lauantai 12. lokakuuta 2013

Urheilukatsaus

Mitkähän ovat olleet kriteereinä kun Kansalliskirjaston pienpainatekokoelman urheilullisiksi kokoelmiksi ovat päätyneet
Muussa surffauksessa on löytynyt yksi historiallinen lakiteksti ja tukku opinnäytteitä. Lähestyvän talven merkeissä kuvituksena liikunnan iloa Norjasta. Kyllä minäkin repussa hiihtäisin.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

perjantai 11. lokakuuta 2013

Kumpujen yöstä

Uhrasin tämän viikon Kansallisarkisto-keskiviikon menemällä Opistotaloon kuuntelemaan Tommi-Tapio Hämäläisen esitelmää Aarno Karimon kirjasarjasta Kumpujen yöstä. Osoittautui hyväksi valinnaksi.

Sillä tietoni tästä "isänmaallisuuskasvatuksen kulmakivestä" olivat hyvin heikot. Kuten Hämäläinen aloituksessaan totesikin, ikäluokkani tuntee kirjat korkeintaan nimeltä ja harvempi on niitä selaillut. Kun selostin esitelmää jälkikäteen yli kymmenen vuotta itseäni nuoremmille, kävi ilmi, etteivät he tunteneet kirjaa edes nimeltä.

Hämäläinen esitteli perusteellisimmin sarjan ykkösosan, jonka sisältö on nykysilmin suurelta osalta soopaa. Osaksi Karimon poliittisen ajattelun vuoksi ja osaksi ajan esihistoriallisen ymmärryksen vuoksi. Suomalaiset ovat kirjassa "vaelluskansa", joka yhtenäisenä rantautui ajanlaskun alun aikaan Suomeen. Mukanaan jopa suomenhevonen. Vilautettujen otsikoiden perusteella kävivät sittemmin "Teljän markkinoilla", joten ehkä pitää kirja joskus etsiä käsiini Kokemäki-fiktion kartoituksen nimessä.

Se, että kirjasarjassa Hämäläisen mukaan kuljetaan "sodasta sotaan" ei suuremmin houkuta. Tosin ilmiselvästi tekstistä saisi tarkkaavaisuudella hupaa irti. Esimerkiksi vuonna 1918 valkoisten puolella aktiivisesti toiminut Karimo sijoittaa esihistoriaan Suomea auttaneet Itämeren etelärannalla asuneet germaanit, joille oli ominaista "määräperäinen järjestelytaito".

Tuon takia piti tarkistaa, miten julkaisuaika 1929-32 suhtautui Hitlerin valtaanpääsyyn. Ennen.

Kirjasarjasta on kolmiosaiseksi muokattu versio, joka julkaistiin 1953-54. Siitä putosi pois kakkos- ja kolmososien suomalaisten sotaisuutta ja nelososan venäläisvastaisuutta. Hämäläinen arveli, että uusjulkaisu oli kustantajan ajatus. Karimo oli kuollut vuonna 1952.
Kirjoittanut klo 5 kommenttia:
Aiheita:

torstai 10. lokakuuta 2013

Miten löydän henkikirjan? Kolme tapaa

1) Ennen vanhaan. Menin Kansallisarkiston mikrofilmisaliin. Nappasin pöydältä Luettelon henkikirjamikrofilmien käyttökopioista. (Sen kulunut ulkonäkö todisti hyödyllisyydestä.) Tarkistin luettelon takaosasta mihin kihlakuntaan kaipaamani seurakunta/pitäjä on kuulunut.
Esimerkki. Kauvatsa: ks. Huittinen. Huittinen: Ala-Satakunnan khlk 1634-1642, Ala- Satakunnan ylinen khlk 1643-1646, Ala-Satakunnan khlk 1647-1689, Ylä- Satakunnan alinen khlk 1690-·1808
Sitten keksin ominpäin, että Huittinen on ollut Turun ja Porin lääniä ja käänsin alkupuolen sisällysluettelon mukaisesti esiin sivun 9 ja selaan eteenpäin kunnes on esillä oikea vuosi. Sitten sen kohdalta selvitetty kihlakunta ja paperille muistiin filmin numero, niteen numero ja sivunumero. (Vain idiootti luottaa ulkomuistiin, kokemusta on.)

Sitten kaapille. Oikea filmirulla ulos. Lukulaitteelle. Vään-vään-vään. Jos hakemistossa oli sivunumero, sen kohdalta alkoi kaivatun kihlakunnan henkikirjat ja omatoimisesti sai etsiä sieltä kaipaamansa paikkakunnan. (Jos kävi useampia henkikirjoja läpi, pitäjien järjestystä alkoi muistaa ulkoa. Sen olisi voinut myös merkitä paperille... )

2) Viime aikoina. Tietäen, että arkistolaitos on digitoinut 1600- ja 1700-luvulta tilifilmejä, joissa henkikirjat ovat, on voinut ulkomuistista/arvaten lähteä henkikirjaa digitaaliarkistosta hakemaan. Jos tiesi, että Kauvatsa on ollut Turun ja Porin läänissä, on voinut esimerkiksi avata näkymän Turun ja Porin läänin tileihin. Heti toisella rivillä on "Ahvenanmaan henkikirja 1697-1709 (7409)", joten noviisimpi voisi kuvitella, että henkikirjat ovat arkistonimikkeissä, joiden nimessä on sana henkikirja.

Mutta ei. Kun ovat enimmäkseen tositekirjoissa. Jotka ovat 1700-luvulla (ainakin T-P läänissä) niin paksuja, että niitä on kaksi per vuosi. Joista ei ole välttämättä digitoitu molempia. Ja kaipaamasi kihlakunta (jonka joudut arvaamaan, sillä käytössä ei ollut luetteloa) voi olla sisäisessä järjestyksessä "kivasti" sillä rajalla, että se on joko ensimmäisen niteen viimeisenä tai toisen ensimmäisenä.

Joissain onnekkaissa tapauksissa tositekirjoissa on kihlakuntien hakemisto joko niteessä itsessään tai digitaaliarkistossa. (Jälkimmäisessä osoittaa suoraan henkikirjan aloitussivulle eikä kihlakunnan aloitussivulle, mistä olen jo nipottanut tarpeeksi.) Digitaaliarkiston hakemistoissa ovat useat  havainneet puutteita: muutamissa tapauksissa kihlakuntaa ei ole hakemistossa, vaikka se on kyseisessä niteessä.

3) Nyt. Arkistolaitoksen eilinen tiedote kertoi, että "Luettelo henkikirjamikrofilmien käyttökopioista 1634-1808 saatavilla nyt verkossa". Eli toisin kuin "viime aikoina" on nyt mahdollista tarkistaa oikea kihlakunta ja niteen numero eli signum kuten kohdassa 1. Säästetään muistia ja aikaa verrattuna kohtaan 2.

Leikitään, että kaipaan Kauvatsan henkikirjaa vuodelta 1772. Digitoitu luettelo kertoo, että Ylä-Satakunnan kihlakunta on niteessä 7671, sivulta 541 alkaen. Vanhasta muistista sanoisin, että digitaaliarkistossa ei voi hakea signumilla, mutta Astiassa voi. Jep. Toimii huonommin varhaisilla tileillä, joiden järjestysnumerot ovat pieniä, mutta 7671 tuottaa Astiasta "vain" 14 osumaa. Kaivattu tili on alkupuolella ja suoraan näkymästä saa tietää, että kirja on digitoitu.

Mutinat. Miksei Arkistolaitos voinut kirjoittaa luettelolle käyttöohjetta digimaailmassa, kertoen samalla tilien tämän hetkisen digitointitilanteen?

P. S. Johanna Melan gradun Arkistolaitoksen Astia-käyttöliittymä tutkijan näkökulmasta löysin tällä viikolla, en ole vielä lukenut.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

Kapteeni Rustenburg Helsingissä sekä muuta ajanmukaista

Prinsessa Catherine Radziwill kertoo kirjassaan The Firebrand of Bolshevism; The True Story of the Bolsheviki and the Forces That Directed Them (1919) saksalaisten tiedustelutoiminnasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Radziwill ei teeskentele puolueettomuutta ja suojelee päähenkilöään pseudonyymillä. Mutta kuvaus saksalaisen käynnistä Helsingissä voinee silti vastata todellista tapahtumaa? "Rustenburgin" oli määrä olla Helsingin jälkeen Pietarissa kunnes Ranskan presidentti Pointcaré lähtisi sieltä, eli eletään heinäkuuta 1914.
Captain Rustenberg went to Helsingfors in Finland where he had been ordered to look up certain Finnish agitators with whom the German Intelligence Department was in communication. He found them much excited against Russia and just as much against Sweden. None of them was in the least sympathetic with Germany and German Kultur, and when the captain tried to discuss with them their eventual attitude in the, as he put it, improbable case of war breaking out between Russia and Germany they told him frankly that they would support Russia so long as they had no hopes of winning back their independence, but that the moment they saw the least likelihood of doing this, they would organize a systematic revolt against their present masters. When they were asked whether they would seek help from Germany in their attempt to shake off the Russian yoke, they replied categorically that they would never dream of doing such a thing, because it would be jumping from the frying pan into the fire.
On the other hand the anarchist elements in Finland, of whom there were more than the captain had been led to think, were absolutely pro-German and seemed to him at least to be in complete accord with several German socialist groups. They considered Scheidemann a kind of prophet, and they made no secret of the fact that at different times they had accepted financial subsidies from their German comrades, especially during the troubled years which had followed the Russo-Japanese war.
After several days spent in their society, the captain considered that the Finns were an absolutely unreliable people ready to conclude an alliance with any person who flattered them and just as ready to break afterwards. In case of a war they would undoubtedly cause trouble, even if they ostensibly declared themselves on the German side.
Elämästä Helsingissä tuohon aikaan tietoa Samu Nyströmin tuoreessa väitöskirjassa Poikkeusajan kaupunkielämäkerta : Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918.

Muuta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä
Ja paluu Helsinkiin 1914.  Nils Wasastjerna: Södra hamnen i Helsingfors, 1914. sls883_20


Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Sosiaalinen media pelittää!

1700-luvun lääketiedeaiheessa jäi väivaamaan tarinoiden alkuperä. Niinpä kysyin aamulla FB:n ryhmässä 1700-talsforskare josko joku tietäisi, mistä materiaalista käännös englanninkielelle oli tehty. Pari auttajaa arvaili ja kolmas ohjasi oikeaan.

Sivustolla Centrum för vetenskapshistoria voi tehdä haun kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisuihin (Kungl. Vetenskapsakademiens Handlingar) vuosilta 1739-1854 tekijännimellä tai otsikon sanalla. Hain tietenkin Spöringiä ja ulos tuli tutun näköisiä juttuja:
Eli saanko nyt tolkkua Suomessa esiintyvästä lastensairaudesta? Kuvaus ruotsiksi alkaa
Borst är en sjukdom i huden på barnen, hvilcken märkes förnämligast däraf, at otaliga många, små, stundom helt ock hållne, stundom på ändan allenast svartagtige, ibland rära ibland knorlige utväxter, lika som borst eller maskar, sig på ytan af huden visa, med en hos barnet varande ständig oro, sömnlösa, ock en på besynnerligit sätt darrande gråt.
Vastasyntyneellä ihollaan harjaksien tai matojen oloisia juttuja ja lapsi itkee täristen. Ei kuullosta tutulta. SAOB on poiminut Spöringin termin borst ja selostaa sen
(numera knappast br.) i sht i sg. best.: folklig benämning på en hos späda barn förekommande hudsjukdom hvarigm huden i nacken o. på ryggen blir knottrig af pormaskar
Lönnrot ei Suomalaisen talonpojan koti=lääkärissä mainitse moista pienten lasten kohdalla.
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: ,

Sairaskertomuksia 1700-luvun alusta

Mikähän mahtaa olla ruotsinkielinen alkuteos, joka englanniksi julkaistiin 1758 nimikkeellä Medical, chirurgical and anatomical cases and experiments; Communicated by Dr. Haller, and other eminent Physicians, to the Royal-Academy of Sciences at Stockholm? Kirjaan Suomesta tietoa toimittanut "Dr. Sporing" lienee vuonna 1747 kuollut Turun Akatemian lääketieteen professori Herman Didrich Spöring.

Tapauksessa II Spöring kertoo epämuodostumasta lähellä silmää. Potilas oli talonpoika "Olof Laitin" Ahalan kylästä, seurakunnasta "Joccas" Savonlinnan hallintokunnasta. Epämuodostuman synnystä kiinnostuneet voivat lukea Spöringin kuvauksen. Vaivaa yritti parantaa "Olof Ikain" "Pixama"n seurakunnasta joulukuussa 1736. Kasvain (?) irtosi itsestään maaliskuussa 1738 ja Olli Laitisen kokema kipu lakkasi saman tein. Juvaa ja Pieksämäkeä tuntevat ehkä tuntevat miehet?

Tapauksessa III on kyse äkillisesti kuolleesta miehestä ja tehdystä ruumiinavauksesta. Liekö ollut kyse säätyläisestä kun Spöring ei mainitse nimeään?

Tapauksessa V Spöring kuvailee Suomessa yleistä lastentautia. Englanninkielinen käännös on niin outo, että mielelläni tutustuisin alkuperäiseen versioon.
THE Distemper, of which I propose to give a brief Account; is very common to new-born Infants in Finland, and vulgarly called lie Borsten, or the Bristles, from a supposition that a pregnant Woman touching a Hog or eating too much Pork, the Infant contracts the Borste: But as a Fright is always a a Fright, this absurdity we dismiss without any further animadversion.
I am very far from denying the influence of the Imagination on the Foetus; all I insist on is that the Borste is not in all Children owing to their Mothers having run against a Hog, but proceeds from a Cause little thought of, and which after a description of the Disease itself I shall explain. The Borste is a cutaneous Distemper in Children, their Skin appearing full of minute Excrescences like Bristles or Worms, some quite transparent, others blackish at the Tip, some straight, others crooked, whereby the Children are in extreme Pain, without any Sleep, and perpetually trembling and moaning.
Tapauksessa VI potilas on 42-vuotias nainen Pohjanmaalta. Tuskainen ja monivaiheinen kertomus perustuu aviomiehen lähettämään yksityiskohtaiseen kirjeeseen.

Tapauksessa VIII Spöring kertoo Turun lähistöllä asuneesta Jöran Hocksin vaimosta, jolla oli vuosia kuollut sikiö kohdussaan. Spöring oli saanut tiedon naisen tilasta vuonna 1741 Turun rykmentin lääkäri Mülleriltä. Pikkuvihan aikana venäläiset olivat operoineet sikiön jäänteet pois ja Spöring ryntäsi sotapakonsa jälkeen selvittämään asiaa. Hän keräsi taustatietoja: nainen oli 47-vuotias, oli saanut ensimmäiset kuukautisensa 17-vuotiaana, oli avioitunut 1725 ja saanut kaksi lasta ennen vuonna 1730 alkanutta ongelmaraskauttaan, josta kiinnostuneet voivat lukea yksityiskohdat kirjasta, jossa kuvataan myös venäläisen lääkärin toimenpiteet.

Spöring vakuuttaa tietojensa aitoutta, mutta olisi silti ollut mukava löytää joku niihin sopiva kirkonkirjatieto. En hauissani kuitenkaan onnistunut.

Kuva: Bernhard Siegfried Albinus: Tabulae sceleti et musculorum corporis humani
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

tiistai 8. lokakuuta 2013

Karttoja joka paikassa


1) Viime viikolla pääsin keskiviikkona Kansallisarkistoon niin aikaisin, että ehdin kurkistamaan Havainnosta kartaksi -näyttelyyn. Joka sitten loppui perjantaina. Esillä oli useita digitaaliarkistosta tuttuja karttoja ja oli hieno nähdä ne "livenä". Edelleen toivoisin, että digitoitujen tiedostojen yhteydessä olisi tieto alkuperäisestä koosta.

Kuvailutiedosta puheenollen, yksi tuttu esillä oleva kartta oli Viipurista se, jonka tarkkasilmäinen lukijani äkkäsi kopioksi. Näyttelyssä kartta esiteltiin sanoin "Vuoden 1655 kartan 1800-luvun lopun jäljennös vahapaperille". Saa nähdä salliiko AHAA moisen selvennyksen tallentamisen arkistotietokantaan.


2) Perjantaisen Kansallismuseon Levänluhta-käyntini yhteydessä kurkkasin myös karttanäyttelyyn Avartuva maailma - Kartta-aarteita A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta. En keskittynyt alkuunkaan, joten kiinnitin huomiota vain siihen, että esittelytekstit oli huolellisesti numeroitu ja samat olivat tarjolla seinän lisäksi pienillä näytöillä. Miksiköhän?


3) Sain kirjastosta Ari Turusen uutuuden Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista. Tiivistettynä: joka maa piirtää itsensä keskelle karttaa ja eri projektiot näyttävät erilaisilta. Kauniita ja mielenkiintoisia karttoja ja Turusella mukavan selkeää tekstiä.


4) Blogissa Digitaalinen kirjasto kerrottiin Tampereen yliopiston gradujen siirtymisestä uuteen paikkaan. Uudessa ympäristössä löytyi vanhoja asioita kuten Timmy Trümplerin gradu Kuka näki maan äärien oudot kansat? Antiikin ja varhaiskeskiajan auktorit sekä keskiaikaiset silminnäkijäkertomukset keski- ja renessanssiaikaisten maailmankarttojen lähteinä.


5) Tänään alkaa Helsinki-seuran luentosarja. Ensimmäisenä aiheena Helsingin seudun kuvaus 1700-luvun sotilaskartoissa.

Kuvituksena Wikimediasta (Geographicus Rare Antique Maps)
Moschovia Nvova Tavola ~1574
Septentrionalium Terrarum descriptio 1606
Norbegia & Gottia. 1541
Europa Selon les Auth. les plus Modernes. 1706
Scandinavia complectens Sueciae Daniae & Norvegiae Regna ex Tabulis Joh. Bapt Homanni Norimbergae.  Päätellen Suomen itärajasta arvioitu valmistusaika 1730 on väärä.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

Kolme kirjaa Turun suunnalta

Kirjavinkkien joukosta huomasin Marjo Ruolan uutuuden Terveisin Neiti ja Clara (2013). Vinkin kirjoittaja oli jäänyt käsitykseen, että kirjan tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopulle "nimeltämainitsemattomaan suomalaiseen kaupunkiin". Ottaen huomioon, että sivulla 8 on valokuva Turun torilta ja tytöt ajelevat raitiovaunuilla pidin itse selviönä, että oltiin Turussa.

Niin tai näin. Pikkuvanhan päähenkilön jutustelu oli tarkoitettu lasten luettavaksi, mutta taisi sopia paremmin aikuiselle. Ajan kuvaan liittyviä asioita oli ahdettu mukaan uskomaton määrä. Kirja on kauttaaltaan kuvitettu autenttisten esineiden valokuvilla, mikä sopii tosikolle aikuiselle. Saisiko näistä lapsi tolkkua? Ja jaksaisiko Neidin touhotusta?

(40-luvun nukke SA-kuvasta 44549)

Ruola lienee tuoreimmassa kirjassaan tavoitellut omaa lapsuuttaan. Ilmeisesti hänen aiemmat romaaninsa, jotka on kirjoitettu vanhemmalle yleisölle, ponnistavat sukuhistoriasta. Nimellä Brunow-Ruola julkaistussa kirjassa Lasikenkä (2003) eletään 1900-luvun alun Turussa ja takakannen mukaan yhdistellään faktaa ja fiktiota. Teksti ei kaapannut mukaansa ja kirja jäi lukematta.

Nimellä Brunow-Ruola julkaistu Ritaritar (2012) lähtee prologin jälkeen liikkeelle Juhanan ja Katariinan tulosta Suomeen ja jatkaa Brunow-suvun vaiheita pari sataa vuotta. Alussa oli kylläkin enemmän hovia kuin nominaalisia päähenkilöitä ja lukemiseni jäi kesken.

Prologissa olin jo ehtinyt ärsyyntyä Ruolan isän sanoista "Me olemme kunniakasta maalaisaatelia". Mutta jos olen itse ylpeä talonpoikaisista juuristani, saahan toki joku tuntea "tervettä ylpeyttä" siitä, että on "kunniakasta maalaisaatelia".
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: ,

maanantai 7. lokakuuta 2013

Ajankohtaiset luut

Perjantaina ryysäsin työpäivän jälkeen Kansallismuseolle. Ilmainen sisäänpääsy ja tilaisuus kuunnella Anna Wessmanin katsaus Levänluhdan uusista tutkimuksista. Esihistorian kaikuva sali ei ollut puheelle paras mahdollinen ympäristö, mutta Wessman jaksoi onneksi korottaa ääntään.

Suurimmalla osalla yleisöstä oli ennestään käsitys Levänluhdasta, joka tuntui yllättävän Wessmanin. Itseni yllätti Wessmanin esityksessä useampi asia. Suo oli nyt lampi, vainajat ajalleen normaalikokoisia ja yhdestä metalliastiasta oli vedetty johtopäätös hautauspaikan pidemmästä käyttöajasta. Onneksi alkavassa projektissa tehdään radiohiiliajoituksia, joita uskon helpommin.

Seuraavana päivänä eli lauantaina tutkimuksesta oli iso juttu Hesarissa. Jessica Parland-von Essen harmistui.
Itse en kahteenkaan kertaan lukemalla löydä Hesarin jutusta kohtaa, jossa ihmisjäänteitä kutsuttaisiin meiksi tai suomenkielisiksi. Mutta tosiaan Wessman sanoi esityksessään, että kallojen vertailun perusteella kyseessä on nykysuomalaisten sukulaiset, eivät saamelaiset.

Eli nyt kun/jos kyseessä ovat "esiäitimme" eivätkä oudot pygmit, onko sopivaa pitää heidän kallojaan esillä Kansallismuseossa? Tai onko sopivaa pitää kalloja esillä muutenkaan? Aihe tuli pienen mutkan kautta mukaan toiseen Twitter-keskusteluun viikonloppuna.

Aino-Maija Viljamaa linkitti Kalevan juttuun, jossa Pohjois-Pohjanmaan museon edustaja suhtautui minusta varsin tunteettomasti afrikkalaisen huoleen omaan kulttuurinsa esineen käsittelystä.
Museolehtori Arja Keskitalo huomauttaa, että rummun alkuperästä ei ole tarkkoja tietoja, jotka takaisivat sen aitouden. ”Meillä ei sellaista tietoa, jolla voitaisiin todentaa, että kyseessä on todella aito rukousrumpu, eikä esimerkiksi sen aikainen matkamuisto.”
Ja Pohjois-Pohjanmaan museostahan minulle tulee mieleen ensimmäisenä saamelaisen luuranko 1500-luvulta, jota pidettiin ainakin vielä viime vuonna esillä kuin kuriositeettia eikä ihmistä. Ilokseni pohjoisessa on muunkinlaista ajattelua. Viljamaa linkitti myös toisen tuoreen Kalevan uutisen, jossa Saamelaismuseo Siidan intendentti Arja Jomppanen "ei näe pyhien esineiden näytteillepanossa eettisiä ongelmia", mutta "Eettisistä syistä näytteille ei laiteta esimerkiksi ihmisluita, joita vielä 1930-luvullakin kaivettiin haudoista tutkimusmielessä." Hmmm.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

Nurmolaisen teinipojan matka Euroopaan

Blogin pidon yhteydessä on tullut esiin kuvataiteilijoita ja muusikkoja, jotka ovat minusta yllättävän nuorena tai aikaisin olleet opiskelemassa tai oleskelemassa Euroopassa. Kun yrittää niin nämä voi ymmärtää. Samoin kuin rikkaiden reissut. Mutta että Nurmon kirkkoherra 14-vuotiaan poikansa kanssa?

Kirkkoherra Tallroth anoi syksyllä 1885 kahdeksan kuukauden virkavapaan sairautensa  hoitamiseksi (m.m. Suomalainen Wirallinen Lehti 17.10.1885). Mukaan terveysmatkalle lähti poika Konrad (s. 1872), jonka myöhemmän kertomuksen mukaan matkustettiin "Tukholman, Kööpenhaminan, Frankfurtin, Baselin ja Torinon kautta Nizzaan, joka oli matkan määrä. Kaikkialla matkan varrella käytiin merkillisyyksiä katsomassa ja museot tutkittiin niin tarkalleen, että nuori poika lopulta oli aivan väsynyt kaikkeen näkemäänsä."

Panorama, Cornell University Library. Nizzan vanha osa, Cornell University Library.

Nizzan hinnakkuuden vuoksi isä ja poika muuttivat muutaman kuukauden kuluttua Mentoneen, joka on myös Välimeren rannalla.
"Kotimatkalla viivyttiin Pariisissa kaksi viikkoa. Siellä poika samoili omin päin pitkin koko kaupunkia. He asuivat Seinen rannalla ja vastakkaisella puolella sijaitsi La Morgue, jonne tuntemattomien, Seine-virtaan hukkuneiden ruumiit asetettiin nähtäväksi. Tämä kaamea paikka veti nuorukaista puoleensa siinä määrin, että hän käväisi joka aamu katsomassa, oliko sinne ilmestynyt uusia Seinen uhreja. Yhdessä isänsä kanssa hän tietenkin kävi kaikissa museoissa ja pääsi ensi kerran oopperaankin, vaikkei se häntä lainkaan miellyttänyt, yksinomaan vain väsytti ja ikävystytti. Joka päivä he olivat päivällistä syömässä sukulaisensa, tohtori Antellin, sittemmin suuren lahjoittajan luona, joka asui Pariisissa. Tämä pohatta oli tavoiltaan hyvin eriskummallinen, niinpä hän vietti suurimman osan päivää vuoteessa, ottaen makuulla vieraitakin vastaan ja aterioiden siten heidän kanssansa."


Ilmoitus Åbo Tidningissä 2.6.1886 kertoo isä ja poika Tallrothin palanneen "Italiasta".

Lainaukset Helmi Krohnin kirjasta Kulissien takaa. 20 suomalaisen näyttelijän lapsuus- ja nuoruusmuistoja (1924).
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: ,

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

ITE-historiantutkijoista, taas

Kuka muistaa vielä tapaus Lauri Lepolaa? Elämäntapahistorioitsijoista vuosi sitten hermostunut Marko Tikkakin esiintyy jo julkisuudessa kutsumassa ketä tahansa tekemään "aikamatkaa menneisyyteen" ja nauttimaan "arkiston lumosta" eli on ilmeisesti onnellisesti/tietoisesti unohtanut harrastajahistorioitsijoiden kammottavuuden.

En kuitenkaan ole ainoa vanhojen asioiden muistaja. Pasi Heikura aloitti nimittäin Aristoteleen kantapään jakson Miesmuisti – mannaminne – Menschengedenken kertaamalla tapaus Lepolaa. Tapausta tuntemattomalle saattoi jäädä mielikuva, että ongelmana oli muistiaineiston käyttö, kun oman käsitykseni mukaan kyse oli olemattomasta lähdekritiikistä.

Heikuran haastateltavana ohjelmassa oli Markku Kuisma. Hän popularisoi menneisyyden esittämistä näin:
Ehkä hyvä avata sillä laillakin tätä historia termiä että se mitä me tehdään yliopistossa ja koulutetut historiantutkijat on vaan yksi historian esittämisen muoto. Sitten on todellakin tämä miesmuisti, muistitieto, perimätieto. Sitten on elokuvat, kaunokirjallisuus, taide, rakennukset. Raivattu pelto on historian esittämistä. Se kertoo historiasta, siitä että on ollut joku yhteisö ja ihmiset, jotka ovat raivanneet tämmöisen kulttuurimaiseman. Historia on vähän vaikea sana sikäli että sillä on niin monta merkitystä. Se on historia, joka on tapahtunut, se esitetään tapahtuneesta, sitten se on yksi yliopistollinen oppiaine ja, en käytä sanaa tiede, mutta tutkimuksen suuntaus, joka tutkii menneisyyttä.
Jätetään siis yliopistoon heidän hommansa ja tehdään kouluttamattomina sitä muuta. Tikan purkauksesta huolimatta omatoimiseen hutkimukseen tosiaan kannustettiin peruskoulussa jo omana ala-astevuosinani ja päätellen Jenni Kurosen graduotsikosta Oppilaat paikallishistoriantutkijoina.Yläkoulun ja lukion oppilaat tutkivina oppilaina Joensuun asutustoimintaa koskevassa aineistolähtöisessä opetuskokeilussa jotain vastaavaa touhutaan edelleen.

Koulun lisäksi partiossakin! Toivottavasti historiantutkija-taitomerkin suorittajat eivät erehdy kutsumaan itseänsä historiantutkijoiksi... Suoritusvaatimukset vaikuttavat kyllä huomattavasti asiallisemmilta kuin Hikipedian väite "Mestarimerkki luovutetaan, kun kokelas on saanut jonkun aivopestyä jonkun ymmärtämään, että suomalaiset olivat todistetusti Euroopan ensimmäisiä asukkaita." Historiantutkimusta Hikipedia ei ole vielä määritellytkään.

Tietokirjojen suhdetta akateemiseen tutkimukseen (joka oli osa Tikan purkauksen alkusysäystä) kommentoi blogissaan Tiina Raevaara varsin yksiselitteisesti
Kansantajuiset tietokirjat - ja niiden joukossa varsinkin sellaiset, joissa henkilöt kommentoivat oman alansa ulkopuolisia asioita - sulkeutuvat itsestäänselvästi varsinaisen akateemisen keskustelun ulkopuolelle.
Historiaa käsittelevän tietokirjan kirjoittaja ei siis ole välttämättä historiantutkija, mutta onko hän edes kirjailija? Jessica Parland-von Essen käsitteli blogissaan kirjailijanmääritystä päätyen laadun merkitykseen. Laatuhan on tunnetusti helppo ja yksiselitteinen määriteltäväksi. Vanhaan hyvään aikaanhan Historiallisen seuran jäseniksi valittiin vain sellaisia, "jotka julkaisemillansa teoksilla ovat todistaneet kykynsä tieteelliseen tutkimukseen Suomen historiassa".

Vertasin täällä vuonna 2010 ITE-taiteen määrittelyä harrastaja/ammattilais-rajaan. Luulin olleeni fiksu ja omaperäinen, mutta näköjään maailmallakin on keksitty sama viimeistään vuonna 2008: Outsider art ... outsider history.
More people than ever are self-publishing books these days, a trend I address in an essay in this Sunday’s Book Review. Such books are often a mixed bag, poor in quality and rich in kookiness. But sometimes they’re the product of serious scholarship.
Benjamin Filene artikkelissaan Passionate Histories: “Outsider” History-Makers and What They Teach Us. (The Public Historian. Vol. 34, No. 1 (Winter 2012), pp. 11-33) esittelee joukon näin:
People working outside museums and universities, without professional training, and often without funding, are approaching history in ways that fire the enthusiasm of thousands. They are genealogists, heritage tourism developers, re-enactors, collectors, interviewers, bloggers, scrapbookers, and artists. Unmoored by institutional expectations, they are what we might call “outsider history-makers.” They respect the past, but unbound by professional affiliation or, often, training, they can break the rules about disciplinary rigor, form, and footnotes. For them, the past is not remote and dead but a comfortable companion. Freed from scholarly and professional conventions, they create passionate histories and revel in the past as a living, sustaining resource.
Kuullostaa paljon kauniimmalta ja hedelmällisemmältä kuin Tikan elämäntapahistorioitsijat. Ja huikaisevan vapaalta.

Kuvana Allen Tuckerin maalaus The Orange Book. Phillips Collection/Google Art Project/Wikimedia
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)