Täydennysosia Helsingistä

1) Facebookissa tuli täysin randomisti ja ilman lähdetietoja vastaan yllä oleva Hanna Herlinin lelukaupan mainos. Ja lelukaupasta olen jo kirjoittanut.

2) Kirjoitettuani lyhyesti Tallinnasta vuonna 1837 tulleista risteilyvieraista vastaan tuli samasta aiheesta Vilho Helasen artikkeli Helsingin ja Tallinnan säätyläiset "Suomen sillan rakentajina" 1830- ja 1840-luvuilla kirjassa Sodan ja rauhan päiviä entisaikain Helsingissä. Helsingin historiayhdistyksen vuosikirja IV / Entisaikain Helsinki IV (1943). (Jos Helsingin historia -sivusto haluaa olla tiedonlähde, voisiko siellä olla Helsingin historian kirjallisuuslistausta?)

3) Samaisessa kirjassa oli myös minua kiinnostanut Sulo Haltsosen artikkeli Muuan suvinen retki Suomeen sata vuotta sitten, joka esitteli Faddei Venediktovits Bulgarinin kesäretkeä Suomen ja Ruotsin halki vuonna 1838. Kirjanmerkeissäni olikin tallessa vuoden 1840 Helsingfors Tidningarista venäjäksi julkaistun matkakertomuksen referointia (Sommar-promenader i Finland och Swerige, af C. Bulgarin, år 1838. 5, 6, 7, 8, 9/1839 ; Något om Bulgarins Sommar-promenadet i Finland och Swerige. 2, 3, 4/1840; Anteckningar och intryck under en resa 61, 62, 63, 64/1840)

Haltsosen versiosta otin talteen Helsinkiin 14.7.1838 tulleen Bulgarinin museoarvion

"Yliopiston rahakokoelma ei ole suuri, mutta siellä on Turun palostakin pelastettuja rahoja ja muita harvinaisia esineitä, mm. kuningatar Kristiinan satula. Eläintieteellinen kabinetti on sekin mielenkiintoinen, sinne on koottu kaikki Suomen eläimet, erittäin kauniita ovat kalat ja merilinnut."

Seuraavana vuonna museossa käynyt Zacharias Topelius kirjoitti (suomennettuna ja jo aiemmin täällä jaettuna)

Molemmissa museoissa - "oi kuinka kummallisia otuksia, ja linnut! ja apinat! ja hirvi! ja mammutinhammas!" ja paljon muuta. [...]

Senjälkeen Merkillisyyshuoneessa, katsoimme Tsaari Pietarin talon nurkkaa, kun hän rakensi Pietaria, persialaisia aseita ja Etelämeren pukuja ym. roskaa.

Alkuperäinen päiväkirjamerkintä 14.2.1839 on nykyään luettavissa SLS:n verkkoeditiossa. 

4) Vuosikymmen sitten esittelemistäni neideistä Rosenström löytyi sanomalehdestä lisää muistelua Maila Talvion äidiltä Julia Malvina Winteriltä (1836-1926), jonka äidinäiti oli lääkäri Rosenströmin tytär.

Rosenströmeillä oli pieni puutalo Erottajan varrella Helsingissä. Rouva Winter muistelee vielä kuinka talon edustalla hänen lapsuudessaan seisoi häpeäpaalu ja kuinka Rosenströmeillä vedettiin alas uutimet ja kärsittiin, kun paalussa seisoi ihmisiä. 

Lääkäri Rosenströmiltä jäi kaksi tytärtä, jotka vanhoina naimattomina neiteinä elivät iäkkäiksi. Heidän luonaan asui ylioppilaita ja oli näiden ylioppilaiden elämä muodostunut koko heidän maailmakseen. Kun rva Winter nuorena tyttönä harjoitti soitto-opintoja Helsingissä ja asui näiden vanhain sukulaistätiensä luona, niin muistaa hän kuinka sinne kokoontui silloinen ylioppilaiston parhaisto, m.m. Ahlqvist ja Slöör, jotka siellä esittivät runojaan. Tästä piiristä joutui silloinen neiti Bonsdorff sitten papinrouvaksi maalle. (Satakunnan sanomat 9.1.1916)

5) Vuoden 1876 yleisestä näyttelystä tekemäni kesäsarjan kirjallisuuskatsausta en väittänytkään  kattavaksi, mutta aika iso aukko siihen jäi. Nimittäin Kerstin Smedsin kirjassa Helsingfors-Paris: Finlands utveckling till nation på världsutställningarna 1851-1900, joka nykyään on saatavilla verkossa, on yksi alaluku Helsingin näyttelyistä 1876 ja 1876. 

Digitoidut sanomalehdet ja historiantutkimus

Olin viime perjantaina torstaina paikan päällä seminaarissa Digitaliserade svenskspråkiga tidningar i Finland – nytta och nöje, mutta olin sateesta läpimärkä, joten keskittymiskykyni kärsi ja lähdin lounastauolla kotiin seuraamaan striimiä. Sen tallenne tuli sittemmin verkkoon, joten pääsin kertaamaan aamun esitykset paremmassa mielentilasssa.

Ruotsalainen tutkija Ulrika Holgersson pohjusti tekniikan merkityksen lehtien käytölle eli alkuperäisten lehtien, leikekokoelmien, mikrofilmien ja digitoinnin eron. Ei minulle uutta, mutta ehkä jollekin yleisössä, jonka kokoonpano oli minulle mysteeri. Kun päästiin digitoitujen sanomalehtien hakumahdollisuuksiin Holgersson nosti esiin Lara Putnamin (2016) käsitteen borderless term-searching ja oitis perään varoitti (asiallisesti) dekontekstualisoinnista.

Jani Marjanen lähestyi digitoidun lähdemateriaalin uhkia ja mahdollisuuksia neljällä vertauskuvalla: autodidakti, heinäkasa, laskukone ja kanavasulku. 

Autodidakti viittaa siihen, että digitointi on tuonnut lähteet entistä useamman eteen, ilman portinvartijoita. Uudella käyttäjämäärällä ei ole samoja taitoja ja tietoja kuin entisajan tutkijoilla, mutta ei myöskään samoja rajoitteita. Näillä lähtökohdilla löytyy asioita, joihin historiantutkimus ei ole aiemmin tarttunut. Mutta voi olla myös niin, että aiempaa tutkimusta tuntematon ei pysty havaitsemaan merkittäviä asioita. 

Tämä liittyy ikuisuuskysymykseen tutkimuskirjallisuuden ja lähteiden läpikäynnin suhteesta ja järjestyksestä. Historian korkeakoulutuksen läpikäynyt Marjanen toteaa oppineensa, että pitää aloittaaa tutkimuskirjallisuuden läpikäynnillä ja siirtyä vasta sitten lähteisiin. Mutta hän tunnustaa, ettei enää toimi näin. Vaan hän nykyään useimmiten aloittaa digitoitujen lähteiden pinnallisella tarkastelulla. Jos tulokset näyttävät lupaavilta, hän siirtyy aiemman tutkimuksen kartoitukseen. Tarvitseeko sanoakaan, että minä Ihan Aitona Autodidaktina olen aina lähtenyt liikkeelle lähteistä?

Heinäkasalla Marjanen viittaa siihen, että digitointi tekee mahdolliseksi hakea harvoin esiintyviä teemoja, joiden poiminta ennen olisi ollut erittäin työlästä. Digitointi mahdollistaa myös laskemisen, mikä on merkityksellistä erityisesti kielen ja käsitteiden historian tutkijoille. Heinäkasasta voi löytyä jotain aidosti uutta, kun taas laskeminen, Marjasen mukaan, enimmäkseen vahvistaa ennestään tunnettua, sillä trendit tunnetaan ennestään.

Neljännellä vertauskuvalla kanavasulku Marjanen viittasi siihen, miten digitointi ohjaa historiantutkimusta. Tutkija voi olla joko "laiska" tai "tyhmä" eli joko kohdistaa tutkimuksensa digitoituun aineistoon tai ei. Suo siellä ja vetelä täällä.

Viitaten Ian Milliganin kirjaan History in the Age of Abundance (2019) Marjanen totesi, ettei Ruotsissa tai Suomessa ole tehty tutkimusta digitoinnin vaikutuksesta historiantutkimukseen. Olemassa on kuitenkin jo yksi gradu, Taru Hyvösen ”Digitoitu aineisto oli helppo löytää” : Aiheet, alkuperäisaineistot ja digitalisaation vaikutus Suomen historiaa käsittelevissä pro gradu -tutkielmissa 1995–2017. 

Hyvönen käytti metodina kyselytutkimusta, mutta potentiaalia olisi myös digitaalisen humanismin metodeille, joiden käyttöä Marjanen todennäköisesti kaipasikin. Hän on kiinnostunut lähdeviittauksista sanomalehtiin, mikä olisi varmasti hedelmällisempi lähestymistapa mikrofilmauksen ja digitoinnin vaikutuksesta kuin oma kokeiluni opinnäytteiden poiminnasta otsikoiden perusteella.

Marjanen kuitenkin huomautti, että tilanne ei ole uusi, sillä historiantutkimukseen on aiemmin vaikuttanut arkistojen avaaminen, kansalliskirjastojen synty ja lähdejulkaisut. Kyseessä ei siis välttämättä ole ongelma, mutta sen vaikutus pitää ymmärtää. Ja hän nosti esiin myös lemppariaiheeni eli kansallisten hankkeiden synnyttämät rajat, jotka pitää muistaa tutkimuksessa kyseenalaistaa.

Muistomerkki hävitettiin!

Viime vuosina on ollut paljon puhetta kertaalleen pystytettyjen muistomerkkien poistamisesta maisemasta. Yhdysvalloissa etelävaltioiden lukuisat patsaat on tunnustettu ongelmalliseksi, Englannissa työnnettiin orjakaupalla rikastuneen miehen patsas jokeen, Ruotsissa keskusteltiin pari vuotta sitten Carl von Linnén patsaan poistosta, Turussa Leninin pää siirrettiin "turvaan" (tms.) ja monet helsinkiläiset toivovat, ettei Hakaniemen Maailmanrauha palaa remonttievakosta.

Kokemäellä ei patsasta siirretty eikä kaadettu, vaan se purettiin. Uutinen hätkähdytti eilen Kokemäen kaupungin FB-päivityksessä. (Kuvat lainattu sitaatinomaisesti päivityksestä.)

Kyseinen patsas oli lapsuudessani kaupungin ainoa ja asuin sen lähistöllä useimmat vuoteni Kokemäellä. En muista ajattelinko lapsena, että patsas oli hieno, mutta olihan se hienoa, että paikkakunnalla oli patsas.

Sen kyllä muistan, etten ymmärtänyt ollenkaan sitä, minkä muistomerkistä oli kyse. Tiesin toki, että patsas oli "Koskenraivaajien muistomerkki", mutta en tiennyt, mitä koskenraivaus tarkoitti. Eikä kukaan kai nähnyt tarpeelliseksi selittää.

Niinpä luulin, että patsaalla muistettiin koskenlaskijoita. (Minulla oli lapsena joku ihme fiksaatio koskenlaskijoihin. Ajattelin pitkään, että kun Suomi erosi Ruotsista, miehet seisoivat keksien kanssa työntämässä maita eroon toisistaan ja väliin sitten syntyi joki.)

Todennäköisesti vasta sukututkimukseni edettyä paikallishistorian paikkaukseen tajusin, mitä koskenraivauksella tarkoitetaan. Olisi oikeastaan mielenkiintoista saada tietää, miksi 49 vuotta sitten koskenraivausta haluttiin betonirakenteella muistaa. Patsaan muotoili kuvanveistäjä Heikki Häiväoja (1929–2019).

Patsaan purkamiseen ei liity ajatusta Kokemäenjoen koskien entistämisestä tai mitään muutakaan politiikkaa. FB-päivityksen mukaan "Purkutyön edetessä vahvistui ennakoitu muistomerkin rakenteiden huonokuntoisuus styroksilevyjen ollessa läpimärkiä ja teräsrakenteet pahoin ruostuneet." Herää toki kysymys, että mitä h*lvettiä styroksi teki patsaassa. Oliko kyse paikallisen polystyreenitehtaan lahjoituksesta?

Mielenkiintoista on, että FB-päivityksen kommenteissa paikallisten näkemykset liittyvät vain ja ainoastaan patsaaseen maamerkkinä. Kukaan ei mainitse koskenraivaajia tai keskustele siitä, pitäisikö heitä muistaa. 

"Kaikki sanomalehdet digitoitu", täydennysosa

Purin elokuun alussa tekstiksi fiiliksiäni Kungliga Biblioteketin päättyneestä projektista, joka oli jättänyt minulle tärkeitä sanomalehtiä digitoimatta. Aihe palasi mieleen projektin Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 loppuseminaarissa (tallenne katsottavissa), jonka tauolla oli mahdollisuus kiskoa ruotsalaisia tutkijoita hihasta. 

Vastauksensa osoittautuivat oikeiksi, mutta sanottiin varauksella, joten lähetin vihdoin tiedustelun KB:hen. Rutinoidun omaisesti projektista vastuussa oleva kertoi, että sanomalehtien poiminta oli tehty KB:n sisäisestä tietokannasta. Sen sisältöä ei siis pääse ihmettelemään, mutta katsoin uudestaan julkista Libristä, jossa kolmesta kaipaamastani lehdestä yksi oli kirja (!), yksi aikakauslehti ja yksi sanomalehti. Viimeksi mainittu paljastaa, että sisäinen tietokanta ei ole linjassa Libriksen kanssa. 

No, kun kysyin Ohjaajalta kesällä 2020 tukea väitöskirjan rajausten tekoon, hän totesi luottavansa siihen, että osaan päätökseni perustella. Eli päätösten hyvyys on toissijaista, tärkeintä on niiden säännönmukaisuus ja sujuva esitys.

Joukkomuutto Helsingistä Länsipohjaan?

 

ArkivDigital mainosti vihittyjen tietokantansa päivittyneen ja juolahti mieleen, että sieltä voisi löytyä suomalaisia. Testasin m.m. paikannimeä Helsingfors ja yllätyin isosta hääryppäästä Degerforsissa vuodesta 1819 vuoteen 1838. Luulin ensin, että kyse oli Degerforsista Tukholmasta länteen, mutta ei. Vaan nykyisestä Vindelnin kunnasta Länsipohjassa Uumajastakin pohjoiseen.

Mitään ei selviä selvittämättä. Ryppään läpikäynti alkuperäisten kirjojen kuvista paljasti pari virhetulkintaa, mutta jäljelle jäi huomattavan monta yksilöä, joista useimmilla oli isä nimeltä Emanuel. 

• Olof Emanuelsson s. ~1789
• Pehr Emanuelsson s. ~1796
• Emanuel Emanuelsson s. ~1794
• Lars Emanuelsson s. ~1795
• Lovisa Magdalena Emanuelsdotter s. ~1804 

Ehdin äheltää häpeällisen kauan ennen kuin avasin rippikirjan, jossa paikalliseen tapaan oli jälkikäteen tehty kylä/talo-hakemisto. Ja, kas...

Ruotsalaisen maanmittauslaitoksen paikannimihaku tuntee 2 Helsingforsia ja 8 Hälsingforsia. 

Pikku-Huopalahdesta uutinen Pariisiin 1742

Näin alkoi Moskovasta saatu uutinen Pariisissa ilmestyneessä lehdessä Mercure de France marraskuun ensimmäisenä päivänä 1742. Tiedonsiirtoon oli mennyt jonkin verran aikaa, sillä uutisen aiheena oli Pikku-Huopalahdessa 4.9.1742 allekirjoitettu antautumissopimus. Joka kylläkin ruotsalaisessa ja suomalaisessa historiankirjoituksessa esitetään allekirjoitetuksi 24.8.1742. Ruotsissa oli käytössä juliaaninen kalenteri samoin kuin Venäjälläkin, joten mikäs tässä mättää? 

Ilmeisesti Moskovan kirjeenvaihtaja oli käyttänyt Ranskan ajanlaskua tai sitten lehden toimituksessa oli muunnettu päivämäärät gregoriaaniseen kalenteriin.

(Uutinen jatkuu useita sivuja.)

Välähdyksiä povauksen historiasta Suomessa (3/3)

Ennustamisen ohella povarit saattoivat olla selvännäkijöitä, jotka "selvittivät" varkauksia jo 1600-luvulta tuttuun tapaan.

Tampereelta .... Seikka on seuraava: Eräs tyttö — eli niinkuin täällä sanotaan flikka — pudotti muutamaa viikkoa ennen joulua yhden 3:n markan setelin, josta hän joutui niin hätiinsä, että kiiruhti oitis tietäjiin. Tietäjä luki kortista niinkuin kirjasta: kuinka mustan verevä mies oli omalla avaimellaan, työn aikana, käynyt hänen piironkinsa laatikosta tämän rahan varastamassa. 

Tästäkös tytöllen ilo nousi, että kiiruhti, sananlennättimen keinoilla, ympäri kaupunkia, tätä puoskarin päätöstä täytenä totena julistamaan. Tämä mies, joka joutui epäluulon alaiseksi, on varsin hiljainen luonnostaan ja hyvän maineinen käytöksistään, tuli tällä tavalla - aivan syyttömästi yksinkertaisilta häpiän ja pilkan alaiseksi. Mutta tästä seikasta vähän selittyään, rohvais kuitenkin itsensä, ja uhkais viedä oikeuteen kortti-povarin tyttönensä, jossa olisivat saaneet näyttää toteen, vastaako 4:n kuninkaan lakikirjat puhellaan. 

Tyttö, tämän kuultuansa, kiiruhti ymmärtämättömyyttänsä anteeksi anomaan ja tunnusti suoraan koko asian: kuinka povari oli häneltä kysellyt ja tiedustellut kaikkia senlaisia asian haaroja, joita sopi tämän seikan todistukseksi suunnitella, ja saatuansa kuulla että eräs mies oli kotona, niin mitäs muuta kuin kortit käteen ja koko seikka sen niskaan, sillä viitotettua tietä oli hyvä kulkea. Tällä tavalla tieto-niekat usiasti tekee; ja siihen on täytyminen, sillä mahdoton sormen päätä imemällä on asiasta selkoa saada, ellei sitä edes puolilla sanoilla kuiskaa. (Sanomia Turusta 31.1.1862)

Toisessa tapauksessa povarin keinot - tavallaan - tehosivat, 

Pälkijärveltä... Vielä tahdon mainita yhden tapauksen mainiosta povarista eli poppamiehestä, joka tapahtui naapuriseurakunnassa. Kun talossa oli kolme veljestä ja nämät elivät yhdessä, vaan rahakassa oli joka veljellä erikseen, niin nuorin veljes oli säästänyt 50 ruplaa kasnaansa vanhan päivän varaksi ja pani läkkiseen loutaan ja kätki ne aittaan jyväsalvoon. 

Vaan nämät rahat eivät saaneet olla siellä rauhassa; vanhin veljeksistä meni jyviä panemaan säkkiin laittaaksensa myllyyn ja löysi rahakassan sieltä eikä sanonut kellenkään, vaikka nuorin veljes kaipasi rahojansa. Vaan juohtuipa sille, jolta rahat katosi, esi-isäin keino eli mutka mieleen että käyttää tieto-niekkaa eli povaria. 

No, kun povari tuli paikalle, kortit pöytään ja povaamaan eli arpaa lyömään ja povari sanoi aina että rahat on omassa pihassa, vaan ei voinut arvata kellä ne piti olla. Kello 4 jäleltä puolenpäivän ruvettiin povaamaan ja kun oli 3 tuntia lyöty arpaa ja ei sen parempaa selvää saatu rahain ottajasta, niin onneksi juohtui poppamiehelle mieleen kl. ½8 vakavin keino. Alkoi sanoa: kortti osoittaa että kuka lie rahat ottanna, se kello yhdeksän kuolee; kuolee yhdeksän!! ja tätä tekoa oli mainio povari ½ tuntia tehnyt kunnes kello oli 8 lyönyt. Silloin yksi veljeksistä alkoi sanoa että 1 tunti on sillä elämän-aikaa enää, joka rahat on ottanut. Nyt alkoi omantunnon poltto vallita sitä, joka rahat oli ottanut, ja antoi rahat pois sanoen: "ennen minä näistä rahoista luovun kuin henkeni menetän!"  (SWL 11.12.1869)

Kuva: British Libraryn digitoimasta painatteesta