45. kuukausi jatko-opiskelijana

Elokuisella Ruotsin keikalla, pari päivää toisen esitarkastuslausunnon saapumisen jälkeen, suomalainen historian professori keskustellessamme väitösprojektin lopusta yritti lohduttavasti rohkaista ja sanoi, että kuukaudessakin voi saada aikaan merkittävää parannusta käsikirjoitukseen. Kiva kuulla, mutta vaikka pyysin itselleni Ohjaajalta pari lisäviikkoakin, niin homma tuntui koko syyskuun suossa tarpomiselta. 

Esimerkiksi meni viikkokaupalla aikaa englanninkielisen yhteenvedon kirjoittamiseen, mikä kieli edelleen/vieläkin siitä, etten oikeastaan tiedä mitä (jos mitään) sain aikaiseksi. Twitteriin onnistuin sentään #minätutkin-päivänä kirjoittamaan aika komean muotoilun: "#minätutkin 1700-luvun median käyttöä. Kyse on mahdollisuudesta toimia yhdessä/yhteiskunnassa uudella tavalla, laajemmin osasta arjen historiaa. Tutkimukseni tulokset tarkastetaan julkisesti marraskuussa @uniofjyvaskyla". Linkitin samaan yliopiston tapahtumakalenterin ilmoituksen, joka  kuuluu

Väitös 18.11.2023 

DI Kaisa Kyläkoski (Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Suomen historia)

Aika: 18.11.2023 12:00 — 15:00

Sijainti: Seminaarinmaki, S212

DI Kaisa Kyläkosken Suomen historian väitöskirjan "Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729-1791" tarkastustilaisuus.
Vastaväittäjänä toimii dosentti, FT Jani Marjanen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).
Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Eli ei auttanut itku markkinoilla, vaan oli tarvottava eteenpäin. Sovin tarkoituksellisesti kielentarkastajan kanssa etukäteen englanninkielisten tekstien lähettämisestä ja vähemmän yllättävästi rustasin niitä vielä kyseisenä aamuna. Mutta lähtivät kuitenkin. Sitten oli aika palata esitarkastuslausuntojen viimeiseksi jääneiden huomioiden pariin, jotka olivat (tietenkin) niitä hankalimpia, joihin olisi pitänyt laittaa paukut alussa. Tai paremminkin niitä, jotka olisi pitänyt osata ottaa huomioon tekemisessä jo neljä vuotta sitten. Nyt ei ollut kykyjä, aikaa eikä jaksamista.

Kesällä teettämäni kielentarkistuksen jälkeen olin kirjoittanut käsikirjoitukseen yhtä ja toista eli aikaansaanut ties mitä virheitä. Pelkän lukemisen puudutukseen keksin yhden avun: panin Microsoft Wordin puhumaan ja pelasin samalla yksinkertaista tietokonepeliä. Suomenkielinen ääni oli yllättävän mukava ja takeltelunsa paljasti omaa tavaamista tehokkaammin virhekohtia kuten toistettuja sanoja tai kirjoitusvirheitä. Välillä teksti kuullosti aivan älyvapaalta, mutta parissa kohdassa sentään fiksummaltakin.

Jaksamista oli pakko olla omasta tyhmyydestä juontaneeseen urakkaan kaiken muun jälkeen. Koska en ollut käyttänyt viitteidenhallintaohjelmistoa, piti käsin tarkistaa ristiin lähes 1500 lähdeviitettä ja 77 sivua kirjallisuuslistaa. Kaikeksi onneksi sain sentään älynväläyksen kopsata viitteet erilliseen dokumenttiin, paloitella ja aakkostaa, ennen kuin lähdin vertailemaan lähdelistaan. Mitä tehdessä löytyi niin paljon fiboja, että vaiheen väliin jättö olisi ollut totista idiotismia.

Stressi todennäköisesti laukaisi kuun lopulla elämäni ensimmäisen migreenikohtaukset, joihin liittyi näön menetys. Viimeiset päivät sai sitten pelätä kolmatta vastaavaa, joka olisi tehnyt loppufiksailuista mahdottomia.

Pari päivää ennen kuun loppua eli aikamäärää viimeistellyn käsikirjoituksen lähettämiseen Ohjaajalle postilaatikkoon tuli Opinahjon tiedote. Siinä kerrottiin suunnitelmasta luopua väitösten viisiportaisesta arvosanasta (samoin kuin monessa muussa yliopistossa). Muutos ei ehdi (kai?) koskemaan minua, mutta mielenkiintoista oli, että keskustelu aiheesta oli tiedotteen mukaan päätetty yhteiseen toteamukseen "pääasia on saada väitöskirja tehtyä kohtuullisessa ajassa". Onko arvosanan määrittyminen viivyttänyt jonkun valmistumista? Enemmän kuin muut asiat?

Väitöskirjan tehnyt saa väitöstilaisuudessa kuulla "kunniansa" eli vastaväittäjän loppulausunnon, joka on ainakin itselleni numeroa tärkeämpi. Arvosanoilla puolestaan olisi (on ollut?) mahdollista verrata keskenään laitoksia ja tiedekuntia. Mutta tätä ei nähdä enää tarpeellisena? Laatumittarilla ei ole merkitystä, vaan olennaista on ainoastaan väitöskirjan oloinen käsikirjoitus niin nopeasti kuin mahdollista. No, tämähän ei ole tässä vaiheessa enää yllätys tai uusi asia. 

Suolankeittoa Suomessa

Oppivelvollisuuteeni kuuluneesta maantiedon opetuksesta ei ole päähäni jäänyt juuri mitään, mutta jostain on peräisin tieto Itämeren vähäisestä suolapitoisuudesta. Ei siis ole käynyt mielessäkään, että Suomessa olisi yritetty suolankeittoa.

Mutta valtiovallallahan näitä hankeideoita on kautta aikojen ollut ja kuningatar Kristiinan hallintokaudella kirjeellä 29.4.1642 määrättiin, että Suomeen kuljetettaisiin 3 keittopannua ja niillä keitettäisin maasta (?) löytyvästä suolavedestä Paraisilla, Tenholassa, Kemiössä, Sauvossa ja Nauvossa suolaa. Hankkeesta ei tullut menestystä.

Marraskuussa 1722 kapteeni Gyllenskruf ja norjalainen Gunderlack saivat erioikeuden Närpiöstä löytyneisiin suolalähteisiin. Ilmeisesti he yrittävät näiden veden keittämistä viisi tai kuusi vuotta.

Kuninkaallinen kollegio määräsi kirjeellään 15.11.1743 maaherra Creutzia järjestämään Limingan, Siikajoen, Kalajoen, Lohtajan ja Kokkolan pitäjäläiset sotavuosien tapaan suolankeittoon. Kalajoella ja Lohtajassa toimeen ryhdyttiinkin, ainakin Niemen kestikievarilla, jossa kolmessa pienessä rakennuksessa oli 8 kattilaa kuopista nostetulle vedelle. Kuopat kaivettiin keväisin. Keittämistä tehtiin niihin aikoihin vuodesta, kun muuta työtä ei ollut. Tuotantoa mitattiin tynnyreissä eli aivan mitätöntä se ei ollut.

Sota-aikoina 1700-luvulla rahvas oli Vaasan ja Turun läänin saaristossa keittänyt suolaa merivedestä. Kun 1800-luvun alussa kuninkaan pyynnöstä kerättiin tietoja kotimaan suolatuotannon mahdollisuuksista, jotka sitten esitettiin julkaisussa Economiska annaler vol 7. (1808), Oulun maaherra ilmoitti joidenkin köyhien 40 km Oulusta johonkin suuntaan keittävän suolaa merivedestä.

Ongelmallinen alaviite

Tehdessäni kesäsarjan osaa 1824: suomalaisten hyväntekeväisyys kreikkalaisille pakolaisille mielessä oli kutina, että aiheesta pitää olla jotain kotimaista tutkimusta tai ainakin tekstiä. Ja näin olikin. Väikkäriä viimeistellessä tartuin jälleen Henrik Steniuksen väitöskirjaan Frivilligt jämlikt samfällt : föreningsväsendets utveckling i Finland fram till 1900-talets början med speciell hänsyn till massorganisationsprincipens genombrott, joka SLS:n ja Kansalliskirjaston yhteistyönä on käytettävissä digitoituna, ja noteerasin leipätekstistä sivulta 139 vuoden 1812 kansalliskeräyksen keisarilliselle armeijalle ja alaviitteen

Redan tidigare hade myndigheterna anordnat mindre subskriptioner till förmån för nya kasernbyggnader; Him, Gustaf Fredrik Stjernvall , s. 337-338, 460. - På 1820-talet föranstaltade det ryska folkupplysningsministeriet till förmån för frihetskampen i Grekland en insamling som också bedrevs i Finland; Liisa Castrén, Adolf Ivar Arwidsson. Nuori Arwidsson ja hänen ympäristönsä (Helsinki 1951), s. 1, 2-8, 12, Klinge, Studenter och idéer I, s. 24.

Sotilaallisista kohteista täytyy huomauttaa se, että vielä aikaisemmin Suomessa oli kerätty rahaa Ruotsin laivaston hyväksi. Kokonaisuudesta voisi joku kirjoittaa varmasti hienon analyysin, johon ei välttämättä tarvitse ympätä keräystä kreikkalaisten hyväksi. Siitä piti siis Steniuksen mukaan olla pitkähkö pätkä Castrénin kirjassa Adolf Ivar Arwidsson. Nuori Arwidsson ja hänen ympäristönsä (Helsinki 1951).

Kyseessä ei ole mikään obskyyri teos, vaan Finnassa näkyy sen luettelointi moneen kirjastokantaan. Jokaisessa julkaisuvuosi on 1944. En antanut tämän häiritä itseäni vaan kannoin kirjan kirjastosta kotiin. Sen sivunumerointi alkoi nimiösivulta, sivut 5-6 olivat alkulausetta, 7-8 johdantoa aikaan samoin kuin sivu 12. Kun vihdoin päästiin asiaan, edettiin kronologiassa, joka päättyi vuoteen 1820. Kyseessä ei voinut olla oikea kirja.

Kirjallisuusluettelossa kirjalla oli oikea painovuosi. Ainoa toinen Castrénin kirja siellä on Lappeenrannan kaupungin historia, jossa tuskin on uhrattu alkusivuja valtakunnalliselle hyväntekeväisyyskeräykselle. Kirjastotietokantoja katsoen vahvalta ehdokkaalta vaikutti Castrénin kirjoittama jatko-osa  Adolf Ivar Arwidsson. isänmaallisena herättäjänä (1951). 

Siinäkään en odottanut löytäväni aihetta annettujen sivunumeroiden kohdalta vaan selasin sivuja etsien vuodenvaihdetta 1823-24. Ennen sinne pääsyä törmäsin sivulla 80 syksyn 1812 kansalaiskeräykseen, josta löytyy lisätietoa C. v. Bonsdorffin kirjan Finlandska militärfrågor sivuilla 89-92.

Jos olisin kurkistanut esim. Wikipediaan, olisin tajunnut, että Arvidsson karisti Suomen pölyt kengänpohjistaan vuonna 1823. Castrénin kirja päättyy tähän, joten siitä en löytänyt sanaakaan kreikkalaisten hyväksi kerätystä rahasta. 

Alaviitteessä mainittu Matti Klingen Studenter och idéer on Helsingin ylioppilaskunnan historia vuosilta 1853-1871, joten tapahtuma vuosikymmeniä aiemmin on tuskin saanut laajaa käsittelyä. Jos esiintyy sivulla ollenkaan.

Tällaista sekoilua viittauksissa sattuu itse kullekin (tai siis ainakin minulle), mutta jää harmittamaan vahvistunut ajatus siitä, että jossain keräyksestä on Suomen osalta kirjoitettu.

Kaupunkimatkalla vuonna 1855

Nimimerkki J. A. B. tarjoaa jatkokertomuksessaan Setä Samulin kertomuksia (*) todenoloisen, vaikkakin nostalgisen kuvauksen pikkupojan kaupunkimatkasta. Lainauksen ulkopuolelle jätetty yksityiskohta viittaa kirjoittajan omakohtaiseen kokemukseen.

Hörrilän pienoisessa talossa, muutaman joen rannalla, jossakussa Suomen maakunnassa, tapahtui elokuun keskipaikoilla v. 1855, että isäntä päätti lähteä kaupunkiin, joka oli 4 penink. matkan päässä. Siihen aikaan ja paikottain vieläki oli ja on kaupunkiin-lähtö tärkeä asia, josta jo viikkoa ennen puhutaan sekä kirjoitetaan n. k. „pro memoria" e. m. tämmöinen:

5 naul. kaffea, 5 naul. sokuria, 1 naul. thetä, 6 luotia kaneelia, 5 naul. ohran ryyniä, lakkaa, lakristaa j. n. e.

Jo 4 päivää edeltäkäsin tiesivät likempänä asuvaiset, että Hörrilä oli lähtevä kaupunkiin. 2 päivää ennen matkailusta sai tämä painavamman merkityksen, koska huhu levesi, että 9 vuotias pikku Junnu pääsisi mukaan. Juuri kun tämä "iloinen sanoma" ehti pikku Junnun korviin, syödä natusteli hän isohkoa voitaleipää ja ilmoituksella oli vähällä olla vaarallisia seurauksia, sillä 9 vuotias nielasi ilossaan noin 3 neliö-tuumaa yllämainittua voitaleipää kerralla, josta hän minuutin kuluessa muuttui aivan siniseksi ja vasta kun lääkäriä oli haettu, vaan ei löydetty, tointui. [...]

Alussa matkaa istui päähenkilömme hiljaisna ja katseli tunnetuita maisemia. Hän oli ikääskuin ylpeä siitä, että hän noin pikaisesti ja vaivatta vieri vanhain tuttavainsa sivu. Kun etemmäksi tultiin ja oudot tienot tulit eteen, alkoi hän kysellä talojen nimejä ja mihinkä kujat veivät. vihdoin hän kohosi korkeampaan katsanto-piiriin ja kysyi isältään jos muuallaki kaikissa paikoissa on taloja ja kun isä sanoi olevan, vaikeni Junnu, otti lakkaristaan korpun ja alkoi syödä.

Matkalla ei ilmaantunut mitään eriskummaisempaa pait kaksi koiraa, jotka tappelivat ja herättivät Junnussa suurta mieltymystä. vihdoin kaupungin torni alkoi näkyä taivaan rantaa kohden. Junnu muisti kerran unissa nähneensä samanlaisen tornin. Nyt oltiin jo tullin sisällä ja kärryt kolisivat kaupungin kivisillä kaduilla. Hörrilä ajoi tuttavansa Lamposen luo korttieria.

llalla istui Hörrilä ja 2 kauppiasta Lamposen kamarissa lämpymän veden y. m. ääressä. Salin toisella puolen istui pikku Junnu Lamposen kahden nuoren tytön kanssa (niitä oli yleensä 7, ei yhtään poikaa) pelaten mylly-mattia ja senkaltaisia, viattomia, pelejä.

Sekä "musta Pelle" (Svarte Petter)
 että "viisi korttia" (Femkort)
olivat mukana
Ruotsissa vuonna 1847
mainostetussa pelikirjassa

Kun "mustaa Pelleä" pelattiin, sai Junnuusein kamoksuttavan nihin (knight) ja vihoissaan rupesi hän syyttämään 12 vuotiasta Mallua väärin tekemisestä. [...]

"Lyödäänpä viittä korttia" sanoi Junnu "siinä ei voi vääryyttä tehdä".

"Koetetaan" sanoi pieni Rosa, joka oli hiljaa istunut.

Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän tappasi aina. Nyt hän suuttui, löi korttinsa pöytään, otti muidenki kortit ja löi ne pöytään, otti sitten kortit pöydältä ja paiskasi ne lattiaan ja läksi vihdoin salin poikki isänsä luo kamariin, jättäen tytöt poimimaan kortteja.

(*) POHJOIS-SUOMI1 20.01.1877 NO 5, 24.01.1877 NO 6, 27.01.1877 NO 7, 31.01.1877 NO 8, 03.02.1877 NO 9, 07.02.1877 NO 10, 10.02.1877 NO 11, 14.02.1877 NO 12 

Anna Abrahamintyttären avioliitto ja sen loppu

Eilisten matkapassien tarkistushaku toi esiin Suomen julkisissa sanomissa 26.6.1862 ilmestyneen kuulutuksen

Koska mieheni Elias Juhananpoika Neste reissupassi myötänsä lähti kotoa 20 p. huhtikuuta Kangasalle, josta piti ainakin viikon kuluessa takasituleman, ja kun ei ole kuulunu hänestä mitään, niin tahdon Suomen julkisissa Sanomissa häntä muistuttaa pikaisimmalla muotoa takasin tulemaan, sillä minä ja lapset olemma hädässä. Olkoon vakuutettu siitä, jos hän ei tule takasi kuuden kuukauden sisällä, lukien siitä päivästä kun täältä lähti, että minun täytyy välttämättömästä syystä myödä irtaiset kalut lasten elatuksen ja hoidon tarpeeksi. - Samaan aikaan lähti myös piikani Anna Juhanantytär Stenkulla kotoa ja nyt tietämättömissä vaeltaa, luultavasti mieheni kanssa. Jos joku hyvä ihminen sen taitaisi, niin pyydän hartaasti antamaan minulle näistä jotakuta tietoa. Alavuudessa Sapsalammin kylässä 2 p. kesäkuuta 1862.

Anna Aprahamintytär Nestet

Anna oli syntynyt Alavuuden Hevonkoskella 21.1.1827 torpparin tyttärenä. Häät 8.8.1851 Nesteen talon Elias-pojan kanssa saattoivat siis tuntua askeleelta parempaan yhteiskunnalliseen asemaan. Esikoistytär Kaisa syntyi 30.2.1852 ja häntä seurasivat ainakin Johan 5.3.1854 ja Abram 5.11.1855. Tässä vahvuudessa perhe on Nesteen sivulla (296) rippikirjassa 1855-62. Eli ennen reissupassia.

Seuraavassa rippikirjassa 1864-70 "Lösa karlen Elias Johansson" on sivulla 1043 renkien jatkeena etunimensä alkukirjaimen perusteella. Huomautuksissa on viite vaimon ja lasten kirjaukseen sivulla 323. Anna oli palannut lapsuudenkotiinsa, jossa hän valitettavasti kuoli 39-vuotiaana toukokuussa 1866. Hautauskirjauksen mukaan hän oli paikkakunnalta lähteneen torppari Elias Nesteen vaimo eli mitään virallista avioeroa ei haettu. Eikä Eliasta poistettu rippikirjasta, vaikka olinpaikastaan ei ollut tietoa. 

Passikooste

Muutama vuosi sitten tavasin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) ja Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirjaa Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020) ja kirjoitin tiivistelmät

• Passit keskiajalla ja 1500-luvulla
• Passit 1600- ja 1700-luvulla
• Passit 1800-luvulla

Näihin ei sopinut kerätty sälä, joka on nyt korkea aika käydä läpi. 

1) Kesällä kävin Helsingin kaupunginarkistossa tarkistamassa mitä Helsingin maistraatin "Päiväkirjat, passit 1756-1875" sisälsi. Pinkan aivan aluksi oli itseäni kiinnostavia yksityishenkilöiden Tallinnan yms. reissuja, mutta selailu eteenpäin paljasti, että suurin osa materiaalista oli meripasseja lähteneille miehistöille. Tästä käytännöstä on lisätietoa Tukholmakeskeisesti Släkthistorian verkkoartikkelissa Sjöpassen berättar.

Tallessa oli myös sukututkijoille jaettu arkistolöytö Kansallisarkistossa säilytetyn raastuvanoikeuden/maistraatin arkiston meripasseista 1750-luvulta. Valitettavasti kirjoittaja ei paljastanut kaupungin nimeä.

Keväällä uudistunut Arkistojen Portti, jota en ole ehtinyt tarkastelemaan, kertoo meripasseista, joiden sisältö ei vastaa ainakaan omia havaintojani HKA:ssa.

Meripassi oli maistraatin myöntämä laivakohtainen asiakirja, johon merkittiin muun muassa palkat, vakanssit, rikkomukset, satamapysähdykset ja miehistöt. Onnistuneen matkan jälkeen meripassi palautettiin maistraattiin. Passien tiedot perustuivat merimieshuoneen ja maistraatin konseptikappaleisiin. Niitä on säilynyt satunnaisesti 1700-luvun lopulta alkaen.

2) Olin hetken ruotsalaisen Genealogiska föreningenin jäsen ja käytin tietokantaa Inrikes pass, mutta en tiedä onko se sittemmin laajentunut. Tukholman kaupunginarkiston digitoimat arkistokarsinnasta selvinneet passit ovat edelleen verkossa.

3) Arkistoaineistoista Eeva Häkkinen oli vuosikymmen sitten jakanut SukuForumilla vinkin

Kymenkartanon lääninkansia > Saapuneet asiakirjat > Passiasiakirjat

Tietosisältö Sisältää numeroidut ( nro:t 10 - 469) ja numeroimattomat passiasiakirjat. Kenraalikuvernöörin passilla Ruotsiin matkustaneita koskevat asiakirjat, passipiletit sekä laivoja koskevat vapaakirjeet omana kokonaisuutenaan.

- Luultavasti samanlaisia asiakirjoja on muissakin lääninarkistoissa, eivät liene digitoituja tai filmattuja, mutta löytynevät maakunta-arkistoista.

4) Passeja lähellä ovat kestikievarien päiväkirjat, joiden tuhoutumista olen monesti surrut. Mutta tuttavani jakoi äskettäin sukututkijoiden FB-ryhmässä tiedon, että hän oli yhtä päiväkirjaa arkistossa tutkinut. Se kuului arkistoyksikköön Kymenkartanon lääninhallituksen lääninkanslian arkisto: Kulkuyhteyksiä ja kyytilaistosta koskevat asiakirjat (1775-1831).

5) Kotuksen kielikorpuksissa on mukana

• Keisarillisen Majesteetin Armollinen JULISTUS Venäjänmaalle matkustelevain Suomen asukasten velvollisuudesta lähimmäisessä rajatullikamarissa eli vahdissa esiin näyttää ja päällenkirjoituttaa muassa olevat passinsa, niinmyös tämän laiminlyöville säätystä edesvastauksesta paitsi muuta. (1836)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen JULISTUS erinäisistä säänteistä Suomen Isoruhtinanmaassa annettuin reisupassien väärän käytännön estämiseksi. (1840)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus, muutoksesta visseissä säänteissä, koskevissa suomalaisten alamaisten passitusta Venäjänmaalle. (1853)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus edesvastauksesta sille joka, sanoen olevansa muu persoona kuin hän on , siitä vakuuttaaksensa edesnäyttää muulle persoonalle eli muuta tarkoitusta varten uloskäytettyjä todistuksia eli asiakirjoja. (1853)

6) Matkapassien käytön arjesta antavat sanomalehdet pieniä väläyksiä. Niiden vähäisyys kertoo omalta osaltaan passien arkisuudesta eli niistä ei ollut syytä kirjoittaa.

Hämäläinen 2.12.1869

Matkapassien olemassaolo ja olennaisuus näkyy lukuisissa ilmoituksissa, joissa ilmoitetaan paperin katoamisesta. Toisinaan kyse on yhdestä arvotavarasta muun muassa, mutta toinaan pyrkimyksenä on estää passin väärinkäyttö. (Yllä olevan lisäksi esim. Helsingfors Morgonblad 21.12.1832, FAT 26.11.1844, FAT 4.5.1853, SWL 18.9.1885, SWL 4.4.1887, Kaiku 4.8.1891, Kaiku 7.4.1893, Keski-Suomi 26.11.1898, Perä-Pohjolainen 26.5.1900)

1850-luvulla on julkistettu ulkomaalaisten ottamia passeja, ilmeisesti siksi, että lähtijöiltä voitiin kerätä velat. Tai heille voitiin sanoa hyvästit. (Esim. FAT 1.2.1853)

Ruotsiin matkustajien piti "päivää ennen laivan lähtöä sisällejättää reissupassinsa tulilaiva-konttuuriin." (Oulun Wiikko-Sanomia 17.9.1870)

"Työ- taikka reissupassi" "aina on rehellisillä työntekijöillä taskussa näytettävänä kruunun palvelioille." (Oulun Wiikko-Sanomia 3.2.1877)

Reissupassi voitiin saada nimismieheltä tai kunnan esimieheltä (Vaasan sanomat 28.2.1881).

Työnhakua saatu matkapassi ei ollut voimassa ikuisuuksia, kuten vuoden aviomiestään odottanut Maijaliisa Åkerman huomatti kuulutuksessaan Keski-Suomessa 8.3.1884.

Muhoksen padolla sunnuntai-iltana

Nimimerkki J. A. B. tarjoaa jatkokertomuksessaan Setä Samulin kertomuksia (*) todenoloisen, vaikkakin nostalgisen kuvauksen sunnuntai-illasta 1850-luvulla.

Noin toista vuosikymmentä ta'appäin, jolloin tämä kertomus tapahtuu, oli kansalla Muhoksen pitäjässä tapana sunnuntai-iltoina kokoontua padolle, niinkuin nytkin, mutta silloin paljoa lukuisemmassa määrässä. Lohensaalista katsominen oli tietysti yksi vaikuttava syy tähän kokoontumiseen, mutta syitä löytyi muitaki. Siellä olivat vanhemmat tilaisuudessa purkaa viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulioille ja näiltä myös saada kuulla jotakin "tärkeätä". Siellä myös nuoriso sai kilpailla kaikenlaisissa leikeissä vähän samaan laatuun kuin muinoin Kreikkalaiset. Voittoseppeleitä täällä kyllä ei näkynyt; palkinto oli ainoastaan vanhusten kuivan iskoinen hyväksyminen ja nuorempain usein ylimääräinen kiitos.

Me astumme tuonne joki-törmälle, jossa lohipuodit seisovat. Tuossa heittävät muutamat patovaajoja ympäri; yhdellä ei onnistu saada vaajaa ympäri tyven maahan koskematta; toisella onnistuu. Tuossa nostetaan tervatynnyreitä, jossa taidossa Koppa Hannu on etevin. Hän "nakkaa" tynnyrin yli päänsä selkään. Vähän syrjässä lyödään pallia. Sieltä kaikuu ankara intos "makuleerauksista", "munimisista", "freecony"n munista" j. n. e.

Aivan erillään näistä voimisteluseuroista istuu muutamia ihmisiä ladossa, tuolla lehtimetsän liepeessä, jotka korttikädessä ratkaisevat muutaman kuori-kellon kohtaloa. Kello on laudalla heidän välissä ja korttia lyödään samalla laudalla. Pelaajat osittain puoleksi makaavat, osittain ovat polvillaan. Sen, joka voittaa pitää, näet, jotenkuten viettää voitto-juhlaa. Hopea pislainen piippu ja vaskihulkkinen puukko tuppineen ovat jo nielettäneet hallin viinaa.

(*)POHJOIS-SUOMI1 20.01.1877 NO 5, 24.01.1877 NO 6, 27.01.1877 NO 7, 31.01.1877 NO 8, 03.02.1877 NO 9, 07.02.1877 NO 10, 10.02.1877 NO 11, 14.02.1877 NO 12