Mitä digitaalisen historiantutkimuksen pitäisi olla vuonna 2021?

Eilisellä Aalto HELDIG DH pizzalla Eetu Mäkelän esitys tietotekniikasta humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen tuksena herätti vilkkaan keskustelun. Sen lomassa historiantutkija kysyi Mäkelän mielipidettä IT-tuettomien historiantutkijoiden pienemmistä projekteista aihemallinnuksen tai verkkoanalyysin parissa. Mäkelän vastaus oli harvinaisen selvä: "älkää tehkö". Havaintojensa mukaan historiantutkijoiden aihemallinnuksista paistaa läpi se, että dataa ja metodia ei ole ymmärretty tarpeeksi perusteellisesti ja johtopäätökset ovat näin ollen menneet (ainakin osin) metsään.

Ikävää kuultavaa, mutta ei yllättävää, sillä riskin olen omalla systeemi- ja operaatiotutkimuksen koulutuksellani tunnistanut digitaalista historiantutkimusta seuratessani. Lukiessani tällä viikolla kirjaa Digital Histories. Emergent Approaches within the New Digital History piirsin ensin virtuaalisia kysymys- ja huutomerkkejä alkulukuun nostetun "uuden digitaalisen lähdekritiikin" tarpeen kohdalle. Omassa mielessäni kun TKK:lla oppimani dataeksploraatio ja -tuntemus on olennaisesti samaa kuin historiantutkimuksen lähdekritiikki. Mutta ilmeisesti/ehkä laajennus ei toimi samoin toisin päin.

Siitä kun kuulin Mats Fridlundin ensimmäisen kerran puhuvan digitaalisesta historiantutkimuksen versiosta 1.5 on vuosia, mutta vasta nyt kirjan artikkelista ymmärsin mitä hän todella tarkoitti. Kysymys ei ollut (ainakakaan ainoastaan) työkalusetin laajentamisesta tai laajemmasta käytöstä vaan tietoisesta käytöstä. Että ei (esimerkiksi) tehdä sanahakuja summamutikassa vaan tiedostaen se. mitä on digitoitu ja minkälaisella OCR-tarkkudella. Lisäksi huomioiden erilaiset tavat hakea, kielenkäytön muutos ynnä muuta. 

Koska näitä tekijöitä ja valintoja ei yleensä kirjoiteta historiantutkimukseen näkyviin (mikä kirjassa myöskin tuotiin esiin), niitä ei kyseenalaisteta eivätkä käytännöt kehity vaan ne keksitään omatoimisesti uudelleen. Jos keksitään. 

Tästä syystä on mielestäni vahingollista, että viime syksyn Digital History in Finland -tilaisuudessa oltiin hengessä "ei digitoitujen sanomaehtien käyttö mitään digitaalista historiantutkimusta ole". Se ei ole uusinta uutta, se ei ole seksikästä sisältöä rahoitushakemuksiin, mutta se on konkreettinen tapa luoda ja omaksua uusia toimintatapoja, jotta historiantutkimus voisi tulevaisuudessa - muiden metodien ohella - tuottaa tietoa myös data-analyysillä. (Millä en tarkoita, etteivätkö esim. taloushistorioitsijat olisi ottaneet tosissaan datan käsittelyn ja analyysin jo vuosikymmeniä. Olin erittäin iloinen, että he olivat päässeet kyseiseen kirjaan, vaikka ovat olleet näkymättömiä ja toisinaan eksplisiittisesti ulossuljettuja Suomen digitaalisesta historiantutkimuksesta.)    

Ottaen huomioon, että käsinkirjoitetun tekstin tunnistus etenee vauhdilla monissa aineistoissa, Fridlundin ehdottama hakujen konseptuaalinen ymmärtäminen on entistä tärkeämpää. Olettaen, että on halukkuutta tietoiseen tutkimukseen.

Kuva julkaisusta "With pencil and pen" (1906)

Kuvanveistäjän tuella teatteriin

Kirjanpainajan poika Adolf Lindfors (s. 18.5.1857) oli vuoden ikäinen kun perheensä muutti Porvoosta Helsinkiin. MLL:n julkaisussa Uutta kylvöä 1922 hän ei kuvaa kotiolojaan vaan kertoo urasuunnitelmistaan 12-vuotiaana.

...päätin oppia valokuvaajaksi herra Hofferin johdolla, jolla oli hyvin arvossapidetty atelieri Heikinkatu 6:ssa. Ennen kaikkea siellä kävi taiteilijoita ja näyttelijöitä.

Eräänä päivänä tuli kuvanveistäjä Sjöstrand käymään Hofferilla. Vieras sai päähänpiston, että hänen piti oppia valokuvaamaan. Kun ei herra eikä rouva Hoffer tahtonut istua hänen kokeilujensa esineenä, sai minun vähäpätöisyyteni sen kunnian. Muutamien päivien kuluttua oli taideteos valmis, ja minä sain lahjaksi kolme kuvaa, joista on jäljellä lämä ainoa, jonka siis pyynnöstänne annan »Uutta Kylvöä»-lehden käytettäväksi.

Samassa tilaisuudessa, jolloin otin vastaan ne kolme valokuvaa, oli myöskin taidemaalari Becker saapuvilla. Hän läksytti leikillisin sanoin Sjöstrandia siitä, ettei tämä ollut saanut kuvaa paremmin onnistumaan. »Minä maalaan pojan, niin saat nähdä, miltä muotokuvan tulee näyttää», sanoi Becker, joka samalla teki minun kanssani sopimuksen, että minä klo 7 ja 9 välillä illalla saapuisin hänen atelieriinsa Kemiallisen laboratorion taloon Nikolainkadun varrella. 

Siellä minä seisoin useita iltoja perätysten mallina »Sotilaspoikaa» varten.

Kansallisgalleria

Sjöstrand kävi tarkistamassa työn edistymistä. "Hän innoitti meitä molempia toistuvasti laulamalla »Mun isän’ oli sotamies» ja marssimalla sotilastahdissa edestakaisin atelierissa. Meillä oli kaikilla kolmella hyvin hauskaa."

Adolf von Beckerin Sotilaspoika oli keväällä 1878 esillä J. L. Runebergin muistojuhlassa, mutta kuvaa siitä en ole löytänyt (US 6.5.1878). Oheinen omakuvansa on ajoitettu 1860-luvulle, joten tämän näköisen miehen mallina Adolf seisoi. Kokemus oli käänteentekevä elämässään, sillä ateljeevierailullaan Sjöstrand tuli 

siihen lopputulokseen, että »tuon pojan pitää päästä teatteriin».

Se ei käy niin yksinkertaisesti, väitti Becker.

- Ole sinä levollinen, vastasi Sjöstrand. Kun minä olen saanut jotakin päähäni, vien minä sen läpi.

Carl Eneas Sjöstrand 1860-luvulla

Museovirasto, CC BY 4.0

Sjöstrandin mielestä Adolf olisi sopinut sotilaspojaksi näytelmään Sotavanhuksen joulu, mutta rooli annettiin Fanny Grahnille. Sjöstrandin tuki jatkui ja kun Adolf aikanaan sai paikan Ruotsalaisessa teatterissa "Sjöstrand oli hyvin

tyytyväinen ja korkeimman omakätisesti suoritti kasvojeni maalaamisen. Suoritettavaan osaan kuului, että minun piti olla hieman hiprakassa, mitä seikkaa Sjöstrand korosti punaisilla täplillä otsassa."

Wikipedian mukaan Adolf Lindforsin kausi Ruotsalaisessa teatterissa alkoi vuonna 1873, joten häntä maskeerannut Sjöstrand oli kymmenisen vuotta vanhempi kuin valokuvassaan.

Iltakausi kievarissa

Olutta lisää, hihkasin minä, — olutta sakuskaksi, neljä pulloa isäntä! On sitä rahaa vielä ja välipä näillä isän rahoilla, juo taikka pelaa.
— Mutta tulette pöhnään, hähhäh, hehheh, hehhetteli isäntä. — Ette pääse kotiin ja sitte syytetään minua. Se oli häneltä vaan tavallista leikkipuhetta.
— Tuli jos tuli, mutta neljä pulloa tarvitaan vielä.

Näin sanaillaan Kallen kirjoittamassa kertomuksessa Iltakausi kievarissa, joka julkaistiiin Hämeen sanomissa 5., 8., 12., 15. ja 19.3.1889. Kertomuksessa ei tapahdu juuri mitään, joten tuskin olisi tullut mieleen miettiä sen suhdetta todellisuuteen. Ellen olisi lukenut Kalle Kajanderin paljon myöhempää tekstiä:

... kerran satuin kotipaikkani majatalossa senaikuisten herrastalonpoikain puolelta erittäin raakamaisen kohtelun esineeksi. En ole koskaan ollut kostonhimoinen, mutta jotain päätin heille tehdä, ja kun en voinut enkä tahtonutkaan turvautua ruumiillisiin voimiini, niin pisti päähäni toinen ajatus: Etsin paperia, sovellutin kynän käsnäisiin sormiini ja panin kokoon pienen kertomuksen, jonka nimi oli »Iltakausi kievarissa», siinä toivossa, että saisin sen jollain tavoin heidän luettavakseen. 

Lähetin sen rohkeasti Helsinkiin sille »suurelle suomalaiselle», josta Juhani Aho kertoo, ja pyysin sitä alakertaan. Se ei mennyt, kumma kyllä, paperikoriin, mutta tuli sen sijasta takaisin sillä huomautuksella, ettei se sovellu sanomalehteen. Olin itsepäinen ja lähetin sen paikkakunnan lehdelle. Siinä se meni täydestä, ja lähetettiinpä minulle vielä kymppi rahaakin. 

Mutta suurempi hyvitys oli minulle se, että paikkakunnalla huomattiin tämä juttu, että sille naurettiin makeasti yhtäällä, toisaalla pureskeltiin hammasta (Otava 3/1912)

Kuva Ampiainen no 6/1910

Nuorena plagioinnista epäilty

Kaarlo Atra tunnetaan enemmän kuvataiteilijana kuin kirjailijana, mutta kirjassa Kuinka meistä tuli kirjailijoita: Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia (1916) hän korosti, että kirjoittamisesta hän aloitti 1890-luvun alussa. Ennen siihen pääsyä hän kuvaa lukemistaan.

Olin siihen aikaan noin kahdentoista-vuotias. Asuimme Tampereella. Samassa talossa oli Verkatehtaan lainakirjasto ja lukusali. Kirjaston hoitajana oli silloin jo ja yhä vieläkin musikaalisista harrastuksistaan aikoinaan laajoissa piireissä tunnettu työnjohtaja Fredrik Lundelin. Hänen herttaisessa kodissaan jouduin paljon oleskelemaan siksi, että perheen pieni pojanpoika oli paras leikkitoverini. Pitkät iltapuhteet leikimme kahden suuressa, kauniissa lukusalissa, rakennellen, pelaten tai lueskellen. Siellä oli kaikki suomalaiset kuvalehdet ja huomattavimmat sanomalehdet, joitten viimeksimainittujen alikerrat ja muut kaunokirjalliset pätkät piankin tulivat halutuksi lukemisekseni. Parhain aarreaitta oli kuitenkin suuri kirjasto. Joka vuosi ostettiin sinne parhain vastailmestynyt suomenkielinen kirjallisuus. Ja kaikki oli mielinmäärin käytettävänämme. Alituiseen kannoin kirjoja pihan yli edes ja takaisin, iloisena ja onnellisena siitä, ettei tarvinnut pitää mistään lainausajoista lukua, vaan alituiseen sai ottaa uusia, kun entiset olivat luetut. Topelius, Päivärinta, Aho, Ivalo, Reijonen, Meriläinen, Kauppis-Heikki ja Minna Canth olivat läksyjen lomissa jokapäiväistä seuraani. Minun nuorempi leikkitoverini oli samoihin aikoihin pahimmassa satukuumeessa. Hän etsi kirjaston satukirjat oikein luettelon mukaan, mutta ei sittenkään saanut kylliksensä, vaan usein kiusasi minuakin satuja kertomaan. Vaan mistäpä niitä olisin kertonut, kun hän oli melkein kaikki samat lukenut mitkä minäkin. Mutta hän ei hellittänyt. Ja niin aloin vähitellen kertoa hänelle "omiani" ja innostuin yhä enemmän, kun ne aivan odottamattomasti häntä huvittivat.

Niihin aikoihin oli eräässä lastenlehdessä kirjoituskilpailu, ja minäkin uskalsin sinne lähettää pienen kertomuksen. En hiiskunut asiasta ystävälleni, enkä edes äidillenikään, vaan kaikessa hiljaisuudessa odotin ratkaisua. Kun se vihdoin tuli, niin en tahtonut silmiäni uskoa. Olin saanut toisen palkinnon. Epäilen vieläkin olenko koskaan ollut iloisempi ja ylpeämpi kuin niinä päivinä, jolloin palkintokirjani saapui ja jolloin sain nähdä ensi kyhäykseni painettuna.

Mutta painomustekasteen saaneen esikoiseni vaiheet eivät vielä tähän loppuneet. Eräänä päivänä, hiukan myöhemmin, antoi opettaja kansakoulussa ainekirjoitustunnilla seuraavaksi kerraksi vapaaehtoisen aineen. Empimättä kirjoitin vihkooni palkitun kirjoitukseni. Kun opettaja sitten toi vihot takaisin, luki hän hyväksi esimerkiksi parin oppilaan ainekirjoituksen, lausuen niitten johdosta jotakin ystävällistä. Olin tavattoman nolo, kun hän ryhtyi jakamaan vihkoja, eikä sanonut halaistua sanaa minun kirjoituksestani, joka oli sekä palkittu että painettu… nyrpeänä odottelin vihkoani. Kun opettaja sen vihdoin ojensi minulle, käski hän samalla minua tunnin loputtua opettajahuoneeseen. Hänen äänessään oli uhkaava sävy, ja toverini katselivat minua sekä uteliaina että vahingoniloisina. Hiukan jännittyneenä, mutta samalla uhmamielisenä seurasin opettajaa tunnin loputtua.

— Sinun tämänviikkoisella aineellasi on vain se vika, ettei se ole sinun kirjoittamasi — alkoi opettaja hyväntahtoisen ivallisesti.

— On se… — enempää on osannut sanoa, sillä tämä syytös oli aivan odottamaton.

— Vai niin. No, katsoppas tätä! — Samalla hyväntahtoisuudella hän otti pöydältä lehden, jossa nimimerkillä varustettu kertomukseni oli painettuna.

— Älä nyt juttele enempää. — Vai kenties tämäkin kirjoitus on sinun.

— Niin onkin.

— Vai niinkö? — Mutta samassa hänen epäluulonsa nähtävästi syttyi uudestaan, sillä hän kysyi:

— Joko olet saanut palkintokirjasi?

Vastasin myöntävästi, ja hän käski tuoda sen seuraavana päivänä kouluun. Oikein näkyvän todistuskappaleen esittämällä pääsin seuraavana päivänä lopullisesti vapaaksi ensimäisen painetun sepustukseni aiheuttamista epäluuloista. Ja kuitenkin: vielä vuosien kuluttua, nyt tätä kirjoittaessanikin, ajattelen, että paljon onnellisempaa olisi ollut silloiselle opettajalleni ja ehkä minullekin, jos hän olisi uskonut ilman todistuksia…

Atra kuoli vasta vuonna 1961, joten ylläolevan tekstin tekijänoikeudet ovat voimassa, mutta niiden haltijat minulle tuntemattomat. Valokuva mainoksesta Otavan joulukirjallisuudessa 1910.

Tapahtui Turussa huhtikuussa 1642

Vielä on "joululahjaa" jäljellä. Joulunpyhinä tavaamastani Kristina Savinin väitöskirjasta Fortunas Klädnader. Lycka, olycka och risk i det tidigmoderna Sverige on jo syntynyt blogitekstit Turun linnan alankomaalainen vanki, Suomen merkitykselliset tulipalot ennen vuotta 1721, ja Cecilian merihätä ja päivät Suomessa joulukuussa 1564 eikä tämäkään jää välttämättä viimeiseksi.

Yksi Savinin päälähteistä oli Johannes Schefferuksen vuonna 1671 painettu kirja Memorabilium Sueticae gentis exemplorum liber singularis eli kokoelma opettavaisia muistoja Ruotsin historiasta. Noin niin kuin suunnilleen, latinaahan minä en osaa. Ruotsiksi kirja käännettiin ensimmäisen kerran vuonna 1733 ja itse tukeudun vuoden 2005 ruotsinnokseen En bok om det svenska folkets minnesvärda exempel. Hain sen kirjastosta kiinnostuksesta varhaiseen historiankirjoitukseen ja siksi, että Savin mainitsi siinä olleen tapauksen Turusta.

Schefferuksen käyttö nykyaikaisen historian lähteenä vaatisi aikamoisen lähdekriittisen akrobatian. Hänet oli vuonna 1648 rekrytoitu Uppsalan yliopistoon professoriksi Keski-Euroopasta. Tuoreen käännöksen esipuheen mukaan hän oli saanut kirjan ainekset osin appiukoltaan Johannes Locceniukselta, jolla oli sama professorin tuoli aiemmin, ja myös Ruotsin keskiajan kronikoista sekä Saxo Grammaticukselta. Lisäksi hän ilmeisesti sai aineistoa opettamiltään eliitin nuorilta miehiltä. Valtaosa anekdooteista siis käsittelee keskiajan kuninkaita.

Juttu Turusta on luvussa 33, jossa kerrotaan tapauksia, joilla oli ihmeellinen lopputulos. Näistä toinen kertoo miehestä nimeltä Kurk. Tämä asui Turussa opintojensa tähden. Yhtenä aamuna kun hän istui ikkunan ääressä kirjan kanssa yliopistolla, koko seinä sortui. Kurk ja useita muita hautautui massaan ja tapauksen todistajat eivät uskoneet kenenkään selvinneen hengissä. Tietenkin palkkeja ja kiviä alettiin kuitenkin mahdollisimman nopeasti nostamaan pois ja näiden alta paljastui useita pahasti kärsineitä ruumiita. Mutta Kurk löydettiin elävänä ja aivan kunnossa. Hänen ainoa ongelmansa oli, että saappaansa oli niin niin tiukassa raunioaineksessa, että hän joutui poistumaan paikalta ilman sitä. 

Jos sana yliopisto otetaan kirjaimellisesti, tapahtunut on ollut varsin tuore tarina ja juoneltaan uskottavasti esimerkiksi Uppsalan ylioppilaiden kertoma. Varsinkin kun Turun yliopistossa 1640-luvun alkuvuosina aloitti opintonsa vapaaherra Jöns Kurckin kolme poikaa: Knut, Gustaf ja Gabriel. He viettivät liikkuvaa ja menestyvää elämää, joten ovat hyvinkin voineet viihdyttää monia tarinalla jumiin jääneestä saappaasta. 

Onnekkaasti kotikirjastooni kuuluu Liisa Lagerstamin väitöskirja A Noble Life. The Cultural Biography of Gabriel Kurck (1630-1712), jossa selostetaan 11-vuotiaan viettämiä vuosia Turussa, jossa kortteerinsa oli isänsä omistamassa kivitalossa Kirkkokadulla, raatihuoneen torin ja tuomiokirkon vieressä. Gabrielin kaksi huonetta olivat toisessa kerroksessa ja samassa talossa asui myös professori Johannes Terserus perheineen. Kurckin omaelämäkerran mukaan hän huomasi illalla 14.4.1642 huoneensa seinän ja katon välistä varisevan hiekan. Seuraavana aamuna Gabrielin kotiopettaja lähetti Gabrielin saksanopettajan mukana viestin Jöns Kurckille, joka määräsi muurarin tarkistamaan tilannetta. Mutta ennen kuin hän ehti paikalle sortuma tapahtui.

Gabriel oli tosiaan ollut ikkunan ääressä. Hän ehti näkemään, kun kattopalkki putosi ranskanopettajansa päähän. Pakoretkensä keskeytti valkoiseen pukeutunut hahmo ja ilmiselvästi Kristina Savinin olisi kannattanut tutustua tähänkin ihmekertomukseen. Gabriel jäi massan alle ja kannusti pelastustoimiin huutamalla suomeksi olevansa Turun hovioikeuden presidentin poika. Saappaan jäämisestä raunioon ei puhuta, mutta hattu, vaatteet ja saappaat kärsivät, kun poika taas ei. Myös hänen pieni musta koiransa selvisi hengissä, mutta ranskanopettaja Nicolaus Champagnien ruumis kaivettiin esiin joitakin päiviä myöhemmin.

Rakennuksen sortumisen on maininnut myös Veli Pekka Toropainen Genos-artikkelissaan Porvarisvaimo Karin Hakola ja hänen perheensä 1500- ja 1600-lukujen Turussa. Toropaista kiinnosti rakennus, joka tarkentuu tutkimuksessaan torin reunalla olleeksi Vanhaksi-Hakolaksi, jonka tontilla oli kaksi kivitaloa. Tällä kohdalle tuli vuonna 1656 Iso Kirkkokatu torilta tuomiokirkolle. Toropainen on myös merkinnyt talon Turun varhaisimpaan karttaan.

"Mikä olisi hätänä, jos köyhällä miehellä olisi tuommoinen vaimo"

K. F. Ignatius: Yrjö-Koskinen. Valvoja 11/1903:

Hän oli nimittäin aikaisin mennyt kihloihin isänsä edeltäjän tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa eikä sentähden tahtonut viivytellä oman kodin perustamista. Nuori pari menikin naimisiin seuraavana vuonna [1854] ja asui aluksi jonkun aikaa Turussa sekä senjälkeen Pietarsaaressa; tänne oli näet Vaasan lukio, jossa Yrjö-Koskinen oli saanut apulaisen paikan, kaupungin palon jälkeen joksikin aikaa siirretty. 

Yrjö-Koskisen puoliso oli paria vuotta miestänsä vanhempi; hänellä oli etenkin myöhemmällä iällään raskasmielinen luonne, joka teki hänet seuraelämässä täydelliseksi vastakohdaksi seurusteluun tottuneelle ja päivänkysymyksiä harrastavalle miehelleen. Usein tuli itselleen tehneeksi kysymyksen, mitenkä nämä kaksi luonnonlaadultaan niin erilaista henkilöä olivat voineet kiintyä toisiinsa. 

Selitykseksi jäi kuitenkin se, että heitä molempia innosti sama lämmin harrastus suomalaisuuden asiaan. Sofia Fransiska Friberg osasi jo lapsuudestaan täydellisesti suomen kieltä. Hänestä tuli sulhasensa ja puolisonsa opettajatar, ja hän se teki mahdolliseksi sen ajatuksen toteuttamisen, että suomen kieli oli oleva perhekielenä heidän uudessa kodissaan. Ystäväinvälisissä keskusteluissa Yrjö-Koskinen usein toi tämän seikan esiin. Hänen rakkautensa ja hellyytensä puolisoansa kohtaan pysyikin muuttumatonna tämän elämän loppuun saakka.

Anna Paasikivi: Sofia Yrjö-Koskinen. Suomen nainen 23/1914

Vietettyään kesää milloin missäkin: Hämeenkyrössä, Karkussa, Sääksmäellä, Yrjö- Koskisen perhe muutti kesäksi 1869 Lopelle, Pietilän taloon, Lopen järven rannalle. Eräänä päivänä lähti koko perhe miehissä ja naisissa tutkimaan järven vastakkaista rantaa, joka kaukoputkella katsoen oli perheenisästä näyttänyt kauniilta; ihastuttiin, kauppa syntyi ja Leppälahti ostettiin sukuun.

Sofia Yrjö-Koskinen, joka tyttöaikanaan oli ottanut osaa maatalouden raskaisiin töihin, ymmärsi heti alussa, minkä työtaakan hän saisi hartioilleen, eikä koko tuuma liene erittäin häntä miellyttänyt. Mutta miehensä ja lastensa vuoksi hän suostui. Lapsilleen hän sanoi: »On kohtuullista, että isä saa omakseen kappaleen sitä maata, jota hän niin suuresti rakastaa.» Ja mitä lapsiin tuli, tiesi hän, että tilapäiset kesäasunnot eivät korvaa läheskään oman talon etuja, kaikkein vähemmän kehitysijässä oleville lapsille.

Vuodesta 1869 asui sitten koko perhe yhdessä Leppälahdella kesäsin lähes kolmekymmentä vuotta [...] Leppälahden rouva oli kuuluisa taloutensa erinomaisesta hoidosta. Hän oli ihanneemäntä: ensimmäisenä aamulla, viimeisenä illalla. Suurempiin askareihin. kuten leipomiseen y. m., nousi hän ylös kello kolmen ajoissa, eikä mitään tärkeämpää askarta jätetty pimeän jalkoihin. Hän teki työtä kuin kaksi, ja pani muutkin tekemään. Hänen toimeliaisuutensa, hänen taitavuutensa kaikissa askareissa ja hänen vaatimattomuutensa omiin mukavuuksiin nähden pani monenkin ajattelemaan samaa, minkä kerran lausui eräs räätäli ollessaan työssä Leppälahdella: »Mikä olisi hätänä, jos köyhällä miehellä olisi tuommoinen vaimo.»

Runsaslukuiselle perheelle ei opettajan palkka ylellisyyttä suonut. Mutta, jos olisi suonutkin, Sofia Yrjö-Koskisen luonne ei sitä suonut. Hän oli säästäväinen, silloin kun täytyi olla; hän oli sitä vielä silloinkin, kun se monen mielestä oli tarpeetonta hänen miehensä jouduttua suuremmille palkoille.

Aviopuolisot eivät sallineet ylellisyyttä omassa elämässään. Lasten kasvatukseen uhrattiin, mitä tarpeelliseksi katsottiin, ulkomaisia opintomatkoja tehtiin. Samaten annettiin tuntuvasti ja usein suomalaisuuden asialle rahallistakin apua. Mutta muuten noudatettiin periaatetta: Ei saa ostaa, mikä on tarpeellista, vaan mikä on välttämätöntä. Emännän järkevä, säästäväinen talouden pito, yhdessä isännän tarkan kirjanpidon kanssa, vaikutti että omaisuus tasaisesti lisääntyi, ja taloutta hoitavalle tästä tulikin pääansio. »Kaikissa hän oli varsinaisena vesipyöränä, joka panee kaiken liikkeelle.» Hänen miehensä antoi tälle täyden tunnustuksensa, teroittipa lapsillekin mieleen, että äidin ansioksi on pääasiassa luettava, jos perhe saavuttaa jonkinmoisen, yli jokapäiväisen tarpeen kohoavan varallisuuskannan.

Miten hyvin Sofia Yrjö-Koskinen lastensa kasvattajana onnistui, todistaa Lopella siihen aikaan yleinen sananparsi äitien kesken: »Lapset, koettakaa olla yhtä kilttejä kuin Leppälahden lapset!» Leppälahden lapsilla oli ankara ja vaativainen, mutta samalla niin lempeä ja herttainen äiti, että lasten ja äidin suhde aikaisesta lapsuudesta läpi koko elämän oli lämmin ja läheinen. Tässä kodissa, niinkuin monessa muussa, ei isä viraltaan, kirjallisilta töiltään ja muilta julkisilta toimiltaan ehtinyt paljoakaan olemaan lastensa kanssa, jonka tähden täydellä syyllä voi otaksua, että Leppälahden lasten »kiltteys» ja mallikelpoisuus etupäässä riippuivat äidiltään saamista neuvoista ja ohjauksista. Kodissa vallitseva vakava, uskonnollinen henki suojeli heitä raittiin ilmakehän tavoin epäterveellisiltä vaikutuksilta. [...]

Niin tarkka kuin Sofia Yrjö-Koskinen olikin taloudessaan, oli hän kuitenkin hyvin avulias tarvitsevia kohtaan. Lopella oli opittu Leppälahden rouvalta neuvoa kysymään ja apua pyytämään jos johonkin tarpeeseen, eikä matkaa koskaan turhaan tehty. Apua annettiin useimmiten töitä jakelemalla, joista päivän hinta maksettiin. S. Y-K. antoi syksyisin ostaa pellavia Tampereelta, joista sitten kehräytti lankoja ja kudotti kankaita. Kesäisin niitä valaistiin kartanon pihamaalla, usein niin monta palaa yhtaikaa, ettei jäänyt nurmella loikojalle suurtakaan tilaa. 

Mutta ei yksistään Lopen apua tarvitsevat ja sairaat olleet hänen hyväntekeväisyytensä esineenä. Helsingistä otti hän Leppälahdelle harva se kesä jonkun ylen rasittuneen ompelijan tai muun työntekijättären voimistumaan ja virkistymään, silmällä pitäen apuatarvitsevan etua enemmän kuin omaa hauskuuttaan. Kerrankin sai hän sinne erään neidin, jonka koko katsantokanta oli niin toisenlainen kuin perheen, että kun esim. oli luettu ääneen kirjaa, josta kaikki pitivät, tämä neiti sanoi kiitoksen asemasta: »kadun että lainasin korvani tuommoisen kuulemiseen.» [...]

»Omillaan tulla toimeen» on aina ollut kelpo emäntien tunnuslause, tietysti siis myös Leppälahden järkevän ja toimeliaan emännän. Kotona tehdyistä livekaloista, makkaroista, leivistä puhumattakaan olivat joulukuusessa palavat kynttilät kotona valettuja, ja lastenlapsille valettiin kullekin kolmihaaraiset joulukynttilät. Harvinaisen komeat, jouluna kukkivat kameliat, todistivat nekin hoitajansa monipuolisuutta.

»Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän, seitsemäntenä on Herrasi, sinun Jumalasi lepopäivä» oli Sofia Yrjö-Koskiselle sääntö, josta hän ei poikennut. Joka sunnuntai kävi hän kirkossa, useimmiten miehensä seurassa. Lasten ei ollut siihen pakkoa, mutta kun äidin läheisyydessä tunsivat niin suloista turvallisuutta, menivät he mukaan.

Sofia Yrjö-Koskinen oli yhden aikansa huomatuimman ja lahjakkaimman miehen puoliso. Yhtä tärkeä ja paikkansa täyttävä kuin hän oli perheen talouden hoidossa ja lastensa kasvattajana, oli hän miehensä puolisona. Y. S. Y-K. ei liene painosta julaissut mitään tärkeämpää lukematta sitä ensin vaimolleen. Yhdessä he oleskelivat Pariisissa vuoden tutkimusmatkalla Y. S. Y-K:n kirjoittaessa professorinväitöskirjaa. Yhdessä he olivat syttyneet tuleen suomalaisuuden suurelle asialle, yhdessä lukivat Snellmanin Saima-lehteä. Ja kun suomalainen runotar viritti ensimäiset säveleensä kansallisella kielellämme, iloitsivat he yhdessä kauniin kesän enteistä. Sekä Oksasen runoja että Kiven teoksia lukivat he suurella ihastuksella.

Myöhemmin, solvausten ja vainon, julkisen ja salaisen aikana seisoi hän lujuudellaan rohkaisten ja uskonnollisuudellaan tukien, miehensä rinnalla.

»Sofia Yrjö-Koskinen oli lujaluontoinen, älykäs, joskin syrjäänvetäytyvä vaimo, jota ilman Y. S. Yrjö-Koskisesta ei koskaan olisi tullut sitä mitä hänestä tuli», lausui minulle eräs perheelle läheinen henkilö. 

Suomalais-ugrilaiset kynnet

Ote Albert Hämäläisen kirjasta Ihmisruumiin substanssisuomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa (1920), lähdeviitteet poisjätettyinä.

Suomessa ja Karjalassa on kansan kesken viime aikoihin saakka kynsien leikkaamisessa ja leikattuihin kynsiin nähden noudatettu eräitä säännöksiä. Niiden yleisenä suuutana on kielto leikata kynsiä määrättyinä päivinä ja varsinkin heittää leikatuita kynsiä huolimattomasti pois. Kynnen leikkeleiden suhteen on noudatettu määrätyitä menetelmiä, joiden kautta niiden katsotaan tulevan jollakin tavoin talteen pannuiksi tahi tykkänään hävitetyiksi.

Itä-Hämeessä pitää leikatut kynnen osat pistää poveensa korjuuseen siinä tarkoituksessa, että löytäisi ne kuoleman jälkeen, "jos kenties sattuisi niitä tarvitsemaan". Karjalassa kynnenpalat on joko poltettava tahi pantava "sisälöh" ("sishäliin"), s.o. paidan etuaukosta poveen, paidan ja ihon väliin. Varpaan kynsiä ei kuitenkaan tule panna poveen, vaan ne on poltettava. Sodankylässä aikuisen ihmisen kynnet pannaan tuleen, ellei niitä pilkota. Virossa pannaan kynnet poveen. Ne on säästettävä sen vuoksi, että niistä hädän aikana saattaa olla apua.

Toinen, Suomessa yleisesti noudatettu ja Suomen Lapissa tunnettu yleissääntö on se, ettei kynsiä eräinä viikonpäivinä saa leikata. Yleisimmin koskee tämä sunnuntaita. Tämän säännön rikkomisesta on seurauksena joko kynsien tahi niitä ympäröivän ihon kipeytyminen, tavallisimmin kynnen juuressa olevan nahan säröileminen tahi repeileminen (kynnen "okaat", "lihapiirrot", "lihapistot", "lihatikut").

Muiden suomalaiskansojen samanluontoisista määräyksistä, kielloista ja luuloista huomattakoon tšeremissien käsitys, että kynsien kasvun pysähtyminen merkitsee ihmisen kuolemaa. Jos ne taasen saisivat kasvaa ihmisen pituisiksi, olisi siitä tälle sama seuraus. Vjatkan läänin Mamadysin piirin votjakit huolehtivat kynsiä leikatessa siitä, ettei taikinakorvossa olisi sekoitettua taikinaa. Päinvastaisessa tapauksessa vie peri, paholainen, kappaleen pois leikattua kynttä ja panee taikinaan, mistä on seurauksena sen ihmisen sairaus, joka syö tuon kynnenkappaleen.

Syrjänit heittävät uuniin ja polttavat leikatut kynnet. Vogulit taasen eivät koskaan heitä hukkaan katkenneita tahi leikatuita kynsiä, vaan säilyttävät ne jossakin piilopaikassa, pannen ne tavallisimmin poveensa. Jos ne sieltä putoilevat pois, ei siihen enää kiinnitetä huomiota.

Nämä käsitykset ja kieltomääräykset ovat kynsiin kohdistuvien uskomusten yksinkertaisimpia itsetiedottomia muotoja. Niiden ohella noudattavat suomalaiskansat toisia, joissa yksinkertaiset kynsiä koskevat taikaluulot yhtyvät erilaisiin muihin tahi joissa kielloille annetaan määritellympiä selityksiä.

Yleisimpiä kynsiin liittyvistä luuloista on se, että ne huolettomasti poisheitettynä saattavat joutua paholaisen haltuun, joka saattaisi käyttää niitä eräisiin tarkoituksiin. Pohjois-Pohjanmaalla ei kynsiä saatu leikata sunnuntaina. Leikattaessa oli katsottava, ettei pudotettu maahan suuria kynnenpaloja, sillä paholainen käyttäisi niitä tarveaineina rakentaessaan itselleen venhettä. Iso kynnenpala leikattiin aina palasiksi. Vanhat eivät missään tapauksessa jättäneet sellaista kokonaiseksi, sillä piru saisi siitä venheen laidat ja pääsisi joka paikkaan. Hailuodossa oli kappaleet leikattava lautaa vasten palasiksi ja heitettävä pesään palamaan samasta syystä. Venäjän Karjalassa pitää leikatut kynnenpalaset katkaista kahtia ja pistää kauluksesta paidan ja ihon väliin, josta ne saavat pudota lattialle. Jos ne kokonaisina ja suoraan viskattaisiin lattialle, tekisi piru niistä venheen ja "Jesus saisi syytä itkeä".

Täälläkin yhtyy näihin käsityksiin kielto leikata kynsiä sunnuntaina. Erään tiedon mukaan paholainen saa sunnuntaina leikatuista kynsistä laivantarpeita ja rakentaa niistä laivan, jolla ajaa lopettamaan maailmaa. Kynnenpalaset pannaan poveen, silloin ei pahahenki niitä saa. Suomen Karjalassa on kielto voimassa samantapaisena: poisheitetyistä kynnenpaloista saisi paholainen laivan kaaripuita. Edelleen tavataan se Etelä-Hämeessä, missä paholainen sunnuntaina leikatuista kynsistä tekee laivan, jolla vie ihmisen helvettiin. Varsinais-Suomessa tekee paholainen niistä venheen, johon vie ihmisen.

Käsitys paholaisen kynsilaivasta tavataan vastaavissa lappalaisten luuloissa. Kynnet on joko pilkottava tahi poltettava, muuten piru niistä tekee venheen, ja kuollessaan on ihminen pirun vallassa, joka vie hänet kynsivenheessä. 

Paitsi venheen rakentamiseen, saattaa paholainen käyttää hukkaan isoina paloina heitetyitä kynsiä erilaisiin muihin tarkoituksiin. Pohjois-Hämeessä niistä syntyy kehto, tahi käyttää paholainen niitä kampaluiksi. Savossa on kynsiä leikattaessa niiden yli tehty risti ja pistetty ne taskuuu, koska paholainen muuten tekisi niistä sillan joen yli. Satakunnassa hän tekee niistä rautalapion teriä, Etelä-Hämeessä kirjoituskynän.

Itä-Hämeessä leikatut kynnet on pantava talteen, nimittäin pistämällä poveen, kuolemanjälkeistä tarvetta varten. Sunnuntaina leikatut kynnet saattavat yleensäkin joutua sellaisen kohtalon alaisiksi, että ihminen joutuu niiden kanssa tekemisiin kuolemassaan tahi kuolemanjälkeisessä olossaan. Varsinais-Suomessa luullaan paholaisen kokoavan ne ja vievän ihmisen haudalle. Tahi otetaan ne viimeisellä tuomiolla esille ja niiden mukaan tuomitaan, tahi ne poltetaan helvetissä ihmisen kämmenellä. Satakunnassa liittyy sunnuntaina leikkaamiseen luulo, että kynsien omistaja saa helvetissä kärsiä polttavaa kuumuutta.

Suuri osa tarkastelluista luuloista on yhteydessä käsityksen kanssa eräiden toimitusten suorittamisen kiellettävyydestä sunnuntaina. Tämä kielto tavataan eräiden suomalaisten loitsujen, esim. verensulkusauojen yhteydessä, ja on se niissä yhtä hyvin kuin tutkimuksemme alaisissa luuloissakin myöhäisperäistä, kristillisyydestä tullutta lisää.

Kynsien leikkaamisen kiellettävyys määrättynä päivänä ei rajoitu yksinomaan sunnuntaihin. Votjakkien luulon mukaan on kiellettyä leikata kynsiään sinä viikonpäivänä, jona jokin on syntynyt. Jos esim. joku on syntynyt lauantaina, hän ei saa leikata kynsiään yhtenäkään lauantaipäivänä.

Toiselta puolen saattaa ihmiselle koitua hyötyä siitä, ettei hän leikkaa kynsiään määrättyinä päivinä tahi että hän päinvastoin suorittaa tämäu tehtävän jonakin määrättynä päivänä. Telovin piirin grusinit luulevat, ettei sen hampaita, joka ei koskaan leikkaa kynsiään keskiviikkoisin ja perjantaisin, milloinkaan ole kivistävä. Suomessa saavutetaan sama, vapautuminen ainaiseksi hammaskivusta, leikkelemällä joka perjantaina kynsiänsä. Suomen ruotsalaisten käsityksissä vallitsee sunnuntaina leikkaamisen suhteen jonkunmoinen ristiriitaisuus. Pohjanmaalla luullaan erään tiedon mukaan sunnuntaina leikkaamisen seurauksena olevan kynnen okaiden syntymisen, toisen mukaan kasvavat ne siitä entistä paremmin.