Toukokuussa

2.5.

• Mitä opin tänään? Että ennen vanhaan oli kaksi sanaa, joiden merkitys on "kotonaan salaa käyneen lainsuojattoman vaimolleen siittämä lapsi". Kiitos Vanhan kirjasuomen sanakirja.
• Missata on väännös englannista. Mistata on vanhaa kirjasuomea ja tarkoittaa melkein samaa.

3.5.

• Vähänkö olisi kivaa, jos joskus olisi tietokanta, jota totisesti käyttäessä ei tulisi oitis vastaan puutteita tai epäjohdonmukaisuuksia? Tai ei, sillä parempi hiffata, että niitä on, kuin luulla, ettei olisi. Sillä aina on - ainakin tähän asti - ollut.

5.5.

• Mitä Suomi (@Kansallisarkist) edellä, sitä Ruotsi perässä. [Riksarkivet sai rahaa käsinkirjoitetun tekstin tunnistukseen. Pilottia ollaan tekemässä, mutta Kansallisarkiston edesmenneeseen proggikseen verrattuna mielenkiintoisena erona käytönkin miettiminen: "Därefter ska projektet utveckla en prototyp för hur maskinellt tolkade texter kan göras tillgängliga för användare via Riksarkivets webbtjänster."]

8.5.

• Maratooni alkaa yhdellä askeleella. Tai jotain. #väikkäri #aineisto

9.5.

• Kuuntelin Kaisa Pulakan pelkotutkimuksen ja kannatti. M.m. hyvien haastateltavien ansiosta. Mukana @ReimaVlimki @t_raisahama @CharlottaWolff @hannusalmi @KimiKarki

13.5.

• [Kansalliskirjasto avaamassa lainausta koronakaranteenin jälkeen] Viisi... vai olikohan se kuusi... varausta tehty aamulla. Toivottavasti muut ovat järkevämpiä määrissä.

14.5.

• Päivän spontaani nauru. Spostilaatikossa oli kolmen (3) listan kautta viesti "Vastaa kyselyyn opiskelijaviestinnän kanavista!" Kysyttiinkö kyselyssä sähköpostilistoista? No, ei kun kanavaksi kutsuttiin spostia kokonaisuutena.
• Olen aloittanut suhteiden luonnin Kungliga biblioteketiin. Eli viikossa ilmoittanut kolmesta virheestä lehtidigitoinneissaan.

15.5.

• Jatko-opiskelijoiden virtuaalikahvilla selvisi, että @tyttilehtovaara on perustanut blogin [Vaatteitako vain?]. Nyt puhutaan Instasta ja tunnen oloni täysin antiikkiseksi.
• [Botti heitti eteen Kansallisgallerian kokoelmista Alexander Paischeffin maalauksen Talo Hesperiassa (1937) ] Pitääkö lähteä iltakävelylle metsästämään taustan taloa vai riittääkö ikkunasta kurkistus? #Helsinki [Oli muuta tekemistä ja mielessä ja metsästys jäi tekemättä]

16.5.

• Taas löytyi nykyajan juttuja 1760-luvulta: ihan sama toimitetaanko paketti Vaasaan vai Helsinkiin.
• Teemasta #kaikkienkalevala @Tove_Helena

17.5.

• [Botti heitti eteen ylläolevan J. P. Lefrénin tussipiirroksen Kansallisgallerian kokoelmasta] Ahvenanmaalta? Vuosi sitten olin @MullanAlta opastuksella eikä nähty mitään tuon oloista. [Ilari Aalto vastasi: "Retki oli kattava, mutta ihan joka kolkkaa ei koluttu. En yhtään osaa paikantaa kuvaa, mutta varmaankin jonkin Ahvenanmaan kapeista salmista kohdalle se osuu."]

• Ei produktiivisin aamun aloitus, mutta kyllästyin vihdoin W10:n taustakuviin ja hain Rijkstudioon tallentamastani kokoelmasta pikaisesti setin #Helsinki kuvia.
• [Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama Tehdaskaupungin lapset] Hyvää: monipuolinen sisältö. Heikkoa: tasapainottelu Tampereeseen keskittymisen ja valtakunnalisuuden välillä. Outoa: henkilökuvat, joilla ei ilmeistä yhteyttä tehtaisiin. Kaipasin: karttoja.
• [Matti Niemisen käsikirjoittama ja Anssi Rauhalan piirtämä sarjakuva Väinö I. Suomen kuningas] Tykkäsin. Yhden ihmisen näkökulma toimi hyvin historian kertomiseksi.

20.5. 

• [Jaettiin pari vuotta verkossa ollut Medieval trade route networks ] Miksiköhän Viipuri on lainausmerkeissä? Onko paikalla ollut kauppapaikka ennen kaupunkia? (En tutustunut sivuston mahdolliseen selittävään tietoon ollenkaan.) [Kaikki selostus oli kuvassa itsessääm, kun tarkemmin katsoin.]

22.5.

• "Jos selaat tänään 50 numeroa IT:tä, saat illalla siiderin." Pitäisiköhän tähän väikkärin tekoon kumminkin hakea ulkopuolista rahoitusta?
• Täällä saamani vinkin ansiosta kuuntelin tämän @ReimaVlimki ja @MilaOiva keskustelun pseudohistoriasta. (Onkohan ollut muuta hissan tutkimusproggista, josta olisin kuullut ja lukenut yhtä paljon? Viimeksi @kalmistopiiri stä tänään... )

25.5.

• [Finna avasi asiakaskyselyn ja promona oli kysymys "Millainen olisi unelmiesi Finna.fi?"] Sellainen, jossa julkaisut olisi deduplikoitu. Ja metadata tietenkin virheetöntä ja muutenkin täydellistä.

Rykmenttien valtiopäivämiehet?

Blogin FB-sivulla kysyttiin, löytyykö 1700-luvun sanomalehdistä uutta tietoa merkittävistä historiallista tapauksista. Sellaisista, joiden lähteet kärtsäsivät Turun palossa. No, kuten eilisestä tekstistäni näkyy, ainakin esihistoriallisia löytöjä voi tehdä.

Historiallisten tapauksien merkittävyys on suhteellinen asia, mutta aiemman kokemuksen ja tähänastisen läpikäynnin perusteella, väittäisin, että sanomalehtien sisältämät tiedot ovat merkittäviä lähinnä paikallis- ja kulttuurihistoriallisesti. Ja nämähän kiinnostavat itseäni.

Vieraammalla alueella olin, kun vuoden 1764 lopulla törmäsin kahteen pikkuilmoitukseen rykmenteille valituista valtiopäiväedustajista. Jaoin yhden leikkeen FB:ssä tuttavilleni saatteella "Apua! Rykmenttien valtiopäivämiehet?! Onko tiedoissani näin merkittävä aukko, vaikka juuri alkuvuodesta tavasin valtiopäivien historiaa yhtä esseetä varten."

Helpotuksekseni historiaa enemmän lukeneiden reaktiot olivat yhtä ihmetteleviä. Eli asia vaati lisäselvittelyä. Olinko löytänyt jotain oikeasti uutta tietoa? Googlaus osui aateliswikiin, jossa oli yksi "Riksdagsfullmäktig för regementet" vuonna 1746. Kirjassa Portefeuille, belysande det inre af tidernas historia (1845) on sivulla 61 vuoden 1758 eli Pommerin sodan paikkeilta pätkä, joka kuullostaa samalta kuin valtiopäivämiehen valinta kaupungeissa.

Oikeille jäljille pääsin vihdoin, kun SBL:n artikkelissa käytettiinn pidempää termiä "regementets fullmäktige till krigsbefälet vid riksdagarna 1734, 1738 och 1741" ja tekstissä todetaan, että "Då kallelsen till 1760 års riksdag utfärdades och flertalet av regementscheferna lämnade armén för att såsom sina regementens självskrivna fullmäktige deltaga i krigsbefälets överläggningar vid riksdagen".

SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok suomentaa Krigsbefäletin "sotapäällystön kokous", jota selventää vain "maakuntarykenttien edustajien kokous". Ruotsiksi sanottiin, että

Från slutet av 1500-talet fram till 1786 kallades representanterna till riksdagen, trots att de inte utgjorde ett eget stånd. Enligt regeringsformen 1634 skulle alla regementen representeras av regementets officerare samt en kapten. Senare utgjordes Krigsbefälet av alla på stat varande generalspersoner samt chefen och en kapten eller en ryttmästare från varje regemente eller kår. Från och med 1756 ställdes den nyinrättade Arméns pensionskassa under Krigsbefälets förvaltning.

Eli kyse ei ollut varsinaisesta säädystä, mutta 1500-luvulta vuoteen 1786 rykmenteillä oli edustus valtiopäivillä. Nyt tiedän tämänkin.

Metallinlöytäjät Laihialla 1766

Väikkäriä varten läpikäymissäni sanomalehdissä oli tullut 1760-luvulla jo vastaan muutamia muinaislöytöjä. Ruotsin puolella hautakummuista kaivettiin soraa tietyöhön ja paljastettiin esineitä. Kirkkomaan kaivuutyössä löytyneen brakteaattiläjän kirkkoherra nappasi ripeästi työmiesten kädestä ja sanomalehtikirjoituksessa painotettiin historiallista arvoa hopean sijaan.

Ensimmäinen vastaava Suomen puolelta oli Inrikes Tidningarissa 2.3.1767. Laihialta oli tammikuun lopussa lehteen kirjoitettu lokakuussa 1766 pidetyillä käräjillä Thomas Israelsson Penssonin kertoneen löydöstään. Kuvauksesta ei käy ilmi miksi Thomas oli käsitellyt Torstilan kylän jokirannassa olevaa kiviröykkiötä, mutta kun sanomalehdissä samaan aikaan ilmoitetaan kivirakentamisesta kuninkaalta saaduista palkinnoista, voi arvata, että kyse oli kivien uusiokäytöstä.

Luumurskan joukosta Thomas oli poiminut talteen ja tuonut käräjille useamman isomman kappaleen, joista oli vaikea päätellä olivatko ne kultaa, messinkiä vai muuta metallia. Sormus ei ollut aivan sileä, sillä sitä kutsuttiin sanalla krusig, mutta kiilsi siinä määrin, että sen arveltiin mahdollisesti olevan kultaa. Muissa esineissä oli nupillinen neula ("en Nål med knapp och hål uppå ändan"), kolme lyhyttä ja pyöreää metallikappaletta (3:ne korta runda Metall stycken), kolme vastaavaa, mutta isompaa, joissa oli jotain muotoa (3 st. dito större, hwilka hade någon Facon), valettu metallikappale (et stycke Metall gutit) sekä pienempiä.

Lisäksi varapastori, jota ei nimetä, oli tuonut käräjille kokoelman, jotka Mats Nyste oli Isokylän mäestä kaivanut edellisenä kesänä:

2:ne mycket rostiga gamla Wärje-Klingor af hwilka den ena war afbruten, 2:ne stycken af någon likhet med de fordom tid brukade Hufwud-Skjölder, som åfwantil woro öpne, 2 Järn-Ringar, en afbruten Järn-Pihl, en Sprut-ända, 2:ne Mässings Wärje-knappar, och några til en skjut-Båga hörande Ringar 

Sotainen kokoelma vaikuttaa amatöörin silmin vaikeasti ajoitettavalta. Voisi olla historialliseltakin ajalta?

Kulttuuriympäristön palveluikkunassa Laihian Torstilan ainoa kohde on Palometsä 1: "Aiempien tietojen (Esko Luoma 1985) mukaan "Torstilan kylän metsämaalla ns. Palometsässä on Isonevan eteläpuolella Torstilan-Kylänpään kylien rajalla pienehkö,matala kiviröykkiö." Kohde tarkastettiin vuoden 2012 inventoinnissa, mutta röykkiötä ei havaittu." Neva ei ole joki, mutta röykkiö on röykkiö? Paikallistuntijat ja paremmat kartanlukijat voivat miettiä vaihtoehtoja.

Isokylästä muinaismuistohallintomme ei tunne yhtään arkeologista kohdetta.

Laatokan risteily englanniksi: Sortavala

Orjatsaari Laatokassa. Lappeenrannan museot,
CC BY-NC-ND 4.0

The Atlantic Monthlyssa toukokuussa 1864 julkaistun matkakertomuksen amerikkalaiset matkalaiset ohittivat Valamon nopeasti, aikoen palata sinne takaisin. Tämä jätti heille mahdollisuuden tutustua laivan päätesatamaan eli Sortavalaan. Kuvauksessa mainitut krinoliinit kaventavat matkan todennäköisen ajoituksen 1860-luvun alun kesiin.

After some fifteen or twenty miles from the island, we approached the rocky archipelago in which the lake terminates at its northern end,—a gradual transition from water to land. Masses of gray granite, wooded wherever the hardy Northern firs could strike root, rose on all sides, divided by deep and narrow channels. "This is the scheer," said our captain, using a word which recalled to my mind, at once, the Swedish skär, and the English skerry, used alike to denote a coast-group of rocky islets. The rock encroached more and more as we advanced; and finally, as if sure of its victory over the lake, gave place, here and there, to levels of turf, gardens, and cottages. Then followed a calm, land-locked basin, surrounded with harvest-fields, and the spire of Serdopol arose before us.

Of this town I may report that it is called, in Finnish, Sordovala, and was founded about the year 1640. Its history has no doubt been very important to its inhabitants, but I do not presume that it would be interesting to the world, and therefore spare myself a great deal of laborious research. Small as it is, and so secluded that Ladoga seems a world's highway in comparison with its quiet harbor, it nevertheless holds three races and three languages in its modest bounds. The government and its tongue are Russian; the people are mostly Finnish, with a very thin upper-crust of Swedish tradition, whence the latter language is cultivated as a sign of aristocracy.

We landed on a broad wooden pier, and entered the town through a crowd which was composed of all these elements. There was to be a fair on the morrow, and from the northern shore of the lake, as well as the wild inland region towards the Saïma, the people had collected for trade, gossip, and festivity. Children in ragged garments of hemp, bleached upon their bodies, impudently begged for pocket-money; women in scarlet kerchiefs curiously scrutinized us; peasants carried bundles of freshly mown grass to the horses which were exposed for sale; ladies with Hungarian hats crushed their crinolines into queer old cabriolets; gentlemen with business-faces and an aspect of wealth smoked paper cigars; and numbers of hucksters offered baskets of biscuit and cakes, of a disagreeable yellow color and great apparent toughness. It was a repetition, with slight variations, of a village-fair anywhere else, or an election-day in America.

Passing through the roughly paved and somewhat dirty streets, past shops full of primitive hardware, groceries which emitted powerful whiffs of salt fish or new leather, bakeries with crisp padlocks of bread in the windows, drinking-houses plentifully supplied with qvass and vodki, and, finally, the one watch-maker, and the vender of paper, pens, and Finnish almanacs, we reached a broad suburban street, whose substantial houses, with their courts and gardens, hinted at the aristocracy of Serdopol. The inn, with its Swedish sign, was large and comfortable, and a peep into the open windows disclosed as pleasant quarters as a traveller could wish. A little farther the town ceased, and we found ourselves upon a rough, sloping common, at the top of which stood the church with its neighboring belfry. It was unmistakably Lutheran in appearance,—very plain and massive and sober in color, with a steep roof for shedding snow. The only attempt at ornament was a fanciful shingle-mosaic, but in pattern only, not in color. Across the common ran a double row of small booths, which had just been erected for the coming fair; and sturdy young fellows from the country, with their rough carts and shaggy ponies, were gathering along the highway, to skirmish a little in advance of their bargains.

The road enticed us onward, into the country. On our left, a long slope descended to an upper arm of the harbor, the head of which we saw to be near at hand. The opposite shore was fairly laid out in grain-fields, through which cropped out, here and there, long walls of granite, rising higher and higher towards the west, until they culminated in the round, hard forehead of a lofty hill. There was no other point within easy reach which promised much of a view; so, rounding the head of the bay, we addressed ourselves to climbing the rocks, somewhat to the surprise of the herd-boys, as they drove their cows into the town to be milked.

Once off the cultivated land, we found the hill a very garden of wild blooms. Every step and shelf of the rocks was cushioned with tricolored violets, white anemones, and a succulent, moss-like plant with a golden flower. Higher up there were sheets of fire-red pinks, and on the summit an unbroken carpet of the dwarf whortleberry, with its waxen bells. Light exhalations seemed to rise from the damp hollows, and drift towards us; but they resolved themselves into swarms of mosquitoes, and would have made the hill-top untenable, had they not been dispersed by a sudden breeze. We sat down upon a rock and contemplated the widespread panorama. It was nine o'clock, and the sun, near his setting, cast long gleams of pale light through the clouds, softening the green of the fields and forests where they fell, and turning the moist evening haze into lustrous pearl. Inlets of the lake here and there crept in between the rocky hills; broad stretches of gently undulating grain-land were dotted with the houses, barns, and clustered stables of the Finnish farmers; in the distance arose the smokes of two villages; and beyond all, as we looked inland, ran the sombre ridges of the fir-clad hills. Below us, on the right, the yellow houses of the town shone in the subdued light,—the only bright spot in the landscape, which elsewhere seemed to be overlaid with a tint of dark, transparent gray. It was wonderfully silent. Not a bird twittered; no bleat of sheep or low of cattle was heard from the grassy fields; no shout of children, or evening hail from the returning boats of the fishers. Over all the land brooded an atmosphere of sleep, of serene, perpetual peace. To sit and look upon it was in itself a refreshment like that of healthy slumber. The restless devil which lurks in the human brain was quieted for the time, and we dreamed—knowing all the while the vanity of the dream—of a pastoral life in some such spot, among as ignorant and simple-hearted a people, ourselves as untroubled by the agitations of the world.

We had scarce inhaled—or, rather, insuded, to coin a paradoxical word for a sensation which seems to enter at every pore—the profound quiet and its suggestive fancies for the space of half an hour, when the wind fell at the going down of the sun, and the humming mist of mosquitoes arose again. Returning to the town, we halted at the top of the common to watch the farmers of the neighborhood at their horse-dealing. Very hard, keen, weather-browned faces had they, eyes tight-set for the main chance, mouths worn thin by biting farthings, and hands whose hard fingers crooked with holding fast what they had earned. Faces almost of the Yankee type, many of them, but relieved by the twinkling of a humorous faculty or the wild gleam of imagination. The shaggy little horses, of a dun or dull tan-color, seemed to understand that their best performance was required, and rushed up and down the road with an amazing exhibition of mettle. I could understand nothing of the Finnish tongue except its music; but it was easy to perceive that the remarks of the crowd were shrewd, intelligent, and racy. One young fellow, less observant, accosted us in the hope that we might be purchasers. The boys, suspecting that we were as green as we were evidently foreign, held out their hands for alms, with a very unsuccessful air of distress, but readily succumbed to the Russian interjection "proch" (be off!) the repetition of which, they understood, was a reproach.

That night we slept on the velvet couches of the cabin, having the spacious apartment to ourselves. The bright young officer had left for the copper mines, the pilgrims were at Valaam, and our stout, benignant captain looked upon us as his only faithful passengers. The stewards, indeed, carried their kindness beyond reasonable anticipations. They brought us real pillows and other conveniences, bolted the doors against nightly intruders, and in the morning conducted us into the pantry, to wash our faces in the basin sacred to dishes. After I had completed my ablutions, I turned dumbly, with dripping face and extended hands, for a towel. My steward understood the silent appeal, and, taking a napkin from a plate of bread, presented it with alacrity. I made use of it, I confess, but hastened out of the pantry, lest I should happen to see it restored to its former place. How not to observe is a faculty as necessary to the traveller as its reverse. I was reminded of this truth at dinner, when I saw the same steward take a napkin (probably my towel!) from under his arm, to wipe both his face and a plate which he carried. To speak mildly, these people on Lake Ladoga are not sensitive in regard to the contact of individualities. But the main point is to avoid seeing what you don't like.

Laatokan risteily englanniksi: Pikakäynti Käkisalmessa

The Atlantic Monthlyssa julkaistun matkakertomuksen matkalaiset yllättyivät, kun laivan pysähtyessä Käkisalmeen kaupunkia ei näkynyt ollenkaan. Siihen tutustumiseen jäi aikaa vähemmän kuin moderneilla risteilyturisteilla. Eikä kuljetus ollut yhtä mukava.

"But where is Kexholm?

"A verst inland," says the captain; "and I will give you just half an hour to see it.

There were a score of peasants, with clumsy two-wheeled carts and shaggy ponies at the landing. Into one of these we clambered, gave the word of command, and were whirled off at a gallop. There may have been some elasticity in the horse, but there certainly was none in the cart. It was a perfect conductor, and the shock with which it passed over stones and leaped ruts was instantly communicated to the os sacrum, passing thence along the vertebræ, to discharge itself in the teeth. Our driver was a sunburnt Finn, who was bent upon performing his share of the contract, in order that he might afterwards with a better face demand a ruble. On receiving just the half, however, he put it into his pocket, without a word of remonstrance.

"Suomi?" I asked, calling up a Finnish word with an effort.

"Suomi-laïnen" he answered, proudly enough, though the exact meaning is, "I am a Swamplander.

Kuvaaja Tommi Nummelin CC BY-SA 4.0, Wikimedia

Kexholm, which was founded in 1295, has attained since then a population of several hundreds. Grass grows between the cobble-stones of its broad streets, but the houses are altogether so bright, so clean, so substantially comfortable, and the geraniums and roses peeping out between snowy curtains in almost every window suggested such cozy interiors, that I found myself quite attracted towards the plain little town. "Here," said I to P., "is a nook which is really out of the world. No need of a monastery, where you have such perfect seclusion, and the indispensable solace of natural society to make it endurable." Pleasant faces occasionally looked out, curiously, at the impetuous strangers: had they known our nationality, I fancy the whole population would have run together. Reaching the last house, nestled among twinkling birch-trees on a bend of the river beyond, we turned about, and made for the fortress,—another conquest of the Great Peter. Its low ramparts had a shabby, neglected look; an old drawbridge spanned the moat, and there was no sentinel to challenge us as we galloped across. In and out again, and down the long, quiet street, and over the jolting level to the top of the sandhill,—we had seen Kexholm in half an hour.

Laatokan risteily englanniksi: Hevoskivellä

The Atlantic Monthly julkaisi toukokuussa 1864 matkakertomuksen A cruise on Lake Ladoga, jossa anonymisoidut P, Q ja R matkustavat höyrylaiva Valamolla Pietarista Sortavalaan. August Schaumanin muistelmien mukaan Valamo oli aloittanut liikennöintinsä vuonna 1845 eli matkan ajoitus jää varsin epätarkaksi.

Ensimmäinen yöpyminen oli Konevitsassa, jossa matkalaiset näkivät tarpeelliseksi tutustua Hevoskiveen (Konj-kamen, Конь-камень), josta en ollut koskaan kuullutkaan. Wikipedian mukaan se on ollut karjalaisten pakanallinen uhripaikka ja sijaitsee noin kilometrin luostarista pohjoiskoilliseen Pyhävuoren länsirinteen juurella.

Hevoskivi 2000-luvulla. Kuvaaja AB, CC BY-SA 3.0, Wikimedia

The captain promised to leave for Kexholm at eight, which left us only an hour for a visit to the Konkamen, or Horse-Rock, distant a mile, in the woods. P. engaged as guide a long-haired acolyte, who informed us that he had formerly been a lithographer in St. Petersburg. We did not ascertain the cause of his retirement from the world: his features were too commonplace to suggest a romance. Through the mist, which still hung heavy on the lake, we plunged into the fir-wood, and hurried on over its uneven carpet of moss and dwarf whortleberries. Small gray boulders then began to crop out, and gradually became so thick that the trees thrust them aside as they grew. All at once the wood opened on a rye-field belonging to the monks, and a short turn to the right brought us to a huge rock, of irregular shape, about forty feet in diameter by twenty in height. The crest overhung the base on all sides except one, up which a wooden staircase led to a small square chapel perched upon the summit.

The legends attached to this rock are various, but the most authentic seems to be, that in the ages when the Carelians were still heathen, they were accustomed to place their cattle upon this island in summer, as a protection against the wolves, first sacrificing a horse upon the rock. Whether their deity was the Perun of the ancient Russians or the Jumala of the Finns is not stated; the inhabitants at the present day say, of course, the Devil. The name of the rock may also be translated "Petrified Horse," and some have endeavored to make out a resemblance to that animal, in its form. Our acolyte, for instance, insisted thereupon, and argued very logically—"Why, if you omit the head and legs, you must see that it is exactly like a horse." The peasants say that the Devil had his residence in the stone, and point to a hole which he made, on being forced by the exorcisms of Saint Arsenius to take his departure. A reference to the legend is also indicated in the name of the island, Konewitz,—which our friend, the officer, gave to me in French as Chevalisé, or, in literal English, The Horsefied.

The stones and bushes were dripping from the visitation of the mist, and the mosquitoes were busy with my face and hands while I made a rapid drawing of the place. The quick chimes of the monastery, through which we fancied we could hear the warning boat-bell, suddenly pierced through the forest, recalling us. The Valamo had her steam up, when we arrived, and was only waiting for her rival, the Letuchie (Flyer), to get out of our way. As we moved from the shore, a puff of wind blew away the fog, and the stately white monastery, crowned with its bunch of green domes, stood for a moment clear and bright in the morning sun. Our pilgrims bent, bareheaded, in devotional farewell; the golden crosses sparkled an answer, and, the fog rushed down again like a falling curtain.

Laivauutisia kesältä 1761

Blogiluonnoksistani löysin tämän kokoelman, johon olin poiminut tetoja otsikon Sjöfarande alta. Mutta olinko käynyt kaikki lehdet järjestelmällisesti läpi vai tehnyt hakuja? Todennäköisesti jälkimmäistä. Opetus: merkkaa muistiin! (Juu, olisin voinut tarkistaa selatessani kyseisen vuosikerran noin viikko sitten, mutta oli muuta mielessä. Mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja tehdessäni.)

Inrikes tidningar 28.5.1761: Turkuun suolaa Portugalin Setúbalista

Inrikes tidningar 15.6.1761: Helsinkiin Tallinnasta maltaita, ruista, pellavaa ja hamppua, mutta Jurricka Jurri (laivurin nimi?) on tuonut suolanvihreää (?) lihaa. Lyypekkiin lähti yksinkertaisia lautoja.

Inrikes tidningar 13.7.1761: Helsinkiin suolaa Espanjasta

Inrikes tidningar 20.7.1761: Loviisaan suolaa kapungin omissa pitkän matkan laivoissa, joista kaksi tulossa Välimereltä ja kolmas Göteborgista.

Inrikes tidningar 27.7.1761: Turkuun hamppua ja pellavaa Pernajasta ja viiniä Bordeauxista. Helsinkiin lihaa Haminasta ja Ibizasta suolaa, rusinoita ja viiniä.

Inrikes tidningar 24.8.1761: Turusta on lähtenyt Amsterdamiin tervaa ja rautaa, Riikaan tervaa. Helsinkiin on tuotu taas Virosta suolavihreää lihaa eli joku sitä täällä osti ja söi.

Inrikes tidningar 31.8.1761: Helsinkiin Tanskasta hiekkaa painolastina.



Inrikes tidningar 5.10.1761: Tukholmaan tullut Vaasasta tervaa, traania ja elintarvikkeita, Kokkolasta tervaa ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista elintarvikkeita ja tuohta, Naantalista elintarvikkeita, Porvoosta ruista ja ruisjauhoa, Porista eläimiä ja polttopuuta. Sato oli saatu korjttua ja meri ei vielä ollut jäässä.

Inrikes tidningar 8.10.1761: Tukholmaan edelleen Porista lihaa, voita, eläimiä ja polttopuuta, Tammisaaresta eläimiä, polttopuuta ja humalaa, Oulusta lohta, voita, talia ja tervaa, Naantalista lihaa, Loviisasta viljaa, Turusta lihaa, elintarvikkeita, ruisjauhoja ja kangasta, Raahesta voita, lihaa ja tervaa, Porvoosta ruista.

Inrikes tidningar 12.10.1761: Tukholmaan Turusta kangasta, jauhoja ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista polttopuita, tuohta ja lihaa sekä Helsingistä lautoja