Naisellista mikrohistoriaa

Varasin huvikseni kaupunginkirjastosta mikrohistoria-sanalla luokiteltuja kirjoja. Yksi psotiivisista yllätyksistä oli Kariston 2007 julkaisema Minna Anderssonin Seitsemän tytärtä.

Kirjan alaotsikkona on Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään. Kukin seitsemästä luvusta kuvaa kaunokirjallisesti synnytystä edeltäviä ja seuraavia päiviä, itse h-hetkeä ohittamatta. Teksti on erinomaisen uskottavaa ja muuttuu kertojan mukaan. Kateeksi käy, mutta en edelleenkään ole valmis lähtemään näin vahvasti varmoista faktoista eroon.

Anderssonin teksti perustuu kyllä haastatteluaineistoon sekä yleiseen kirjallisuuteen. Tutkimuksen perusteellisuutta osoittaa, että jokaisesta synnyinkodista on piirretty pohjapiirrustus.

Kirjan henkilöt syntyvät Lemillä 1840, 1865, 1887, Lappeenrannassa 1914, Helsingissä 1945, 1973 sekä Espoossa 2003. Sukupuussa he esiintyvät vain etunimillään. Sukupuussa ei ole ainuttakaan Minnaa, mutta lievetekstin perusteella oletan kahden tuoreimman sukupolven edustavan kirjoittajaa itseään lapsineen.

Myllykylä, Noormarkku

Aika mystiseltä näyttivät nämä mökit Noormarkun kappelikylän koskessa (D. Ekman: Tiluskartta ja selitys. 1726. A73 7/1-2. Kansallisarkisto). SatakuntalaisSuvut ryhmässä onneksi yksi tiesi, että "kyseessä on ns. myllykylä, löydät tietoja siitä mm. Satakunnan historia-teoksista (Suvanto ja Jokipii). Samat myllyt näkyvät myös Finbyn 1600-luvun lopun kartassa."

(Adrian Gottlebenin leski Sara Qvist omisti isonvihan jälkeen kylän säterirusthollin, joka on yllä merkitty kirjaimella A. Monissa paikoissa on toistettu väite, että hänen miehensä oli myös omistanut tilan. Adrian kuitenkin kuoli jo ennen isonvihan pakoon lähtöä eikä hänestä näy jälkeä SAY:ssä, jossa 1709-1713 tilaa asustaa rouva Anna Fleming. Fleming nimi on myös parissa ensimmäisessä Pohjan sodan jälkeisessä henkikirjassa.)

Kuva "keskiajasta"

Eilinen vaatetukseni oli kaikkea muuta kuin korrekti. Päällivaate puuttui, nilkat näkyivät ja tyyli oli enemmän viikinki kuin keskiaika. Kuten taustasta näkyy illassa ei oltu ajanmukaisuuden kanssa muutenkaan turhan tarkkoja.

Kaverini heilui kameran kanssa, mitä ei Elävän keskiajan tilaisuuksissa sallittaisi. Hän lähetti oheisen otoksen, jonka oli arvioinut edustavimmaksi minusta ottamistani. (Tuhrasin alkuperäistä tiedostoa hivenen Paint Shopilla.)

Takaisin keskiajalta

Eilinen ilta meni keskiajan merkeissä. Keskiajantutkimuksen seura Glossa järjesti tapahtuman, jossa tehtiin pienryhmissä yksi tai kaksi ruokalajia ja sitten niitä syötiin. Positiivisia makuelämyksiä.

Aikaisemmin tällä viikolla lueskelin brittiläisen TV-sarjan oheistuotekirjaa historian kamalimmista työtehtävistä. Mielenkiintoista arjen historiaa. Yksi hämmästyttävimmistä oli pellavan käsittelyn sisällyttäminen listaan. Olen lukenut pellavan käsittelyn vaiheet erinäisistä suomalaisista historian kirjoista eikä yhdessäkään ole mainittu kammottavaa hajua liotuksen (tai pellolla makuuttamisen) aikana. Kyse on lahoamisesta tai mätänemisestä, joten tuskin se Suomenkaan ilmastossa täysin hajutonta on ollut. Mutta ei mainitsemisen arvoista?

Serendipiteetti

Sukututkimuksessa sattuu toisinaan yhteensattumia, jotka saavat eräät (amerikkalaiset) jopa uskomaan yliluonnollisiin selityksiin.

Itse olen sitä mieltä, että etsivä löytää – jopa sitä jota ei odota. Viime lauantaina oli aamulla Kansallisarkistossa kuvaamassa karttoja, mukaan lukien Eurajoen Huhdan isojakokarttan.

Siirryin sitten SSS:n kirjastolle neuvontavuoroa varten. Neuvottavia ei ilmaantunut, joten käytin ajan selailemalla sarjahuoneen hyllyjä. Ikaliini kuullosti niin hauskalta, että otin kansiin sidotut lehdet tarkempaan syyniin.

Ensi sivuilta selvisi, että kyse oli Ikaalisten sukututkijoiden lehdestä. Rehellisesti sanottuna en saisi Ikaalista kartalle eikä minulla siellä mitään tutkimuksellisia mielenkiinnon kohteita. Selaisin kuitenkin eteenpäin – ja kas, silmiin osui Huhdan kylän kartta! Sitä oli käytetty esimerkkinä vanhojen karttojen esitelmässä, joka oli tallennettu lehteen. Vähän vielä eteenpäin ja löysin pariskunnan, joka oli työskennellyt Kokemäenkartanossa (jota koskevan käsikirjoituksen olen juuri päättänyt laittaa vähäksi aikaa syrjään).

Englannin kielessä tällaiset onnekkaat löydöt ovat saaneet nimen serendipity. Verkosta löytyy paljon kertomuksia, usein liittyen hautausmailla käynteihin, jotka muodostavat amerikkalaisille sukututkijoille merkittävän tiedonlähteen.

• Ancestry Magazinen lyhyt juttu aiheesta
• Genealogy Todayn serendipiteettitarinoita
• Esimerkkejä Ancestry Insider blogissa
• Psychic Roots kirjailijan videohaastattelu

Länsi-suomalainen, totisesti?

Aamun Hesarin tiede-sivuilla oli artikkeli otsikolla Yksi kansa, kahdet geenit. Siinä oli erinomainen kartta, jossa oli piirretty Itä- ja Länsi-Suomen raja perustuen genetiikkaan, murteisiin, antropologiaan, folkloristiikkaan ja nuorakeraamisen (vasarakirves) kulttuurin levinneisyyteen. Murteita lukuunottamatta nämä kulkivat Pähkinäsaaren rauhan rajan suuntaisesti, mutta jo etelämpänä. Perinteisestihän tätä rajaa on käytetty kultturien rajana.

Kykyni laittaa Pohjanmaan paikkoja kartalle on rajallinen, mutta tulkintani mukaan suomalaiset juureni kuuluvat länsisuomalaiselle puolelle. Mikä artikkelin perusteella tarkoittaa, että olen enemmän skandinaavi kuin suomalais-ugrilainen? (Oikeasti: a) pitäisi tehdä omista geeneistä testi ja b) artikkelin väitteistä on todennäköisesti joku jossain eri mieltä)

Väitöskirjaansa valmisteleva kirjoittaja toteaa Suomen ensimmäisten asukkaiden tulleen jääkauden jälkeen Keski- ja Itä-Euroopasta. Geneettisesti tämä näkyy samantyyppisissä äitilinjoissa. Isälinjoista taas paljastuu kampakeraamisen kulttuurin aikaan tulleen suomalais-ugrilaiset uudisasukkaat.

Sittemmin Ruotsista ja Länsi-Baltiasta saapuneet asukkaat toivat Lounais-Suomeen ja rannikkoalueille nuorakeraamisen kulttuurin. Se ei yltänyt Itä-Suomeen ja samoin kävi myöhempien muutajien vaikutusten kanssa. Näin suomalais-ugrilaiset piirteet ovat säilyneet paremmin Itä-Suomessa, skandinaaviset ja eteläiset piirteet lännessä.

Digitaalisten aineistojen portaali aukeamassa

Surffatessa olen löytänyt digitaalisia aineistoja vähän sieltä sun täältä ja ihmetellyt eikö mitään rationaalisempaa kuin oma linkkikokoelma ole tehtävissä. Jossain on onneksi tartuttu toimeen ja tänään avataan Michael-portaali, joka markkinointimateriaalin perusteella ”yhdistää Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen digitaaliset aineistot”.

Esipolvitauluista

SSS:n toimistolla huomasin jokin aika sitten Ruotsista aikanaan tuotuja A0 (?) kokoisia esipolvitauluja. Sopisivat seinälle tms. Släktforskarförbundets bokhandel myy tällä hetkellä 50*70 cm kokoisia (paino 230g !) blankkoja. (Linkki "Bokhandel" Rötter-sivulla)

Sittemmin Randy Seaver mainitsi blogissaan papereista, joihin mahtuu 15 sukupolvea. Tämä on kooltaan 57*75 ja tarkoitettu taiteltavaksi kansioon ja otettavaksi mukaan tutkimusretkille.

Näihin molempiin pitää itse raapustaa nimet. Amerikkalainen Ancestry.com tarjoaa mahdollisuutta tehdä gedcomista hiano printti; maksimikoko 9 sukupolvea 60*90 alueella.

Itse en ole aikoihin tehnyt isoja tauluja. Kesällä 1994 kun aloittelin urakkaani, käytin konseptipapereita, jotka avattuna olivat A3 kokoa ja sinitarrasin niitä pitkin seinää. Riitti siihen tarpeeseen.

Museoon ensi viikolla

Ensi viikolla vietetään Museoviikkoa. Museoissa on erikoisohjelmaa ja ilmaisia sisäänpääsyjä erityisesti sunnuntaina. Ohjlema löytyy sivulta: http://www.museoviikko.fi/museoviikko/listaus.php