Miten Pietariin päädyttiin? (2/2)

Miami University Library

Eilen lainaamani Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina antaa toisenkin esimerkin päätymisestä Suomesta Pietariin 1800-luvun alussa:

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

Miten Pietariin päädyttiin? (1/2)

Miami University Library

Yllä näkyvä romanttinen kuva Venäjästä ja Pietarista tarjottiin amerikkalaisille kahvipaketin keräilykuvana 1890-luvulla. Vastaavaa kuva-aineisto ei selitä sitä miten ja miksi monet suomalaiset päätyivät Pietariin. Muiden muuttojen tapaan osittaisia vastauksia on löydettävissä muistelmista ja realismia tavoittelevasta kaunokirjallisuudesta. Jälkimmäistä edustaa Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina, jossa kerrotaan 1800-luvun alusta.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

— Niin, niin — puheli äiti — ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

— Ihmisiin, — tokaisi isä. — Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään…

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

— … ja tässäpä sitä sentään… — toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

— Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, — katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, — että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

— Kuka Tiittanen?

— Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

— Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

— Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa — hyväinen aika!…

— Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

— Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä, — virkkoi isä.

— Ettäkö meidänkin Aatua sitten? — lausui äiti arasti ja silitteli Aatun valkoista tukkaa.

— Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

— Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? — puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

— Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

— Vai niin? Vai äitinsä… Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa. Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi. Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika vähän, eikä se terveyskään kovin…

— Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä… E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä… — murahti taas torpan isäntä.

* * * * *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!…

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.

Kun amerikkalainen sankari ohitti Suomen

C. W. Pealen maalaus
Wikimedia

Ulkomaalaiset vierailijat eivät väitöskirjaani varten läpikäymissä 1700-luvun sanomalehdissä usein esiinny, elleivät ole kuningashuoneen lähisukulaisia. Yksi poikkeus oli John Paul Jones, jota Helsingborgista 21.4.1788 lähetetyssä sanomassa kuvattiin amerikkalaiseksi merisankariksi. Wikipedian mukaan mies oli laivaston komentaja, joka oli vapaussodan aikana saanut kansainvälistä mainetta, joten ehkä osalle Inrikes Tidningarin lukijoista nimellään oli merkitystä. Jotkut saattoivat muistaa Stockholmspostenissa Lontoosta välitetyn kuvauksen, jossa Jonesin tammikuinen vierailu pörssissä oli aiheuttanut kaaoksen, kun niin moni halusi hänet nähdä. 

Nyt saivat lehdestä lukea, että Jones oli 20.4.1788 saapunut Helsingborgiin Tanskasta ja oli matkalla Venäjälle, jossa hänen oli tarkoitus ottaa komentoonsa laivasto Mustallamerellä. Ottaen huomioon, että Ruotsin sota Venäjän kanssa oli ilmassa tai vähintäänkin mahdollisuus, tuntuu erikoiselta, että suoran purjehduksen sijaan Jonesin oli tarkoitus jatkaa matkaa maitse Tukholmaan ja sieltä postitietä Turun kautta Venäjälle. Ehkä Suomenlahti oli vielä jäässä tai mahdollisuus oli otettava huomioon?

Tukholmassa Jones oli pari päivää, mutta tekstihaun perusteella tästä kertoi vain 28.4.1788 Dagligt Allehandan ilmoitus, jossa miehen lähdettyä kaupattiin kvarttokokoisia kuparipiirrosmuotokuviaan. Kyseessä on saattanut olla oheinen Lundin yliopiston kirjaston kokoelmiin kuuluva kuva.  

Tukholmaan asti matkasuunnitelma siis toteutui, mutta sitten siihen tuli ruotsalaiset yllättänyt mutka. Tämä paljastui Inrikes Tidningarin lukijoille, kun Grisslehamnista 14.5.1788 kerrottin edellisenä päivänä postinkuljettajilta saatu viesti. Tämän mukaan kahden ja puolen päivän merimatkan jälkeen postitalonpojat olivat saapuneet Jonesin kanssa Tallinnaan, jossa Jones oli järjestänyt heille ruokasäkin, luotsin ja venäläisen passin. Vietettyään kaupungissa kaksi päivää he olivat kenttäkamreeri Eskolinin kanssa purjehtineet Helsinkiin.

Siis mi-tä oli tapahtunut? Tätä kysyivät aikalaisetkin ja Inrikes tidningarissa julkaistiin 5.6.1788 epätavallisen yksityiskohtainen selonteko, jonka oli kirjoittanut (Turussakin vaikuttanut) Ludvig Johan Escholin.

Kun sopivaa tuulta oli odoteltu viikko, päästiin 28.4.1788 matkaan kohti Suomea. Jonesin ja Escolinin lisäksi lähtijöinä kello kolme aamuyöllä oli 14 postiruodun miestä ja kolme renkiä, jotka olivat jakaantuneet kahteen alukseen. Näistä pienemmässä oli mukana kaksi kelkkaa ja puutavaraa jäiden varalta. Näitä kohdattiinkin ja väisteltiin, niin, että päädyttiin Utöhön, josta Escholinin mukaan yhteisymmärryksessä päätettiin jatkaa Liivinmaan rannikolle. Mutta Oscar Nikula kertoo artikkelissaan (*), että talonpojat eivät avomerelle halunneet lähteä ja Jones pakotti heidät pistoolein uhkaamalla. 

Niin tai näin, Tallinnasta Jones jatkoi pian maitse Pietariin ja suomalaiset eivät nähneet häntä ollenkaan. Mutta Helsingissä saatiin kuulla tapahtuneesta ensimmäisenä ja versioita oli varmaan silloinkin yhtä monia kuin kertojia.

(*) Nikula, Oscar: Ludvig Johan Escholin. En gustaviansk äventyrare till sjöss, Historiska och litteraturhistoriska studier 31-32, s. 247-264, Svenska litteratursällskapet i Finland 1956. 

Artikkelissa on lähdeluettelo eikä viitteitä, joten en tiedä mistä pistoolit löytyvät. Ruotsalaisia lehtiä Nikula ei ole käyttänyt ja arvelee tekstissään, ettei Escholin tiennyt Jonesin olleen matkalla venäläisen laivaston komentajaksi. Helsingborgista lähetetty sanoma kuitenkin viittaa siihen, että tämä oli melko yleistä tietoa.

Leipä-Heikki Ruovedeltä

Kyläkirjston kuvalehdessä 11/1914 julkaistussa Ruoveteläisiä kartanoita -sarjan osassa II K. R. H. kertoo Ritoniemestä. Se on, kuten yltä näkyy, osa Ruoveden kirkonkylää, jonka Museovirasto on luokitellut valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Virallisen totuuden mukaan "Ritoniemen kartanon omaperäistä arkkitehtuuria edustavat rakennukset sijaitsevat kirkolle erkanevan tien risteyksessä" mutta ainoa kartanoon liittyvä mainitsemisen arvoinen henkilö on siellä kotiopettajana ollut J. L. Runeberg. Ritoniemen päärakennuksen kakkoskerros ja kivinen lainamakasiini syntyvät passiivissa. Onneksi K. R. H. paikkaa tilannetta, kertomalla, että Ritoniemi myytiin vuonna 1843

Heikki Heikinpoika Marttilalle [s. 1817, k. 1868], Kangasalta. Tästä Heikistä sitten tulikin ehkä huomattavin talon asuja. Hän näyttää olleen lahjakas ja yritteliäs. Hänen aikanaan talo suuresti vaurastui. "Köyhinäkin vuosina" riitti talossa leipää. Jopa hän kykeni teettämaan hätäaputöitäkin. Sellaisena mainitaan n. s. "Kuokasnevan" ojitus, joka on sen jälkeen ollut sillä hyvällään. Muitakin viljelyssuunnitelmia on hänellä ollut, jotka vielä odottavat toimeenpanijaansa. Yleishyödyllisiäkin asioita on hän harrastanut. Niinpä hän lahjoitti seurakunnalle maa-alueen kansakoulua varten jo aikoja ennen kuin sellaista pitäjään saatiin, ja talon arkistossa olevat laadittamansa säännöt osottavat hänen suunnitelleen oman lainajyvästön perustamista alustalaisiaan varten. 

Mutta riidassakin hän oli usein pitäjäläisten kanssa. Etenkin se näkyy johtuneen siitä, että kirkkoväki tallasi hänen kirkon ympärillä olevia viljelyksiään, käytti luvattomia teitä j. n. e. Hän koetti pahaa estää hakemalla uhkasakkoja, mutta kun ei siitäkään ollut apua, kaivatti hän m. m. erääksi jouluyöksi tällaisen mielestään luvattoman tien poikki sylen syvyisen ja saman levyisen ojan, ja kun nyt Väärinkyläläiset pimeänä jouluyönä kilvan ajoivat joulukirkkoon, katosi ensimmäisenä kulkeva musta ori niin että humahti tieltä kuoppaan. Hänen omituisia, välistä humoristisia, päähänpistojaan kuvaavaa on myöskin, että hän, luultavasti jostain kirkkoväen omavaltaisuudesta silloinkin harmistuneena, eräissä piispankäräjissä ehdotti, että seurakunta hyväntahtoisesti siirtäisi kirkkonsa uuteen, hänen kylläkin ilmaiseksi tarjoamaansa paikkaan, kauvemmaksi talosta, sitoutuen hän vielä kustantamaan rakennusaineiden siirron. Pöytäkirjassa mainitaan, että "piispa vaan lempeästi nuhteli Heikki-isäntää tästä jumalattomasta ehdotuksesta" ja niin on kirkko yhäkin Ritoniemen vainioiden keskellä. Kun pitäjässä nousi kysymys lainajyvästön perustamisesta ja aitan sille rakentamisesta, ehdotti Heikki Ritoniemi, että pitäjä ryhtyisi sitä rakennuttamaan kivestä yhteiseksi Ritoniemen talon kanssa. Mutta kun pitäjänmiehet katsoivat sen kivestä tulevan liian kalliiksi, rakennutti hän sen yksin tarpeikseen. 

Aikalaisensa kutsuivat häntä "Leipä-Heikiksi" ja kun ottaa huomioonsa hänen viljelysharrastuksensa, ja että talossa hänen aikanaan alkoi leipä riittää, on nimeä pidettävä pikemmin kunnia- kuin pilkkanimenä. [...] 

Päärakennus on talon vanhin. Se on puutarhan ja puiston, etenkin suurien koivujen ympäröimä. Alkuaan on se ollut yksikerroksinen, ja on siinä sisäänkäynti ollut keskelle rakennusta. Nykyisen muotonsa on rakennus saanut edellä kerrotun Heikki-isännän aikana vuoden 1852 tienoissa, jolloin siihen tehtiin sisäänkäytävät kumpaankin päähän ja toinen kerros. 

Malvina, joka sai keisarinnalta rintaneulan

Kenraalikuvernöörin adjutantti Alexander Weckman ja Concordia Gustava Wilhelmina Lindholm menivät Helsingissä naimisiin 14.7.1831 ja antoivat kolme vuotta myöhemin 18.11.1834 syntyneelle tyttärelleen nimeksi Anna Gustava Malvina. Tämä ei jäänyt ainoaksi lapseksi, vaan taloudessa kasvoivat myös veljet Alexander Arsenii Oscar (s.27.3.1837), Henric Felix Heribert (s. 16.3.1839) ja Carl Vilh: Eugen (s. 17.5.1840).

Malvinan lapsuudesta säilyi elämänsä loppuun asti kasteella käyttämänsä vaaleanpunaisesta silkistä valmistettu myssy, kahteen vihkoon vuonna 1840 liimatut karamellipaperit, posliininen 50 cm pitkä nukke ja nuken nenäliina. Sekä ehkä koleravuoteen 1852 liittyvä puinen suukappale, jolla hengitettiin kamferin läpi. [1]

Malvina sisaruksineen menetti hovineuvokseksi ja ritariksi edenneen isänsä vuonna 1859. Perheen pään perukirjaa [6] tehtiin vasta kesällä 1864, jolloin yksikään veljistä ei ollut Suomessa. Alexander (vänrikki) oli Puolassa, Felix (ex-ylioppilas) Ruotsissa ja Wilhelm (luutnantti) ulkomailla merireissulla. Kuolinpesä oli plussalla m.m. Pohjois-Esplanadilla Gaselli-korttelissa omistetun kiinteistön (nykyosoite Pohjois-Esplanadi 37) ansiosta. Malvinan osuus (ainakin paperilla) oli 1/8 kiinteistöstä, 1/8 irtaimesta (1970,30 mk) ja neljännes jostain virkatulosta. Kun kiinteistö myytiin vuonna 1869, oli ehkä oikeasti jotain jaettavaa [7].

Samana vuonna Malvina Weckman löytyy sanomalehdistä yrittäjänä. Hänellä on kauppa, jossa myydään koneöljyä. Todennäköisesti öljy liittyy ompelukoneisiin, joita hän pari vuotta myöhemmin myy tarvikkeineen [9].

Malvinan elämän ulkoinen tähtihetki liittyy keisariparin vierailuun Helsingissä heinäkuussa 1876. Zacharias Topelius merkitsi aikakirjaansa, että

Det hällregnade, när de kejserliga besökte expositionen. Intrycket lärer dock varit angenämt – många artiklar besågos och köptes – Malvina Weckman anbefalldes att komma till Pburg, för att inlära andra strumpfabrikation, för hvilken kejsarinnan intresserade sig.

Malvina Weckmanilla oli siis ollut yleisessä suomalaisessa teollisuusnäyttelyssä esillä koneneulottuja sukkia. Heinäkuun lopulla saamansa diplomi on päätynyt Helsingin kaupunginmuseon kokoelmiin, jossa siitä on poimittu teksti "Malvina Weckman on näytetyistä tikatuista teoksista saanut näyttelön kolmannen palkinnon kunniadiplomin". Vasta elokuun 11. päivä Helsingfors Dagblad paljasti kaikelle kansalle, että keisarinna oli lahjoittanut Malvina Weckmanille rubiinein koristetun rintaneulan.

Muistokirjoituksensa [2] mukaan Malvina Weckman toimi Punaisen ristin hyväksi Turkin sodan aikana 1877-78. Jossain välissä hän ei asunut vain Pietarissa vaan itsensä keisarinnan järjestämässä asunnossa Talvipalatsissa ja vaikutti (jotenkin) ompelukoneiden tuontiin Venäjälle. Keisarinnalta saaduksi tiedettiin hopeinen kahvikalusto.

Vuoden 1880 osoitekalenterin mukaan Malvina Weckman asui Helsingissä äitinsä kanssa Mikonkatu 13:ssa ja neljä vuotta myöhemmin hänen mainitaan lankakauppiaana. Samoissa osoitekalentereissa hän esiintyy myös Punaisen ristin (venäläisen) naiskomitean varastonhoitajana ja varaston osoitteeksi ilmoitetaan Mikonkatu 13. Ainakin kerran hän on vielä matkustanut Venäjälle, sillä sai keväällä 1882 tukea tutustuakseen/osallistuakseen Moskovassa järjestettyyn näyttelyyn [8].

Malvina Weckman sai pitää (ja arvatenkin myös hoitaa) äitinsä toukokuuhun 1888. Perukirjassa on vain perustietojen sivu. Ei mitään jaettavaa? Kaikki kolme pikkuveljeä olivat edelleen elossa titteleinään nyt luutnantti, insinööri ja kapteeni.

Mikonkatu 13 on tässä Signe Branderin kuvassa markiisien kohdalla.
HKM CC BY 4.0

Vuoden 1889 osoitekalenterin mukaan Malvina Weckmanin kaupan tuotevalikoimassa on sukanneulontakoneita, sukkalankaa, mattoja, pitsejä ja nauhoja. Mainosten perusteella liike pysyy samalla linjalla ainakin 1890-luvun loppuun, jolloin Malvina Weckman edelleen vastasi Punaisen ristin varastosta, joka oli muuttanut Turun kasarmille. Vuonna 1901 hän jätti yhdistykset, liikkeensä ja Helsingin ja muuttaa Lohjalle.[3] Brändinsä oli niin vahva, että liike toimi muotiateljeena nimellään vielä vuonna 1929.

Lohjallakaan Weckman ei malttanut pysyä erossa tekniikasta vaan välitti sähköhomöpatiahoitoa [4].

"Neiti Malvina Veckman, joka oli mukana [eläinsuojelu]yhdistystä perustettaessa, oli tarmokas, humanistista työtä harrastava henkilö. Ollen Punaisen ristin monivuotinen jäsen, eli hänessä lämmin myötätunto kaikkea kärsimystä kohtaan, myötätunto, joka ulottui eläimiinkin. Taudin murtamana vietti neiti Veckman viimeiset vuotensa Lohjalla, jossa hän koetti parhaansa mukaan herättää eläinystävällisyyttä ympäristössään."[5] Malvina Weckman kuoli 81-vuotiaana Lohjalla vuonna 1916.

Lähteitä:
[1] Museovirasto. Muinaiskaluluettelo 6955 "Föräring af fröken Malvina Weckman till Finska Fornminnesföreningen sommaren 1915. " & 6802 "Föräring till Finska Fornminnesföreningen af fröken Malvina Weckman i Lojo genom hr K. B. Boijer"
[2] Dagens Press 17.05.1916
[3] Finlands djurskydd : tidskrift för djurskyddsföreningarna i Finland no 11/1901; Registeringstidning för varumärken 13.11.1901 no 185
[4] Tietäjä 3/1909
[5] Eläinsuojelus : Suomen eläinsuojelusyhdistysten aikakauskirja no 8/1916
[6] HKA 4484
[7] HKA kiinteistökortisto
[8] Helsingfors 6.4.1882
[9] HD 12.10.1869; Hbl 19.5.1872

Uudenkaarlepyyn koulupojat vuoden 1852 paikkeilla

Anni Swan kertoi Etelä-Saimaassa 10.10.1925 isänsä Carl Gustaf Swanin kouluvuosista tämän muistiinpanoihin nojautuen:

Kaksitoistavuotiaana lähetettiin Gustaf ja hänen vanhempi veljensä Edvard triviaalikouluun Vaasaan, jossa he ennättivät olla vain vuoden (1851—52), sillä jo seuraavana vuonna paloi Vaasa, jolloin koulu siirrettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Koulumatka suoritettiin omalla hevosella, ajopelinä oli häkki työkärryjen päällä, istuinlauta poikittain. Matka Maalahdesta Uuteenkaarlepyyhyn kesti kaksi kokonaista päivää (noin 11 peninkulmaa). Yötä oltiin jossakin talonpoikaistalossa, kievarissa tahi tutussa pappilassa. Samalla tavoin matkustettiin jouluksi kotiin ja sieltä takaisin koulukaupunkiin, sillä erotuksella vain, että silloin ajeltiin kuomireessä. 

Poikia oli seurannut Vaasaan pappilan vanha, uskollinen, kyttyräselkäinen »Lilla Maja», ja hän piti holhokkinsa kovassa kurissa. Asuntona oli kamari ja keittiö, ruokavaroja lähetettiin pappilasta. Tuon tuostakin ajoi pihalle tervetullut kuorma, joka sisälsi näkkileipää, perunoita, palvattua lihaa y.m. Uudessakaarlepyyssä pojat asuivat isänäitinsä apteekkarin leski Sanna Swanin luona. Ylipäänsä asuivat koululaiset siihen aikaan n. k. »bolaagissa» jonkun lesken tai vanhan »mamselin» luona, joka tavallisesti piti äidillistä huolta valvateistaan.

Elämä koululaisten kesken oli ylipäänsä sangen hauskaa. Syksyisin juostiin usein joukoissa mäkiä ylös, alas tai samoiltiin kaupungin ympäristössä, ja heti kun vedet jäätyivät, käytettiin jokaista vapaahetkeä luistelemiseen. Sitäpaitsi oli rosvosilla oleminen varsinkin alkusyksystä erittäin mieluinen huvittelu. Silloin ei säästetty maalaisten aitoja eikä latojakaan. Kerran suljettiin Gustaf Swan ja muut »rosvot» latoon, jossa he parhaillaan olivat täydessä leikin touhussa. Mutta pojat eivät jääneetkään kiltisti ansaan rangaistustaan odottamaan, vaan alkoivat yhdistetyin voimin purkaa ladon kattoa ja saivat siihen suuren reiän, josta sitten koko joukko pääsi ulos. Katolta alas hyppääminen oli sitten vain leikinasia, siihen oltiin erittäin tottuneita. 

Viimein kyllästyivät maalaiset koulupoikain vallattomuuksiin ja kävivät valittamassa rehtorille. Ja rehtori huomautti pojille, että he mielellään saivat olla rosvosilla niityillä ja metsässä, mutta maalaisten latoja ja riihiä ei saanut rikkirepiä. 

Hyvin suosittu huvitus oli pallon lyönti, jota harrastettiin varsinkin keväällä jollakin niityllä kaupungin ulkopuolella. Usein olivat rehtori kuten muutkin opettajat mukana, tosin vain katsojina. »Kuningaspallo» oli suosituin varttuneempien kesken, pikkupojat pelasivat »tre slag och löp» (kolme lyöntiä ja juoksu) nimistä peliä. Joka luokalla oli joku tunnettu ja etevä pallonlyöjä. Parhaat löivät niin, että pallo lensi miltei kirkon tornin tasalle. Mies se, joka sitten osasi ottaa koppia! Vapunpäivä oli varsinainen pallonlyöntipäivä. Silloin marssittiin pitkän matkan päähän ja oltiin koko päivä kentällä. Ja makeilta maistuivat silloin herkulliset leivokset, tippaleivät ja sima.

Suosittua herkkua senaikuisten koulupoikien kesken olivat nekut. Niitä syötiin uskomattoman paljon ja monet pojat harjoittivat nekkujen keittoa oikein ammattinaan. Raaka-aineita ei tarvitse muuta kuin siirappia ja potaskaa. Jotkut ansaitsivat nekkujen myömisellä itselleen vaatteetkin. 

 

Postimerkkien keräilyä, joka nykyään on niin muodissa, ei siihen aikaan harjoitettu, sillä postimerkkejä ei ollut olemassakaan. Mentiin postikonttoriin ja maksettiin kirjeestä 10 kopekkaa tai ostettiin siellä leimattuja kirjekuoria. Sitävastoin koottiin linnunmunia ja sinettejä.

 

Suurena kiusana opettajistolle ja lasten vanhemmille olivat alinomaiset tappelut kisällien kanssa. Näiden ja koululaisten välillä oli perinnäinen sotatila. Kisällit sanoivat koulua rottatalliksi ja koululaisia rotiksi. Usein olivat taistelut oikein kiihkeitä. 

Aamulla klo 6 soi koulun kello, niin että kuului yli koko kaupungin, kaukaisimpaankin kolkkaan. Soittaminen oli vanhan vahtimestarin tehtävä ja sen tarkoituksena oli herättää pojat unesta. Koulutunnit alkoivat kello 7. Luokassa istuttiin selkä pulpettia vasten, jonka edessä oli istuinpenkki. Ainoastaan sanelun mukaan kirjoitettaessa istuttiin päinvastoin. Kaikki luokat olivat yhdessä suuressa kirkontapaisessa salissa. Jokainen oppilas saattoi nähdä ja kuulla kaikki mitä koulussa tapahtui. Ja kaikki opettajat huusivat kykynsä mukaan ja tästä surina kävi vielä pahemmaksi. 

Kukin luokka oli jaettu yli- ja aliosastoon. Neljännen luokan yliosaston oppilaat olivat »rehtorilaisia» ja aliosaston oppilaat »konrehtorilaisia». Lukuvuoden alussa oli rehtorilaisten tapana kastaa uudet konrehtorilaiset, jotka keväällä oli siirretty kolmannelta luokalta neljännelle aliosastolle. Se tapahtui seuraavasti: kastettava vietiin vastusteluista huolimatta vesisangon ääreen. Kousalla kaadettiin hänen ylitseen vettä ja sitten lyötiin kousalla pari kertaa kastetun päähän ja annettiin hänelle nimi. Senjälkeen hän sai ryömiä pulpettien alitse, kunnes pääsi omalle paikalleen rehtorilaisten koko ajan häntä potkiessa. Tämä tapa oli vanha jäännös pennalismin ajoilta. 

Järjestystä koulussa ylläpiti ennen opettajan tuloa n.k. ostiarius. Tämä tärkeä virka oli rehtorilaisten etuoikeus ja velvollisuus. Hänellä oli koulun avain eikä kenkään ilman häntä päässyt sisään kouluun. Ostiarit pitivät kovaa komentoa ja heitä toteltiin ehdottomasti. Muistiinpanojen kirjoittaja Kertoo tästä: »Muistan, kun itsekin olin ostiarius, olin varsin nuori ja pieni, niin että oli ensiluokkalaisia minua pitempiä ja väkevämpiä. Mutta kyllä minä joskus jotakin semmoista tukistin, kun he eivät istuneet hiljaa, eivätkä he milloinkaan uskaltaneet kapinoida. Laki se oli eikä mies, joka ylläpiti respektiä». 

Paitsi »ostiariusta», jonka valvonnan alaisena oli koko koulun järjestys, oli joka luokalla omat järjestäjänsä, kaksi sensoria. He määräsivät luokan läksyt y.m. Ja heidän erityinen velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että opettajan pöydällä aina oli kelvollinen patukka. Patukan tekeminen oli vahtimestarin velvollisuus, ja siihen vaadittiin suurta taitoa - se oli näet koulun tärkein opetusväline. Sen paksumpi pää jakautui kahteen palmikkoon ja kummassakin oli rengas. Ja kun tämä kova pää sattui käteen, niin ei sillä kädellä pariin tuntiin käynyt kirjoittaminen. Ei ollut koulussa sitä päivää ettei kuultu patukan iskuja ja niitten säestykseksi itkua ja uikutusta. 

Siihen aikaan vaadittiin oppilailta paljon enemmän työtä ja omaa toimintaa kuin nykyään. Läksyjä ei koskaan valmistettu edeltäkäsin. Ei edes matematiikassa opastettu oppilasta, annettiin vain Nervanderin aritmetiikasta läksy, se oli luettava ja sen mukaan laskettava. Muissa aineissa kuulusteltiin läksy orjallisesti. Kielissä vaadittiin pääasiallisesti tarkkaa lauseiden analysoimista. Ja voi sitä, joka erehtyi! Silloin tuli patukka heti esille. 

[...] Triviaali, eli alkeiskoulusta, joka oli neliluokkainen, tulivat pojat kymnaasiin, jossa oppiaika oli kolmivuotinen. Kymnasistit olivat hienoja herroja, kaupungin tanssiaisissa he esittivät mielestään suurtakin osaa. Heillä oli tummansininen kultanapeilla koristettu univormu, ulkona käytettiin erikoista viittaa (kapprock). Kymnaasista pojat sitten lähtivät yliopistoon valmistuakseen kukin omalle alalleen.

David Rautiaisen lukeminen

Lapinlahden Naarvanlahdessa syntyi itselliselle Berndt Rautiainen ja vaimolleen Anna Lisa Pylkköselle poika David Juho 12.10.1853. Rautiaisten sukuselvityksen (pdf) mukaan "Berndt osallistuu Krimin sotaan (1853 – 1856) Kuopio pataljoonan ensimmäisessä komppaniassa ja haavoittuu sodassa vaikeasti. Sotapalveluksensa vuoksi hän saa sotilastorpan Lapinlahden Onkivedeltä. Berndt Rautiainen kuoli 1859 Naarvanlahdessa noin 30 vuoden ikäisenä ja perhe jatkoi elämäänsä äärimäisessä köyhyydessä."

Tämä stemmaa David Juhon herätykselliseen elämäkertaan, joka julkaistiin Kristillisessä kuukauslehdessä 6/1887, ja alkaa

Olen syntynyt Lapinlahdella v. 1853. Isästäni jäin orvoksi 6 vuoden ijällä ja äidistäni jäin 9 vuoden vanhaksi, jonkatähden jo nuorena jouduin maailmaan kulkiaksi. Olin opetettu äidiltäni hyväksi lukiaksi, jolla vietin monta ikävää hetkeäni. Olin ahkera kaikenlaisten roskakirjain lukia, niinkuin historiain ja satukirjain, joista syttyi haluni inhimillisen tiedon perään valvomaan, enkä tuntenut halua ensinkään hengellisten kirjain lukemiseen. Jos Raamattua lujin, niin sen pidin aivan kuin satukirjan jonkatähden tiedän, että olin aivan surutoin kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, jolloin kävin rippikoulun Helsingin kaartissa, ollessani musiikioppilaana. 

Kursivointi minun.

Sanomia Siionista 2B/1893 julkaisi Rautiaisen Salon kauppalassa päiväämän tekstin. Tätä ennen hän oli asunut ainakin Tampereella, jossa syntyi poikansa Kalle maaliskuussa 1889.

Kuva: "The ravelings" (1916)