lauantai 30. lokakuuta 2021

Kummitustarinoita Raudusta

Hahlin tuntema Raudun kirkko
Wikimedia
Jalmari Hahl syntyi Raudun kirkkoherran pojaksi 13.6.1869. Vuosikymmeniä myöhemmin, lehteä Joulutunnelma 1916 varten, hän muisteli.

Harva ihminen voinee kieltää, että yliluonnollinen maailma peikkoineen, mörköineen, aaveineen ja kummituksineen lapsuusiällä voimakkaasti on pitänyt hänen mielikuvitustaan lumoissaan. Eikä tämä lumousvalta varttuneeseenkaan ikään nähden kokonaan ole menettänyt tehoisuuttaan.
 
Lapsuudenkodissani kukoistivat nuo yliluonnollisen maailman salaperäiset kukat ylen rehevinä. Uskollinen vanha palvelijatar, Helka, oli mestari kertomaan kummitusjuttuja. Hänellä oli dramaattisen jännittävä kertomistapa, ja hänen juttunsa nostivat usein kylmät väreet selkään. Hämärähetket, jotka monasti pitkittyivät sysimustaan iltapimeään, olivat luonnollisesti kiitollisimmat vuorokauden ajat näitä aavemaailmalle pyhitettyjä tilaisuuksia varten. Kerron muistista pari Helan kummitusjuttua.
 
Pappilan pihan laidassa oli vanha hautuumaa, johon ei enää vuosikymmeniin oltu vainajia haudattu. Kun uutta tallia rakennettiin, ulottui osa sen kivijalkaa tämän hautuumaan alueelle. Kivijalan rakentaja oli muuan tuima pohjalainen, nimeltä Topias Kuikka, joka työn lomassa juopotteli ja varsinkin viinapäissään oli niin raju, että muut ihmiset häntä pelkäsivät ja karttoivat.
 
Kun tämä mies eräänä päivänä vanhan hautuumaan liepeellä lapiollaan kaivoi kuoppaa kivijalkaa varten, tuli mullasta esiin miehen käsivarsi. Se oli mustunut, mutta luultavasti siinä paikassa olevan multalaadun vaikutuksesta verrattain hyvin säilynyt. Topias Kuikan työtoveri huomasi, miten omituisen vaikutuksen tämä tapaus häneen teki. Topias tuijotti kauan tuohon synkkään löytöönsä ja kaivoi sitten kauemmaksi hautuumaalle syvän kuopan, johon kätki sen ja peitti huolellisesti mullalla. Sama työtoveri pani merkille, että Topias senjälkeen kävi vakavaksi, ei laulanut rivoja lauluja, eikä ottanut kulauksia viinapullostaan. Joka lapiollista multaa luodessaan hän levottomana katsoi syvenevään kuoppaan, peläten uusien kamalien löytöjen pöyhöävän esiin.
 
Illallinen ei maistunut Topiaalle, ja tavallista aikaisemmin hän kiipesi vanhan tallin luhtiin makuulle. Mutta hän ei saanut unta. Puoliyön aikaan niin hän arveli hän vaipui jonkunmoiseen horrostilaan, mutta selvästi hän kuuli koiran haukunnan naapurikylästä ja hevosten kavioiden kopinan alhaalta tallista.
 
Silloin aukeni äkkiä luhdin seinäluukku, ja sisään tulvi jäätävän kylmä, kuulakan kirkas sumupilvi, jonka keskellä seisoi synkän näköinen, toiskätinen mies. Hänen ruumiistaan näki, että hän kauan oli maannut haudassa. Mutta toinen kuve oli yhtenä hehkuvana hiiloksena. Hän oli melkein läpikuultava, mutta silti tallinluhdin oljet kahisivat kun hän lähestyi Topiasta, ja uhaten ainoalla kädellään virkkoi äänellä, joka kaikui kamalana ja onttona kuin olisi se lähtenyt syvältä maan alta: «olet häirinnyt lepoani haudassa, jonne minun joskus sallitaan siirtyä vilvoittelemaan helvetin tulesta. Vasta toinen kupeeni on ehtinyt jäähtyä. Jollet jätä minua rauhaan, tulen ensi yönä sinua noutamaan».
 
Näin sanottuaan vainaja katosi pilvineen, ja tallinluhdin luukku paukahti ilmanvedosta kiinni. 
 
Topias Kuikka makasi siinä kuin kivettyneenä sen aamuyön, voimatta silmiään ummistaa, mutta liioin voimatta paikaltaan liikkua. Kun isäntärenki aamulla tuli häntä herättämään, hän ilmoitti luopuvansa rakennustyöstä. Toinnuttuaan hän kertoi kamalan yöllisen seikkailunsa, pyysi kirkkoherralta sisällä olevan palkkansa, otti reppunsa ja työaseensa ja poistui joutuin talosta.
 
 
Seudun lukkari kulki kerran iltahämärässä kirkkomäellä pitäjän jyvä-aitan ohi. Aidan ovi oli raollaan, ja sen edessä seisoi mies, joka ponnisti kaikki voimansa saadakseen selkäänsä ison ruissäkin. Lukkari, jonka sydän oli herkkätunteinen lähimäisen kärsimyksille, riensi miehen luo ja auttoi häntä saamaan säkin selkäänsä, minkä jälkeen mies säkkineen päivineen joutuisasti, joskin pahasti kompuroiden, poistui ja katosi metsään.
 
Sittemmin tuli ilmi, että tuo mies olikin varas, joka oli murtautunut sisälle pitäjän aittaan, ja eräs ohikulkenut henkilö todisti, että lukkari oli ollut varasta auttamassa. Lukkari parka haastettiin siitä oikeuteen, ja vaikka hänen omatuntonsa olikin puhdas, tämä häpeä saattoi hänet vuoteen omaksi, ja ennen pitkää tuo jo ennestään kivulloinen mies kuoli. Hänen ruumiinsa ei saanut täyttä siunausta, mutta mikäs oli tästä kaikesta seuraus?
 
Kauhukseen kuulivat ohikulkijat iltaisin lukkarin veisua hautuumaalta. Kaikki, jotka olivat kuulleet hänen sointuvan voimakkaan äänensä kirkossa, tunsivat nyt tämän äänen vallan samaksi. Se kaikui nyt vaan hiukan heikommalta ja valittavammalta. Sanatkin saattoi selvästi eroittaa, yksi virsistä alkoi sanoilla: «Mä mato ja matkamies . . .»
 
Helka kertoi tunteneensa vanhan ruoti-eukon, joka kiven kovaan väitti monena iltana kuulleensa lukkarin veisuun kirkkomaalta. Hän oli ollut kaikkein rohkeimpia ja oli mennyt sangen lähelle lukkarin hautaa, ja sieltä turpeen alta se ääni todella oli kuulunut.
 
Asia kerrottiin viimein kirkkoherralle, joka meni hautausmaalle, kuuli omin korvin lukkarin laulun haudasta, jonka sitten lukemalla useita raamatunlauseita vihki rauhaan.
 
Senjälkeen lakkasi lukkari laulamasta.

perjantai 29. lokakuuta 2021

Aatelismies yritti paeta kuolemaa

Erik Johan Jägerskiöld sai armeijasta eron 28.5.1783, mutta häntä tituleerattiin loppuelämänsä luutnantiksi. Hän asui omistamassaan Mannilan talossa Kivijärvellä viimeistään vuonna 1786. Elämänsä ratkaiseva käänne oli tapaninpäivä, jolloin hän kirkonkirjojen mukaan ampui renkinsä Lassi Kolehmaisen. Kolehmaisen hautaus on kirjattu Kivijärven kirkonkirjoihin vuoden 1791 loppuun, mutta muun perusteella kuolema kohtasi hänet todennäköisesti 26.12.1790.

Kivijärvellä tapahtumasta säilyneen muistitiedon kokosi Aarne Europaeus ja Kotiseudussa 1910 julkaistun tekstinsä on kierrätetty ainakin Juha Vuorelan blogissa ja Pirkko Korpiaho-Hakalan artikkelissa Kivijärven kotiseutulehdessä Kotiportti 5. Europaeus viittaa A.E. Snellmanin artikkeliin Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Laukaan kihlakunnasta (SMYA 17. 1897), mutta sen sivulta 81 ei uutta tietoa löydy.

Muistitiedossa kuollut oli Mannilan aiemman omistajan perheen Matti ja muutkin yksityiskohdat voivat olla päin mäntyä. Tuomiokirjoja kaivamatta hieman lisätietoa irtoaa Vaasan maaherran 16.11.1791 laatimasta kuulutuksesta. Tuolloin Jägerskiöldille oli jo Vaasan hovioikeudessa määrätty kuolemantuomio. Se piti panna toimeen Isossakyrössä, mutta Jägerskiöld oli karannut kuljetuksesta. 

Karkaaminen kuvataan kuulutuksessa epätavallisen yksityiskohtaisesti. Kuljetus Vaasasta (?) oli edennyt ongelmitta kunnes Jägerskiöld luovutettiin Matts Rauhalalle viimeistä etappia varten. Vähän tämän jälkeen ilmaantui paikalle maakivalteriksi esittäitynyt mies, joka väitti, että hänet oli määrätty Jägerskiöldin saattajaksi. Kun päästiin Tuokolan kestikievariin sekä mies että Jägerskiöld katosivat ja jatkoivat matkaansa Lapualle ja Alajärvelle. Molemmat olivat täten etsintäkuulutettuja. Kuulutusta laadittaessa tiedettiin apurin olleen Laihialta kotoisin ollut merimies Hans Henrik Krook. Häntä kuvattiin hieman yli 20-vuotiaaksi, pieneksi ja väritykseltään vaaleaksi. Takkinsa oli harmaa ja jalassaan saappaat.

Jägerskiöld puolestaan kuvattiin kasvoiltaan laihaksi, varreltaan pitkäksi ja kapeaksi. Omat hiuksensa olivat tummat ja lähes poisleikatut, sillä mies käytti peruukkia. Karatessaan päällään oli sinisestä kankaasta vaatetus, jonka napit olivat kullatut. Näiden päällä lampaan sisäturkki, jonka pääliluoli oli harmaata kangasta ja kaulus näätää. Päässään oli punainen myssy huovutetusta villasta sekä nahkainen karpuusi. Jaloissaan saappaat, joiden päälle oli vedetty hylkeennahkaiset kengät. Lisäksi mukanaan oli ollut sininen takki.

Kovin pitkä ei karkumatka ollut, sillä kirkonkirjojen mukaan Erik Johan Jägerskiöld mestattiin Viitasaarella 9.6.1792.

torstai 28. lokakuuta 2021

Olin oikeassa ja en

Heinäkuussa 2019 totesin "Kansallisarkisto ei siis lähtökohtaisesti voi olla kantaaottamaton osapuoli historiankirjoituksessa." Näköjään ajatukseni ei ollut aivan tyhmä, sillä Pekka Henttonen oli kirjoittanut vuonna 2000

Olennaisin huomio kuitenkin on, että arkiston on vaikea olla sisällöntuottaja, vaikka asiakirjoja käytetäänkin sisällöntuotannossa. Arkisto törmää herkästi ongelmiin myös silloin, kun se antaa käytettäväksi sähköisiä aineistoja. Arkiston rooliin ei kuulu ottaa kantaa siihen, millainen on lähteiden takana oleva todellisuus, ja juuri sitä sisällöntuotanto edellyttää.

Kuukautta myöhemmin olin (kevyehköin tiedoin) sitä mieltä, että Unto Hämäläisen esseestä noussut keskustelu tarpeesta selvittää Stalinin vainojen uhreja oli puppua. 

Mielipiteilläni ei tietenkään ollut osaa tai arpaa siihen, että sitten Kansallisarkistolla käynnistyi viisivuotinen tutkimushanke suomalaisten kohtaloista vuosien 1917–1964 Venäjällä. Edelleen olen sitä mieltä, että Kansallisarkisto ei ole oikea toimija tutkimukseen, mutta en tiedä missä määrin sen instituutiona tai henkilökohtaiset suhteet ovat mahdollistaneet tai auttaneet tutkimuksen tekoa Venäjän puolella.

Näkemykseni tutkimuksen tarpeellisuudesta ovat kuitenkin osin muuttuneet. Heti ensi kosketukseni projektiin oli positiivinen eli historiallisesti (Kansallisarkiston kontekstissa) sain sukulaisestani lähettämääni tiedonanto-kysymykseeni nopean ja osaavan vastauksen. En lisätietoa, mutta eräs tuttavani sai tietoa isosetänsä elämästä. Yleisestä kiinnostuksesta yksilöiden kohtaloihin kertoo esimerkiksi Jussi Nuortevan twiitin saamat kommentit. 

Suhtautumiseni muutokseen vaikutti myös se, että hankkeesta tuli myös Stalinin uhreja laajempi. Ylen uutisessa elokuussa 2020 Päivi Happonen toteaa, että "Oikea kuva syntyy vain selvittämällä laajemmin suomalaisten vaiheita Venäjällä, ei vain Stalinin vainoissa kuolleita". Enkä tietenkään näe huonona sitä, että "Hankkeessa toteutetaan interaktiivinen tietokanta, johon talletetaan Venäjällä olleiden suomalaisten elämäkertatietoja sekä heihin liittyviä asiakirjoja ja valokuvia." 

Hieman ihmeissäni ehdin olla SKS:n muistitietokeräyksen suhteesta Kansallisarkiston hankkeeseen, mutta sain jossain välissä jollain kanavalla SKS:ltä vastauksen, jossa vakuutettiin jonkinlaista yhteistyötä. Tämä näkyy nykyään Kansallisarkiston hankesivullakin.

Helmikuussa 2021 Kansallisarkistolta kerrottiin mahdollisuudesta osallistua hankkeen tutkimusaineiston tallennustehtäviin. Muistaakseni kokeilin itse vain yhtä lomakkeen kirjausta, mutta onneksi löytyi huomattavasti innostuneempia tähän ensimmäiseksi "vastaavaksi" kutsuttuun joukkoistukseen. Kansainvälisen alustan käytössä hanke oli ainakin ensimmäinen Suomessa. Muistelisin nähneeni jossain mutinaa siitä, että on tarpeetonta, että "Ainakin kahden toisistaan riippumattoman ihmisen tulee tallentaa saman asiakirjan tiedot, jotta järjestelmä toteaa sen käsitellyksi." Omasta mielestäni käytäntö tarjoaa järkevällä tavalla laaduntarkastusta.

Sitä myöten kun innokkaat ovat naputelleet asiakirjojen kuvia tekstiksi, alustalle on voitu lisätä lisää materiaalia. Esimerkiksi kesällä poimittiin Venäjällä olleiksi merkittyjä Viipurin läänin henkikirjoista ja viimeisin (viimeisimpiä?) lisäyksiä on Etsivän keskuspoliisin Terijoen alaosaston arkistosta löytyvä kokonaisuus vuosina 1920-21 rajan ylittäneistä henkilöistä.

P. S. Tutkimushanketta johtavan Aleksi Mainio Karjalan sivistysseuran vuosikokouksessa pitämä esitys hankkeesta on YouTubessa.

keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Täydennysosia

1) Komeasta Ruotsin paikallisaikakuvasta tuli tietenkin mieleen yritykseni saada selvyyttä Suomen paikallisaikojen luopumisen ajasta.

2) Tuija Wetterstrand jatkoi ja syvensi Krimin sodan sotavankeja Ranskassa kirjoituksestani Sotavankimme Ranskassa.

3) Päiväkirjoistaan tuttu Anders Ramsay sai kuvitusta Turun museokeskuksen Alexandra Nummenpään blogitekstistä Valokuva-albumien inhimillinen historia, jossa kuukauden esineenä on Anders Ramsayn valokuva-albumit. Näitä ollaan digitoimassa, joten aiheeseen voi olla syytä palata myöhemmin. 

4) Aikanaan julkaisin Hilja Valtosen tuotannon ystäville Aitta-lehden jutun ja joitakin Kansalliskirjaston digitoinneista löytämiäni Valtosen tekstejä. Nythän näitä voisi etsiä 1930-luvultakin. Ilokseni on muitakin, jotka osaavat arvostaa Valtosen tuotantoa, ja mukava oli kuunnella Anna-Liisa Haavikon toimittama radio-ohjelmasarja Hilja - painosten kuningatar.

5) Väikkäriä väsätessä on päässyt yllättämään eurooppalaisen kulttuurin yhtenäisyys. Toisaalla tämä konkretisoitui, kun Ruotsista tutut kistukirjeet eli kaappien tai arkkujen sisdäpintoihin liimattavat painokuvat tulivat vastaan Twitterin kautta 1500-luvun Ranskassa.  

6) Linkitin viimeisimpään pääkallopäivitykseen yhden jakson SR:n Hän jätti jäljen -sarjasta. Muut jaksot olivat

tiistai 26. lokakuuta 2021

Karhuja 1700-luvun Turussa

Turun maakunta-arkiston Dahlströmin kortistoa selatessa törmäsin muutamaan karhukorttiin.

Ensimmäiseen on poimittu raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 2.9.1730 tieto, että karhu ja kaksi pentua olivat tulleet Gabriel Malmelinin pihalle. Viite on alkuperäiseen pöytäkirjaan, juttua ei näy puhtaaksi kirjoitetussa versiossa. Gabriel Malmelin ainakin selvisi kohtaamisesta. 
Viisi vuotta myöhemmin Turussa lastattiin Tukholmaan lähtevään laivaan karhua. 

Kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin Mynämäen ja Maskun kihlakuntien tuomiokunnan tuomari Mauritz Ståhlhandske piti pihallaan kahta karhua lieassa peläyttelemässä ihmisiä. Hän sai raastuvanoikeudessa määräyksen kuljettaa karhut pois 8 päivän sisällä. 

Vuotta myöhemmin kauppias Neppiuksella oli jotain tekemistä elävän karhun kanssa. Valitettavasti nimensä kohdalta en löytänyt aiheesta korttia, johon tässä viitataan.

P. S. 

maanantai 25. lokakuuta 2021

Töölön Humalistosta eli Humlebergistä

Kun mikropaikallishistoriaprojektini alussa selvittelin Maria Causén aviomiehen saippuatehdasta luin jostain, että Humlebergin huvila oli ollut Humallahden rannalla eli lähes Meilahden huvilavyöhykkeellä. Siellä olikin Humlebergin huviloita 1800-luvun lopussa, mutta ensimmäinen ja päärakennus oli Turun tien varrella yhdellä (jo Töölön Kammion vaiheista tutuilla) vuonna 1822 erotetuista tonteista, jotka numeroitiin pohjoisesta etelään 5-9. Keskimmäisen eli numeron 7 näistä vuokrasi kauppias Kåhlman. (Nämä tiedot Pekka Korvenmaan artikkelista Narinkka 1982:ssa.) Vuosikymmeniä Humlebergin rinnakkaisnimenä oli Kåhlmanska villan.

Yllä vuonna 1830 piirretyssä kartassa (Karta Öfver En Del Af Tölö Ägor Invid Helsingfors, HKA) tontilla 7 on Turun tien vieressä rakennus ja sieltä kiemurteleva tie Humallahden rantaan. Lyjykynällä (tms.) on tontille merkitty sen myöhempi numero 55. Ilmeisesti tässä rakennuksessa oli 9 huonetta, joita tarjottiin vuokralle kesäksi 1843, jolloin Humleberg oli edelleen kauppias Kåhlmanin maapaikka (Helsingfors Annonsblad 10.5.1843). Samasta rakennuksesta oli kyse vuokrailmoituksessa, jossa vuokrattiin 7 kamarin ja 2 salin, 2 keittiön ja 3 tampuurin kahdelle perheelle sopivaa taloa (Helsingfors Tidningar 24.7.1858) 

Hesperian puiston ravintola paloi elokuussa 1858 ja muutti toimintansa Humlebergiin (Helsingfors Tidningar 27.11.1858). Siellä oli (uusi/toinen?) ravintolayrittäjä Ch. Lindström kolme vuotta myöhemmin. 

Helsingfors Tidningar 31.01.1861

Kauden mukaisesti Humlebergissa tarjottiin blinejä sekä simaa ja tippaleipiä (Helsingfors Tidningar 16.3., 30.4.1861)
Helsingfors Tidningar 04.06.1864

Kolme vuotta myöhemmin Humlebergiin houkutteli uusi keilarata eli paikka yritti selvästi kilpailla Hesperian kanssa. Molemmat tarjosivat myös musiikkia.
Helsingfors Tidningar 09.08.1864

Helsingfors Dagblad 30.6.1865
Uusi käänne oli Carl Josef Causén Humlebergissä kesällä 1865 myymät saippuatuotteet. Seuraavan vuoden osoitekalenterissa tämä saippuatehtailija ilmoittaa osoiteekseen Humlebergin. Jo samana syksynä tuotantorakennuksensa palaa, mutta tämä on eri asia kuin Humlebergin asuinrakennus (FAT 12.10.1866).

Saippuatuotanto ja -kauppa jäävät siis lyhyeksi välivaiheeksi eivätkä välttämättä edes keskeyttäneet ruoka- ja juomatarjoilua. Joululehdessä Pikku. Skämtsam jul-tidning 1867 huviretken kuvaus päättyy kahvin juontiin Humlebergissa. Nisse. Påskblad för skämt och löje kertoo vuonna 1869, että "De förnämsta förlustelseställena finnas utom staden, nemligen Rotundan, Thölö värdshus, Humleberg och Grans gästgifveri." Se listasi myös kiertäviin sanontoihin "Vi res' till Esbo", sa' isvoschiken, körde till Humleberg eli (suunnilleen) "Menemme Espooseen", sanoi vossikan ajuri ja ajoi Humlebergiin. 

Hbl 21.6.1874
Ilmoituksissa Humlebergin liiketoiminta ei näytä kovin vakaalta, kun uusia yrittäjiä ilmaantuu muutaman vuoden välein.

Marraskuussa 1875 Humleberg oli hetken uutisissa, kun 
Törkeää väkivaltaa harjoitti viime lauantaina ulkopuolella kaupunkia olevassa Humlebergin huvilassa joukko venäläisiä meri-sotamiehiä, jotka olivat sinne saapuneet päällikkönsä kapteeniluutnantti Kitkinin käskystä. K:lo 5 iltapuolella oli hra Kitkin itse tullut sinne viiden miehen kanssa, syössyt huoneisin, missä kuuluu olevan jonkinlainen ravintola, ja tarkoin urkkinut kaikki paikat, etsien muka komppaniansa vältvääpeliä, jonka piti siellä oleman elävänä tai kuolleena. Kun ei mitään löydetty, mentiin tiehensä. Mutta noin k:lo 7 tuli sinne 19 sotamiestä, aseilla varustettuina. He piirittivät talon, eikä ketään laskettu ulos eikä sisään. Jotka yrittivät tulla taikka mennä, niitä lyötiin pahasti ja ajettiin takaisin. Tätä tämmöistä kesti aamuun saakka, jolloin kaupungista haetut poliisit saivat sotamiehet heidän piirityksestänsä luopumaan. (US 19.11.1875)

Vuoden 1878 osoitekalenterissa Humlebergin omisti J. F. Lund. Rinnalleen tulee 1880 kauppias J. H. Malmström. Vuonna 1885 tontille on kaavoitettu jo useita huviloita, mutta vasta viidessä on rakennus. 
Muissa yhteyksissä Råstadin mainitaan sijainneen läntisen viertotien varrella, joten tonttijako vastannee vuoden 1906 esitystä (Kaupunkikartat (kokoelma) - Helsingin kartat - Kartta Helsingin kaupungin äänestysalueista valtiopäiväedustajia varten. (Helsinki Ic* 146/- -)), jossa alkuperäinen Humleberg on mahdollisesti n:o 3.
 

Vuoteen 1890 mennessä tienvarsi on täysin rakennettu ja rannan puolellakin rakennuksia.

Joukossa on julkkis Jac. Ahrenberg, jonka Haga-huvila "sijaitsi nykyisen Sibeliuspuiston pohjoispuolella, nykyisen Lastenlinnantien (ent. Valhallantie) eteläpäässä"

HKM CC-BY 4.0

HKM CC-BY 4.0
Kadunvarteen palaten Signe Branderin otoksen taustalla on Humalistonkatu 2:ssa sijainnut Sipoon kirkko ja oikealla Humlebergin puolelta on tunnistettavissa Spennertin pyöräaita. 1900-luvun alun ilmoituksissa Spennertin osoite oli Humleberg eli Humalisto 2. Alla Humalisto 2 Sakari Pälsin kuvaamana
HKM CC-BY 4.0

Tienäkymä toisesta suunnasta, myös Signe Branderin kuvaamana, näyttää komeat portinpylväät Spennertin naapurissa. Nämä siis kuuluivat Humleberg 1:een, josta en ole löytänyt valokuvaa.
HKM CC-BY 4.0

Kuvasato tienvarren rakennuksista on kauttaaltaan vähäistä. Viimeisenä otoksena Humleberg 5, jossa toimi 1890-luvun lopussa J. Neumannin höyry-makkaratehdas (Ång-Korffabrik).
Signe Brander. HKM CC-BY 4.0

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Sukellus digitoituihin valokuviin - pitkästä aikaa

Ensi perjantaina olen puhumassa Arkistoyhdistyksen syysseminaarissa digitoiduista arkistoaineistoista käyttäjänäkökulmasta. Ettei esitys olisi mutuilua testailin eilen aamulla pitkästä aikaa Elkaa, josta putkahti esiin Kokemäen valokuvia ja metatietojen vertailun toivossa siirryin Finnaan, minkä jälkeen esityksen teko unohtuikin sitten pariksi tunniksi. 

Totesin Twitteriin "Haku @Finnafi paljasti @SatakunnanMuseo digitoinneen yli tuhat kuvaa Kokemäeltä. Toistaiseksi olen klikannut "Ota yhteyttä" vasta kahdesti, mutta todennäköisesti jollekin museolaiselle syntyy vielä mukava ylläri maanantaiaamuksi." Olin totisesti ruosteessa luullessani sanahaun Kokemäki tuovan esiin kuvia (pelkästään) Kokemäestä. Finnan-hakuhan on siinä määrin sumea, että mukaan tuli myös (kaikki?) Kokemäenjoen kuvailussaan mainitsevat. 

Mutta en ollut niin ruosteessa, etteikö kommentointimahdollisuutta olisi tullut käytettyä reilusti yli kaksi kertaa. Erittäin harmittavasti valtaosasta rakennuksien kuvista puuttui tilan nimi ja yhtä harmittavasti en pystynyt tarjoamaan varmasti kuin yhden tunnistetiedot. Jos mummo olisi päässyt käymään näitä läpi 1980-luvun lopulla kun näkönsä oli vielä tallella...

Kuvailua tekevällä henkilöllä on tietenkin vain rajallinen tieto, joten useimmat puutteet ovat täysin ymmärrettäviä. Mutta "Nainen istuu metsässä maassa. Pääsään jokin rakennelma"?!

Kuvaaja: F. Nuikkinen
Satakunnan museo
CC BY 4.0
Hattuhan tuo on.

Toinen kysymys on se, kuinka paljon kuvailutietoa kokoelmatietokantaan pitäisi lisätä. Vuoden 1986 kuva on kiistatta "Kokemäen keskustan liikerakennuksia ja katukuvaa". Mutta ikäluokkani edustajalle kuvassa on Alpon kioski, joka onneksi dokumentoitiin (saman kuvan kera) Sydän-Satakunnan juttuun "Legendaarisen Alpon kioskin viimeinen asiakas osti pienen purkin maitoa markalla ja 50 pennillä". Ingressissä informatiivisesti "Hakanpään kioski oli nuorison kohtaamispaikka Kokemäen Tulkkilassa 1970- ja 1980-luvuilla. Kioski suljettiin 1980-luvun lopulla, kun sen vuokrasopimus päättyi. Rakennus sai purkutuomion."

Sukututkimuksellisesti mielenkiintoisimpia olivat Yli-Forsbyn (eli Kyläkosken) naapuritalon Ali-Forsbyn rakennukset, jotka ovat elinikäni olleet tiheän ja korkean kuusiaidan piilossa.

Kustaa Emil Klint
Satakunnan museo, CC BY

Löyhästi 1920-40 -luvuille ajoitettu otos yllä on kuvailutiedon mukaan "Koskenkylän poikakodin ulkorakennuksia ja niille johtava tie".

Kustaa Emil Klint
Satakunnan museo, CC BY

Ali-Forsbyn tilan entinen päärakennus lienee ollut ensimmäinen koulurakennus, jonka edessä on poseerattu Koskenkylän poikakoulun vihkiäisissä 11.6.1922. (Poikien suoraan sanottuna kammottavat raidalliset asut erottuvat paremmin tässä.)

F. H. Potila
Satakunnan museo, CC BY

Valitettavasti vanhasta rakennuskannasta ei ole enempää kuvia ja nykyinen päärakennus on yllä niin yksinään, että kaikki lienee purettu 1931 mennessä.