I. Pari akatemian oppilaista Ruotsissa meni maalle ravintoa pyytämään muutamassa talossa, kussa emäntä valitti heille onnettomuuden häntä seuraavan, jottei vasikkansa menesty, vaan tuota pikaa kuolevat tahi muutoin siihen eli tähän vikaan joutuvat ja ovat aina vastuksena hänelle. Tässä toinen iski silmää toiselle ja sanoi emännälle: "helposti minä sen seikan parannan, olen minä pahempiakin asioita auttanut", otti paperi-luiskan ja kirjoitti siihen:
Valko-vasikat tahi punot,
Ellei he elä niin kuolkoot",
kääri sen toiseen paperiin ja käsketti panna lehmän kaulaan. Tämän jälkeen ei osaantunut erinomaista vahinkoa tapahtua, jonka tähden emäntä vakaasti luuli tenhovoimaa paperissa olevan, neuloi liina-tilkun sen ympäri, jottei se pahoin pitääntyisi, antoi sitä naapureillekin samoihin tarpeisiin, vielä ihmistenki tauteihin, ja luuli aina parannuksen ja onnen siitä seuraavan. Vuosikymmeniä kului monta, kun sana tuli että pispa oli pahoin kipiä kuoleman kynsissä. Nyt akka riensi pispan rouvan tykö, jutteli kuinka hänellä oli hyvää lääkettä kaikkiin tauteihin, näytti liina-tilkkua, kussa paperi oli neulottuna, ja sanoi jo monta sillä parantaneensa kovastakin kivusta. Saipa puheellansa rouvan myöntymään neuvoihinsa salaa pani tenho-välikappaleen pispan kaulaan, koska hän tautinsa tuskassa houraili. Kun sairas senjälkeen virkosi, näki hän liina-tilkun käärittynä kaulassansa kiikkuvan, otti sen käteensä, pärvötti sen monenkertaista verhoa ja löysi lopuksi paperi-lapun samoilla runo-rivillä, joita hän nuoruudessansa leikillä oli kirjoittanut ja emännälle vasikan onneksi antanut, jutteli asiata eukollensa ja naurahteli kun hän oli saanut saman lapun vielä kaulaansa kiikkumaan.
II. Ruotsin valtakuntaa säätyinensä verrattiin kerran sanomalehdissä lehmään, jonka seljässä vapasukuinen aatelismies käsillä huuhtoen istui rehvänä ja huusi: "minä teitä kaikkia vallitsen". Sarvista taluttain lehmää tiellänsä näkyi pappismies, joka oli sanovana: "minä teitä kaikkia johdatan". Porvari paraikaa lypsi lehmää ja sanoi: "minä teitä kaikkia peijaan". Viimeksi näkyi myös talonpoika tuovan heiniä lehmän eteen ja sen suuhun oli pantu sanat: "minä teitä kaikkia ruokin".
III. Laukkuryssä, joka tavaraansa ostajille kaikella muotoa pakkasi, oli hinnan jo puoleksi alentanut ja vakuutti lujasti ettei hänellä siitä ollut mitään voittoa, sillä hän myi sen aivan omalla osto-hinnalla, lupasipa siitäkin vielä vähä helpottaa "jotta kauppa kävisi." Tästä muutama kyseli häneltä "kuinka hän taitaa omasta ostohinnastansa alentaa; mitä hyötä hänellä sitten on kaupastansa?" Siihen laukkumies vastasi: "paljous voiton tekee"; "joka paljon myypi, se paljon voittaa, vaikka ostohinnallakin kauppaa tekee."
IV. Kauppalaivalla, joka Saksanmaalla purjehti, oli ruotsalaista ja suomalaista meriväkeä, joiden kieltä saksalaiset tarkasti kuultelivat ja sanoivat senjälkeen: "ala-ruotsalaista kieltä (platt Schweden) vähä ymmärtääkin, mutta yli-ruotsalaista (hoch Schweden)" jolla Suomen-kieltä tarkoittivat — ”ei häijy henkikään ymmärrä". (5.4.1861)
V. Herttua Fredrik Adolf oli tuntematonna kaupungin ulkopuolella kävelemässä ja pyysi talonpojan kuormalle takasin mennessänsä. Kuormalla istuen kyseli hän mieheltä mitä talonpojat sielläpäin kuninkaallisen huoneen jäsenistä pitivät. Mies yksinkertaisesti sydämensä mieltä mainitsi: "Kuningas on kaikkialtapäin aimo mies, mutta ajaa lujaa kyyttiä, jotta talonpoikien hevoset nääntyvät ja pilaantuvat sen aseissa, herttua Kaarlo on sankari suuri sodassa, mutta hempiä kotona, herttua Fredrik Adolf on pehmiä kun plaastari, ei se tee kellekkään hyvää eikä pahaa. Kun kaupunkiin tultiin erkani herttua kuormasta, antoi maamiehen käteen pari hopia-kolikkoa, löi sitte häntä korvalle kovan kolahduksen ja sanoi: "lähetä terveeksiä vertaisilles kotona ja vakuuta heille että herttua teki sinulle hyvää ja pahaa."
VI. Kuningas matkusti maantietä siinä kussa poika nulikka tien sivussa erinomaisella innolla lihan palaa hampahin repi. Kuningas pidätti ja kyseli pojalta: "mitäs pureskelet?” "Arvaappas?” vastasi poika. "Wasikanko lihaa?” arveli kuningas; "parempaa", vastasi poika; "lampaanko lihaa?" arveli taas kuningas; "parempaa", vastasi taas poika; "ethän sinä mahda syödä sian lihaa?” kyseli taas kuningas; "juuri sitä minä syön ja se on mitä parahinta mailmassa", vastasi poika. Sitten kuningas kyseli: "kenenkäs luulet minun olevan?" "taidat olla luutnantti", vastasi poika; "parempi", vastasi kuningas; "majuri?" arvasi taas poika ja tirkisteli terävää; "parempi", vastasi taas kuningas; ”ehkä kenraali joka sotamiehiä käy tarkastamassa?" arveli poika ja pudotti jo lihapalan hyppysistänsä; "parempi", vastasi vielä kuningas; "ethän mahda olla itse kuningas, koska armollinen siltavouti edellä ratsastaa?" sanoi poika peljäten ja pötkähti pakoon metsään.
VII. Muutaman herran kamariin meni varas, kokosi kaikki vaatteet kainalohonsa ja oli jo meno-matkallakin kun herra samassa tuli portailla vastaan ja kyseli: "mitäs niillä vaatteilla teet?" "Rouva nämät jätti minulle siivottavaksi", vastasi varas. "Odota vähän", sanoi siihen herra, "jotta tämänkin takin yltäni saat, tällä haavaa sen ravintolassa tahrasin!" Varas odotti takkia, katseli sen pilkkuja sanoen: "näitä ette ikään enää näe", ja meni matkaansa, josta ei hän vieläkään ole palannut.
VIII. Muutamalta herralta varastettiin rahasumma plakkarista, jota ei hän havainnut ennenkun ravintolasta pois mennessä piti velkansa maksaa. Kun vieraat kuulivat häneltä rahan kadonneen, tuli muuan joukosta hänen tykö ja kyseli kuinka paljon oli häneltä varastettu? "Pari sataa hopiaruplaa", vastasi herra. "Hyvä! että sain tietää", sanoi hurja, "minulle tulee siitä kolmas osa eikä nyt kumppanit taida minua pettää.”(12.4.1861)
