Kirjoittaminen kestikievarissa

Matkakertomuksesta aikanaan selvisi, että entisajan kestikievarien päiväkirjat ovat voineet joutua pyyhkimispaperiksi pikkulaan. Ehkä menetys ei kuitenkaan ollut kovin suuri, sillä Lentävien lehtien 20/1877 kuvaus ei lupaa kovin selvästi luettavaa tekstiä.

Niinkuin kaikki matkustaneet tietävät, ovat kestikievarien kirjoitusneuvot sangen viheliäisessä tilassa. Jos muste joskus meneeki mukaan, niin on kynä kumminki melkein aina kelvoton. Eräässä kestikievarissa en tahtonut saada päiväkirjaan millään lailla yhtään mustaa piirtoa. Emännöitsiä neuvoi kumminki keinon. Hän sanoi muiden matkustajani ottavan terän irti ja kirjoittavan varrella. Minäkin koitin samaa keinoa, ja se auttoiki pulasta. 

Mutta kun tulin toisen kerran samaan kestikievariin, niin en löytänyt enää varttakaan. Se ei ollut kestänyt kovin kauvan, kun täytyi olla vartena ja teränä. Nytpä olisi kai pitänyt jättää puumerkki varsin piirtämättä; mutta kaikeksi onneksi olin lukenut kirjekortista, että sen toisella puolella kirjoitetaan vastaan ottajan nimiosoite. (Nykyisissä kirjekorteissa ei ole sitä viisasta neuvoa.) Rupesin tuumimaan: eiköhän sillä voisi matkustajanki nimeä kirjoittaa. Kirjekortti oli taskussani; minä sysäsin sen mustepulloon ja piirsin päiväkirjaan. Siihen tuli oikein juhlallinen rivi. Kirjekortti ei ole kuitenkaan kaikin puolin kehuttava kynä. Se ei kestä kau'an, vaikka maksaa 10 penniä. Sillä kirjottaminen tulee siis kovin kalliiksi. Mustetta ja paperia kuluu myös paljo. Se onki kai vaan pohattoja varten laitettu.  

Turun linnan vankeja 1769-70

Vuoden 1769 alkaessa listan päällimmäisenä eli pisimpään yhtäjaksoisesti Turun linnassa olleena vankina oli postikirjuri Carl Gustaf Schatelowitz. Hän oli tullut linnaan 16.6.1768 tuomittuna kirjeen luvattomasta avaamisesta. Postikirjuri ei odottanut paikallisen hovioikeuden näkemyksiä vaan postilaitoksen johdon päätöksiä Tukholmassa. Tutkintovankeutensa päättyi 17.4.1769, jolloin miestä odotti raipparangaistus eli hänet oli todettu syylliseksi johonkin.

Yksinkertaisesta huoruudesta syytettynä linnaan tuotiin 5.3.1769 porilainen merimiehen vaimo Caisa ja lapsensa. Lapsi mainitaan vielä heinäkuun listassa, mutta ei elokuussa, jolloin Caisa joutui hovioikeuden päätöksellä Turun kehruuhuoneelle. Toivottavasti siellä olot olivat kohentuneet Jaakko Cavoniuksen ajoista.

Turun kaupunginkassööri Gustav Johan Boerman tuotiin linnaan 23.9.1769 kertaalleen tuomittuna kruunun varojen hävittämisestä. Dahlströmin kortistoa selaten selviää, että Boerman oli ollut kaupunginkassööri viimistään vuonna 1757, jolloin hän oli myös jo likvidaatiokomissaari. Kyseisenä vuonna hän meni naimisiin rykmenttikirjuri Carl Ullnerin lesken Kristin Elisabeth Wellingkin kanssa. Boerman pyrki aktiivisesti eteenpäin urallaan ja haki maistraatilta elokuussa 1759 todistusta työhakemusta varten. Vuonna 1760 hän osti Nils Gyldénin omistaman Stor-Simolan tontin (Eteläinen kortteli, n:o 718). Kaksi vuotta myöhemmin hän pyrki raatimieheksi kahteen kertaan. Hän pääsi ylimääräiseksi raatimieheksi ja huutokauppadirektööriksi. Jälkimmäisestä hän kuitenkin luopui kun selvisi, ettei hän voisi samaan aikaan pitää kassöörin paikkaa. Ongelmana ei ollut ylenmääräinen työ, vaan se, että yhteenlasketut palkat ylittivät kuninkaallisessa määräyksessä annetun raja-arvon. Seuraavana vuonna Boerman kaipasi jo lepoa ja haki maistraatilta lupaa kuuriin terveyslähteellä. 

Se, että Boerman selvitti tilejä maistraatille lienee luonnollista, mutta vuonna 1765 pöytäkirjoissa käsiteltiin irtainta omaisuuttaan. Rahaepäselvyyksien vuoksi Boermanin irtaimistoa ja tontti menivät pakkohuutokauppaan. Tonttia myytiin kertaalleen 17.3.1766, toiseen kertaan 24.3. ja kolmanteen 7.4. Kysyntä ei siis ollut suuri ja hinta jäi niin alhaiseksi, että Boerman valitti siitä. Ostaja oli vaimon poikapuoli kivalteri Carl Anders Sneck. Kyse ei ollut perheen sisäisestä hyväntekeväisyyttä, sillä kun äitipuoli ei halunnut muuttaa, asiaa käsiteltiin raatihuoneella.

Tämän jälkeen ei ole Dahlströmin poimintoja, joten ilmeisesti vangitseminen  vuonna 1769 liittyi tähän aiempaan problematiikkaan ja maksattomiin korvauksiin tms. Turun linnasta Boerman lähti 10.11.1769 pakkotyöhön linnoituksilla. Geni-profiilinsa perusteella hän sai kuitenkin aivan kunniallisen oloisen hautauskirjauksen Kuopiossa vuonna 1784. Koko perhe oli asunut kaupungissa viimeistään vuonna 1780 (RK 1780-1785, 27).

Boerman ei ollut ainoa Turun vangittu virkamies vuonna 1769. Marraskuussa Anders Tounelius (?) istui 8 vesileipäpäivää tuomittuna vankien huonosta kohtelusta ja kaupunginmittari Simon 12 päivää tuomittuna "epäsovusta vaimonsa kanssa", joka tuskin rajoittui sanoihin. 

Tammikuussa 1770 linnaan tuotiin peruukkioppilas Levonius/Livon, jonka mahdollisesta oikeusmurhasta olen täällä jo kirjoittanut. Sittemmin peruukkiporukkaa selvittänyt Kustaa H. J. Vilkuna ei nähnyt tuomiossa mitään erikoista.

Maaliskuussa 1770 vangittiin ylioppilas Johan Walhström tuomittuna anoppinsa lyömisestä 20 vesileipäpäivään. Turun linna oli hänelle jo tuttu, sillä hän oli tammi-helmikuussa 1768 suorittanut 12 vesileipäpäivää tuomittuna varkaudesta.

Aiemman kaksintaistelun kohdalla luulin kyseessä olleen aivan erityinen tapaus, mutta kaksintaistelusta tuomittuna tuotiin vankilaan myös Karjalohjalta Carl Fredrik Brunou 25.3.1770 odottamaan kuninkaalle alistettua päätöstä, jonka perusteella hän pääsi lähtemään vankilasta vasta 27. joulukuuta. Mahdollinen rangaistuksensa ei selviä, sillä listan digitoinnista puuttuu listan oikea puoli tai en ainakaan sitä löydä. Koska asiaa käsiteltiin Tukholmassa, on mahdollista, että arkistoaineistoa olisi löydettävissä. Matrikkelitietojen mukaan miehen elämä jatkui normaalin oloisesti.

Lähteet:

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:66 (1769) (NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) (NAD: SE/RA/1340101)

Tänään projektiesittely ruotsiksi

Tänään ja huomenna SLS kokoaa yhteen väitöskirjatutkijoita otsikolla Vägar in och vägar ut – doktorandforskning om det svenska i Finland. Näitä oli kuulemma pre-korona vuosittain (tms.), mutta minulta ja muilta tällaisetverkottumismahdollisuudet ovat jääneet väliin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Kukin väitöskirjan tekijä pääsee kertomaan projektistaan kolme (3) minuuttia, joten yleisön edessä ei ole aikaa pohdintaan ja sanojen hakemiseen. Varsinkaan, kun päätin reippaasti puhua ruotsiksi. Eli teksti on valmiina luettavaksi ja kaveri on oikonut pahimmat kielivirheet, joten se sopii myös klistrattavaksi tähän.

God eftermiddag. Jag heter Kaisa Kyläkoski och är doktorand i Finlands historia vid Jyväskylä universitet. Min forskning är i sitt slutskede, eftersom min avhandling är nu i förhandsgranskning.

Det som jag har forskat i har jag valt att kalla för medskrivande (på finska kanssakirjoittaminen) som tog plats i 1700-talets tidningar, dit läsare kunde skicka sina insändare. Jag valde att granska närmare 2 tidningar, Posttidningar och Inrikes Tidningar, som man läste runt om i landet.

Och vad ville då en skrivande läsare i t. ex. Malmö eller Vänersborg berätta åt läsare t. ex. i Torneå eller här i Helsingfors? För det första, “nyheter”, som för denna grupp var för det mesta festbeskrivningar. Man ville berätta att det lokala festandet hade varit som det borde d.v.s. att den liknade alla andras.

För oss idag är detta inte så intressant, vilket är ett skäl till att dessa tidningar inte har använts särskilt flitigt i historieforskning.

Det som låter kanske intressantare är att tidningar användes också för diskussion. Man förde diskussion om naturvetenskap och också om några politiska ämnen, men flitigast diskuterades praktiska saker såsom hur man blir av myror eller hussvamp.

Denna diskussion ger redan en bild av en gemenskap och bilden blir klarare under de sista åren jag har granskat. Då blir det populärt att berätta om människor som behöver hjälp, skicka pengar åt dem och sedan tacka för understödet i tidningen.

Min forskning har visat att 1700-talets tidningar har via medskrivande haft varierande funktioner och betydelser för sina läsare. Det var inte primärt fråga om att läsa nyheter, som vi förstår dem idag.

Det är just det här, användandet av medier och dess utveckling, som intresserar mig och det är troligt att jag kommer att forska vidare i ämnet.

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1847-49

Sulkavan pitäjän talolliset Paul Hiainen ja Michael Leinonen saivat keisarilta hopeamitalit saatuaan kiinni yleistä turvallisuutta vaarantaneen romaniryhmän. (FAT 4.6.1847)

Pelottomuudestaan ja itseuhraavaisuudestaan helmikuussa 1847 suomalaiset postikuljettajat Matts Eriksson, Anders Magnus Burmansson, Johan Henrik Henriksson, Anders Johan Carlsson ja Carl Johan Sjöblom Ahvenanmaalta saivat keisarilta hopeiset mitalit. Samassa vaaratilanteessa menehtyneen postinkuljettaja Johan Erik Jöranssonin leski sai 50 ruplaa. Lisäksi Carl Johan Sjöblom, joka oli sairastuttuaan joutunut jäämään Grisslehamniin, sai 25 ruplaa. (FAT 14.10.1847)

Helsingin alueen rokottaja Lars Gustaf Lauraeus ja Puumalan kuudennusmies Josef Larsson Waldonen Reihälän kylästä palkittiin toimensa hoidosta. Lauraeus sai kultaisen mitalin ja Waldonen hopeisen. (FAT 19.11.1847)

Osana laajempaa palkintopakettia Hämeenkyrön koulunperustaja Adam Sasslin sai kultaisen mitalin. Vaimonsa Ulrika noteerattiin päätöstekstissä, mutta hän ei saanut omaa muistoesinettä. (Åbo Underrättelser 29.1.1848) Adam Sasslinin olen esitellyt nimellä Aatu Kärki kirjoituksessa Suutekojen mies?

"Hänen Keis. Majesteetinsa on armossa lahjottanut Kihlakunnan lautamiehelle Satakunnan kihlakunnassa Anders Erkilälle ja maaviljeliälle Jämsän pitääjässä Carl Johanan pojalle Hinkalalle, kumpasellekin rinnassa kannettavan hopia medaljin päällekirjoituksessa: "hyödyllisestä", siitä rehellisyydestä, järjestyksestä ja päälleluotettavasta käytöksestä jolla he ovat olleet esimerkinä kansalle." (Maamiehen ystävä 1.7.1848, myös FAT 17.6.1848)

Sauvon rokottaja Magnus Finnberg ja Viipurin alueen Johan Fredric Fagerström saivat rokottajille kuuluvat mitalit. (FAT 18.7.1848)

"Keisarillinen Majesteetti on Lukkarille Lohjan pitäjässä Lauri Eeriki Wikgrén'ille ja hänen vaimollensa Kustaava Wikman'ille, siitä hoidosta, jolla nämä lähes 30 vuotta ovat usiasti ilman mittäkään palminotta kohdelleet sairaita pitäjässänsä, antanut Wikgren'ille hopia kunniamerkin päällekirjoituksella: "För det nyttiga" (hyödyttäväisen edestä), kannettavaksi Annan Tähtikunnan nauhassa, ja lahjoittanut vaimolle 100 hop. ruplaa."(Suometar 3.11.1848, myös FAT 11.10.1848) Lars Erik Wikgren ja Gustava Danielsdotter ovat saaneet Geni-profiilinsa, mutta näissä tehtyä työtä ja siitä saatua palkintoa ei mainita.

Yli kolmenkymmenen vuoden kuudennusmiehen velvollisuuksien hoidosta Virolahdella sai talollinen Jacob Mattsson Klami hopeisen mitalin napinlävessä riiputettavaksi. (FAT 1.2.1849)

Renki Carl Johansson Saltvikistä pelasti 19 miestä Ahvenanmaan saaristossa kaatuneen jahdin miehistöstä. Hän sai kultaisen hengenpelastusmitalin. (FAT 1.3.1849)

Pitkäaikaiset lautamiehet Påhl Jääskeläinen Rautalammilta ja Aron Wäänänen Kuopiosta saivat kumpikin hopeisen "hyödyn vuoksi" -mitalin. (FAT 1.3.1849)

Kangasalan talollinen Johan Markula otti kiinni karanneen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallisen vangin ja sai hopeisen mitalin. (FAT 18.4.1849)

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Ruotipojan kokemuksia

Kalevassa 19.1.1936 julkaistiin kuvaus Juho Koskelan lapsuudesta. 

Kertojamme on syntyisin Lumijoelta, jossa joutui kolmannella ikävuodellaan ollessaan suurina nälkävuosina ruotipojaksi S:n taloon, jossa oli niihin aikoihin hyvin raakaluontoinen ja tyly isäntä. 

Osoitukseksi siitä, missä arvossa ruotipoikaa pidettiin, mainittakoon, että hänelle annettiin piimää ja muuta särvintä samasta astiasta, mistä varsaa juotettiin. Suuren likaisuuden vuoksi tuli poika täihin, joita talon piika toisinaan tappoi hänen päästään. Niinpä kerrankin, kun poika oli tällaisen toimituksen aikana polvistuneena piian polvien välissä, tuli talon isäntä pirttiin kädessään länget, joilla hän iski poikaa. Kun isäntä yritti iskeä toisen kerran, niin käänsi piika takalistonsa suojelevasti eteen ja siten poika säästyi toisella iskutta sillä kertaa.

Pienen ruotipojan nukkumapaikkana oli uuninpankon edessä oleva lastuläjä, josta isännän oli häntä tapana aamuisin herätellä päreliistakolla kopsien ja tapahtui tämä herätys niin lujasti, että kertojalla on vieläkin siitä merkki ronkassaan.

Kun poika vähän varttui, niin pantiin hänet paimeneksi. Sinne lähtiessään sai hän evääksi reikäleivän, joka ripustettiin reiästä kalvoseen. Leipää oli reiän ympärillä vaan niin paljon, että rengas hyvin pysyi kalvosessa. Muuksi evääksi sai paimen norrenkapoja taskuunsa.

Usein pieni paimen väsyi metsässä lehmien jälessä juostessaan. Mutta nukkua hän ei uskaltanut muulloin kuin milloin lehmätkin lepäsivät ja silloinkin vaan ranteeseen solmitusta nuorasta kellokkaan kellonkantimeen kahlittuna.

Kun kerran pieni ruotilaispaimenpoika oli iltasella lehmiä kotiin tuomassa niin Maruski noita-akka, joka oli jostain suuttunut S-lan isäntäväelle, "loihti lehmät melkein kotiveräjällä metsänpeittoon". Isäntä pieksi poikaa ankarasti, väittäen hänen päästäneen lehmät eksyksiin. Muutamien päivien perästä päästi Kökä-Kustu lehmät metsänpeitosta ja olivat lehmät jo silloin puolikuolleiksi nääntyneitä.

Pojan paimentaessa kerran lehmiä Myllypellolla, pudotti tuulispää myllynsiiven, joka iski poikimattoman nuoren kuoliaaksi. Tästäkin yritti isäntä antaa paimenelle selkään, mutta pelastui poika tällä kertaa Junnolle, Junnon kuoharin turviin. Junnon kuohari kuohitsi hevosia paahtamalla ja piti kesyä karhua koiranaan.

Alituiset selkäsaunat paaduttivat pienen sydämen kovaksi ja katkeraksi. Vaikka hän pieksettäessä huusi, niin taasen vapaaksi ja turvallisen välimatkan päähän päästyään irvisteli hän pieksäjälleen ilkkuen, "kutti, kutti, eipä käynyt kipeästi". 

 

Ja selkäsaunat vaikuttivat myöskin sen, että ruotipoika yritti useasti karata pahasta paikasta. Niinpä hän kerrankin karkasi, tuli Tupokseen, missä paimensi viikon Matinlaurin hevosia Kortesuolla. Lauantaina niityltä palattua sattui S:lan väki tavottamaan ja isäntä sieppasi hevosen selässä istuvan ruotipoikansa koivesta kärryihinsä huolimatta Matinlaurin isännän vastaväitteistä,

Sitä mukaa kuin pieksäjäiset ja muu huono kohtelu jatkuivat, jatkuivat myöskin karkaamisyritykset kunnes hän lopullisesti, 10-vuotiaana onnistui. Isäntä lähti eräänä syystalvipäivänä poikansa kanssa Ulkopuolelta heinään ja määräsi ruotipojan hakemaan sillä aikaa liistevitsoja jutkokelkalla Karista. Kymmenvuotiaalla vekaralla ei tietenkään ollut oikeata arvostelukykyä liistevitsoiksi sopiviin vesoihin nähden ja sai illalla tuomisistaan palkinnoksi tavaksi tulleen selkäsaunan. Aamulla lähti isäntä uudelleen Ulkopuolelta heinään ja lähetti ruotipojan taasen hakemaan Karista vitsaksia uhaten, että elleivät liistevitsakset ole eilisiä parempia, niin hän pieksää ne mäsäksi ruotipojan selkään. 

Kun poika palasi Karista, niin hän heti vertasi tuomansa liistevitsakset eilisiin ja huomasi ne samanlaisiksi. Silloin pelko täytti pienen sydämen ja hän päätti karata ennenkuin isäntä ehtii heinänhakumatkaltaan palata. Aikeensa ilmoitti hän talon emännälle, joka oli aina kohdellut häntä inhimillisesti ja sanoi tämä nyt: "mene mene poika parka, joka pääset, lähtisin itsekin, jos pääsisin". Hän antoi pojalle sukat ja kengät jalastaan sekä talon pojan vanhan vaatekerran. Lisäksi antoi pienen liinapussin, mihin sujutti rieskan, pistäen roppaa rieskanpuolikkaitten väliin. Näin evästettynä lähti karkulainen hyvästelemään ystäväänsä Junnon kuoharia, joka asian kuultuaan sanoi: "mene nyt niin kauas, ettei sinua tavata" ja sujautti hänkin rieskan sekä pisti roppanokareen karkulaisen liinapussiin.

Karkulainen kulki yhtä mittaa Siikajoen Patokoskelle, jonne Hirvasniemestä on noin 26 km. Patokoskella oli paistinuuni lämpiämässä ja uuninsuusta tielle hohtava loimu houkutteli pojan sisälle ja siellä hän sitten uunin paisteessa lämmitellen söi ensimmäisen karkumatka-eineensä sekä jatkoi sitten vielä samana päivänä matkaa Raaheen saakka. Raahen porvarit eivät antaneet pirteissään karkulaispojalle yösijaa, väittäen hänen varastelevan. Vihdoin kohtasi hän kadulla Sovion laivavarvin vahtimestarin vaimon, jolle valitteli vaivojaan. Vaimo armahti poikaa ja vei hänet varviin yöksi. Aamulla poika pyysi yösijaa toiseksikin yöksi, mutta vaimo sanoi sitä täytyvän pyytää itseltään Sovion patruunalla, jonka sanoi olevan "suuren valkopartaisen miehen, jolla on aina valkoinen, vasikankokoinen koira mukanaan keppi kädessä ja joka kulkiessaan aina viheltelee". Kohta sattuikin sen näköinen herra, itse Matti Sovio tulemaan varviansa katsomaan ja lupasi höylisti pojalle yösijan varvissaan. Siellä Sovion varvissa majaili poika sitten puolikymmentä vuorokautta kerjäten ruokansa kaupungin porvareilta, sillä ropparieskat olivat jo loppuneet.

Raahesta kulki poika kerjäten Kokkolaan, mutta kun sikäläiset ruotsalaiset olivat tylyjä suomalaiselle pojalle, eivät antaneet ruokaa eikä yösijaa, niin palasi hän takaisin Pyhäjoelle, kulkien sitten Pyhäjokivartta aina Kuopioon saakka, missä sai pitempiaikaisen majapaikan sikäläisen tuomiorovastin, Limingasta muuttaneen Aaron Kustaa Borgin, luona. 

Kuopiossa sattui pojalle varsin hauska tapaus. Hän oli oppinut tupakoimaan, joka oli silloin niinkuin nytkin sen ikäisillä pojilta julkisuudessa kielletty. Tupakkavehkeensä olivat varsin alkeelliset, piipun koppana oli soikea ontoksi koverrettu peruna, johon oli varreksi pistetty kessun ruoko. - Kun hän erään kerran tupakoi muutaman talon kaivon kannella istuen, huomasi talon herra hänen hommansa ja komensi pelosta vapisevan pojan sisälle, missä hänen täytyi kuin minkäkin marakatin talon väen huviksi tupakoida pottupiipullaan. Kyllikseen kujeiltuaan ja nautittuaan pyysi talon herra poikaa vaihtamaan piippuja antaen pojalle pottupiipusta korean letkuvartisen savipiipun, joka sitten tyydytti hänen tupakoimistarpeensa pitkät ajat. 

Mutta Kuopion makeanleivän päivät eivät voineet jatkua iäisyyteen. Oli lähdettävä taasen liikkeelle ja kulki poika nyt Iisalmen tietä Vornaan ja sieltä Kestilään, missä hänet Latolan talossa otettiin kiinni ja lähdettiin kuljettamaan kunnankyydillä kotipitäjäänsä, minne hän ei kuitenkaan vielä tällä kertaa tullut, vaan karkasi Nikkilän männikköön Ruukissa. Sinne tultua hän nimittäin pyysi päästä käymään männikössä tarpeellaan ja luvan saatua kiipesi siellä puuhun. Kun poikaa ei alkanut kuulua, arveli kuljettaja hänen karanneen ja lähti etsimään. Oli syksyinen pimeä ilta ja kuljettaja kävi senkin puun juurella, jossa poika oli ja kiroili "löytäisin lemmon, niin köyttäisin", mutta ei nähnyt pimeässä karkulaista. - Poika palasi Paavolaan, näki ison Heilalan ikkunoista tulen loistavan ja meni pirttiin, missä piikat vielä valvoivat tehden omia töitään. He lupasivat pojalle yösijan. Seuraavana päivänä patikoi poika Konsun tietä Pattijoelle ja sieltä edelleen Siikajoen suun kautta Hailuotoon, missä kerjäili jukkokelkkaansa kolmisen viikkoa ihmisiltä ruokatarpeita. 

Vihdoin tuli koti-ikävä ja saatuaan Iljunnon isännältä vanhat myllyturkit, lähti poika painelemaan hyvällä purjetuulella turkkikyydillä takaisin Siikajoen suulle. Tuuli puolsi hänet kuitenkin Karinkannan Piikkikariin, mistä hän käveli Lumijoen Varjakkaan.

Varjakan mökkiin tultuaan kysyttiin häneltä "kenenkä poika olet?" Toisessa huoneessa näki poika äitinsä, joka oli tullut Varjakkaan hylkeen ruppeja keräämään ja poika sanoi "tuollahan tuo on äitini".

Tähän loppui sankarimme karkumatka ja myöskin ruotipoikanaolonsa ja siitä alkoi ankara, mutta antoisa omakohtainen työ, joka nyt jo on päättynyt valoisaan ja ansaittuun vanhuuden lepoon.

Pommerin sotaan miehensä menettänyt Margareta

Viimeistään hattujen sodan jälkeen Pohjanmaan jalkaväkirykmentin Pyhäjoen komppanian vahvuuteen kuului korpraali Jacob Jöransson Blomström. Kalajoen kastettujen listasta voidaan seurata tämän Margareta Jöransdotterin kanssa perustaman perheen kasvua:  Anna Maria s. 13.11.1745, Brita s. 15.8.1747, Margareta s. 15.7.1750, Georgius s. 1.8.1754 ja Johannes s. 13.6.1757. 

Kehitys katkesi, kun Ruotsi liittyi mukaan Pommerin sotaan ja Pohjanmaan rykmenttikin laivattiin toiselle puolelle Itämerta. Elokuussa 1759 Blomström otti siellä jalat alleen ja juoksi kohti vihollista. Viimeisimmän ruotsalaisille tulleen tiedon mukaan hän oli liittynyt presussilaisten rakuunarykmenttiin.

Kotona odotti Margareta kolmen lapsen kanssa. Palkkaviljojen saanti loppui tietenkin heti kun saatiin tietää korpraalin jättäneen paikkansa. Margareta ei voinut jäädä pitkäksi aikaa tyhjän päälle ja tilallinen Samuel Samuelsson Kärkinen oli valmis viemään hänet vihille. Niinpä kuninkaalle lähti anomus mahdollisuudesta uuteen avioliittoon. Turun tuomiokapitulille lähetetty vastaus päivättiin 6.3.1761 (E I 8:423-424). Pari vihittiin 11.5.1761 ja avioliiton kohdalle tehtiin pieni merkintä kuninkaan erityisluvasta. 

 Geni-profiilissa on Margaretan elämän loppupuoli seurattu rippikirjoista, mutta näköjään elämänsä alku on selvittämättä.

Turun linnan vankeja 1767-68

Edellisessä osassa käsiteltiin alkuvuoden 1767 Turun linnassa tutkintavankeudessa istunut porvariperhe Naantalista. Heidän seurakseen tuli Lempäälästä jo tämän sarjan aiemmista osista tuttu ylioppilas Johan Söderlund, jota syytettiin nyt "useammasta rikoksesta" yhdessä sotilas Thomas Uhrväderin ja talonpoika Mats Erikssonin kanssa. Miehet lähetettiin 30.3.1767 kihlakunnan käräjille, josta koko joukko palasi tuomittuna 17.4.1767 odottamaan hovioikeuden päätöstä. Söderlundin toverit vapautettiin 4.8.1767 rangaistuksetta, mutta Söderlundin odotus jatkui kunnes hänet 30.3.1768 tuomittiin maastakarkoitukseen.  

Nopeammin vahvistettiin Huittisista Turun linnaan 24.2.1767 tuodun talonpoika Thomas Vähähongon rikos: hänet oli tuomittu kuudetta kertaa juopumuksesta. Hovioikeuden ratkaisun perusteella Thomas vapautettiin 16.4.1767 kärsimään raipparangaistus. 

Vähähonko on Huittisissa, mutta tarkemmin sanottuna Keikyällä. Iso-Iivarin isäntäluettelon perusteella kyseessä on voinut olla vanhaisäntä Thomas Ericsson (s. 1704) tai poikansa Thomas Thomasson (s. 1738). Vanhaisäntä kuoli 1.5.1767 verensyöksyyn, mikä voisi hyvinkin olla seurausta raipparangaistuksesta. Se ei nimittäin ollut kevyt rangaistus.

Thomas ei ollut ainoa humalatilojen vuoksi linnaan joutunut. Kengitysseppä Jonas Berlund Vehmaalta tuotiin kolmannen humalatuomionsa takia Turkuun 20.6.1767 istumaan 8 vesileipäpäivää. Loimaalainen talonpoika Eric Hendriksson sai seitsemännen humalatuomionsa jälkeen tulla 10.12.1764 odottamaan hovioikeuden näkemystä Turun linnaan. Hänet vapautettiin 4.1.1768 saamaan raipparangaistuksen.

Lemun lukkari Carl Leman tuotiin Turun linnaan 3.3.1767 suorittamaan 15 vesileipäpäivää, jotka hän oli saanut rangaistukseksi äitinsä lyömisestä. Erikoisempi syy 8 vesileipäpäivään samassa kuussa oli Uudeltakirkolta kotoisin olevalla vaimo Anna Johansdotterilla, joka oli onnistunut välttämään henkikirjoituksen.

Näiden vuosien erikoisin vanki oli kuitenkin joulukuussa 1767 kanslisti Carl Adolf Stålhanske, joka istui 8 vesileipäpäivää tuomittuna kaksintaistelusta. Hän nimittäin oli Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan kanslisti Turun hovioikeudessa! Rikos ja siitä saatu rangaistus eivät näytä haitanneen urakehitystään mitenkään.

Uskonnollisista syistä vuosikausia vankina ollut pariskunta Laihialta vapautettiin vihdoin 30.6.1768.

Johan Söderlundiin vielä palaten. Hän ei viihtynyt Suomen ulkopuolella, vaan palasi melko nopeasti takaisin. Nopeasti hänet myös vangittiin uudelleen ja tuotiin Turun linnaan 20.9.1768 odottamaan uutta tuomiota hovioikeudelta. Se oli sama kuin edellisellä kerralla, joten jollain tavalla Söderlundia lähdettiin viemään toistamiseen rajalle 12.11.1768. Jos jaksan selata listoja, kohtaanko hänet vielä neljännen kerran?

Lähteet:

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:57 (1767) (NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:62 (1768) (NAD: SE/RA/1340101)