hujus indkom 8 Skuder fra Finland med Temmer, Lagter, Brader og Trakar.")

Sanomalehden Kiøbenhavns Kongelig alene priviligerede Adresse-Contoirs Efterretninger ilmoitusosassa 2.10.1770 mainostetaan suomalaisen/Suomesta tulleen laivamyyntiä. Digitoinnin laatu ei päätä huimaa ja sen "ansiosta" kaikki läpikäymäni Helsingfors-osumat osoittautuivat muiksi Helsing-alkuisiksi paikoiksi.

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Onko vahingoksi käydä elävissä kuvissa?

Ote Signe Branderin
otoksesta 1907
Helsingin kaupunginmuseo
CC-BY
Nuorten toverin lukijoilta kysyttiin numerossa 4/1920 Onko vahingoksi käydä elävissä kuvissa? Vastaukset esitettiin numerossa 6/1920

On. Etkö ole huomannut, kun tulet sieltä? Ensin: silmiäsi pakoittaa. toiseksi: rahat ovat menneet, ja mikä pahinta, olet saanut sielusi syvyyteen huonoja ajatuksia. Kotona voit vielä kiusata muita tekemällä kaikenlaisia Chaplin eleitä. Siis, se on vahingoksi. Minä puolestani en ole käynyt elävissä kuvissa kolmeen vuoteen. 

Ei ole vahingoksi käydä elävissä kuvissa, jos on hyvä ohjelma..

En luule, kun ei käy usein.

Ei se ainakaan hyödyksi ole. Usein saa sieltä jotakin rumaa sieluunsa. Sellaista, joka on omiansa viemään meitä alaspäin ja joka turmelee sitä sisäistä hyvää, jota meissä on.

Kun on hyvä ohjelma, niin ei se ole vahingoksi, jos käy, sillä siitä voi olla hyötyä. Mutta jos on huono ohjelma, ei siitä ole mitään hyötyä.

En voi sanoa sitä varmasti. Mutta kun menen sinne, on siellä kuninkaallista. Ajan pitkään voi se tulla vahingolliseksi. 

Elävissä kuvissa käynti on useimmin turmiollista, ainoastaan silloin voi käydä siellä, kun näytetään jotain luonnon- tai maantieteellistä kappaletta tai myös lasten kappaletta. 

Se riippuu siitä, minkälaisia kappaleita näytellään, vaikka minun mielestäni ei ole hyvä käydä ollenkaan elävissä kuvissa. Minä olen koettanut lopettaa elävissä kuvissa käyntini, mutta kiusaus on usein niin suuri, ettei sitä voi vastustaa, ja niin olen monesti rikkonut päätökseni. 

Jos käyt usein, niin pilaat silmäsi ja myös mielikuvituksesi, mutta jos käy joskus, niin se ei ole vahingoksi. 

On, varsinkin jos siellä näytellään lapsille sopimattomia näytöksiä. 

Ei ole vahingoksi käydä elävissä kuvissa, jollei näytettävänä ole jokin salapoliisi tai »roska»filmi . Koululaisen tulee muistaa, ettei jätä läksyjään »hunningolle» elävien kuvien tähden. 

Kyllä on vahingoksi käydä katsomassa huonoja kuvia, sillä huonot kuvat turmelevat ihmistä henkisesti. 

Hae huvituksesi paremmasta paikasta kuin elävistä kuvista! Sillä »parempi on olla varovainen kun katua.» 

Ainakin minun mielestäni siitä on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. 

Minusta se on enempi kuin vahingoksi, sillä siellä näkee kaikkea, mikä on huonoa kunnolliselle kansalaiselle. 

Silloin on se mielestäni vahingoksi, kun käy katsomassa kaikenlaisia roskatiimejä, joilla ei ole mitään arvoa. Jos katsot sellaisia filmejä, jotka esittävät maantiede, eläinkunta y. m. s. kuvia, ovat ne sekä hyödyksi että opiksi. 

Silloin se on vahingoksi, jos näytellään huonoja kuvia, mutta en luule, että sellaiset kun esim. »Äidittömäin pikku äiti» voisivat olla miksikään vahingoksi. 

Ei, kunhan käyt katsomassa sellaisia kuin »Kuningas Salomonin kaivokset» ja »Vuoden ihmissyöjien keskuudessa», sillä niistä on ainakin hyötyä, mutta kaikenlaiset »Pankkiholvien ryöstöt» ja »Kuoleman klubit» eivät kannata. 

On, jos käyt katsomassa kaikenlaisia rosvo- ja salapoliisijuttuja; mutta jos käyt katsomassa kauniita, niin voi siitä olla hyötyäkin. 

Minun mielestäni se on vahingoksi, sillä ei siellä opi mitään hyvää, vaan pikemmin pahaa, ja aika kuluu vain turhuuteen. 

Elävissä kuvissa käynti on aikuisille sopivaa, mutta lapsille se on vahingoksi. 

On, sillä eihän sieltä hyödy muuta kuin tyhjän kukkaron. — Ainoastaan maisemakuvat ovat katselemisen arvoisia. 

Jos on hyvä ohjelma, niin ei kai se silloin ole vahingoksi. Mutta esimerkiksi salapoliisiohjelmista ei opi muuta kuin pahuutta. 

Minulla ei ainakaan elävistä kuvista tullessa ole muuta kuin turhanpäiväisiä rakkausjuttuja pää täynnä. Olenkin sentähden sitä mieltä, ettei elävissä kuvissa maksa käydä. 

Mielestämme mieltä järkyttävät murhenäytelmät ovat vahingoksi heikkohermoiselle. 

Minusta elävät kuvat ovat useimmiten vahingoksi, sillä niistä oppii kaikkea pahaa, ja huonossa ilmassa turmeltuu iho. 

On, sillä se on vahingoksi silmille, ja silmät tulevat heikoiksi, joka johtuu kuvien tärisemisestä. 

On. Sinä pilaat näköaistisi. On niinkin käynyt, että joutuu sokeaksi. Sieltä ei opi hyvää, koska siellä ei esitetä muuta kuin huonoja kuvia. 

On vahingoksi käydä elävissä kuvissa, sillä niissä näytetään usein niin huonoja ja sydäntä saastuttavia kappaleita. 

On ehdottomasti vahingoksi katsella huonoja kuvia, ja hyviä harvoin näytellään. Sitäpaitsi on se turhaa rahan ja ajan tuhlausta. 

En tiedä., onko se vahingoksi vai hyödyksi. Itse en kyllä käy elävissä kuvissa. Äitikin on sanonut, että elämä itsessään on jo eläviä kuvia. Kun joskus tekee mieleni mennä eläviin kuviin, en tarvitse muuta kuin mennä ulos katsomaan, kuinka lapset leikkivät, ja heti häviää minusta halu mennä eläviin kuviin. 

No ei se ainakaan hyödyksi ole. Koskapa minäkin tulen sieltä aina pahalla omallatunnolla. On kyllä poikkeuksia, jos sattuu olemaan hyvä, opettavainen kappale. Mutta harvoin ne sellaisia ovat. 

Minun mielestäni ainakin on vahingoksi käydä elävissä kuvissa. 

Tietysti, jos sinua haluttaa, mutta en minä ainakaan viitsi siellä iltojani menettää ja katsella hölyn pölyä, ennemmin olen senkin aikaa ulkona tai luen jotain hyvää kirjaa. 

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Tunnistatko työpajat? (2/3)

Palaan viime joulun edellä selaamaani vuoden 1830 saksalaiseen leluluetteloon. Sen parilla sivulla on pienoismalleja työpajoista, jotka olivat lapsukaisille tuttuja ja kiinnostavia, joten tunnistus ei tuottane tämän blogin lukijoille yhtä suuria ongelmia kuin blogin päivittäjälle. Vastauksia, näkemyksiä ja arvauksia kommentteihin! (Edellinen eli ensimmäinen osa)