Fanny Grahn

Gutenberg.org:sta löytyi Maikki Fribergin henkilömuistelmia (Tieni varrella tapaamia 1 ja 2). Kuljen usein Sinebrychoffin puiston läpi ja taidemuseon ohi, joten oli hauska lukea kappale, jossa Friberg vierailee siellä, kun sekä rakennus että puisto olivat vielä yksityisomistuksessa.

Uutta (tai ainakin muistamatonta) oli se, että museon lahjoittanut rouva Sinebrychoff oli ennen avioliittoaan ollut näyttelijä. Kyllähän se mainitaan museon sivuilla, mutta Fannyn persoona tulee Fribergin tekstistä paljon elävämpänä esiin.

"V. 1875, siis Fannyn ollessa 13-vuotias, kiinnitettiin hänet teatteriin oikein kontrahdilla, jossa m.m. sanottiin, että hänen piti olla mukana kaikissa kuorolaulu- ja tanssiharjoituksissa sekä esiintyä pienissä osissa. Suuria tehtäviä ei nyt aluksi voinut niin nuorelle tytölle antaa, mutta ne kasvoivat vuosi vuodelta, samassa määrin kuin hän itsekin kasvoi. Kaikkiaan hän teatterissa oloaikanaan esiintyi 85 osassa. Tämä on jo aivan tavatonta kun ottaa huomioon, että hän teatterista erotessaan oli vain 20-vuotias; ja se osoittaa ennen muuta miten paljon tehtäviä hänelle uskottiin ja miten rajattoman ahkera ja tarmokas hän oli. Monta kertaa hän meni teatteriin jo klo 8 aamulla, jolloin siellä ei vielä ollut ketään muuta, sytytti kaasun ja rupesi aivan yksinään harjoittelemaan. Niinpä hän esim. koitti saada äänensä niin kantavaksi, että se kuuluisi joka soppeen, aina ylimmälle riville asti, ja että sen sävy samassa olisi aivan luonnollinen."

Fannysta voi lukea tulevana syksynä enemmänkin. Google-haku nimittäin vei Teoksen sivulle, jossa kerrottiin elokuussa ilmestyvän Raija Orasen "Vangitseva perhesaaga Sinebrychoffin kuuluisasta suvusta".

Jurmo

Maakrapuna Jurmosta tulee minulle ensimmäiseksi mieleen Lasse Mårtensenin laulu. Eilisestä Hbl:n jutusta opin paljon lisää ja Agneta Anderssonin tuoreesta kirjasta Jurmo by - närmast havet varmasti vielä enemmän.

Andersson on jutun mukaan käynyt läpi saaren väestön historian. Itse yllätyin vilaisemalla SAY:n sisältöön: Jurmoon on merkitty vuonna 1556 6 miestä - suunnilleen samankokoinen asujamisto kuin tänä päivänäkin.

Triviaalitietona jutusta irtosi, että saarella on ollut 4 tilaa ja isojako tehtiin vasta vuonna 1990. Ilmeisesti Suomen viimeisenä.

Jurmosta verkkosivuilla: Jurmon kappelin kuvaus, Luontotuvan sivu, Turun Sanomien juttu kappelista, Magnus Londenin matkareportaasi

(Verkosta löytyi myös vuodelta 2007 Turunmaan ulkosaariston kyliä koskeva asustusselvitys, jossa näytti nopealla vilaisulla olevan perustiedot historiallisesta kehityksestä per saari.)

Sukututkimuksesta romaani

En tiedä poiminko tiedon Solveig Torvikin kirjasta Nikolai’s Fortune Finngen-listalta vai Amazon.com-hauista, mutta jonkin aikaa se on pysynyt mielessä kirjana, johon haluaisin tutustua. Ja taannoisella käynnillä Rikhardinkadun kirjastossa osui silmiini lainaustoimiston markkinointipöydällä.

Kirja kulkee henkilöidensä mukana Suomesta Norjaan ja sitten USA:an. Tarina perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin, mutta eräät jaksot ja tapahtumat ovat fiktiota. Muutamalla sivulla kirjan lopussa oli selostettu lähteet sekä mikä oli totta ja mikä ei. Tämä lämmitti sukututkijan mieltä, samoin kuin pitkä lista ihmisiä, jotka olivat auttaneet häntä tutkimustyössä.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja ja teksti sujuvaa. Tyylilaji on realistinen, eikä romantisoiva, kuten toisinaan tämän tyyppisen aiheen puitteissa näkee.

Jäin vain toivomaan, että joku suomenkielentaitoinen olisi saanut oikolukea käsikirjoituksen – vai onko Suomessa joskus ollut naisen nimenä Siirka? Hahmotin väärinkirjoitetuksi Sirkaksi. Tyrnavan ainakin olisi pitänyt olla Tyrnävä. Yksityiskohtiin takertuen.

Tilanne Knorringien kanssa

Kokemäenkartanon päärakennus, purettu 1907. (Kuvattu Kokemäen maatalousmuseon pienoismallista ja käsitelty kuvankäsittelyohjelmalla.)

1. Viime viikolla ehdin, taivaan kiitos, käydä kansanrunousarkistossa. Löytyi Knorring-tarinoita ja pari torpparijuttuakin.

2. Turun maakunta-arkistosta sain viime viikolla valokopion uskollisuusvalojen antamisesta. Lasku oli kuusi euroa, joten oli kustannustehokasta ja suhteellisen nopeaa.

3. Livrustkammaren intendentti vastasi tiedusteluuni hovielämästä. Suositteli muistelmakirjoja ja kertoi, ettei heillä(kään) ole kamariherran uniformua 1800-luvun alkupuolelta (sen sijaan useampi 1800-luvun lopusta).

4. Lainasin taustalukemistoksi kirjastosta Matti Peltosen Talolliset ja torpparit (1992). Sunnuntaina luin alkusivuilta kirjoittajan käyttäneen lähdemateriaalina Hypoteekkiyhdistyksen arviokirjoja. Seurasi reipas pompinta pitkin kämppää. Herrassööringin perukirjassa oli mittava laina Hypoteekkiyhdistykseltä, joten arviokirja voisi tarjota uusia tietoja rakennuksista sekä alustalaisten määrästä ja näiden maksamista vuokrista! Toimeksianto lennähti Elkaan.

Automaattikuittauksessa annettiin tiedoksi: "Voe tokkiisa, uteluis pelmaht sähköletkuij pitki tähä meijä raahan tyyssijjaan häirihtemmään meijä lokosta olloo. Haaska tiäl mehän siimeksess ol kurmistella iha ku oes voesssa paesteteltu, taesit ketale hötkyilylläs ny raahan roehun puhuksii puhaltoo! Noh! Myö ny kuitennii yritettää piästä siun ropleemastas erroon mahollisimman vikkelään, nii ett maltaes olla näpyttelemäti niitä tatavatkaimen näpyhtimiä ja olla lähettelemäti nuita maililoitas. Myö kahotaan kuka oes enite jouten. Kyll hää sit häerihee vuorostaan sinunnii rauhoo…..ku aeka koettoo ja kuha myö eistyttään. Maltaha ny jonnii aekoo."

Länsisuomalaisena en joka sanaa ymmärrä, mutta en odottanut saavani saman päivän aikana toista viestiä, jossa kerrottiin 20 euron työkuluin löytyneen 3 asiakirjaa. Loistavaa.

5. Kirjastolaina oli myöskin Kansallisarkiston opas Tiedonjyväsiä. Siinä kerrottiin, että lääninhallitusten passiluettelot ovat mikrofilmeinä KA:ssa. Hienoa. Kamariherran retkistä pitäisi tietää suuntautuivatko ne vanhojen kaverien luo Tukholman linnaan (yksi tarinaversio) vai Pietariin vapaamuurarikokouksiin (toinen versio). Toistaiseksi tarkastelluissa on sarake lähtöpaikkakunnalle, joten selailu on nopeaa.

Yläluokan verkostotutkimusta

Sunnuntain Hbl esitteli lähes aukeamalla Jan Samuelsonin äskettäin (?) julkaistua kirjaa Eliten, riket ovh riksdelningen. Sociala nätverk och geografisk mobilitet mellan Sverige och Finland 1720-1820.

Samuelsson oli käyttänyt eliitin määritelmää, johon mahtuivat aatelin lisäksi mahtuivat upseerit, korkeimmat virkamiehet, pappien ”yläkerros”, yliopistonopettajat, lääkärit sekä isoimmat maatalouden, kaupan ja teollisuuden yrittäjät. Porukkaa oli Suomessa 1700-luvulla noin 1500.

Sanomalehtiaukeamasta on käytetty suuri osa sinänsä hienoon kuvaan Viaporista. Itse tekstistä ei saa otetta kirjan sisällöstä. Todetaan ainakin, että verkostoja Samuelsson on tutkinut avioliittojen kautta. Suomen kielen osaamista korostettiin Ruotsin Suomen virkojen täytössä, ettei Ruotsin Ruotsista olisi tullut ehdokkaita tyrkylle heikentämään omien poikien mahdollisuuksia. Muutto vuoden 1809 jälkeen ollut marginaalista.

Kirjassa on varmasti muutakin, mutta artikkelista en saa enempää irti.

Vabandage, kas teil setu rahvalaule müügil on?

Tuota kysymystä en esittänyt lauantaisella Tallinaan matkalla (vaan kopioin sen Samuli Juvosen ja Hannu Oittisen kirjasta Hakka peale! Viron kielen alkeita matkailijoille ja muille. 1991). Matkalla yritin kyllä saada parempaa otetta Viron kansankulttuurista, erityisesti historiallisesti

Suoraan satamasta suuntasimme ulkoilmamuseoon Rocca al Maressa. Matkalle osui isohko puutaloalue, jota tarkastellessa repliikit olivat toistuvasti ”voi, kato kuinka ihana!”. Hienoa, että remontoitavaa riittää ja virolaisilla on toivottavasti järkeä rakennusten säilyttämiseen. (Venäjällä kuulemma puretaan vanha ja rakennetaan paikalle parhaimmassa (?) tapauksessa kopio.)

Tunnissa ulkomuseon 70-80 hehtaarin alueesta ehti katsoa vain viipaleen, mutta sekin antoi paljon elämyksiä. Muutaman pihapiirin (ja englanniksi esitettyjen opastustekstien) perusteella Suomesta tuttua oli pihapiirin jako kahteen osaan. Täysin outoja elementtejä olivat olki/ruoko-katot sekä kivilattiat. Miksi Suomessa käytettiin tuohta, mutta ei olkea?

En viitsinyt testata taloja vartioivia kysymyksilläni, joten yhdeksi mysteeriksi jäi viljan käsittely. Asuintalon toisessa päässä oli puintihuone ja ”jämävarasto” (vilja päätyi aittaan). A) miksi puintihuone oli yhdistetty asumiseen? B) Missä oli riihi?

Vanhaan kaupunkiin päästessä ravintolat eivät vielä olleet auki, joten käväisimme Nigulisten kirkossa. Aatelisvaakunoiden joukosta löytyi yksi Knorring-esimerkki, josta yritin huvin vuoksi ottaa kännykkäkameralla kuvan. Vähän sen jälkeen huomasin kyltin, joka taisi kieltää kaiken kuvaamisen. Uups.


Esillä ja vielä lattiassa kiinnikin oli paljon hienoja hautakiviä 1500-luvulta ja 1600-luvun alusta. Positiivisena yllätyksenä huomasin seinälle kiinnitetystä listasta, että joukossa oli niinkin tavallisia kansalaisia kuin raadinjäseniä.

Ruokailun jälkeen kävimme Tallinnan kaupunginmuseossa, Raatihuoneen alakerran näyttelyssä, Viron historiallisen museon pisteessä, marsipaanipuodissa ja dominikaanisen luostarin käytäviä mittaamassa. Jossain järjestyksessä. En muistanut kuinka paljon kuntoa tällainen matkailu vaatii ja keskittymis- ja omaksumiskykyni meni nopeasti nolliin.

Parhaiten jäivät mieleen koristeelliset kultariipukset historiallisesta museosta. Esillä olivat kopiot (alkuperäisten sijainti?), mutta alkuperäisten on täytynyt olla yhtä hienoa työtä. Miten sitä on väännetty 900-luvulla ilman suurennuslasia luonnonvalossa?

Tulosten julkaisemisesta

Kuva kirjasta Kuvia lasten elämästä. Taiteilija Rudolf Waldemar Åkerblom.

Näin sopuisasti sitä mahtuu monta lasta kiikkumaan samaan keinuun yhtä aikaa.

Aikuisilla voi olla enemmän ongelmia, mikä näkyy Genos-artikkelista käytävässä keskustelussa. En kommentoi artikkelin sisältöä, sillä en ole siihen kunnolla perehtynyt enkä myöskään lukenut moninaisia Tott/Alftan-keskusteluja erilaisilla forumeilla.

Mutta pari muuta huomiota:

Antti Järvenpää toteaa fiksusti:

"Uutta on se, että korkeatasoinen listakeskustelu pontimena on editoitu artikkeli. Pidän uutena otteena myös sitä, että keskustelupalstat mahdollistavat aivan uudenlaisen tutkimustavan, jossa todella suuri joukko ihmisiä on yhtä aikaa saman ongelman kimpussa esiinkaivaen ja tulkiten lähteitä, joiden kaikkien esiinkaivaminen voisi olla yhdelle ihmiselle mahdottomuus."
"En nyt osaa sanoa tämän enempää aiheesta, mutta toivomukseni olisi, että Genoksiin tallentuisi myös jatkossa keskustelulistoilla käydyt perusteellisesti läpikäydyt tapaukset. Mielestäni tämän suuntaista toimintaa tulisi kannustaa kaikin puolin. Itse laittaisin myös harkintaan sen, että artikkeleissa voisi oli laajemminkin tausta tietoa artikkelin synnystä, eritoten niissä tapauksissa, jos taustalla on ollut useampi tutkija tai suurempi tutkija ryhmä. Julkaisuissahan kirjoittaja yleensä esittää tämän tiedon esipuheessa, joten käytäntö ei ole aivan vieras."

Tuohon ei ole mitään lisättävää. Kiitosluettelot eivät ole Genoksessakaan vierasta ainesta, muistan nähneeni SSS:n esimiehen Markku Kuorilehdon (ensimmäisessä?) artikkelissa olleen varsin mittavan sellaisen.

Artikkelin kirjoittanut Jouni Kaleva toteaa:

"Kun tutkija saa vinkin aiheeseensa liittyvästä lähteestä, mikä olisi korrekti tapa tuoda tämä vinkki esiin?? Tämä lienee laajempi kirjoittajien pohdinnan paikka. Voiko julkinen nettikeskustelupalsta olla sellainen "vinkkipalsta" joka tulisi tuoda artikkelissa jotenkin esiin? Entäpä vaikka kirjaston sivupöydässä vahingossa kuultu lause?? Ratkaisin tämän niin, että muutamaan aivan erityisesti "tilaamaani" lähdetietoon olen merkinnyt kiitokseni asianomaiselle."

Henk. koht. olen sitä mieltä, että artikkelissa olisi hyvin voinut mainita ahkerimmat aiheesta julkisuudessa keskustelleiden nimet.

Genoksen päätoimittaja Tiina Miettinen kirjoittaa:

"Genos on Suomen Sukututkimusseuran tieteellinen julkaisu, jossa lähdeviitteiksi eivät kelpaa linkit foorumilla käytyihin keskusteluihin. Eri palstakeskusteluissa mainitut lähteet on aina itse etsittävä ja tarkistettava sekä merkittävä asianmukaisin lähdeviittein. Foorumilla käytyyn keskusteluun olisi korkeintaan voinut laittaa maininnan esim. siihen viitteeseen, jossa kerrottiin aiheesta aiemmin julkaistuista tutkimuksista.

Ongelmallista on kuitenkin se, että monet uudet lähdetiedot tuotiin esiin jo SSS:n postituslistalla käydyssä Alftan-keskustelussa pari vuotta sitten. Kuten kaikki tiedämme, niin listan viesteihin ei pääse käsiksi ainakaan tällä hetkellä. Näinollen tuohon keskusteluun ei voi viitata. Tässä kiteytyykin mielestäni netin sukututkimusaiheisten keskustelupalstojen suurin ongelma uusien tietojen julkaisukanavana. Tiedot saattavat syystä tai toisesta kadota lopullisesti. "

Amatöörinä en kaikkia finessejä ymmärrä. On tietenkin hyvä, että Genoksen taso on noussut; vanhoissa artikkeleissa ei ollut lähdeviitteitä ja viitteet saattoivat olla tiedonantoja henkilöltä a tai b. Jos on tallentanut vanhoja postituslistan viestejä (jotka tulivat omaan s-postilaatikkoon) ja nämä näin kuuluvat tutkijan henkilökohtaiseen arkistoon, mikä estää viittauksen? Jos se siis olisi tarpeen, varsinaisen alkuperäisaineiston lisäksi.

(Tampereen historian laitoksen Praecepta iis, qui rebus gestis student - Opas historian harjoitustöiden laatijoille toteaa

(s. 19, painotus minun:) "Historiankirjoitukseen kuuluvat olennaisesti
lähdeviitteet. Niiden tarkoituksena on osoittaa, mihin esitetty tieto perustuu.
Lukijan on voitava ainakin periaatteessa tarkistaa tutkijan
faktuaaliset toteamukset. Lähdeviitteiden avulla lukija voi myös punnita
kulloinkin käytetyn lähdetiedon arvoa. Lähdemerkintöjen on oltava niin selvät,
että lähde löytyy niiden perusteella." (s. 25:) "WWW-sivustoihin
viitattaessa käytetään merkintänä varsin yleisesti tekijän nimeä (jos sellainen
mainitaan), mahdollista otsikkoa sekä täydellistä url–osoitetta sekä
päivämäärää, jolloin dokumentti on luettu. Tämä on tarpeen, sillä useilla
sivustoilla aineisto päivittyy."

Tai voi kadota kokonaan, mikä ei tee sivulla olleesta tiedosta olematonta.)

Tiina Miettinen jatkaa myöhemmin:

"Olisi tietysti erittäin toivottavaa, että tärkeät sukututkimuslöydöt julkaistaisiin sukututkijoiden omassa tieteellisessä julkaisussa, jolloin löytäjä saisi varmasti oman nimensä löydön yhteyteen. Sitä varten Genoksessa on Tiedonantoja -palsta. Alftan-kronikan löytäjät valitsivat Genoksen sijasta julkaisukanavakseen postituslistan ja antoivat tietonsa nettiin vapaaseen käyttöön."

"Foorumia seuraavat sadat ulkopuoliset, jotka voivat hyödyntää siellä kerrottujatietoja missä tahansa ja miten haluavat. Valitettavaa mutta totta."

Hmm... myös Genoksen tiedot ovat vapaasti käytettävissä, samoin ehdoin kuin kaikki muukin tiedot. Faktoilla kun ei ole tekijää. Sen sijaan teorianmuodostuksella yms. on tekijä, riippumatta mediasta.

Forumilla käydyt keskutelut edustavat sukututkijoille virtuaalista kahvihuonetta, jollainen historianlaitoksilla todennäköisesti on käytössä epä-virtuaalisena versiona. On vaikea uskoa, että tieteen laatu heikkenisi tutkijoiden välisellä keskustelulla. Joten on syytä kannustaa käsittelemään muiden ideoiden hyödyntämistä kunnioituksella ja korrektisti, riippumatta mediasta.

Kari Salminen kaipaa Genokseen kirjoittajamääreitä (joita vanhoissa numeroissa on):

"Lisäksi kaikissa seuraamissani tieteellisissä julkaisuissa, ilmoitetaan julkaisun lopussa kirjoittajan oppiarvo, mahdollinen yliopisto sekä tieteenala, jota hän edustaa. Nyt Genoksesta puuttuu tälläinen, olennainen tieto kirjoittajista, eikä lukijan ole mahdollista evaluoida sitä miltä tieteenalalta ja minkälaisen tutkijakoulutuksen pohjalta, kirjoittaja väitteitään esittää. Siis hänen tieteellisen professionaalisuutensa tasoa. "

Jos Genokseen kirjoittaisivat vain tieteen professionaalit, numerot olisivat erittäin ohkaisia ja julkaisun tiedonjaollinen tarkoitus ei täyttyisi tarkoituksenmukaisella tavalla. Kun suuri osa kirjoittajista on amatöörejä (sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä) eikä Suomessa ole Amerikan tapaista sukututkijoiden kreditointia, on vaikea ymmärtää mitkä krediitit tarjoaisivat lisäarvoa. Onko valtiotieteen lisensiaatti pätevämpi sukututkija kuin maatalouslomittaja? Tarjoaako diplomi-insinöörin koulutus (monimuotoisuudessaan) jotain oleellista taustaa? Vai ei?