lauantai 30. tammikuuta 2016

Nimen voi tuntea ja jättää sanomatta

Saatuani krinoliinit vihdoin työpöydältä olen tänään aamusta alkaen käsitellyt Petter Sund -juttuja. Tänne blogiinkin oli tallentunut yksityiskohtia, jotka olin unohtanut. Olinpa unohtanut myös sen, että Petter Sundin 2. vaimon, joka on esiäitini, veli oli Viipurista vangittu karoliinivanki. Oli sentään mukana kirjani hakemistossa, mutta, jos olisin sitä tehdessäni älynnyt kaivaa esille Kurténin artikkelin Rådmannen Johan Gustaf Bocks härstamning. (Genos 1972:61-71) olisin saanut vielä yhden vangitun naisen mukaan.

Kurténin artikkelia luin sitten tänään huolellisemmin. Ja tajusin, että vaikka hän jättää kapteeni Julius Bockin kaksi tytärtä nimettömiksi, heidän olemassaolonsa lähteenä on Tyrvännön rippikirja 1669-1694, jossa nimet kai ovat...

Ja niin ovat.
Leike SSHY:n digitoinnista
Ehkä Kurtén mainitsi Anna Helenan (Lena) ainoana siksi, että hänen jälkeläisensä liittyivät Johan Gustaf Bockin elämään. Tai siksi, että hän oli sisarista ainoa, jonka elämän jatkosta oli tietoa.

Marian ja Kaisan jäljille pääsyyn ei rutiinisukututkimus riitä. Vanhassa SukuForumin keskustelussa on yksi mahdollisuus: luutnantti Anders Påhlsson Collinin vaimo Caisa Båck. Mutta samassa keskusteluketjussa käy myös ilmi, että Bock/Bäck/Bux-nimiä on alueella enemmän kuin tarpeeksi.

1800-luvun maailmoissa - perjantai

Perjantainkin konferenssipäivä alkoi kahdella keynotella. Marjo T. Nurminen puhui kartoista. Nationalismi ja tutkimusmatkat 1800-luvulla herättivät kiinnostuksen vanhoihin karttoihin, joiden reunakuvituksen symboliikka toistui ajan omissa kartoissa. Tai jotain sinne päin. Derek B. Scott puolestaan selitti miten Johann Strauss oli maksimoinut tulonsa rakentamalla operettinsa niin, että niistä oli vähällä työllä irrotettavissa tanssikappaleita ja pianosovituksia erikseen myytäviksi.

Sessiossa kansanihmisistä ja modernisaatiosta Anna Kuismin esiteli taas uuden ja ihmeellisen kirjallisuuden lajin 1800-luvulta. Hän oli löytänyt puoli tusinaa arkkipainatetta kansanihmisten unista, joiden esityksissä oli huomattavia samankaltaisuuksia. Aivan outoa touhua.

Annan jälkeen minä jaarittelin krinoliineista. Ei mikään huippusuoritus, mutta en näe syytä "hävetä loppuelämää", joten yksi vuoden tavoitteista suoritettu!

Samuli Korkkalainen on aloittamassa väitöstutkimusta luterilaisen kirkon liturgisesta musiikista 1800-luvulla. Ei virsistä vaan niistä vuorolaulu yms. pätkistä, jotka ovat pysyvä osa jumalanpalvelusta. Näille julkaistiin 1800-luvulla useita sävelmistöjä, joiden suhteita keskenään ja ulkomaille Korkkalainen analysoi. Itselleni syntyi ensin mielikuva muutoksen tulemisesta seurakuntaan esim. uuden kirkkoherran myötä, mutta Korkkalaisen vastaus kysymykseeni palautti maan pinnalle. Seurakuntien konservatiivisuuden edessä oli helpompaa oppia "talon tavoille", kuin tarjota jotain uutta. Jälkijunassa tuli mieleen omakohtainen kokemus 1980-luvun lopussa (?) tapahtuneesta jumalanpalveluksen kaavan muutoksesta/vapautuksesta, jonka jälkeen kirkko tuntui vieraalta ja lakkasin siellä käymästä. Mihin oli toki muitakin syitä, mutta kuvaavaa kumminkin.

Kansanelämän session päätti Ritva Kyllin esitys, joka vertaili Suomen ja Amerikkaan lähteneen siirtolaisen makumaailmoja. Hänestä 1800-luvun suomalaisissa sanomalehdissä on havaittavissa erityisetä Amerikka-myönteisyyttä, mikä herätti keskustelua.

Viimeiseksi valitsemani session aloitti Sami Louekarin esitys Porin pohjoispuolelle sahaa 1840- ja 1850-luvun vaihteessa perustaneesta talonpojasta. Louekari oli selvittänyt hakuprosessin (vuodesta 1846 vuoteen 1853, mikä yrittäjävastaisuus!) ja taloudellisen kontekstin, mutta kun häneltä kysyttiin Johan Gustafsson Mattilan ikää, tästä ei ollut tietoa. Ammattilainen asialla, kun taas elämäntapahistorioitsija olisi aloittanut helpoimmasta lähteestä eli kirkonkirjoista. Louekari tuskin tätä tekstiä lukee, mutta tarjoan Ruosniemen Mattilan isäntää Johan Gustafsson s. 1811 (RK 1843-1849 s. 54).

Riitta Mäkinen mietti omassa esityksessään taustaa tai selitystä sile, että Karhulan tehtaiden William Ruth testamenttasi omaisuutensa pienviljelijöiden hyväksi.

Lopuksi Hilja Toivio kertoi väitöstutkimukseensa perustuen kansainvälisten vaikutteiden ja kansallisten tarpeiden kohtaamisesta suomalaisessa hevosjalostuksessa 1890-luvulla. Tämä tarkoitti tuolloin eläinjalostuksessa yleistynyttä ajatusta, että jalostus tehdään "rodun" sisällä eikä risteytetä ominaisuuksiin perustuen "roturajojen" yli. Suomessa tämä tarkoitti suomenhevosen määrittelyä ja kantakirjojen luontia.

En ollut eläinjalostusta suuremmin ajatellut ennen kuin näin videon The Bizarre Truth About Purebred Dogs (and Why Mutts Are Better), jonka jälkeen ymmärsin, että eläinrodut ovat yhtä epätodellisia konstruktioita kuin ihmisrodut ja kansat. Minkä jälkeen oli todella kammottavaa kuulla Toivion selostus suomenhevosen kriteereistä, joissa kolme sukupolvea taaksepäin piti olla "puhtaita" esi-isiä ja poikkeustapauksissa 1/8 vierasta oli hyväksyttävissä. Ei voinut kuin ajatella natseja. Illan ohjelmassani oli Maja Hagerman Arbiksessa, mutta rotuhygieniakiintiöni tuli tästä täyteen.

Matkalla muihin aiheisiin ja aikoihin... (Kuva Velikulta 24-25/1909)

perjantai 29. tammikuuta 2016

1800-luvun maailmoissa - torstai

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa kuuntelemaan 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssia, jonka otsikkona tällä kertaa Maailma mielessä, teoksessa, kartalla.

Aamun ensimmäisessä keynotessa (miksei tällä ole keksitty suomenkielistä termiä) Vesa Kurkela puhui kansan suhteesta taidemusiikkiin. Päällimmäiseksi jäi mieleen konserttien selkeä asiakasprofilointi: nimestä selvisi oliko eliitille vai rahvaalle. Mielenkiintoinen oli myös huomio amatöörien ja artistien erottelusta sekä konsertti-ilmoittelussa että arvosteluissa. Amatöörejä ei mainittu nimeltä eikä heidän suoritustaan arvioitu. Ei välttämättä (tietenkään) arvostuksen erona, vaan ehkä paikallisena suhdetoimintana?

Pekka Pesosen keynote käsitteli omaa ja vierasta venäläisessä kulttuurissa. Lähtötiedoillani en saanut siitä kaikkea irti, mutta sanoista kyseenalaistus, riehakas parodia ja pyhien tekstien pilkka tuli mieleen Pussy riot. Niin myös ainakin yhdelle muulle, jonka yleisökysymykseen Pesonen vastasi niin, että ilmeisesti kuitenkin ymmärsin jotain.

Ekassa valitsemassani sessiossa Tarja-Liisa Luukkanen esitteli tuoreen (ja toisen) väitöskirjansa Axel Adolf Laurell ja Oikean teologian myytti tiimoilta 1800-luvun lopun teologista tiedekuntaa ja papiston eliitin aatemaailmaa, jota vallisti beckiläisyys. Tämä fundiskristinusko vastusti uutta tiedettä, realistista kirjallisuutta, naisemansipaatiota yms. Lisäksi he Luukkasen mukaan loivat "oikean teologian myytin" kirjoittamalla suomalaisen kristinuskon historiaa välittämättä lähteistä.

Ampiainen no 1/1910
Heikki Kokko esitteli väitöskirjansa johtopäätöksiä. Hänen puhuessaan sanomalehtien maaseutukirjeiden (suhteellisesta) samanaikaisuudesta ja niiden luomasta yhtenäisemmästä kuvasta Suomesta tuli mieleen TV:n 1900-luvulla tarjoama kuva Suomesta ja nykyisen some:n mahdollisuus saada ääniä joka puolelta näkyviin.

Asko Nivala kertoi testanneensa Schlegelin teksteihin algoritmista tekstinlouhintaa, joka etsii sanoja, jotka esiintyvät usein yhdessä. Tulokset muodostuneista aiheista vastasivat Nivalan tuntemusta aiheesta, joten hän aikoo käyttää metodia laajempaan aineistoon.

Ekan session lopuksi Hannele Ketomäki kertoi Alexandra Ahngerin urasta laulajana ja laulunopettajana. Omissa muistelmissaan hän kuvasi elämäänsä vaikeksi (tms.), mutta minusta vaikutti onnekkaalta päästessään vapaaoppilaaksi Smolnaan ja päästyään Alma Forsténin oppilaaksi. Miten kukin asian näkee.

Kakkossessiossa aiheena oli liikkuvuus Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla. Piia Einosen esitys matkustusasiakirjoista 1800-luvun alkupuolen Viipurissa ei varsinaisesti rikastanut tietouttani passeista ja mainetodistuksista, mutta oli "lohduttavaa" kuulla, että hänestäkin aihe on haastava useiden viranomaistahojen ja vaihtuvien määräyksien lomassa. (Muutamia blogin passijuttuja.)

Merja Uotila puhui artikkelistaan, jonka olin lukenut. Tiina Hemminki tarkasteli väitöskirjansa Vauraus, luotto, luottamus : talonpoikien lainasuhteet Pohjanlahden molemmin puolin 1796-1830 jatkona perukirjoista ilmenevien velkasuhteiden maantieteellistä ulottuvuutta. Mitä pidempi matka, sitä todennäköisemmin velkakirja ja tarkemmin määritellyt ehdot.

Illanvietossa olimme Markku Lepistön taiteelliseen väitökseen kuuluvan konsertin yleisönä. Hän soitti harmonikalla Olli Mikkosen säestäessä pianolla musiikkia, jota olisi voitu kuulla Suomessa 1800-luvulla. Yksi kappaleista oli otteita oopperasta Martha ja muutkin kuin minä huomasi, että siinä oli pitkä pätkä irlantilaista kansanlaulua Last rose of Summer. Wikipedian mukaan muutama muukin säveltäjä lainannut sitä.

torstai 28. tammikuuta 2016

Kuninkaan nimipäivä Helsingissä 1795

Sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin 20.3.1795 julkaistiin Helsingissä 21.2. kirjoitettu raportti kuninkaan nimipäivän (28.1.) kunniaksi pidetystä juhlasta. Sen oli paikallinen vapaamuurariloossi järjestänyt omassa talossaan, joka oli valaistu sadoin vahakynttilöin.

Juhlaan oli kutsuttu daameja kaupungista ja Viaporista, mutta olivatko kaikki miehet vapaamuurareita? Juhla alkoi vapaamuurarien puheella, jonka jälkeen ammuttiin 128 kunnialaukausta. Sitten tarjottiin monen sortin refressimenttejä ja syötiin illallista. Tanssi kesti aamu kolmeen.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Ihan oikeilla historian luennoilla - taas


Jatkoa viime viikkoiseen. Samu Nyström pääsi nyt Ruotsin aikaan ja käsitteli siis sekä yliopistokoulutettuja lääkäreitä että parturi/kirurgi/kylvettäjä/välskäreitä. (Yllänäkyvä Adriaen van Ostaden piirros parturi/kirurgin vastaanotosta vuodelta 1673. Rijksmuseumista.) Kylvettäjän olin kohdannut 1800-luvun sanomalehdissä, mutta en ymmärtänyt, että työnkuvaansa kuului sisäisten vammojen hoito, kuppaus ja parranajo. Mutta Nyström korosti moneen kertaan, että ammattikuntien rajat olivat muuntuvaisia.

Edellisellä luennolla mainittu humoraalioppi oli voimissaan 1700-luvun lopulle, vaikka Suomen Turussakin tehtiin ruumiinavauksia jo vuodesta 1686 alkaen. Aluksi niin, että niihin ostettiin liput, joiden tuloista puolet menivät Akatemian rehtorille. Tästä palkkaedusta ei ollut mainintaa, kun kirjoitin Flachseniuksista...

Tautien leviämisen ymmärtämisen yhteydessä tuli mieleen miasma ja pian todettiin, että sekin on antiikin oppeja. Todella pitkäikäinen  idea, sillä muistaakseni siitä puhuttiin vielä 1800-luvulla Englannissa ja olinkin oikeastaan yhdistänyt sen vain sinne.

Pienenä harjoitustehtävänä luimme pätkiä Elias Lönnrotin kirjasta Suomalaisen talonpojan koti=lääkäri. Itselleni osui juomat, joista Lönnrot neuvoo, että "Luonnollisin ja terweellisin juoma on selwä, puhdas wesi." Nyström kummasteli tätä ääneen olettaen, että Lönnrotin hygieniatietämys olisi riittänyt veden vaarallisuuden ymmärtämiseen. Mutta tajusiko kukaan ennen John Snown kolerajäljitystä vuonna 1854, että juomavesi voi välittää tauteja?

Nyströmin tarjoamat kopsut eivät kiinnostaneet varsinaisia opiskelijoita, joten sain itselleni yhden. Hippokrateksessa 2013 ilmestynyt Katja Tikan artikkeli Johan Gabriel Kyhlistä tulee silmäilyni perusteella tarjoamaan Spolstadin Hohenthalien välskärijälkeläisen kuvaukseen aineksia ja tutkimusvinkkejä. (Samoin kuin muille 1700-luvun alkupuolen välskäreitä miettiville.) Kuvitustakin mies tulee tarvitsemaan, joten muistiin vielä toinen Rijksmuseumin kuva. Tämä Cornelis Dusartin ja vuodelta 1695. Taipuisiko Ruotsin 1740-luvuksi?

Kurssilla Historiallisten aineistojen tiedonhankinta luennoi vierailijana Samu Niskanen keskiajan lähteistä. Odotin Keskiajan avain -kirjan tapaista katsausta, mutta Niskanen keskittyi kolmeen lähdetyyppiin: pergamentti codexiin, joka hänestä määritteli keskiajan, ajan historiankirjoitukseen sekä asiakirjoihin eli kirjeisiin ja hallinnollisiin lähteisiin. Katsaus oli yleiseuroppalainen ja painopiste varhaisessa keskiajassa, joten joukossa oli minulle uutta asiaa, mutta ei mitään, joka olisi antanut eväitä eteenpäin.

Kuvataiteellista


1) Jos joskus saadaan tutkittua kansan kirjallistuminen ja numeroiden omaksuminen, niin joku voisi miettiä myös esteettisen ja kuvallisen kulttuurin kehittymistä. Vai onko jo? Taidehistorian sivustakatsojana tuntuisi, että tästä on lähteet kortilla, joten olin ihastunut huomatessani Mikkelin Wiikko-Sanomissa 25.2.1864 tämän lyhyen kuvauksen Juvalta:
Näytteeksi millä kannalla kuvaaja-taide ja kauneuden tunto on Ju'an pitäjän sydänmaassa, mainitsemme yhtä Paloksen kestikievarin vierasten huoneen seinällä olevasta kuvaausta. Maalaus kuvailee yhtä rakastavaista paria. Neidolla on punaset kengät, keltanen hame, musta kaulavaate ja ruosteenkarvanen tukka. Sulhaspoika on yhtä kummallisesti vaatetettu. Molemmilla on ylen rakastava näkö. He käsitteleevät toisiansa, käveleevät sievästi varpaisillaan ja katseleevat suloisesti taivasta kohden. Maalauksen alle on se mainio maalari kirjoittanut näin: "Sitä ei taita verrata, eikä oikein kerrata, kuinga nuoruuden rakkaus ombi ihana aika maailmassa kahden ystävän välillä."
Onko kukaan edes laskenut talonpoikaisten perukirjojen  tauluja? Kai muuallakin kuin Kokemäen Yli-Forsbyssä?

2) Julkisesta taidehankinnasta oli uutinen sanomalehdessä Inrikes tidningar 5.6.1777.

3) Sitten viime maininnan on Kuopion taidemuseon taidevartteja ilmestynyt verkkoon lisää, m.m.
4) Verkkolehti TAHITI – Taidehistoria tieteenä ei ilmesty kuin 4 kertaa vuodessa, mutta jää silti lukematta. Esimerkiksi nämä olisi voinut lukea viime vuoden numeroista
5) Sinebrychoffin museon viimevuotisen Gösta & Paul -näyttelyn julkaisu on saatavilla verkossa. "Tarinoita on löydetty muun muassa teosten hankintahistoriasta, keräilijän omista teoksiin liittyvistä ajatuksista, ja teosten merkityksestä kokoelmassa. Lähteinä tarinankerronnalle on käytetty kirjeenvaihtoa ja muuta kiinnostavaa, teosten historiaan liittyvää arkistomateriaalia. "

6) Kansallisgallerialla on tutkimustoimintaansa esittelevä englanninkielinen verkkolehti FNG Research. Suomen historiaakin, ainakin Susanna Petterssonin artikkelissa The Art Museum as Author of Art History – The Formation of a National Art Collection in Finland and the Case of Copies.

7) Opinnäytteitä

8) Taitelijan työn kuvituksena kaksi Hugo Simbergin valokuvaa Kansallisgallerian kokoelmista.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Viivan merkitys

Kolmiosainen juttukokoelma Mina tidsfördrif på gäll-stufwan julkaistiin vuosina 1776-77 ja oli vihoviimeisen sivunsa mukaan myynnissä Holmbergin kirjalaatikoissa Tukholmassa ja Turussa. Wikipedian mukaan se toi kirjoittajalleen toivotun taloudellisen menestyksen sijaan oikeudenkäynnin ja sakot. Itselleni se tarjosi monta naurahduksen aihetta. Pidempien juttujen joukossa oli lyhyitäkin vitsejä.


Nimekkeen mukaan kiltatuvassa kerrottaviksi sopivat jutut olivat osittain hyvin tutun oloisia. Moniin oli erityisesti ensimmäisessä vihossa jätetty englantilaisia henkilöitä ja paikkoja ja heräsi epäilys, että Ruotsiinkin sijoitetut tarinat olivat kansainvälistä ainesta. Mikä ei oluttuopin ääressä ole merkityksellistä, mutta tarkoittaa, että mitään esitettyä ei kannata kuvitella tositarinaksi.

Lähimpänä sellaista oli ehkä tarina miehestä, joka omisti tilan Suomessa. Hän lähetti Tukholmasta pehtoorilleen kirjeitse käskyn lähettää 25 vuotaa eli ruotsiksi hudar. Hän kirjoitti sanan "vanhaan tapaan" kahdella u:lla ja tämän kahdella kirjaimella u:n päälle vedetyn viivan sijaan. Vanhoja käsialoja käsitelleen on helppo uskoa, että pehtoori saattoi lukea sanan nyt hundar eli koiria.

Tarinan mukaan pehtoori lähti sitten vaivalla hakemaan naapuripitäjistäkin koiria ja ihmetteli niiden puutetta Tukholmassa. Ja kun puutetta kerran oli, hän arveli, että koirista voisi saada pääkaupungissa hyvän hinnan, joten hän lähetti pyydetyn 25 lisäksi tusinan lisää myytäväksi omaan laskuunsa. Koirien vastaanotto Tukholmassa opetti tilanomistajalle kerralla oikeinkirjoituksen arvon.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Jatkokertomuksien paluu

Aikeeni tutustua 1800-luvun sanomalehdissä ilmestyneisiin jatkokertomuksiin ei ole edennyt kovin suurta vauhtia, joten syytä pysähtyä ja palauttaa mieleen motivaatio/tavoitteet. Joka koostuu kolmesta osasta:

  1. Toive löytää jatkokäyttökelpoista kuvausta kansan elämästä
  2. Mielenkiinto kirjoitushetkeä varhaisemman menneen ajan esityksiin kertomuksissa 
  3. Halu ymmärtää suomalaisen fiktion taso ja laajuus ennen Aleksis Kiveä, jotta jos joku päivä saan aikaiseksi lukea Seitsemän veljestä se asettuu kontekstiinsa eikä ylhäiseen yksinäisyyteensä 
SA-kuva 20147. Sjöblom 20.6.1941
Tavoitteiden saavuttamiseen ei vaadita puhtaaksikirjoitusta, joka tietenkin palvelisi tarinoiden välitystä eteenpäin. Mutta nyt kun Historiallisen sanomalehtikirjaston sivuilla on jokseenkin (?) pysyvät linkit, tarjoan lisäarvoa silläkin, että kerään osat yhdeksi listaksi.


Ennen tämän tavan ensiesitystä listaus niistä puhtaaksikirjoitetuista teksteistä alkuperäisen julkaisun mukaan järjestettynä. Linkkien pitäisi viedä Googlen dokumentteihin, kommentoikaa toki jos näin ei ole. Ja jos joku kirjallisuushistorian osaaja tietää näistä jotain tai voi vinkata ajan sanomalehtikertomuksia koskevaan tutkimukseen, niin vielä parempi.

Palkkojen varastaja

Leskikuningattaren henkirykmentin kommissaari Carl Johan Åström kävi 8. elokuuta 1801 Helsingin  postikonttorista hakemassa Hämeenlinnasta lähetetyt rykmentin kuukauden palkkarahat. Seuraavana yönä hän lähti paikkakunnalta ilman lupaa ja rahat mukanaan.

Miestä ei oltu tavoitettu 17. lokakuuta mennessä, jolloin rykmentin kansliasta annettiin etsintäkuulutus, joka sitten julkaistiin kolmatta kertaa sanomalehdessä Posttidningar 21.11.1801. Åström oli 36-vuotias, vaaleaihoinen, mustatukkainen ja käytti nuuskaa. Otettava kiinni tavattaessa.

Tämä kuullosti niin mielenkiintoiselta, että vaivauduin kirjastoon, jossa oli saatavilla J.E.O. Screenin kirja The Queen Dowager's Life Regiment in Finland 1772-1808 (Studia Historica 81. 2010). Åström oli mukana henkilöhakemistossa ja rikoksestaan oli selostusta sivun verran. Itse tapahtumasta ei selvinnyt enempää kuin ilmoituksesta, mutta selvittely oli jatkunut vuosia. Palkkasummalla oli takaajat, joita yritettiin saada vastuuseen, sillä Åströmiä ei koskaan tavoitettu.

Screenin mukaan Åström oli Koskenkylän ruukinsaarnajan Johan Åströmin 8.9.1767 syntynyt poika. Äitinsä Johanna Kristina Hjelmstierna (s. 1732) oli aatelista sukua, joten poika lienee päätynyt armeijaan hänen sukulaistensa avulla tai innostamana.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Rosvo Lind eli muistiinpanoja kuukaudesta Suomessa (3/4)

Nimetön matkailija löysi ilmeisesti Tampereelta kielitaitoista seuraa, sillä matkakertomukseensa sisältyy kaksi pätkää tarinointia seudulta. Näistä ensimmäinen saa alkunsa joltain Tampereen kalliolta näkyvästä kuilusta/solasta, jota paikalliset kutsuivat antiikin historiaan viitaten nimellä Thermopylae eli suomalaisittain Thermopylai. Verkkohaulla tämä löytyy Pyynikiltä eli ainakin tarinan alku on paikallaan. Mutta muussa sisällössä on lievää epäuskottavuutta.

Pyynikillä "pari kymmentä vuotta aiemmin" (1830-luvulla?) oli kallionkoloissa asunut kuuluisa rosvo Lind. Tämä oli työmiehen poika, joka oli aloittanut rikosuransa varastamalla muutamia hopealusikoita. Paettuaan virkamiehiä metsään hän palellutti molemmat jalkansa niin pahasti, että elämänsä säästääkseen Lind hakkasi ne kirveellä poikki polven alta. Hän sitoi leikkauspinnat räsyillä ja heinällä ja veti sitten tyngät saappaisiinsa. Haavat parantuivat ja mies oppi kulkemaan neljällä raajalla, kuin kissa.

Lind hankki elantonsa uhkailemalla taloja polttamisella. Aikanaan hänet saatiin kiinni ja lähetettiin Turun vankilaan. Hän suostutteli sellitoverinsa luovuttamaan vaatteensa köydeksi, jolla molemmat pääsisivät vapauteen. Mutta päästyään itse katolle Lind jatkoi matkaansa jättäen toverin selliin ilman vaatteitaan.

Paetessaan Lind ei halunnut jättää jälkiä, joten hän hyppäsi veneeseen ja souti vastarannalle. Siellä hän ehti työntää veneen takaisin veteen ennenkuin ymmärsi olevansa saaressa. Hän huusi apua, mutta kukaan ei kuullut. Pari viikkoa hän eli raaoilla sienillä ja karpaloilla, kunnes yhtenä aamuna saarta lähestyi vene, jossa oli kaksi naista. Näiden rantauduttua Lind kaappasi veneen ja jätti naiset samaan pulaan, josta itse oli nyt pelastautunut.

Tämän jälkeen Lind asettautui Thermopylain maastoon. Hänen öisistä ryöstöretkistään syntyi tarina, että hän oli paholainen. Kun Lind sai tietää viranomaisten etsivän häntä hän ryömi Tampereelle ja piiloutui tutun maalarin kotiin.

Viranomaisten etsiessä häntä Tampereelta joku huomasi, että eräs tyttö lukitsi juuri tutkitun vaunuvajan. Tämä tuntui oudolta, sillä tähän aikaan ei ovia yleensä lukittu, joten vaja tutkittiin uudelleen ja Lind löytyi kyyryssä tyhjästä tervatynnyristä oljilla peitettynä. Nyt Lind vietiin Viaporiin, jonka vankina hän oli 15 vuotta.
"Suomenlinna Susisaari", kuvaus Oula Lehtinen - CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons.
Vapauduttuaan hän oli kuusikymppinen ja asettui asumaan Tampereen lähelle Haiharan kylään, jossa nimetön matkailija on hänet nähnyt. Lind oli rakentanut asumuksensa kahden tuvan väliin niin, ettei tarvinnut muuta lämmitystä. Kyläläiset uskoivat hänen hoitoonsa lapsiaan ja jonkinlaista elantoa hän sai kai sorvauksesta, jonka ääressä englantilainen matkailija hänet tapasi. Ehkä oli sorvannut puujalkansakin, joilla käveli kuin muut miehet.

Kenraalikuvernööri Bergin vieraillessa Tampereella Lind kutsuttiin hänen kanssaan keskustelemaan ja sai illallisen palvelijoiden tiloissa. Berg oli kenraalikuvernöörinä 1855-61, mikä ajoittaisi Lindin rikokset 1830-luvulle. Bergin vierailusta (vierailuista?) Tampereelle on varmasti sanomalehtiuutisia, mutta en onnistunut niitä löytämään.

Olin tarina-aineksista niin kiinnostunut, että kävin tarkistamassa SKS:n Kansanrunousarkiston laatikotkin, mutta niissä ei ollut Lindiä. Jos joku on ylläolevaan tai sen osiin aiemmin törmännyt, niin kommentoikaa. Alkuperäinen, maksumuurin takana oleva teksti: