1600-luvun lopun Helsingin lähisanomalehti

Avoimen(kin) yliopiston kurssi Arkistolöytöjä ja Helsingin historiaa - miten tulkinnat muuttuvat jatkui torstaina Sofia Gustafssonin luennolla Helsingistä 1500- ja 1600-luvuilla. Varhaisten perukirjojen maininnat vainajan pantatuista esineistä olivat suurin yllätys, mutta ei suuri aukko tiedoissani, sillä lounaalla Sofia totesi niiden olevan melko harvinainen ja ajallisesti rajattu ilmiö.

Sofia ei antanut kotiläksyä, mutta monet mainintansa Tallinnasta toivat mieleen, että löysin pari viikkoa sitten sattumalta ja "vihdoin" artikkelin Tallinnassa sen Ruotsin ajalla ilmestyneistä sanomalehdistä. Tietohakuni aiheesta ovat ilmeisesti taas olleet "inan" puutteelliset, sillä artikkelin kirjoittajan (Kaarel Vanamölder) nimellä googlaus kertoi vuonna 2012 valmistuneen artikkeliväitöskirjansa aiheeksi "Kommunikatsiooniväli Rootsi Läänemere-provintsides 17. sajandi lõpul – Revalsche Post-Zeitung varauusaegse informatsioonikandjana". No, minähän en tutki 1600-lukua... mutta A. R. Cederberg -fanina olisi kyllä pitänyt tuntea julkaisu Die Erstlinge der estländischen Zeitungsliteratur (1922).

Tallinnalaisen Reval(i)sche Post-Zeitungin numeroita on säilynyt vuosilta 1689-1710, mutta sarja ei ole täydellinen. Oletettavasti lehteä ilmestyi noin 2200 numeroa, mutta säilyneitä tunnetaan vain 144. Lehden vironkielinen Wikipedia-sivu on varsin aneeminen, mikä kuvastanee sitä, että suurin kiinnostus kohdistuu vironkielisen lehdistön historiaan. Baltian "ruotsalaisuus" 1600-luvulla on puolestaan niin kevyt silaus, että ruotsalaisessa lehdistöhistoriassa Tallinnassa ja Riiassa (Rigischen Novellen / Rigische Montags Ordinari Post-Zeitung 1681-1710) julkaistut sanomalehden voidaan ohittaa yhdellä kappaleella. 

Ruotsalainen Claes-Göran Holmberg vetää kotiinpäin väittäen varmaksi, että tallinnalaisen lehden toimitti paikallinen postimestari korostaen tämän yhteydenpitoa ylipostimestariin Tukholmassa ja esittäen lähes todennäköisenä, että Tallinnassa yksinkertaisesti kopsattiin Posttidningaria. Vanamölderin ote on kriittisempi ja hänen mielestään hypoteesille postimestarin yhteydestä lehden toimittamiseen ei ole varsinaisia todisteita, vaikka se on historiankirjoituksessa muuttunut tosiasiaksi ("Oletus teisenes hilisemas historiograafias taas faktilaadseks tõdemuseks"). 

Vanamölder ei ole tuijottanut vaan kotipesäänsä vaan tarkoituksenaan oli tarkastella Reval(i)sche Post-Zeitungia oman aikansa mediamaisemassa. Näin ollen hän oli avannut myös riikalaiset lehdet ja tullut siihen tulokseen, että Tallinnassa kopsattiin melko uskollisesti niitä, eikä suinkaan Tukholman lehteä. Hän ampuu myös alas hypoteesin, että Oridinari Freytags Post-Zeitung olisi ilmestynyt vuodesta 1675 alkaen Tallinnassa, kuten esimerksi lehden digitoinut Bremenin kaupungin ja yliopiston kirjasto väittää. 

Ainakaan virolaisessa Digarissa ei ole digitoituna Reval(i)sche Post-Zeitungia, joten en pääse muodostamaan omaa näkemyksestä lehdestä, jonka numeroita joku sanomalehdistä ja/tai ulkomaanuutisista innostunut 1600-luvun lopun helsinkiläinen on voinut tavata. Kuvanäyte sentään löytyi.

Se on jo vanha keino ihmisiä pettää parannusaineilla...

Se on jo vanha keino ihmisiä pettää parannusaineilla, jotka sanotaan voivan poistaa kaikki taudit. Monjat seppä Ruotsissa oli äsken ajellut monia pitäjää halki myöden rautasormuksia, jotka hän sanoi parantavan kaikki taudit. Sokiat tulisivat näkeviksi, kuurot saisivat kuulonsa, rammat kaikki jäseniensä voiman. Ja lisäksi, kun sellainen sormuksen kerran pani sormeensa, se muuttuisi toisena päivänä hopiaksi ja kolmantena kullaksi. Jos isä ja äiti pani sormeensa sellaisen sormuksen, niin heidän lapsilla sillä häviäisi kaikki taudit ja kivut, jonka tähden se ei ollut mikään hinta kun sellaisen sormuksen sai yhdellä riksillä ja neljällä killingillä (noin 50 kopekkaa). Hän sanoi yhden tohtorin lähettäneen hänen myömään näitä sormuksia ja oli kirjoittavinaan jokaisen ostajan nimen muistiin. Sillä, sanoi hän se tohtori tulee kuuluisaksi ympäri maailman — Että kaikki oli pelosta on arvattava. Mutta moni ihminen pettyi ennenkuin petos tuli ilmi ja petturi saatiin kiini. Mutta hän on laskettu jälle irti, kun hänellä löytyi täydelliset passit. Hän voipi siis ilmestyä jällle samalla petoksella. (Aamurusko 15.1.1859)

Kyseenalaisia auttajia liikkeellä myös teksteissä Vale-loihtijoita sekä Optikko Benedetto ja ihmebalsami. Mehiläisessä 9/1839 julkaistu Liperin Olavi Karjeliiniltä kuullun tarinan tosiperäisyys on kyseenalaistettavissa, mutta sopii teemaan:

Pään parannuskeino. Muuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin. Päästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: "voi, herra tohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?" Tohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta tunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano siinä samassa miehelle: "mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari puhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin." Mies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn täynnä vettä kammariin ja sano: "eiköhän tämä jo piisaisi?" "Noh ehkä se piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos." 

 

Mies läksi eellä, tohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja aukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn ja alko kaataa sitä miehen pään päälle, mutta hyvin hiljaan, että se pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään virkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan aikaa siinä seisoa. Viimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että se yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: "mäne nyt makaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan." Mies täytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja mäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo havannut. 

Samaan uskottavalta vaikuttavaan sarjaan voi laskea tämän:

Eräässä vesilaitoksessa tuli nykyään muuan talonpoika tohtorin luo, tuoden muassansa pullon vettä, jonka sanoi olevan lähetetyn hänelle hänen omalta maatilaltansa, ja jota pyysi tohtorin kemiallisesti tutkimaan, arvellen veden sisältävän terveyttä tuottavia aineita. Tohtori, jolla oli kiirut, käski talonpojan jättää hänelle pullon ja seuraavana päivänä käydä kuulemassa, miten tutkimus oli päättynyt. Seuraavana päivänä tulikin talonpoika, kuten tohtori oli käskenyt, takaisin ja sai nyt nauravalta lääkäriltä kuulla, että vesi pullossa oli aivan tavallista juomavettä, jossa ei minkäänlaista erittäin terveyttä tuottavaa ainetta ollut. "Sitäpä minäkin arvelin" — lausui talonpoika, "minä kun olen sitä juonut täällä teidän vesilaitoksessanne jo neljä viikkoa. Vesi on näetten otettu teidän omasta lähteestä, jonka erinomaista lääkevoimaa te niin suuresti olette kiittäneet". Mitä tohtori sanoi, kun tämän kuuli, sitä ei kerro juttu. (US 6.9.1876)  

P. S. Asiallista tekstiä teteeman tiimoilta on tuoreessa kirjassa Terveyshistoria. Näkökulmia ja lähestymistapoja keskiajalta nykypäivään, joka on verkossa vapaasti luettavissa. 

"Joutui luopumaan kartanostaan"

Jokioisten kartanon Wikipedia-sivulla kerrotaan menestystarinan omaisesti

Kartanon suuruuden aika alkoi 1752 kun kapteeni Reinhold Johan Jägerhorn osti kartanon, se käsitti tuolloin noin puolet silloisesta Jokioisten neljänneskunnasta, jota myöhemmin ruvettiin kartanon mukaan kutsumaan Jokilääniksi. Jägerhorn kasvatti maaomistuksiaan niin, että kartano lopuksi kattoi lähes koko Jokioisten neljänneskunnan, noin 32 000 hehtaaria. Jokioisten 1750-luvun alussa rakennettu hienoteräinen saha oli Hämeessä lajiaan ensimmäisiä. Jägerhorn joutui kuitenkin luopumaan kartanostaan vuonna 1773.

Jägerhornin Wikipedia-sivulla  myös Ruotsinpyhtään (oik.Tammelan Haudankorvan?) Viksbergin omistus päättyy vuonna 1773, mutta missään ei näy selitystä sille, miksi tiloista piti "luopua".

Todennäköinen syy hahmottuu ajan sanomalehdistä. Posttidningar kertoi 29.1.1767, että Jägerhorn oli tarjonnut suurimman summan eli voittanut tarjoushuutokaupan raha-arvonnan järjestämisestä Trollhättanin sulun rakentamisen hyväksi. Mies siis kaipasi lisätulon lähdettä. Yritys ei kuitenkaan ollut kovin onnistunut, sillä 8.2.1768 Posttidningar mainitsee Jägerhornia vastaan nostetun oikeusjutun ja 1.12.1768 kertoo Jägerhornin luopuneen raha-arvonnan hoitamisesta.

Kiistaton todiste Jägerhornin rahanpuutteesta on Posttidningarin ilmoitus 22.12.1768 valtionpankin panttihuutokaupasta 15.3.1769. Kaupan oli Jokioisten rälssisäteri, 20-teräinen sahamylly, viljamylly ja kymmeniä alustalaistiloja, joiden listaus venytti tekstin varsin pitkäksi. Omaisuuden arvoksi arvioitiin 879213 taalaria ja 12 äyriä. Ilmoitus toistettiin ainakin 26.1.1769 ja 20.2.1769, mutta joko Jägerhorn sai maksujaan hoidettua tai ostajaa ei löytynyt.

Lyhyempi ilmoitus Posttidningarissa 31.7.1769 paljastaa, että Jägerhorn oli saanut kauppaneuvos Jacob af Forsellesilta 46000 taalarin lainan, jonka pantteina olivat Pyhtään Tesjoen rusthollit Storby ja Qvarnby. Forsellesin kuolinpesän selvityksen yhteydessä rusthollien arvo piti määritellä ja ilmoitus liittyi toimenpiteesen.

Jägerhornin maksut valtionpankkiin eivät kulkeneet vaaditulla tavalla, sillä Posttidningarissa 10.9.1770 ilmoitettiin 14.11.1770 järjestettävästä panttihuutokaupasta, jossa omaisuuslista arvoineen oli sama kuin edellisellä kerralla. Ilmoitus toistettiin ainakin 5.11.1770 ja 12.11.1770. Edelleen tilojen omistus jäi Jägerhornille.

Samanlainen panttihuutokauppa todennäköisesti järjestettiin 27.3.1771, sillä siitä ilmoitettiin vielä kaksi päivää aiemmin. Vähintään neljättä kertaa pankki kauppasi samoja pantteja 30.5.1772, mistä ilmoitettiin ainakin 16.4.1772 ja 21.5.1772. Ne olivat jälleen kaupan 3.2.1773, mikä selviää ilmoituksista 16.11.1772, 4.1.1773 ja 28.1.1773. Mahdollisesti viimeisestä huutokaupasta, joka piti järjestää 14.4.1773, ilmoitettiin 15.3.1773. 

Panttihuutokauppailmoituksissa ei mainita Jägerhornin nimeä, mutta eiköhän ainakin aatelisille lehden lukijoille ehtinyt viidessä vuodessa tulla selväksi kuka oli talousvaikeuksissa. Lehteä taisivat lukea myös kaikki potentiaaliset rahoittajat. 

Wikipedia-sivu jättää Jokioisten omistukseen aukon vuoden 1773 jälkeen. Georg Haggrén kirjoittaa Ernst Gustaf von Willebrandista (1751-1809) Kansallisbiografiassa, että "Viimeistään 1770-luvun puolivälissä von Willebrand asui vakituisesti Tammelassa ja hoiti setänsä omistaman Jokioisten kartanon asioita. Samalla hän luultavasti suoritti kartanon puolesta ratsupalvelusta. Von Willebrand osti Tammelan Haudankorvan Viksbergin 1780-luvun alussa ja Jokioisten suuren kartanon 1791."

Vastaaviin epäselvyyksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin olen törmännyt aiemminkin kartanoiden kohdalla, vaikka niiden voisi luulla olevan parhaiten selvitettyjä. Reinhold Johan Jägerhorn kuoli vuonna 1790 eli perukirjansa kertoisi omistustilanteen tuolloin. Mutta asiakirja taisi kärähtää 1827 Turun palossa.

Julkaistiinko Pila tappelus?

 FAT:n ilmoituksissa 8.3.1825:

Till undwikande af Collission underrättas att Pila tappelus: totinen tapaus Turun kaupunkin wähällä torilla, sinä 1:nä päiw. Lokakuussa 1804 alipat allulta, är under öfwersättning - J. J.

Oliko J. J. kääntämässä jo suomeksi ilmestynyttä painatetta ruotsiksi vai toisin päin?  Ilmeisesti sama J. J. ilmoitti muutamaa viikkoa myöhemmin (FAT 23.3.1825):

I Finlands Allmänna Tidning N:o 27 för den 8 Martii, är annoncerat att till Öfwersättning ät Pila tappelus (Den löjliga Striden) en san - händelse passerad wid lilla Torget i Åbo den 1 October 1804 (:läs 1724) som ytterligare till undwikande af collesion tillkännagifwes. - J. J.

 Jo seuraavana päivänä ilmoitus oli hieman toisessa muodossa

I Finlands Allmänna Tidning N:o 27 för den 8 i denne månad, är annonceradt, att, Pila tappelus (Den löjliga striden) en sann händelse, passerad å lilla Torget i Åbo den 1 October 1804, (men bör wara 1724,) af Alipat Allu: är under öfwersättning: som ytterligare till undwikande af collision tillkännagifwes. - J. J.

Alipat Allu ei kuullosta varsinaiselta nimeltä ja herättää entistä enemmän kiinnostusta tätä historiallista tositarinaa kohtaan. Valitettavasti viimeinen löytämäni jälki on Turun Wiikko-Sanomissa 2.4.1825:

Tietä annetaan: että yksi Kirja jonka Nimi on: Pila tappelus: totinen tapaus Turun Kaupunkin wähällä torilla sinä 1:nä päiwänä Lokakuussa 1724 Alipat Allulta kokoonpantu, on Pränttiin jätetty ja pian myytäwäksi ulosjakaillaan. - J. J.

 Kyse siis oli suomennoksesta. Ellei sitten viimeinen ilmoitus myöhästynyt päivällä.

Petollinen maakauppias Suomen maaseudulla

Vielä kesällä 1875 kaikki oli hyvin ja herra Adam Kettusella oli aikaa vierailla Rantasalmelta Lappeenrannan kylpylässä (Morgonbladet 29.7.1875). Tätä ennen hän oli tosin esiintynyt hyvin erikoisessa ilmoitusparissa Uudessa Suomettaressa 3.2.1875:

Tässä paikassa Tammik. 15 p. 1875, 

Herra Adam Kettunen Randasalmella.

Nöyrimmästi saan Ilmottaa että se Tasku Kello Jota Viime Vuoden kuluessa, sinulta varastin ei olekkaan liki main niin hyvä Kuten sinä Olett Muka sitä Kehunut, minun täytyy sitä Kummingiin saattaa Urmaakariin siis pyytän Joss Herra olis niin hyvä antais, sen Kellon mukaan elikkä panis samaan paikkaan Josta Kellon otin Jonkuun 10. markkaa Rahaa, Jolla saisin laitattaa sitä Kellova niin hyväksi kuin sitä olett Kehunutt, ei nytt tällä Kertaa Kuin Jää hyvästä niin kuin Jäit silloinkiin

Kunnoituksella
Varass,

--- 

Rehellinen Varas! Arvoisa kirjeenne, t. k. 15 p:ltä, on minulle käteynyt. Vaaditut rahat, 10 markkaa, ovat valmiit kun käytte hakemassa, siitä hyvästä kun olette rehellinen ja vähään tyytyvä, koska samassa naulassa oli päälimmäisnä 400 markkaa maksava kultakello ja allapäin se uusi hopeainen ankkurikello, minkä varastitte.    A. K.

Helpompi on ymmärtää rantasalmelaisen Tepon kertomusta elokuussa 1876  (Savonlinna 19.8.1876):

Usein luullaan sanottavan, etteivät muut, kun ulkomaalaiset, osaa oikein "mestarillisesti" vääryyttä ja kavaluutta harjottaa. Tämmöisiä ihmeitä kuitenkin tapahtuu meidänkin maassamme, vaikka tosin ei kovin tiheään. 

Joitakuita viikkoja takaperin läksi eräs maakauppioistamme Adam Kettunen Pietariin tavaroita ostamaan ja keräsi rahoja mistä vaan irti sai, ja hätäkös hänen oli niitä saadessa, kun mies yleensä pidettiin mitä rehellisimpänä. Mitään pahaa ei voitu aavistaa. Miestä odotettiin kotia palaavaksi, vaan turhaan. 

Jopa vihdoinkin rupesi tuntumaan löyhkä miehenkujeista ja kun niiden perille paremmin päästiin, oli hän jo silloin - Tukholmassa, matkalla Amerikkaan. Kyöpenhaminasta lähetti hän kirjeen eräälle ystävällensä sekä ilmoitti siinä aikomuksensa. Nyt on hän itse tietymättömissä, vaan jälkensä ovat kau'an näkyvissä. Moni kuntamme jäsenistä saapi kärsiä hänen tähtensä. 

Matkallansa kuuluu hän  muun muassa ottaneen rahoja eräältä Puumalan kauppiaalta, muka jauhoja toimittaaksensa. Pietarissa on hän ostellut tavaraa ja myynyt ne - Viipurissa, matkannut Porvoosen ja siellä tehnyt useampain tuhansien kauppoja ja tavarat sitte muuttanut rahaksi Helsingissä. Niin pitkälle tunnemme jälkiänsä. 

Että hän näin sai vankat reisurahat, on lunnollista. Jo Pietarissa oli hänellä ollut lähes 30 tuhatta mrkk. Niin kertoi eräs hänen tuttavansa, joka sanoi nähneensä Kettusen niitä lukeneen. Muuta hänestä lopuksi emme voi sanoa, kun että se mies "pelasi rollinsa hyvästi." Aikomus kuitenkin kuuluu olevan saada mies käpälälautaan. Saas nähdä onnistuuko. 

Amerikkalaisen museokokoelman selailua

 

Vaihteeksi (ekaa kertaa?) Mastodontin puolelta löytyi tieto uudesta data-avauksesta. Yhdysvallan museosuuruus Smithsonian on antanut CC0-lisenssin neljälle miljoonalle kuvalle. Tätähän piti tietenkin testata (tietenkin) haulla 'Finland'. 

Tulosmäärä 3417 oli yllätys, mutta selittyi pian. Digitoinneissa oli useita kasvinäytteitä (esim. Joroisilta vuonna 1902) ja eläinnäytteiden kokoelmalistauksia (esim. koskien oravannahkaa Uudenmaan Masalasta). Nämä näyttivät muodostavan valtaosan tuloksista, joten yritin vasemman reunan fsuodattimilla saada esiin muun sisällön.

"Onnekkaasti" tulosten yläreunassa oli kolme esimerkkiä "muusta": vuoteen 1875 ajoitetut kirjoneulotut sormikkaat Kulosaaresta ja kaksi amerikkalaisen urheilijan asua Helsingin olympialaisista. Filtterit toivat - tavalliseen tapaan - inklusiivisesti ja yritin valita useammasta ryhmittelystä kaikki arvot, jotka eivät liittyneet luonnonhistoriaan. Toistuvasti tuloksena oli, että jäljelle jäivät vain nämä kolme kuvaa. Suomalaisen kulttuurin kilpistymä Smithsonianin (CC0-lisenssoiduissa) kokoelmissa ovat siis (mielestäni) tehdasvärjätystä langasta tehnyt sormikkaat.

Haku 'Finnish' tuotti 150 osumaa. Tässä joukossa on suomalaiseksi määritellyn August Wilhelm Holmströmin (1829-1903) Fabergélla tekemä tulitikkurasia, Suomen 50v-itsenäisyyttä kunnioittava amerikkalainen postimerkki ja Uuden Ruotsin siirtokunnan 300v-juhlapostimerkki. Purjelentokone Sisun yhteydessä selitetään sanan suomalaisuutta enemmän kuin suunnittelija Leonard Niemen taustaa. 

Toisen museon sivuilta löytyy Niemestä kuvia ja elinvuodet 1917-1995. Hautakivisivustolta selviää toinen etunimensä Arvo ja vaimonsa nimi. Vaimon etunimen perusteella FamilySearchin haulla löytynyt vuoden 1950 väestölaskentatieto Michiganistä koskee samaa miestä, joka oli syntynyt Ohiossa. Vuoden 1943 kutsunnassa ammattinaan oli lentokonemekaanikko. Jostain syystä en löytänyt häntä väestönlaskennoista 1940, 1930 ja 1920. 

Anti haulla 'Sweden' oli kymmenkertainen, mutta luonnontiedevoittoinen sekin. Yhteistä historiaamme kuvittaa esim. Ruotsissa 1700-luvulla tehty ase, sulalla merkitty pikakirje vuodelta 1808 ja 1800-luvun postitorvi. Mielelläni yhdistäisin Suomeen myös Richard C. Greenleafin keräämät ja museokokoelmiin lahjoittamat 1700-luvun seinävaateet, mutta ymmärtääkseni ne eivät olleet Ruotsinkaan puolella koko maan kulttuuria. Mikä ei kuitenkaan estänyt leikkaamasta yhdestä kuvasta itselleni uutta profiilikuvaa Facebookiin.

Voi kyllä hyvin olla, että Jeesuksen elämä 1700-luvun vaatetuksella tai Luukkaan evankeliumin suuren juhla-ateriavertauksen kuvitus vastaavat jossain Suomen kirkossa ollutta lehterimaalausta tms.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Tukholman suomalaisessa seurakunnassa ottivat 18.2.1775 kuulutukset Sauvossa syntynyt 26-vuotias hiustenlaittaja Gabriel Sandström ja 28-vuotias Maria Judith Bergman. Elättelin toivoa, että pariskunnasta olisi ollut valmis tietopaketti Kustaa H. J. Vilkunan matrikkelissa Ruotsin peruukintekijät 1648–1810. Mutta mikään nimimuoto ei tuonut sopivaa henkilöä esille Tukholman osasta.

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty.