Tiedonjanoinen Fiina

Naisten äänessä 15/1914 esiteltiin huomiota ansaitsevana kansannaisena Kauhavan alakylässä Yli-Pernaan tilalla vuonna 1848 syntyneen Fiinan, joka kirkonkirjoissa oli Justiina. Lapsuudenkoti oli myytävä nälkävuosien aikaan. Lapsuudestaan asti Fiinan tuntenut jutun kirjoittaja A. W. ei selitä elämänvaiheita yksityiskohtaisesti vaan antaa seuraavan kuvauksen.

Fiina on varsinkin merkillinen siitä, että hän aina on ollut tiedonjanoinen, aina haalinut itselleen jos jostain viimeksi ilmestyneen kirjallisuuden luettavaksi. Puhu Fiinan kanssa romaaneista, novelleista tai näytelmäkappaleista, kaikki hän ne on lukenut, siirry historian alalle, huomaat saman, ja otappa eri uskonlahkojen suunnat ja eroavaisuudet — kaikkia hän on seurannut, yksinpä teosoofista kirjallisuutta. Fiina innostui keskusteluun kanssani ja teki lopuksi uskonnosta seuraavan johtopäätöksen. »Vanhempani olivat heränneitä (körttiläisiä), etupäässä äiti joka tutki aina sanaa, isä ei niin varsin — mutta eipä tuota taida tarvitakaan niin suuria eväitä, sillä kun parhaansa mukaan elää, niin ehkäpä se loppusuorituskin oikeaan selvenee.»

Näin selvä ja kirkas ja mutkaton on Fiinan käsitys elämästä ja kuolemasta, ja kuitenkin supistui hänen koulunkäyntinsä vaan rippikouluun.

Fiina omaa eteläpohjalaisen murteen kaikkine vivahduksineen, josta olkoon tässä vähä näytteitä.

— Kuinka Fiina jaksaa terveyden, elämisen ja muun suhteen? Jaksatteko vielä työtä tehdä? kysyin. 

— Onhan se elämä sellaista rohnaamista, vaan elää kituuttaa sitä huonollakin kuikaa, vaikkei sitä ansiota niin rommaamalla saakkaan, kun tuo päärustinki vaan terveheenä pysyy ja jaloillakin pääsöö klepuamahan. Vaikka onhan sitä vaivansa, reumatismikin vielä kimppuun pakkaa. 

— No tilaatteko sanomalehtiä?

— En ole tilannut nyt kun Pellonpoikakin meni kesälomallen, (lakkasi ilmestymästä) olen aina vain käynyt ihmisissä lukemassa. 

— No asutteko yksin? 

— Yksin asun, sopivaa toveria on vaikea saada, ja ennemmin minä, kun pidän niin eläämistä, sanon possulleni: voi sinisilmäni, ja vasikalleni, voi punaposkeni, kuin kollon koturin kanssa jaarittelen, sillä heikoos värkiis on niin vähä pykäämisen varaa ja mieluummin lueskelen sanomalehtiä ja kirjallisuutta mitä käsiini saan lukemisen arvoista.

Sitte vielä keskustelimme kaikista nykyaikaisista tapahtumista ja ilmiöistä, eduskunnasta, sosialisteista, politiikasta ja puolueista yleensä. Naisen arvosta on Fiinalla myöskin oma mielipiteensä ja sanoo, että pitää olla naisellakin tieto, taito ja ymmärrys oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä siitä ajasta ja ympäristöstä, jossa hän elää ja on, ettei kulje kuin karjalauma, joka aina on johdettava.

Olen Fiinan hamasta lapsuudestani tuntenut ja aina ihaillut häntä reiluna, vilpittömänä ystävänä, varsinkin verratessani häntä niin moneen muuhun, joka kylläkin mielestänsä on viisas ja suuri, mutta kuitenkin on niin köyhä siihen nähden, että on niin paljon saanut.

Fiina on ankarasti taistellut ja taistelee vieläkin kovaa taistelua toimeentulonsa puolesta, ja kuitenkin hän jaksaa seurata maailman menoa ja harrastaa enemmän kuin moni muu, sillä monenkin harrastukset tarkoittavat vain hänen omaa kunniaansa etupäässä.

Fiina on ollut taitava kutoja, sitäpaitsi on hän nuorempana ollut meijerialalla, tekipä kerran ulkomaanmatkankin, piipahti Amerikkaan, josta matkasta voisi vaikka kirjoittaa hauskan matkakertomuksen.

Öhmanin huvila Turussa

Raittiutta ja elävää kristillisyyttä kannattava Aamunairut julkaisi numerossaan 2/1895 Frans Edvard Silvanderin muistelmaa, joka alkoi näin

Olen syntynyt 29 p. jouluk. 1859 Turun kaupungin kyljessä, Nummen mäellä, jossa isäni työskenteli suutarina. Siellä kasvaneena karkeampaa ruumiillista työtä tekevän kansan keskuudessa sain jo lapsesta alkaen nähdä viinan raaistuttavaa vaikutusta työkansaan. 

Ja kun aivan naapurissa oli n. s. Öhmanin huvila, joka siihen aikaan oli Turun yleisemmin käytettyjä ja hienoimpia ravintoloita, jossa "sivistyneitten", (herrain) iltakaudet ja myöhään yöhön näin istuvan juomapöytäin ääressä, sieltä yön niskassa juopuneina palataksensa, ymmärsin, että onhan sitä väkijuomalla sivistyneeseenkin sama vaikutus, kuin työkansaan.

Mutta tuo kaikki oli jotakin niin jokapäiväistä, että opin pitämään ei vain väkijuomat vaan juopumuksenkin asiaan kuuluvana ja merkkinä miehen ikään pääsemisestä. Tuota ajatusta kyllä usein häiritsi ei vain isän juomattomuus, mutta myös hänen ja äidinkin vakavat opetukset juoppouden vahingollisuudesta, mutta päihdyttävät juomat eivät sen kautta silmissäni vaarallisiksi tulleet. 

Juha Vuorelan blogitekstistä selviää, että tätä ravintolaa pyöritti vuonna 1838 leskeksi jäänyt Anna Maria Öhman (o.s. Vesterlund, aik. Molander), jolla oli elätettävänään 7-vuotias poika (perukirjakortisto). Anna Maria kuoli vuonna 1879.

Osoitekalentereissa ja ja sanomalehdissä esiintyy vielä vuosikymmenen "ent. Öhmanin huvila". Vuorelan blogitekstiä kommentoineen mukaan sittemmin tunnettu "paremmin nimellä Parkin majatalo. Se sijaitsi Kirkkotien ja radan välissä osoiteessa Kirkkotie 6 tai 8 (ent. Kirkkokortteli 197 1/2). Parkin rakennukset purettiin 1980-luvulla nykyisen Helsingintien rakentamisen vuoksi."

Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1905 puolestaan selostettiin, että

Halisten koskelle mennessä lähdetään kaupungista sen itälaidassa olevasta Hämeentullista, ensin kaupunkiin kuuluvaa viertotietä, jonka kohdalla oikealle kädelle jääpi entiselle »tivolimäelle» rakennettu läänin sairaala kauniine puistoineen, sekä sitten, Turun — Karjan rautatieradan yli tultua, n. s. »Öhmanin parkin» kulmassa vasemmalle eli pohjoiseen poikkeavaa Kaarinan kirkkotietä myöten. Mainittu »parkki» eli puisto, joka jää vasemmalle kädelle, on nykyään kokonaan rappeutunut, mutta muutama vuosikymmen sitten oli se vielä hyvästi hoidettu ja tuuheiden pensasaitausten ympäröimä. Täällä oli myöskin ulkoravintola keilaratoineen ynnä muine huvituksineen ja kesäilloin kaijuttelivat soittokunnat puistossa säveleitään vieraiden virkistykseksi. Nimensä on puisto saanut, samoin kuin Kaisaniemi Helsingissä Katarina VVahllundista, erään ravintoloitsijansa, leskirouva Öhmanin mukaan, joka täällä ravintolaa piti noin 1850-luvun vaiheilla. Kerrotaan, että sen jälestä kun rannikkohöyrylaivat Turussa alkoivat tehdä säännöllisiä matkavuoroja ja pääsy saaristoon tuli tämän kautta mukavammaksi, saivat Pikkupukin ja Ruissalon saarille perustetut ulkoravintolat suurimman osan kesäliikkeestä, joten m. m. Öhmanin puisto menetti merkityksensä ja ravintola sieltä vihdoin lakkautettiin.

Hieromisen oppinut Maria

Liukko-sukujen selvittäjien mukaan Keuruulla Liukon kylässä "Isojako suoritettiin v. 1806 jolloin muodostui Ylinen (Iso)Liukko ja Alanen Liukko. Alanen Liukon jako suoritettiin 1818 jolloin muodostui Häkki-Liukko ja Wähä-Liukko". Tilaa viljelivät 1800-luvun puolivälissä Akseli Simonpoika (s. 1802) ja Stina Lisa Matintytär (s. 1813), joille 25.3.1851 syntynyt tytär sai nimekseen Maria (RK 1856-62 s.96). Hän meni kesällä 1870 naimisiin leskeksi jääneen Rajan torpparin kanssa (RK 1870-79 s. 117) ja tuli näin tunnetuksi nimellä Maria Raja.

Syntymäaika ja avioitumisikä eivät täysin stemmaa lehdessä Suomen nainen 1/1914 kerrottuun, mutta erot ovat ymmärrettäviä.

Hän syntyi Keuruun Häkki-Liukon talossa Vesikeuruun rannalla v. 1850, ja oli yhdestätoista sisaruksesta nuorimpia. Äiti kuului herännäisiin, joka hengellinen liike silloin innosti kansaa kirkkoherra Durchmanin ollessa seurakunnan hoitajana. Isä oli ahkera ja reipas maanviljelijä. Äiti Tiina Liisa oli ruumiiltaan rotevakasvuinen, mutta sittemmin heikko, kun voimat olivat rasittuneet suuren perheen ja talon hoidossa. Kovien nälkävuosien aikana murtui hänen terveytensä kokonaan, ja pian vaipui hän hautaan. Isä eli pari vuotta myöhemmin.

Maria joutui kohta sen jälkeen 17 vuoden vanhana naimisiin torpanisäntä Samuli Rajan kanssa. Maria oli ollut heikko ja kivulloinen syntymästään saakka. Kun voimat yhä heikkenivät, turvautui hän paikkakunnalla toimivien hierontaeukkojen apuun, vaan moni hieroi häntä väärin, josta hänen tilansa yhä paheni, mutta toisten hieronnasta hän taas toipui ja virkistyi. Näin ollen alkoi hän tutkia eri menettelytapoja ja koki itsekin itseään hieroa, minkä voi.

Keuruulla tapasi siihen aikaan käydä muuan hierojaeukko, Pohjanmaalta; häntä sanottiin »Töysän emännäksi», mutta hänen oikea nimensä oli Lovisa Mäenpää. Hänen käsittelynsä oli muita parempi, jotta ihmiset kaukaakin etsivät hänen apuaan ja Maria Rajakin sai jonkun kerran hänellä itseään hierottaa, josta hän kohta tunsi paremmin voivansa. Tarkasti pani hän mieleensä Töysän Lovisan menettelytavan ja koetteli taas itseään hieroa samaan tapaan. Hänen voimansa vahvistuivat vähitellen, vaikka niitä paljon kysyttiinkin pienessä torpassa, jossa oli kuusi lasta hoidettavana ja elätettävänä.

Mutta lasten vielä kasvavia ollessa kuoli Marian mies ja torppa ja lapset jäivät kokonaan hänen huostaansa. Monta surun ja huolen hetkeä oli silloin emäntä raukalla siitä miten hän heikoilla voimillaan saisi suuren perheensä eteenpäin viedyksi. Moni neuvoi häntä ottamaan toisen miehen, joka torppaa hoitaisi, vaan siihen ei Maria emännän sydän ollut ensinkään taipuvainen. Hän kääntyi Jumalan puoleen huolineen, jotta Herra osottaisi hänelle työalan, jolla voisi ansaita. Sairaiden parantaminen johtui silloin ehdottomasti hänen mieleensä; aluksi hieroi hän joitakuita tuttavia ja he olivat siihen hyvin tyytyväisiä ja kehottivat häntä ottamaan tämän ammatin elinkeinokseen.

Yhä useammin ihmiset paikkakunnalla vaativat häntä itseään hoitelemaan ja tunsivat saavansa siitä apua.

Keuruun kirkolle kokoontui joka kesä paljon kesävieraita kaupungeista ja Maria Raja oli heillä hierojana. Silloin tuli sinne myöskin tunnettu luonnonparantaja Lybeck ja kun hän kuuli Marian taitavuudesta tahtoi hänkin koetella hänen parannuskykyään. Hän mielistyi kohta Marian menettely tapaan ja tarjosi tälle työtä Helsingin Kammiossa. Silloin oli Mariaa myöskin pyydetty Ouluun, jonka johdosta muuan läsnäolija sanoi: »Ei se Maria nyt tiedä, kenenkä kelkkaan hän istuisi». — »No, tottahan hän lääkärin kelkkaan istuu», arveli tohtori Lybeck. Ja niin läksi hän sitten koko seuraavaksi talveksi Kammioon. Ensimäinen potilas, jota hän siellä joutui hieromaan, oli eräs toivottomassa tilassa oleva virkamies, jonka vatsan vesi oli pahasti pöhöttänyt. Tohtori Lybeck oli neuvoton ja kysyi Marian mielipidettä asiassa. Maria alkoi herkkätuntoisilla hyppysillään käsitellä sairasta ja sanoi: »Tätä pitää hieroa, jotta saataisiin poistetuksi vesi», ja niin hierottiin miestä joka päivä, kunnes hän toipui ja parani ja elää vieläkin.

Samaan aikaan tuotiin Kammioon myöskin runoilija Paavo Cajander-vainaja. Hän oli hermostuneisuudesta, unettomuudesta ja ruansulatushäiriöistä aivan mielenvikaisuuden partaalla. Maria rupesi häntäkin hierelemään ja hoitelemaan. Ja kuinka olikaan, niin pian rauhoitti se sairaan hermostoa, niin että hän alkoi saada unta ja ruokahalua sekä toipui kokonaan.

Kaksi talvea vietti Maria Kammiossa ja saattoi avun monelle. Tohtori Lybeck luotti häneen niin, että kyseli hänen neuvoaan monessa tapauksessa, jossa itse oli neuvoton. »Emännän sormien nenissä on enemmän tietoa kuin minun lukeneissa aivoissani», lausui hän kerrankin. Sitten muutti tohtori Lybeck Ruovedelle ja ensi vuosina oli Maria Raja usein sielläkin hänen apunaan, samoinkuin Keuruun kirkolla tohtori Heikinheimon luona.

Mutta kesävieraiden paljouden takia tuntui muutamista heikoista olo kirkollakin rauhattomalta. Heidän joukossaan oli Paavo Cajander, joka ehdotti, että hän saisi tulla emännän kotiin kesäksi asumaan. Ja moni muukin halusi tulla kesäänsä viettämään peninkulman päässä Keuruun kirkolta sijaitsevaan salomaan seutuun, kauniin Ruojärven rannalle. Mutta kun Rajan torpassa ei ollut huoneita kaikille, vuokrasi emäntä lähellä olevasta Leppämäen talosta koko tyhjänä olevan rakennuksen potilaitaan varten. Emännän lapset olivat nyt vuosien kuluessa kehittyneet täysi-ikäisiksi ja vanhin poika oli ottanut torpan haltuunsa. Tytär, joka oli keittokurssin käynyt, rupesi vieraille ruokaa valmistamaan ja niin syntyi kesävieraiden täyshoitola Leppälän talossa. Aamusta varhain iltamyöhään emäntä Leppälässä paransi kesävieraitaan. Ja hyvin he kaikki viihtyivät. Moni hermostunut ja elämäntaisteluissa uupunut sai täällä uusia voimia ja uutta elämänhalua. Kaikkein enin mieltyi Paavo Cajander-vainaja tähän hiljaiseen metsäjärviseen salomaahan ja emännän hoidantaan. Kymmenenä kesänä perättäin saapui hän Rajan torppaan, jonka pienessä tupakamarissa hän viihtyi kuin kotonaan.

Paljon sekä paikkakuntalaisia että kaukaisiakin etsii yhä Maria Rajan apua; talven aikana kutsutaan häntä Helsinkiin y. m. kaupunkeihin, mutta vaikea on hänen jättää kotiaan, johon hän sydämellisesti on kiintynyt. Vieläkin on Maria heikko ja vähäverinen ja silmässä on kaihi, mutta velvollisuudentunto ja halu lieventää lähimäisen tuskia pakottaa häntä ylivoimaiseenkin toimintaan. Jumalaa kiittäen kaikesta menestyksestään elää hän nyt lasten ja lastenlasten piirissä vanhassa kodissaan, missä kaikki on yksinkertaista ja siistiä. Moni uupunut, mutta jälleen virkistynyt siunaa hänen toimintaansa.

(Tohtori Lybeckistä ja Kammion perustaneesta Sofia-äidistään on ollut jo aiemmin puhetta.)

Lasten leikeistä 1600-luvulla

Pieter de Mare/Christina Chalon:
Spelende kinderen
Rijksmuseum

Annika Sandénin kirjan Fröjdelekar. Glädje, lust och nöjen under svensk stormaktstid. ensimmäinen luku käsitteli lasten leikkejä. Lähteitä oli löytynyt vain kourallinen, mutta niissä on jotain jaettavaa.

Ensinnäkin Sandén kertoi lasten työstä tietoja, jotka olivat enimmäkseen Jan Mispelaeren artikkelista ”När det så stor varder att det något kan göra” Om barns och ungdomars arbete i det tidigmoderna Sverige (Historisk Tidskrift 2013:1). Täytyy joku päivä lukea tuo kunnolla. Työtehtäviä lapset saivat kuusivuotiaina, alle kahdeksanvuotiaat leikkivät vielä enemmän kuin tekivät töitä ja 11-vuotiaan leikkimiseenkin suhtauduttiin ymmärryksellä. Lasten työtehtävät olivat pääosin samanlaisia, mutta pojat eivät lypsäneet ja heille jäi kaikki puun käsittely sekä puiminen. Tuomiokirjoihin päätyneiden leikkien ryhmät olivat kuitenkin varsin sukupuolittuneita.

Kirkossa tapahtuneen häiriköinnin osalta Sandén kiinnittääkin sukupuoleen huomioita todeten, että tytöt eivät ole tehneet juuri mitään lähteisiin jäänyttä. Pojat sen sijaan repivät myssyä toistensa päästä, heittivät lehteriltä taskussa tuotua multaa, omenankaran tai "vettä" ja juoksivat ulos ennen jumalanpalveluksen loppua. Ulkona he jumalanpalveluksen aikana ratsastivat kirkossakävijöiden hevosilla, kiipeilivät puihin, leikkivät lumisotaa ja pelasivat palloilla, jotka rikkoivat kirkon ikkunoita. Vaikka näistä olisi kuinka vähän esimerkkejä, voin vaikeuksitta uskoa vastaavaa tapahtuneen joka ainoassa Ruotsin seurakunnassa, vuosisadasta toiseen.

Christina Chalon: Bikkelende kinderen. Rijksmuseum

Pallopeleistä löysin taannoin kuvauksen 1830-luvulta enkä ollut yllättynyt siitä, että niitä oli 1600-luvulla ja että tiedot olivat vähäisiä. Pallopeleistä kirkkomaalla annettiin erityinen kielto 1600-luvun alkupuolella, joten saattaa olla, että niitä harrastettiin muutenkin kuin jumalanpalveluksen aikana ja ehkä isompienkin miesten kesken. Muista leluista Sandén oli löytänyt jäljen vain oikeusjutusta, jonka alkusyy oli kahden lapsen kiistely nukesta.

Kielellä leikkimisestä jää lähteisiin vielä vähemmän jälkiä, ellei joku katso tulleensa loukatuksi. Mitään siansaksan tapaista en huomannut Sandénin mainitsevan. Siitähän on maininta jo 1600-luvulta. Tosin se voidaan laskea aikuisten kulttuuriin, kuten Sandén tekee laululeikeille (s. 117-119). (Sivumennen sanottuna Sandénin kirjan suurin yllätysoppi oli se, että ennen 1800-lukua ei ollut erillisiä konfimaatiojumalanpalveluksia.)

Pieter de Mare/Christina Chalon: Kinderen spelend met een rolkar. Rijksmuseum

Varmasti kaikille lapsuudesta tuttu leikkimuoto on aikuisten elämän esittäminen. Näissä leikeissä on 1600-luvullakin luultavasti keitetty puuroa ja lähdetty lämmittämään saunaa, jolloin ei ole tapahtunut mitään käräjille vietävää. Toisin oli kun innostuttiin matkimaan kirkollisia toimituksia, jotka rienaukseksi koettuina olivat oikeusasiaa. Sandénin yhdessä esimerkissä tytöt olivat leikkineet ehtoollista ison kiven ääressä. Toinen tyttöryhmä veti häiden leikkimisen niin pitkälle, että he lirkuttelivat käteensä kirkon avaimen, komppasivat sakaristosta häissä käytettäviä koristuksia kuten hääkatoksen eli tellan ja pitivät seremonian oikealla paikallaan. Suomessa Raisa Toivo on väitöskirjassaan ja blogitekstissä kertonut tyttöjen järjestämistä kissanristiäisistä. Lasten eläimille pitämistä hautajaisista on niin paljon esimerkkejä viime vuosisadoilta, että tuntuu mahdottomalta kuvitella, ettei niitä olisi ollut jo 1600-luvulla.

Sandénin esimerkki poikien kuvitteluleikistä on paljon synkeämpi. Paimenessa ollut ryhmä muisteli äskettäin paikkakunnalla koettua mestausta esittämällä sen. Kovin kaukana kotoa ei oltu, sillä sieltä käytiin hakemassa pyhävaatteet. Ja kirves.

Mikkelistä Tukholman teattereihin

Näin vaatimaton merkintä jäi tullimies Schylanderista Mikkelin maaseurakunnan rippikirjan 1777-84 Kirkonkylän talon 21 sivulle. Ehtoollismerkintöjä ei ole, joten ajoitus vaikutukselleen Savossa jää epätarkaksi. Syntymävuottansa ei ole merkitty, mutta myöhemmin kerättyjen tietojen mukaan se oli joko 1748 tai 1750.

Näin ollen 48-vuotias passiviraston reviisori Carl Gustaf Schylander Tukholman henkikirjoituksessa vuonna 1760 ei ole tuleva tullimies, mutta voisi hyvinkin olla isänsä, sillä hänellä on 2 poikaa ja kolme tytärtä.  

Vuonna 1766 nuorempi Carl Gabriel Schylander eteni kanslistista hovin tallikirjuriksi (Inrikes Tidningar 18.6.1766). Hovin kirjanpitäjä Schylander vuonna 1777 lienee sama mies kuten myös Suomesta Tukholmaan lokakuussa 1783 tullut tarkastaja Schylander (Dagligt Allehanda 24.10.1777 & 22.10.1783.

Posttidningar 7.5.1787

Tarkastajaksi häntä kutsutaan myös konkurssinsa yhteydessä keväällä 1787. Varsinaisissa konkurssiasiakirjoissa tittelinsä on rajatullin tarkastaja. Tässä toimessa hän on todennäköisesti ollut jo vuonna 1783.

Samalla kun Carl Gustaf Schylander oli konkurssiaan selvittämässä Tukholmassa, hän aloitti uuden uran. Dagligt Allehanda ilmoitti 30.10.1788, että seuraavana iltana Swenske Comiske Theatren esittäisi seuraavana iltana kolminäytöksisen komedian Bobis Bröllop. Äidin roolin näytteli tuolloin ensimmäistä kertaa "Ledamoten af Kongl. Dramatiska Theatren Herr öfver-Inspectoren Schylander". (Wikimedian kuva on toisesta naisroolistaan, mutta toiminee kuvituksena kuitenkin.)

F.A. Dahlgren kertoo kirjassa Förteckning öfver svenska skådespel uppförda på Stockholms theatrar 1737-1863 och Kongl. theatrarnes personal 1773-1863 (1866), että Schylanderia rohkaisi vuoden 1787 puolella teatteriin itse kuningas Kustaa III eli ei ole ihme ettei häntä enää Mikkelissä nähty.

Kesälahden pahat henget 1700-luvun puolivälissä

Suomettaressa 26.6.1857 otsikoitiin seuraava "Kaikkia uskoivat papitki vielä 100 vuotta sitte".

Kesälahden kirkkoherra Weckman kertoo v. 1751 täytenä totena seuraavan tapauksen: "Talonpojan Kaarle Heikinpojan Pellikaisen Varmoniemen kylästä Anni-nimisen, 11:vuotisen tytön oli viime kesänä (1750), kello 10 päivällä niinkuin kerrotaan, pahat henget varastaneet, kahden miehen muodossa, puetut sinisiin vaatteihin, ollen yhdellä miehellä saappaat ja niissä kannustimet, vaan toisella ainoastaan saappaat, tukka kumpasellaki punanen ja jäykkä kuin sian harja, ja kumpasetki paljain päin. 

Samuli Paulaharjun piirros 1908. Museovirasto. CC BY 4.0

Tyttö kulki kujaa, kun kuuli lehdosta pellon pientareelta huminan, eikä tietänytkään ennenkuin sai ikäänkuin peitteen päänsä yli ja havaitsi miehet. Ne ottivat tytön syliinsä ja lentää humahuttivat kartanon likeiseen isoon koivuun. Kotinsa nähtyä rupesi tyttö pahoin parkumaan, vaan se toinen mies laittoi koivun oksia ja niillä esti kotia näkemästä. Siitä olivat ne, tyttö sylissä, lentäneet järven yli Sarvisalon saareen ja siellä näkymättöminä ilmauneet pellolle leikkuumiesten luokse. Tyttö tunsi paikan ja väen, aikoiki niitä tervehtiä tavallisella sanalla: Jumal' avuksi! vaan ei saanut sanoneeksi enempiin kuin: Jumal', jonka leikkuuväki oli kuullut, ja kummastelivat kuin eivät ketään nähneet. 

Talossa keitettiin par'aikaa puuroa (huttua), ja miehet, sanoen heillä olevan nälän, menivät puuropadan luokse ja hajottivat kekäleet padan alta, saadaksensa emäntää kiroomaan, jolloin puuro olisi ollut heidän. Vaan kuin ei niin käynytkään, lensivät miehet toiselle saarelle neljänneksen matkaa, missä vanhemman näkönen oli käskenyt nuorempaa hankkimaan heti ruokaa. Se toiki heti, kantaen vadissa ikäänkuin hyytynyttä kalanlientä, jota tahtoivat pakottaa tytön maistamaan, vaan hän oli kieltänyt sitä hengen haastollakaan maistavansa. Sitte nielivät miehet liemen suuhunsa. 

Lensivät taas yli järven kolmanteen taloon, Hyvämäki nimiseen, missä viipyivät vähän aikaa, ja sitte yli metsien ja korpien Ahosenniemen kartanoon Kiteen seurakuntaa, minne on tytön kotoa 3 1/2 peninkulmaa (?). Nyt pyysivät kärttämällä tyttöä lähtemään heidän kotiinsa, jossa olisi muka paljo lapsia ja sentähden hyvin lysti olla; mutta tyttö antoi vaan lyhyet kiellot, ja pyrki kotiinsa. Olivatpa viimein arvelleet: "tästä lapsesta ei meille lähde mitään: viekäämme häntä kotiinsa; sillä täällä tehdään paljo vipu-vapu (?)". Alinomaa olivat keskenään puhuneet outoa kieltä, josta tyttö ei muistanut muuta kuin sanan: vemä, jota yhä olivat käyttäneet. Vihdoin olivat vieneet tytön kotiinsa yön aikana ja jättäneet kujalle, mistä olivat ottaneetki, ja niistä huomenelta haettaissa hänet löydettiin, täynnä sinisiä naarmuja yli koko ruumiin ja hyvin raukeana. Hän oli sittemminki jonkun ajan suuressa kiusauksessa, kunne häntä tuotiin luokseni: vaan nyt hän on, Jumalan kiitos! kiusauksesta päässyt".

Kirkkoherra Johan Weckman, joka oli näköjään naimisissa esitätini kanssa, tuli kirjanneeksi toisenkin oudon tapauksen, joka on muotoiltu suomeksi Suomettareen 3.7.1857.

... hän v. 1760 on pannut Kesälahden kirkonpaperiin toisen ja yhtä soman jutun, jossa hän kertoo että samat pahat henget, jotka v. 1750 kesällä varastivat tytön, "olivat 22 p. elok. (1759) noin kello 10 päivällä, tunnustaen olevansa samat miehet ja ollen samanlaisessa muodossa ja puvussa, vallanneet Purujärven kylästä Anna Malin -nimisen vaimon, joka oli ollut pellolla rukiita leikkaamassa ja viimeisillään kuormillisena. 

Juuri kuin vaimo havaitsi miehet, viskattiin hänen silmiensä yli ikäänkuin peite, ja häntä vietiin pois milloin kannettuna selässä, milloin talutettuna kumpasenki miehen välissä. Päästyä koko matkan kylästä, seisahtivat he ja alkoivat kaikenlaisesta puhutella vaimoa, mongertaen suomea huonosti, niin kuitenki että hän ymmärti. Puhellessa otti toinen miehistä lakkaristansa kourallansa sinisen ja vetelän vellin näköistä ruokaa ja tarjosi vaimolle, joka ei ottanut syödäksensä; toisella miehellä oli selässä leipäpussi. 

Illan tullen veivät vaimon naapuritalonsa kautta näkymättömänä leikkuumiesten tykö pellolle; siellä oli lapsi itkenyt, josta sen äiti oli kyllästynyt ja kirota sukaissut, vaan isä siunannut. Miehet olivat maininneet, että lapsi olisi ollut heidän, jos ei isän siunaus tullut väliin. Siitä uhkasivat mennä asuinpaikkaansa, osottaen Riuttavuorta, joka on korkea vuori Kontialan ja Misolan kyläin välillä Kiteen pitäjässä, ollen matka sinne Totuenniemen kylän kautta Sarvisaloon ja siitä Pyhäjärven selän yli, ja ylipuhuttelivat vaimoaki sinne lähtemään. Kuin heidän nyt piti mennä vaimon kotikartanon kautta, sai hän tilasuuden pistäytyä ovesta tupaan. Talon väki, ollen valveilla ja rukouksissa, hämmästyi nähdessä häntä, ja varoittivat Jesuksen nimessä miehiä, jotka uhkasivat ottaa vaimon taas pois, ja silloin pääsi hän seurakumppalistansa, vaan ei ilman kiusausta. Senjälkeen kävi hän Herran ehtoollisella ja synnytti kolmen päivän perästä tyttölapsen. Nyt hän, Jumalalle kiitos! on hyvässä tilassa".

Varhaisia filmitähtiämme

Klassisesti muuta hakiessani eteeni tulivat vuonna 1929 valmistuneen elokuvan Mustalaishurmaaja naistähdet Hanna Taini, Meri Hackzell ja Alli Riks. Heistä vain pitkäuraisella Hanna Tainilla on Wikipedia-sivu, joka paljasti viralliseksi tyttönimekseen Schlimovitsch. Tästä heräsi ajatus, että muillakin oli taiteilijanimi, mikä olisi selittänyt heikkoja osumatuloksiani digitoituissa lehdissä. Ehdin jo heittää kysymyksen KAVIlle, ennen kuin käytin  yliopistotunnareitani ja sain esiin lehdessä Elokuva 5/1931 julkaistun Alli Riksin haastattelun. (Jota oli lainattu myös Suomen kansallisfilmografiassa, johon sain KAVIlta linkin, kun en itse osannut etsiä.)

— Missäkö syntynyt ja kuinka vanha olen, aloitti hän. Olen syntynyt Berlinissä ja olen nyt 22 vuotias. Jo aivan pikkutyttönä jouduin Pietariin, jonne perheemme muutti, mutta bolshevikkivallan tultua menetti isäni kaiken omaisuutensa. Me jouduimme puille paljaille ja palasimme takaisin Saksaan. Ne olivat tukalia aikoja, mutta onneksi olin silloin niin pieni, että melkein kaikki sen ajan tapaukset ovat häipyneet muististani. 

Nyt olen nelisen vuotta ollut Suomessa ja tätä maata olen ruvennut pitämään toisena isänmaanani, sillä kaikki ovat täällä olleet kovin ystävällisiä minulle. Isäni on jo aikaa sitten kuollut, mutta äitini elää vielä Saksassa. Minulla ei ole omaisiakaan täällä, olen aivan yksin, mutta hyvin olen silti toimeen tullut. Puoli Helsinkiä jo kohta tuntee minut ja kaikki tahtovat jutella kanssani, niin ettei tahdo irti päästä. 

Monessako filmissä olen esiintynyt ja milloin olen astunut kameran eteen. — Siihenhän on helppo vastata, sillä olen vasta niin vähän aikaa ollut filmissä mukana. Näin yksinkertaisesti kävi tuloni filmiin: Fennica filmin sielu hra Vaala näki minut sivumennen parissa tanssiravintolassa ja tuli ilman muuta ehdottamaan koefilmausta. Olin näet hänen mielestään kiitollinen tyyppi filmattavaksi. Minä luonnollisesti riemulla suostuin koefilmattavaksi ja siitä se sitten alkoikin. Pääsin "Mustalaishurmaaja" nimisessä filmissä esiintymään hra Tugain vastanäyttelijänä. Alku oli tietysti hankalaa, sillä ilkeä kameran silmä tahtoi väkisin hämäännyttää minut, mutta kaikkeenhan tottuu ja vähitellen oppii näytellessä unohtamaan koko filmikameran olemassaolon.

Ilmeisesti Riksin saksalaista taustaa ei (mykkäelokuvan) kaudella tuotu kovin voimakkaasti esiin, sillä sanomalehti Karjalassa 27.10.1929 kuvansa on varustettu tekstillä "Suomalainen elokuvatähti". Aitosuomalainen oli 13.11.1929 kiinnittänyt huomiota suomalaisten nimien näkymättömyyteen. Niihin he eivät edes laskeneet Hanna Tainia, "jolle ainoalle täytyy antaa tunnustus taidostaan".

Riks esiintyi vielä elokuvassa Laveata tietä, mutta sitten hän katoaa osumista täysin, ainakin tällä nimellä. Totisella arkistotutkimuksella hänen luulisi löytyvän jostain Helsingin kirjoista tai ulkomaalaisluettelosta, jos esityksensä taustastaan pitää paikkansa.

Meri Hackzellin ura näyttää jääneen Mustalaishurmaajaan. Hänestä Elonet ei tiedä mitään.

Kuvat: Elokuva 16/1929

Entisajan hammaskeijut olivat hiiriä

Ote Albert Hämäläisen kirjasta Ihmisruumiin substanssisuomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa(1920), lähdeviitteet poisjätettyinä.

Suomessa on ensiksikin yleistä, että n.s. alkuhampaiden eli maitohampaiden, s.o. lapsen hampaiden irtautuessa niitä ei heitetä sellaisenaan pois, vaan niiden suhteen menetellään määrätyllä tavalla. Ne heitetään joskus uuniin, useimmin kuitenkin uunin taakse tahi päälle. Erään tiedon mukaan lapsen ensimäinen maitohammas oli lyötävä tervaskantoon ihan näkymättömiin, jolloin ihmisellä oli vahvat hampaat koko elinikänsä, erään toisen mukaan vietiin se avoimeen ruumishautaan saamaan siunausta ruumiin kanssa; tämä esti hammastaudin tulemisen.

Hampaan poisheittämiseen yhtyy miltei aina loitsuntapainen toivotus. Sen mukaan poisheitetyn hampaan saa useimmiten hiiri tahi lukki (lunkki), joskus sirkka tahi ukko. 

Samalla tavoin menetellään sellaistakin hammasta pois heitettäessä, jota nimenomaan ei ole mainittu lapsen hampaaksi, sekä katkenneen hampaan suhteen. Lähteneen hampaan (luuhammas, luinen hammas, hiukkahammas, huono hammas, hietahammas, maitohammas, kultainen hammas, sittahammas) sijaan pyydetään rautaista l. rautahammasta, hopeahammasta, lylyistä hammasta.

Virolaiset heittävät lapsen hampaan uunin päälle samanlaatuisen toivotnkseu kera. Näin tehden kasvaa lapselle sijaan hyvä hammas. Samoin menetellään muunlaisenkin hampaan suhteen. Näin menetellen kasvaa sijaan luja hammas, eikä sitä ole pakottava.

Liiviläiset heittävät irtautuneen hampaan uunin taakse samantapaisin toivotuksin.

Mielenkiintoista on, että niinhyvin iso- kuin vähävenäläiset noudattavat lapsen hampaaseen ja muuten poislähteneeseen hampaaseen nähden samanlaista tapaa kuin suomalaiset, jonka ohella tähän liittyvät loitsuntapaiset huudahduksetkin ovat läheltä samankaltaisia. Kun Orlovin läänissä lapselta lähtee hammas, on tämän heitettävä se uunin taakse ja sanottava: "Hiiri, hiiri, tuossa on sinulle vanha hammas, anna minulle uusi." Novgorod-Volynskin ja Zaslaviu piirikunnissa heitetään poislähtenyt hammas — jotta sen sijaan kasvaisi uusi — ullakolle ja lausutaan: "Hiiri, hiiri, tuossa on sinulle luinen hammas, anna minulle rautainen."

Suomen ruotsalaiset heittävät irtautuneen hampaan useimmiten uunin taakse; joskus se asetetaan seinän rakoon tahi kirkkomaahan. Loitsussa pyydetään rauta-, teräs- tahi kultahammasta tahi päinvastoin luuhammasta kultahampaan sijalle. Poisheitettävän hampaan saa useimmiten "lukki" (lock, lokk), joskus hiiri.

Tämäntapaisia toimenpiteitä, etupäässä juuri lasten ja nuorukaisten hampaiden suhteen, noudattavat etäisemmätkin kansat. Englannissa ja muuallakin lapsia neuvotaan yleisesti hautaamaan poislähteneet maitohampaansa. Belgiassa, Lüttichin tienoilla, ilmaistaan tavan syyksi kultahampaan sijaan saaminen. Samalla pelätään täällä, kuten paikoitellen Englannissakin, noitien löytävän hampaan ja sen kautta vahingoittavan lasta, tahi että koira tahi susi nielisi sen, jossa tapauksessa sijaan kasvanut hammas olisi näiden eläinten hammas.

Ei liene epäiltävää, etteikö näiden tapojen perustana alkuaan olisi ollut taipumus huolehtia organismin irtautuneesta osasta. Hammastakaan ei saanut huolettomasti heittää pois, vaan se oli alistettava määrätyn käsittelyn alaiseksi, jonka avulla sen kautta aiheutuva vaara katsottiin voitavan torjua. Hammasta pois heitettäessä lausuttavissa toivotuksissa tosin ensi sijalla ilmenee ajatus paremman hampaan saannista lähteneen sijalle, mutta hampaan tallettaminen tahi heittäminen määrättyyn paikkaan joka tapauksessa osoittaa pelkoa sen joutumisesta tuntemattoman kohtalon alaiseksi, josta olisi sen omistajalle haittaa tahi vahinkoa.

Suomalaisissa ja venäläisissä loitsuissa poisheitettävän hampaan useimmiten saa hiiri. Hiiri lähteneen hampaan saajana ja uuden antajana on saattanut tulla ajatuksesta hiiren terävistä ja terveistä hampaista; tähän viittaa muun ohella englantilainen luulo, että poisheitetyn, koiran tahi suden nieltäväksi joutuneen hampaan sijalle kasvaa näiden eläinten hammas.

Hampaan iskeminen tervaskantoon ei sekään tarkoittane muuta kuin hampaan varmaa säilöönpanoa.

Kuvalähde "The Bookshelf for boys and girls Little Journeys into Bookland" (1912)

Täydennysosia Helsingistä

1) Töölönlahden lentonäytöksessä 1912 jäi ratkaisematta Pekka Saurin varsinainen kysymys lentokentän paikasta. Se ei ratkennut täysin myöskään Lauri Koskivaaran kirjasta Kun Helsinki oli nuori ja pieni (1968). Vuonna 1899 syntynyt Koskivaara sijoittaa näytöksen vuoteen 1911 ja kertoo:

Lähtöpaikkaa lähempänä olleet ikätoverini väittävät, että lahden pohjukkaan ja siitä kauas ylös maalle oli puutavarasta rakennettu lava, jolta alkustartti tapahtui. (s. 39-40)

Töölönlahden pohjoispää 1912
Signe Branderin panoraamakuvasta
Kallion kirkon tornista länteen.
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Käviköhän kenelläkään mielessä, että lentonäytös melko tiiviisti rakennetulla alueella väkijoukon yllä ei ollut hyvä ajatus?

2) Pyöräilijä John Tourusesta kirjoittaessani en osunut Geni-profiilinsa. Perhetiedoissaan sanomalehdissä olleen sekoilun olisin saanut myös fiksattua etsimällä perukirjansa, jonka FB:n sukututkimusryhmässä haettiin esiin. Sillä tehtiin Helsingissä, mikä ei tullut mieleen mahdollisuutena. Vaimoa Tourusella ei ollut vaan lähin omainen kuolessaan oli äitinsä. 

3) Kesän minikohu oli Senaatintorin terassi, jonka kauhistelemiseksi eräät tahot kaivoivat (kuvainnollisesti) esiin paikalla olleen hautausmaan. Joka jotenkin onnistuu unohtumaan, vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti muistetaan. 

#Senaatintori’lla tehdään arkeologisia kaivauksia ennen valaistuksen uusimista. Työt ovat jo hyvässä vauhdissa. Kaivauksista on löytynyt mm. 300 vuotta vanhoja nuppineuloja ja posliinia 1700-luvulta. https://t.co/SfWtzYGHD2@Museovirasto #senaatintorinkaivaukset2020 #Helsinki pic.twitter.com/zYZxgG82xy

— Helsingin kaupunki (@helsinki) September 23, 2020

Huomattavasti vähemmän muistellaan sitä, että Senaatintorin itäpuoli, jossa tehtiin arkeologisia kaivauksia syyskuun lopulla, oli vuosisatoja Helsingin ainoa tori ja paikalla käytiin kauppaa vielä ainakin 1880-luvulla. Joulukuussa 1878 syntynyt Katri Bergholm (o.s. Ignatius muistelee kirjassaan Kuultua ja elettyä seuraavasti:

Senaatintori oli silloin samanlainen kuin nytkin, vain ilman Aleksanterin patsasta. Markkinoina, lokakuun ensimmäisenä päivänä, se oli tupaten täynnä pieniä myymäläkojuja, joissa myytiin kaikenlaisia leikkikaluja. Kävin isäni kanssa aina markkinoilla ja sain ostaa jonkin pienen esineen. Se oli aivan suurenmoisen hauskaa, ja markkinoita odotinkin jännittynein mielin. Kauppatorilla oli sitävastoin ruokatavaraa, markkinoilla varsinkin Ahvenanmaalta tuotuja. (s. 22)

Vahvistusta antaa Wilho Soini kirjoitelmassaan Hämäläisenä ylioppilaana 1870-luvulla (Kaikuja Hämeestä. Hämäläis-osakunnan albumi 9. 1929)

Eivätkä senaikuiset markkinat rajoittuneet ainoastaan satamaan: koko senaatintorikin oli täynnä kojuja ja kaikenlaista rihkamaa, kultaseppien, turkkurien, nahkurien ja leipurien tuotteita. Eläinten myyntipaikka oli Kampin kallioilla, niillä tienoilla, minne hämäläiset nyt aikovat talonsa rakentaa.  

4) Tein kerran lyhyen jutun arsenikista 1800-luvun huonekaluissa ja tapeteissa. Aihe tuli Helsinkiin liittyen uudelleen vastaan Tampereen sanomissa 8.12.1886:

Myrkyllisiä tapetteja. Noin puolikolmatta vuotta takaperin ilmoitettiin herra Rieks'in tapettimyymälään Helsingissä, että muuan ruskeanvärinen tapettipaperi, jota sieltä oli ostettu, oli, toimitetun kemiallisen tutkimuksen jälkeen, havaittu sisältävän suuressa määrässä arsenikki-myrkkyä. Tästä huolimatta on hra Rieks kuitenkin yhä edelleen myynyt näitä myrkyllisiä tapetteja. Muutamia päiviä sitten tapahtui, näet, että eräs Helsingissä asuva lääkäri sattumalta sai tietää, että hänen kamarissaan olevat tapetit olivat saman väriset ja muotoiset kuin nuot ylempänä mainitut. Aina siitä asti, kuin nämät tapetit hänen kamarinsa seiniin pantiin, pari kolme kuukautta takaperin, oli hän tuntenut itsensä pahan voivaksi, voimatta saada selkoa syystä tähän huonoon vointiinsa. Hän antoi nyt maanmiljelys-kemistin Forsberg'in tutkia tapetit, ja tutkimus näytti, niinkuin edelliselläkin kerralla, että tapetit olivat kovin myrkylliset. Syy puheenalaisen lääkärin pahanvointiin oli täten selville saatu.

Myöskin maaseudulle on Rieks'in tapettimyymälästä, kuten U. S:lle on kerrottu, myyty semmoisia tapetteja, jotka hra Forsberg, niitä tutkittuaan, oli havainnut niin myrkyllisiksi, että hän oli kieltänyt niitten kaupaksi pitämistä.

Lehti kysyy: eikö mainitun tapettimyymälän omistaja olisi tämmöisestä menettelystä lailliseen edesvastaukseen vedettävä?

5) Vuosia sitten keräsin tietoa diabolon tulosta Suomeen. Hienossa (kohdassa 1 jo mainitussa) Helsinki-muistelmassaan Koskivaara kertoo tästäkin.

Se oli pirunhyrrä eli diabolo. Kaksi kartiota oli liimattu terävistä päistään yhteen ja näin saatu aikaan hyrrä. Tämä hyrrä saatiin vinhaan pyörintään akselinsa ympäri narun avulla, jota sahattiin kartioiden liittymäkohdassa. Narun päät olivat noin 60 senttimetrin pituisina kepeissä, joita käsissä pitäen sahattiin vuoroin ylös ja alas. Kun hyrrä oli saatu pyörimään, sillä saattoi tehdä monenlaisia temppuja. Sitä saattoi kuljetella eri asennoissa ja eri vauhdeissa itse langalla, heitellä ilmaan ja uudelleen pyörivänä vangita langalle jne. Lisäksi sillä pelattiin myös useampien kesken vain yhtä hyrrää käyttäen, jolloin se heitettiin naapurille, joka puolestaan toimitti sen edelleen. Jopa sillä pelattiin näin puoluettain. Tämän pirunhyrrän lumoissa olivat kaikenikäiset. Puusta pystyimme jonkinlaisia hyrriä tekemään itsekin, mutta hienoimpia olivat tietenkin ostetut, jotka olivat peltityhjiöitä, kirkkaaksi maalattuja ja kumivanteilla vahvistettuja. Kun nämä pyrkivät olemaan tuulisella säällä liian keveitä, siirryttiin täyskumisiin hyrriin, joissa kartioiden liitäntäkohta oli metallilla tehty liukkaaksi. (s. 159-160)