"Kesälaitumille, viilipytyn viereen"

Pulpahti mieleeni, että kesällä ja viilillä on yhteys. Aloitin sivistymisen Wikipediasta, joka kertoi

Skandinaavistyyppinen "pitkä piimä" eli venyvä viili on Suomessa vanhastaan vain läntinen hapanmaitotuote. Savossa ja Karjalassa tehtiin "lyhyttä piimää" eli lohkeilevaa viiliä.

Ilmeisesti bakteerikannassa ja hapatteessa oli siis eroa. Siinä oli eroa myös maakunnan sisällä ja niinpä Ylihärmästä Amerikkaan lähteneelle ei kelvannut Kalajoen pohjapiimä, vaan hän ohjeisti entistä naapuriaan seuraavasti

"ota kortin kokoinen tilkku paksua villasta vaatetta, kastele se sitkeässä ja muuten hyvässä laissa olevassa fiilipiimässä, kuivaa se tilkku jälleen ja niin kuivattuna sulje se kirjekuoreen ja osoita se minulle. Älä naura, näin ovat tehneet muutamat Kalajoelta kotoisin olevat vaimotkin." (Kaleva 9.6.1902 ) 

Toimittajan kanssa jään miettimään, "mistä mahtoi esi-äitimme Eva saada pohjapiimää ensimmäisen viilipyttynsä pohjalle."

Sydänmaalla tosiaankin "viili on niin kovaa että pohja näkyy pytystä, kun lusikalla pistetään" (Pohjois-Suomi 7.5.1879). "Mitä se olisi Juhannus Savon puolessa, jos ei olisi pannurieskaa, viilipiimää (ei pitkää missään nimessä, se tuottaisi koko kylälle häpeän), vehnästä ja usein piirakoitakin!" (Tampereen Sanomat 15.1.1909), mutta Savosta kirjoittanut kuvaa paikallista viiliä kermasekaiseksi piimäksi (Porilainen 15.9.1893)? Länsi-suomalaisen perinteisen maitotalouden kuvauksessa todetaan pyttyyn pannun "hiukan piimää pohjalle, pitkää tahi lyhyttä, riippuen siitä kummanko lajista viilipiimää talon työväki tahi isäntäväki halusi" (Satakunta 3.11.1910).

Ruokien luonteesta ei saa kiinni sanoista. Viilipunkan synonyymi on maantopiimä (Wiipuri 11.7.1897), viili on eri asia kuin viilipiimä (Sosialisti 6.6.1910) ja kuin myös kerma- ja viilipiimä (Päijänne 9.8.1878, Hämäläinen 29.6.1887). Ja viilipunkassa voitiin tehdä piimää?

Vanha viilipunkka on Rovaniemellä eräässä talossa. Siinä on näet vuosiluku 1793. On siinä siis jo ehditty valmistaa piimää, että riittäisi pienelle perheelle särpimeksi moneksi aikaa. (Pohjois-Suomi 15.1.1909)

Mutta minkään kuvauksen viili ei ole pahaa tai vastenmielistä. Usein käytetty termi on maalaisherkku. "Ruoveden emäntäin viilipiimä oli niin äärettömän hyvää, että sitä syödessä kaikki muu nautinto unohtui. Olisin suonut että koko Suomen kansa olisi saanut olla sitä syömässä" (Hämeen Sanomat 10.07.1909)

 Eh:1 Kestikievaripäiväkirjat 1861-62. Ulvilan kihlakunnan kruununvoudin arkisto. TMA

Mutta kaikkeen kyllästyy. Useamman päivän matkannut "kertoi, ettei hänelle kolmeen päivään tarjottu muuta syötävää kuin voileipää, viilipiimää ja kananmunia." (Uusmaalainen 26.08.1910). Viili mainitaan sanomalehdissä usein matkalaisille sopivana ruokana, kestikievarien tavallisena lounaana tosiaan oli "munia ja viilipiimää" (Hämäläinen 21.7.1894).

Viilipiimä sopi säätyläisillekin. Kun eräälle emännälle ilmoitettiin, että seurueessa oli "kolme herraa ja kolme tavallista talonpoikaa" antoi tämä edellisten "monet viilipyttynsä rämpiä" ja talonpojat vietiin vesikuppien ääreen (Kajaanin Lehti 21.9.1908). Tarina Aleksanteri I:stä kertoo, että

"Kerran oli keisari jossain Kajaanin lähellä poikennut pieneen mökkiin, joka oli tien varrella, ja pyytänyt vaimolta syötävää. Ei heillä ole semmoista ruokaa, jota voisi vieraille tuoda, arveli vaimo. Keisari kun vaan pyysi pyytämistään, niin vaimo vihdoin kantoi pöydälle petäistä, voita, kalaa ja viilipytyn ja käski vieraita syömään. Nyt livahti keisari seuranensa ruo'an ääreen, haukkasi väliin petäjäistä ja pisteli viiliä." (Uusi Suometar 1.11.1878)

Myöhemmän keisarin matkasta kerrottiin tuoreeltaan, että majesteetit "suvaitsivat nauttia viilipyttyä" (Ilmarinen 10.7.1884).

Oikoluvun tähtitiimi ja Suomenlahden salaisuus

Googlasin viime viikolla lisätietoa kirjasta Suomenlahden salaisuus ja törmäsin Team Finlandiin, joka oikolukee Project Gutenbergin julkaisemia suomenkielisiä kirjoja. Ne (tai ainakin useimmat?) julkaistaan Tapio Riikosen nimissä, mutta takana onkin (jonkun kokoinen) tiimi ihmisiä! Tosin tarkistettuani statistiikat totesin, että Riikosen osuus oikoluetuista sivuista on huomattava.

Ja mikä on Karl A. Tavaststjernan seikkailukertomus Suomenlahden salaisuus? Se on julkaistu ruotsiksi vuonna 1895 ja lähtee liikkelle vuonna 1893 uponneesta monitori Rusalkasta. Sen uppoamisesta kerrottiin aikanaan jopa Lasten pyhäkoululehdessä, jonka numerosta 10/1896 alla oleva kuva.

Laiva upposi "Helsingin edustalla", mutta sen muistopatsas on Tallinnassa. Todenäköisesti ohitin toukokuisella ramppauksellani. Wikipedia-sivun mukaan "Alus löydettiin heinäkuussa 2003 kaikuluotaimen avulla 74 metrin syvyydestä paikasta, joka on 25 kilometriä Helsingistä etelään".

Tavastjernan kirjaa en pidemmälle vielä lukenut, sopinee kesähelteisiin?

Faron kulttuuriperintösopimus?

Museoviraston blogin tuoreehkossa kirjoituksessa todetaan

Faron sopimuksen kohdalla valmisteluvaiheeseen kuitenkin halutaan mukaan niin yksittäiset kansalaiset kuin kulttuuriperintöalalla työskentelevät viranomaisetkin.

Eli yksittäisen kansalaisen pitänee ottaa selvää mistä on kyse. Samaisesta blogitekstistä opin, että kansalaiset voivat osallistua

1. verkkokyselyssä kertomalla millaiset toimet parantaisivat mahdollisuuksia osallistua kulttuuriperintötyöhön
2. yleisötilaisuuksissa, joissa keskitytään avoimeen kulttuuriperintöhallintoon, kulttuuriperintöyhteisöjen arkeen sekä kulttuuriperintöön sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen voimavarana

Verkkokyselyyn kävin jo jokin aika sitten kurkkaamassa, enkä päässyt kärryille. (Monikohan muu sivulle edes päätyy? Toivottavasti yleisötilaisuudet hyvin markkinoituja, muuten tästä ei yleisön osallistumista tule.) Uusi yritys ja tajusin, että kysely aukeaa keskusteluketjujen alta tästä

(Hyökkäsin vastaamaan selvittämättä itselleni Faron sopimuksen olennaista sisältöä. Teksti on tarjolla hankkeen verkkosivuilta, mutta herättää lähinnä surullisen ajatuksen: pitääkö tällaisesta olla sopimus? Ja jää epäselväksi mitä tämä on käytännössä. "Kaikille yhteinen" jyrää paikallisen ja yksityisen? Jos "kaikille yhteinen" ei ole minulle merkityksellistä, en kuulu ryhmään? Nationalismin fiiliksiä.)

Kysymyksiä on vinohko pinkka. Antamani vastaukset alla, kysymyksiä on setissä enemmän. Suosittelen lämpimästi osallistumaan ja antamaan parempia vastauksia! Kysely on auki 15.8.2014 asti.

Kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan menneisyydestä perittyjä aineellisia ja aineettomia voimavaroja, muuttuvia arvoja, uskomuksia, tietoja ja perinteitä. Millaista kulttuuriperintöä haluat siirtää eteenpäin?

Arkipäivän ja tavallisten ihmisten kokemuksia. 

Millaisia paikkoja ja kohteita arvostat elinympäristössäsi?

Aitoja ja esteettisiä

Tarvitsetko tukea kulttuuriperinnön vaalimiseen? Millaista, miltä taholta? Kerro esimerkki.

Oman kotiarkistoni loppusijoituspaikka olisi kiva. Valokuvat, päiväkirjat ja sukututkimukset talteen.

Millaisia uusia tapoja hyödyntää kulttuuriperintöä näet asuinalueellasi? Kerro esimerkki.

Tämä. Ja tämä.

Arvostetaanko omaksi kokemaasi kulttuuriperintöä yhteiskunnassamme? Kerro esimerkki.

 Ei. Eliitti ja kristinusko ovat liian vahvasti esillä. Saamelaiset ja muut vähemmistöt unohdetaan säännöllisesti.

Kuinka kulttuuriperintö vaikuttaa elämänlaatuusi?

Kulttuuriperinnön miettiminen on osa vapaa-aikaani ja harrastukset parantavat elämänlaatua?

Mitä hyötyä kulttuuriperinnön arvostamisesta mielestäsi on Suomelle?

Mille "Suomelle"?

Millaisia kielteisiä vaikutuksia kulttuuriperintötyö mielestäsi aiheuttaa? Kerro esimerkki.

Kulttuuriperinnön määrittely jäykistää sen. Usein annetaan ymmärtää, että kulttuuriperintö on "yhteistä", vaikka meillä on kullakin erilaista kulttuuriperintöä eikä mikään ole kaikille samanarvoista.

P. S. Muistutuksena kulttuuriperinnöstä kiinnostuneille. Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seuran sivuilla on paljon materiaalia.

Neiti von Zweigbergin työ

Kuolemansa jälkeen julkaistussa muistelmakirjassa Ihmeellinen seikkailu Jalmari Finne mainitsee yhteistyöhankkeen Yrjö Kajavan kanssa.

"Kerran sattumalta tuollaisen keskustelumme aikana mainitsin, että 1700-luvun lopun sotilasluetteloissa on myös miesten pituus mainittuna. Hän kuunteli ja tiedusteli, voisinko hankkia hänelle nämä mitat. Sehän oli helppoa. Asetin erään arkistoapulaiseni, neiti von Zweigbergin, tähän työhön ja eräänä päivänä toin Kajavalle luettelon yli 20.000 sotilasmittauksesta."

Kajava käsitteli aineiston ja kirjoitti tutkielman, joka julkaistiin saksankielisenä "Tiedeakatemian julkaisuissa". Kansilehdellä luki "Ainehiston koonnut Jalmari Finne, julkaissut Yrjö Kajava". Kuvausta vastaava nimeke oli yllättävän helppo löytää Fennicasta:

Mitteilungen uber die Körpergrösse des finnischen Mannes Ende des 18. und Anfang des 19. Jahrhunderts. Annales Academiae scientiarum Fennicae. A 25,5

Mutta jäivätkö neiti von Zweigbergin kynänjäljet arkistoon vai joutuivatko uunin sytytteeksi? Tutkimusaihe on edelleen ajankohtainen, sillä Bernadottelandiassa on keväällä 2014 Stefan Öberg väitellyt otsikolla Social bodies. Family and community level influences on height and weight, southern Sweden 1818-1968. Verkossa on vain tiivistelmä, josta selviää, että 1800-luvun alussa tilallisten lapset olivat muita pidempiä. 

Ehkäpä neiti von Zweigberg olisi vain tyytyväinen, ettei nimensä esiinny samassa painotuotteessa kuin Kajavan, josta en itse ollut aiemmin kuullutkaan. Wikipedian mukaan "Hän oli myös varsin kiinnostunut rotututkimuksista".

Ryan M. CC BY-SA 2.0 via Flickr

Raamatun esihistoria, 1. ja 2. viikko

Varasin ensi talveksi reissun Israeliin, joten katsoin asialliseksi aloittaa paikallisen historian opiskelun. Josta lienee yleissivistävää iloa, vaikka joutuisinkin viime vuoden tapaan varaus-peruutus -kierteeseen.

Alkupisteenä opiskelussani oli YouTube-video, jossa David Solomon esittelee juutalaisten neljän tuhannen vuoden historian tunnissa. En tunne esiintyjän taustaa, mutta suosittelen esimerkkinä popularistisesta historian esityksestä. Vauhtia, toistoa, visualisointia ja yksinkertaistamista.

Korvia kannatti höristää alkupuolella, kun Solomon totesi alkuneljänneksen perustuvan vain Raamattuun. Kyse oli siis hyvin perinteisestä historian tulkinnasta ja onneksi sain sille laajennusta Courseran kurssista The Bible's Prehistory, Purpose, and Political Future. (Sisältää enemmän arkeologiaa kuin Portus-kurssi, joka tipahti listaltani. Sotakurssi samoin, ajan puutteen vuoksi.)

Ensimmäisellä kahdella viikolla on esitelty nykyisen Israelin alueen historiaa lähinnä arkeologian perusteella. Tarkoituksena on vastata kysymykseen "miksi Raamattu kirjoitettiin" ja jo annetuista viittauksista päätellen tarjoutuu mahdollisuus oppia historiankirjoituksen historiaa ja käytäntöä. Ja lähdekritiikkiä. Keskustelupalstalle olen kurkistanut sen verran, että tiedän mukana olevan Raamattua melko lailla totena pitäviä eli pääsen katsomaan miten uusi tieto heihin uppoaa tai on uppoamatta. Arkeologiasta on esitetty jo useita skeptisiä lausuntoja. Pitäisi olla narratiivia eikä ruukunsirpaleita.

Itselleni suurin ahaa-hetki luennoissa oli tajuta, että Mesopotamian ja Egyptin välinen reitti kulki Israelin rannikon kautta. Ei siis suoraviivaisesti aavikon poikki. Höh. Myös topologinen kartta avasi alueen historiaa aivan toisella tavalla kuin tavallinen. Kartat, kartat, ...

Sakoista etsintäkuulutettuihin ulkomaalaisiin

Kevään TMA-käynnillä testaustilauksiini kuului Ulvilan kihlakunnan voudin arkistosta "Kruununvoudin laatimat sakkoluettelot liitteineen Ge:1". Niissä ei ollut suoria viittauksia oikeuspöytäkirjoihin, joten en tedä rohkenenko ohjaamaan tällaisten pariin pitäjäläisten tai esivanhempien rikoksia etsimään.

Mutta listoissa (testissäni vuodet 1829-1831) oli kyllä paikkakunnat ja nimet. Vain satunnaisesti rikokset. Mielenkiintoisinta antia oli nähdä kuinka yleistä oli sakkojen sovittaminen vankeudella. Myös etsintäkuulutuksia oli monilla riveillä. (Etsintäkuulutuksiin en ole koskaan törmännyt sanomalehdissä, miksiköhän en?)

Vankeuteen kuljettamisesta toivoin olevan jälkiä Turun ja Porin lääninhallituksen Bj:10 Lääninkanslian Vankipassiluettelossa (1854-1862), mutta se osoittautui pelkäksi nimilistaksi aikajärjestyksessä ilman tietoa edes kuljetussuunnista.

Sukututkijalle kadonneet ihmiset on tuttu asia ja etsintäkuulutukset kuullostivat siis "hauskalta" aineistolta Lääninkanslian luettelossa. Selailun perusteella kuitenkin sekä lääninhallituksen arkiston "Bl:1 Luettelo maastakarkoituista ja etsintäkuulutetuista 1815-1862" että "Bl:2 Luettelo etsintäkuulutetuista 1830-1835" osoittautuivat ajan maahanmuuttoviranomaisten työvälineiksi. Paljonko ulkomaalaisia oikein oli, jos näin paljon oli karkotettavia?

Yksi vastauksen paikka on TMA:n käytävän kortisto ulkomaalaisista.

Sen sisällöstä kaipaisin kuitenkin lisää tietoa. Rajavuosiksi kannessa ilmoitetaan 1827-1853, joten tämä olisi ollut erinomainen lähde jäljittäessäni kamariherra von Knorringin tulemisia ja menemisiä ennen kuin hän siirtyi tsaarin alamaiseksi. Mutta lukuisista matkoistaan Suomeen Turun kautta ja yhden vaiheen asumisesta Turussa ei näy kortissaan mitään jälkeä. Eli mitä tässä/näissä on?

P. S. Anneli tarkasteli ulkomaalaisia Tampereen henkikirjassa.

Faktasta historiallisen fiktion materiaalina

Kevään yksi odottamistamistani kirjoista oli Jyrki Heinon historiallinen dekkari Kello. Pidinhän Kellaristaan.

Kello oli selvä jatko-osa, jossa seikkailivat samat päähenkilöt ja Kellarin tapahtumiin viitattiin. Uutta oli matkustaminen kauas Turusta ja kuvausta on Hämeenlinnasta, Mikkelistä ja Pietarista. Historian hengen tuomisessa on onnistuttu melko hyvin, mutta tapahtumien poliittiseen kuvioon en päässyt sisälle enkä osaa arvioida sen realistisuutta.

Kyseessä oli aidosti fiktio, jossa todelliset henkilöt vain vilahtivat taustalla. Kirjan lopussa on heistä listaus ja lyhyt kronologia Kustaa III:n sodasta, joka on kirjan taustalla. En oikeastaan kaivannutkaan enempää, mutta niille, jotka eivät hiffanneet, että tärkeä tapahtumapaikka on "rakennettu" Alikartanon eli Frugårdin pohjapiirrustukselle, olisi kyseinen tieto ollut ehkä kesän matkasuunnitelmia innoittava.

Enemmän faktaa (?) on Project Gutenbergissä äskettäin julkaistussa Voldemar Lindmanin tarinassa Kaksi yötä. Tai ainakin siinä annetaan, ymmärtää, että tarina oli kuultu vanhalta kapteeni Bromanilta, "joka aikoinaan on kuullut tämän tarinan isältään". Mutta "Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.". Vai onko sävelletty koko juttu ja annettu vain ymmärtää, että takana on todellisuus? Ainoa todennettavissa oleva asia on Kustaan sodan aikainen kahakka Inkoon Älgsjössä eli Elisaaressa.

Toinen todellisuuteen omien sanojensa mukaan nojautuva kirja on Eva Ljungbergin Sorretun voitto, joka suomentajan alkusanojen mukaan perustuu todellisuuteen:

Ainakin tahtoo kansantaru yhdistää samaksi henkilöksi puheena-olevan vanhusvainajan ja nuoruutensa aikana romantillisista elämänsä vaiheista tunnetun ahvenanmaalaisen naisen, neiti Mörckin, jonka elämäntapaukset peruspiirteissään ovat jo kauan olleet muistoon kirjoitetut, vaikka arkamaisuus on tähän saakka estänyt niiden pukemista romanin muotoon.

Ainakaan Hiskin pappisluetteloista ei löydy neiti Mörckille sopivaa isää.

Kuva kirjasta The New Book of Nonsense.

Palkittuja opettajia vuonna 1902

"Mattias Smedberg synt helmik. 20 p. 1817. S. alotti opetusuransa Turussa v. 1848. Sittemmin työskenteli hän pitäjän koulunopettajana Ikaalisissa v. v. 1850—1863. Porissa, jonne hän sen jälkeen siirtyi (v. v. 1863— 1890), hän varsinaisen opetustoimensa ohella oli vankien opettajana 22 vuotta, josta ajasta puolet ilman palkkaa. Eläen itse köyhyydessä ja huomaamattomassa asemassa on hän näin pitkän vaikutuskautensa aikana paljon hyvää hiljaisuudessa aikaansaanut."

Verkon sukupuun mukaan Smedberg syntyi Raumalla ja kuoli Porissa 2.4.1909. Hän oli 22.10.1848 mennyt Hämeenkyröstä käsin Karkussa naimisiin ollessaan "Bell-Lancaster Lärare Candidat". Morsian oli pappilan taloudenhoitaja Anna Maria Tapperman. Heille syntyi lapsia Ikaalisissa vuosina 1849-1857. Leskeydyttyään Smedberg meni Porissa 23.1.1870 naimisiin puutarhamestarin tyttären Eugenia Gustava Kristina Holmbergin kanssa. Tämä kuoli 2.9.1872 ja seuraavan vaimon Hulda Maria Qvickin kanssa Smedberg sai lapsia Porissa vuosina 1879-1891.

Ainakin ensimmäisestä avioliitosta 6.6.1851 syntynyt Elisabet-tytär lähti isänsä jäljille. Hän kuoli Porissa kansakoulunopettajattarena 13.9.1895.

"Liisa Jaakontytär Jussila, synt. syysk. 16p. 1817. Vähänkyrön pitäjän Tapoilan kylässä on Liisa Jussila toiminut pikkukoulun opettajana v. v. 1860—1892. Innolla ja hyvällä menestyksellä on hän tämän toimensa täyttänyt kylläkin vähäpätöisestä palkasta ja elää nyt vanhuksena puutteessa ja köyhyydessä."

"Matti Puhakka, synt. huhtik. 29 p. 1826. Matti Puhakka on Kontiolahden pitäjän Puson kylässä uutterasti ja väsymättä yli 40 vuotta toiminut pyhäkoulunopettajana ja siellä edistänyt suuresti nuorison lukutaitoa eikä ole koskaan tästä työstään saanut mitään palkkaa. Nyt vanhaksi tultuaan hänkin kärsii aineellista puutetta."

Matts Puhakka oli syntynyt Kontiolahdella talonpoika Johan Puhakan ja Kreetta Kärkkäisen pojaksi. Hän avioitui 25.4.1847 Anna Liisa Nuutisen kanssa. He ovat tilattomien joukossa rippikirjassa 1871-1876 ja Matts leskenä rippikirjassa 1877-1884 kahden tyttären ja pojan kanssa.

Tekstilainaukset: Päivälehti 14.1.1902
Tunnelmakuva: Daniel Nyblinin mv-valokuva Arvid Liljelundin maalauksesta Valmistelu kirkkomatkalle (1872)
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto