Kaurapuuron lyhyt historia

Matkustin eilen toiselle puolelle Helsinkiä päästäkseni historianelävöittäjien satojuhlan avoimiin tunteihin. Seurasin 1700-luvun muodin ja ylellisyysasetusten esityksen ja kuuntelin Jenni Lareksen katsauksen ruokahistoriasta 1700-luvulla. Muun muassa Jennin maininta kauran käytöstä vain eläimien ruokana herätti keskustelua. Milloin kaurapuuroa sitten alkoivat ihmiset syömään?

No, tästähän piti tietenkin kotiin päästyä tehdä sanomalehtihutkimus. Varhaisin löytämäni maininta venytti historian hyvin pitkäksi, sillä Pliniuksen mukaan germaanit elivät pelkällä kaurapuurolla. "Aivan kuten nyt asukkaat Skandinavian ja Skotlannin pohjoisimmissa osissa elävät ohra- ja kauraleivällä", todettiin FAT:ssa 14.2.1852. Ylellisyyttä vastustavassa kirjoituksessa puolestaan mainoslauseen omaisesti kerrotaan, että "Islannin sankarisatuissa mainittavat ruokalajit ovat kaurapuuro, maito, voi, juusto, kala, kotieläinten liha ja olu juomana" (OWS 18.2.1860). Vahva viite kauran syöntiin on venäläis-turkkilaisen sodan 1877-78 muistelmassa: "Monikin Suomen salamailla kasvanut ja herne- ja kauravelliin tottunut, sai tässä ensikerran elämässään voissa keitettyä riisipuuroa maistaa." (Savo 10.4.1890) 

Opastus kauran käyttöön näyttää alkaneen vuonna 1891. Tuolloin todettiin isännille, että "Suuren proteiinin ja rasvanpitoisuutensa vuoksi ovat kaurat, tahi oikeammin niistä valmistetut ruo'at, ei ainoastansa ravitsevia mutta myöskin terveellisiä", vaikka ensisijaisti kaura laskettiin "eläinten ravintoaineiden luokkaan" (Peltomiehen kotikoulu 2/1891). Emännille puolestaan kerrottiin, että "Yhä enemmän alkavat ihmiset käsittää, että kaurat kelpaavat heillekin ravinnoksi, eikä kuten tähän saakka pääasiallisesti hevosille." 

Kauraryynejä voi keittää vedessä eli maidossa, miten mikin tahtoo. Pelkässä maidossa keitettynä tulee niistä melkein liian voimakas puuro eli velli. Useimmat pitävät parempana veteen keitettyä ja syövät sen sitte kylmän kerman kanssa eli sen puutteessa maidon kanssa. Kaurajauhovelli on melkein parasta veteen keitettynä. Pikku lapsille ehkä kuitenkin sopii panna puoleksi vettä ja puoleksi maitoa. Itsepähän emännät parhaiten tiedätte!(Keski-Suomi 29.1.1891)

Åbo tidning 9.2.1894

Aivan helpolla ei aiemmin köyhien alueiden ruokana tunnetun kauran arvonylennys onnistunut, kuten oheisesta leikkeestä näkyy. 

Yritystä riitti. Aamulehdessä 7.5.1895 on etusivun juttuna historiakatsaus "Kauranviljelyksen leveneminen", jossa huomautetaan, että kuningas Kristofferin maanlaissa v. 1442 kauraa kutsuttiin "hevosohraksi". Jutusta selviää myös ainakin yksi syy kauran markkinoinnille. Sitä oli alettu viljelemään enemmän, kun maatalous siirtyi viljankasvatuksesta karjanhoitoon, joka vaati karjanruokinnan parannusta.  

Tyrvään sanomat opasti äitejä 1.7.1897: 

Köyhimmällekin äidille kävisi helpoksi tarjota pienokaisellensa kupillisen kauravelliä, ennenkuin hän menee kouluun, kahvin sijasta, mikä ei sisällä sanottavasti mitään ravitsevaa. Vähän kaurajauhoja ja hiukkasen sokuria ja niin on meillä maullinen juoma. Koettakaapas hyvät äidit vaan pari kuukautta ja varmaankin lapsenne siihen juomaan mielistyvät ja punaposkisiksi muuttuvat. 

Ja tätä valistustyötä jatkoivat myöhemmin kauraryynien myyjät ja 1920-luvulla Markus-setä lastenradiossa.  

Helsingin Sanomat 3.2.1912

Henrik Laitinen, mainittava mies

Johan Rännärin kirjoituksesta "Tietoja Limingan pitäjäästä" (Oulun Wiikko-Sanomia 18.6.1859):

Toinen mainittava mies on tässä pitäjäässä, Henrik Laitinen, Erik Tihisenpoika, Engeslevän kylästä, joka oli viime vuosi-sadan lopulla ja jonka Luoja oli kaunistanut paksulla, tukevalla ja muutoinkin hirmuisen jalon näköisellä ruumiilla sekä suurella voimalla, jommoista ei satain vuosien kuluessa mainita kansakuntamme historiassa. Henrik Laitinen oli 3 kyyn. 7 tuum. pitkä ja lähes 3 kyyn. vahva, hartioista ympäri-mitaten: hänen kämmenensä leveys oli runsaasti 6 tuumaa ja hänen jalka-teräinsä suuruus kahden kertainen kuin tavallisella miehellä. 

 

Tämä Henrik oli isäntänä Laitisen maalla mainitussa kylässä, josta hän matkusti kauppa-asioilla ympäri maatamme, ja millon tarvis vaati, niin nähtiin hänen ihmeteltävä voimansa, jota hän suurella hiljaisuudella, erinomaisella taitavaisuudella ja sopivalla leikillisellä luonnolla itsellensä sekä kumppaneillensa turvaksi ja kunniaksi hallitsi. Monta merkillistä ja huvittavaa kertomusta Laitisen voimakkaista töistä kuuluu koko pohjanmaalla kansan suusta, mutta vielä merkillisempiä puhelevat hänen töistänsä ne vanhukset tässä pitäjäässä, jotka omilla silmillänsä ovat nähneet hänen työnsä ja elämänsä. 

 

Aikanansa oli hän uuttera työmies: rakensi Laitisen maalle uuden kivisen huonerivin ja toisen huonerivin rakennus jäi keskoiseksi; koko Henrik Laitisen elämän-aika on hänen suuresta voimastansa ja leikillisestä hyvän suuntaisesta luonnostansa merkillisiä muistoja kirjavoitu täyteen. Kuolin-vuodetta sairastaissa, koska hän tunsi kuoleman lähenevän itsiänsä, halusi ukko puhutella pappia, jota heti mentiin noutamaan. Pappia odottaissa katseli Laitinen akkunasta ulos pihalle ja älysi suuren kiven olevan haittana lähellä portaita kartanoon tuleville. Se kivi oli huoneita rakentaissa siihen jäänyt; "mutta nyt" sanoi ukko, "pitää minun tuo kivi siirtää pois, sillä muuton jääpi se siihen muille haitaksi:" meni ulos, tarttui kiveen kiini ja nosti sen pari kertaa toiseen siaan. Tämä kivi oli arviolta runsaasti noin 6:tta korttelia nelikulmaisesti läpi-mitaten ja painoi noin 75 leiviskää. Samassa tuli pappi, jolle heti kerrottiin tapaus; ukko otti Herran ehtoollisen suurella hiljaisuudella ja muutaman päivän perästä muutti majansa tuonelaan lähes 70 vuoden vanhana, jättäen jälkiinsä lapsia, ainoastansa yhden Maria nimisen tyttären, joka oli naitu Tihisen taloon. 

Alaviitteessä Rännäri lupasi myöhemmin erillisessä kirjoituksessa kertoa lisää Henrik Laitisen "voimallisista töistä", mutta tällaista tekstiä en ole Kansalliskirjaston digitoinneista sanahauin löytänyt.

Rännärin antaman isännimen ansiosta löytyi Henrikin Geni-profiili, josta ei paljastu (tätä kirjoittaessani) miehen mainittavuus eikä kuolinaikansa. Henrik vaimoineen on elossa vielä vuonna 1792, mutta vuonna 1795 aloitetussa rippikirjassa Margareta-tyttärensä on yksinään Engeslevän kylän talossa "Suorsa Laitinen". (Tyrnävän rippikirja 1787-94, 3; 1795-1802, 2)