Merkittävät tiedot 1700-luvun Rovaniemellä

Kaiku julkaisi 11.3.1913 taulustolaitoksen lomakkeisiin Rovaniemellä kirjattuja lisätietoja.

V. 1750. Vuoden sato on kärsinyt edelleen kuivuudesta ja kuumuudesta. Linnunpyynti on ollut varsin köykäistä ja kehnoa. Järvipyynti, Jumalan kiitos, ollut siunattu. Karja menestyy, hevoskauppa aivan sietämätöntä niinhyvin ostajien kuin myyjien juurtuneen itaruuden tähden. 

V. 1751. Vuodentulo kärsinyt edelleen kuivuudesta ja kuumuudesta; muu mennyt myös edellisen vuoden havaintojen mukaan. — Tammi- ja helmikuussa ahdisti punaripuli ankarasti pieniä lapsia ja osaksi nuorta kansaa. 

V. 1760. Eräs 13 vuotias tyttö katosi metsään heinäkuussa paimenessa ollessaan. 

V. 1764. Eräs 10 vuotias tyttö lapsi hävisi metsään Rovaniemellä. 

V. 1768. Tuomas Henrikinpoika Viiri, 31 vuotias, puhdistaessaan tulen edessä pyssyn piippua ja vetäessään hampaillaan siitä ulos laastikkua, laukesi se hänen suuhunsa ja kolmantena päivänä seurasi siitä kuolema. Isorokko on ollut liikkeellä syyskuun alusta vuoden loppuun, mutta 200 henkilöstä, jotka makasivat sairaina, ainoastaan 9 kuoli. — Vuodentulo vahingoittunut hallasta ja paljosta sateesta, niin ettei melkein mitään satoa saatu. Tulva joessa nousi syyskuussa kyynärän korkeammalle kuin keväällä vuonna 1767 ja teki suurta vahinkoa karjatulolle ja aumoihin pannulle heinälle, enimmän Ylikylän seudulla. Linnunpyynti ja metsästyssaalis aivan vähäpätöistä. 

V. 1769. Matti Henrikinpoika Paavalniemi, 15 vuotias katosi onnettomasti metsään 12 p. syyskuuta siten, että hän erkani isästään ja eksyi. Nuhatauti (kiro) on liikkunut täällä marras- ja joulukuussa, kuitenkaan ei ole montakaan tappanut. — Yöllä 25 ja 26 päivän välillä elokuussa oli tavaton yöhalla, joka vahingoitti vuodentulon kaikkialla ja vaikutti niin paljon, että maamiesten täytyi muilta paikkakunnilta varustaa itselleen siemenviljaa. Alituinen sade esti myös maamiehiä heinänkorjuussaan. Syyssaalis ollut huono. Noidanpuuska (skottsjuka) näyttäytynyt silloin tällöin, mutta ei, Jumalan kiitos, tehnyt mitään erityistä vahinkoa. 

V. 1770. Nuhatauti liikkunut vuoden alusta loppuun. 

V. 1771. Punaripuli näyttäytyi täällä maalis- ja huhtikuussa. 

V. 1772 ja 1773 on myös kulkutauti-ilmoituksia. Koko edellisen vuoden, mutta erittäinkin syksyllä raivosi tarttuvainen mätätauti, joka paljon tappoi. Sama tauti kulki vielä seuraavan vuoden alussa ja tappoi paljon, mutta katosi kokonaan huhtikuussa. 

Mainoskuva vs. valokuvat

Asuin yli vuosikymmenen Mestaritalon läheisyydessä, joten hämäännyin, kun en Fazerin vuonna 1900 käyttämästä mainoskuvasta, joka oli käytössä jo vuoden 1898 osoitekalenterissa, oikeastaan tunnistanut rakennusta. Mainoksessa tehtaan katuosoite on Läntinen Siltaranta 18, mikä ei auttanut asiaa, sillä nimeä ei tunne Helsingin kadunnimet -kirja,  Helsingin kaavakartta vuodelta 1900 eikä varhaisin opaskartta 1909. Pohdin jo, että kyse olisi Fazerin varhaisemmasta tuotantorakennuksesta, mutta Johanneksen kirkon tornit orientoivat kuvakulman Telakkakadun (etualalla) ja Tehtaankadun (viistoon oikealle) risteykseen.

Mielikuvaristiriidasta syntyi tarve nähdä varhaisia valokuvia. Helsingin kaupunginmuseo väitti tehtaan erottuvan vuonna 1909 otetussa valokuvassa, jossa en itse sitä nähnyt. Kommenttini jälkeen kuvausta on muokattu ja nykyään siinä lukee  "... pilkottaa Perämiehenkatu 4. Sen oikealla puolen olevassa teollisuuskorttelissa sijaitsi aikanaan Fazerin suklaatehdas. Tehtaasta näkyy kuvassa savupiippu. Se on on kuvassa keskeltä vähän vasemmalle näkyvistä kahdesta piipusta vasemmanpuoleinen. Niitä ympäröivät kaksi yhtenäisen tiilirakennuksen päätyä, joissa kummassakin on Karl Fazerin suklaatehtaan mainos." (Edelleenkin olen sitä mieltä, että valokuvassa parhaiten erottuu Perämiehenkatu 2, jota katselin ikkunastani 13 vuotta.)

Museo ei auttanut, joten siirryin lehtiin, joista on huomattavasti helpompaa löytää Fazerin tehtaan sisäkuvia kuin ulkokuvia. Sanomalehden Suomalainen kansa reportaasissa 24.12.1910 käytetty otos on siis harvinaisuus. Näkyvä kattolinja ei mielestäni mallaa vuosikymmen aiemmin käytettyyn mainoskuvaan ollenkaan. Aidan perusteella kuva on otettu Telakkakadun (etualalla) ja Pursimiehenkadun (viistosti vasemmalle) kulmasta.

Reportaasissa kerrotaan, että Karl Fazer käynnisti suklaakonfektituotannon pienimuotoisesti konditoriansa yhteydessä Kluvikatu 3:ssa. Laajennuksen oltua tarpeen "vuokrattiin huoneusto talossa 24[?] Pursimiehenkadun varrella". Markkinatilanne muuttui entistä suotuisammaksi, kun Venäjältä tuoduille makeisille määrättiin tulli. Tuolloin Fazer vuokrasi tilaa Tehtaankatu 38:sta, josta myöhemmin tuli Carl Kniefin makkaratehdas. Tilan käytyä Fazerille liian pieneksi "ostettiin vastapäätä olevat tontit ja se suuremmoinen kaksoisrakennus, johon tehdas edelleenkin on sijoitettun, rakennettiin, aluksi se osa rakennusta, joka sijaitsee Tehtaan- ja Tokankatujen kulmassa, ja sitten, kun tämäkin huoneusto osoittautui liian pieneksi, Tehtaankadun ja Pursimiehen kadun kulmassa oleva talo." Näiden vaiheiden välinen korkeusero siis erottuu sanomalehden valokuvassa, mutta ei alkuunkaan mainoskuvassa.

Tontin oston ajoitus selviää Suomen teollisuuslehdestä 15.11.1897: "Sokurileipuri K. Fazer on ostanut Tehtaan-, Pursimiehen- ja Tokankatujen rajoittaman, lähes 2,000 neliöm. laajuisen tontin".

Tehtaan vaiheet esitetään lähes samoin sanoin Helsingin kuvalehdessä 18-19/1913, mutta siinä on käytetty toista valokuvaa. Siitä näkyy vihdoin todellisuus: uudisrakennus ei ulottunut vielä Perämiehenkadulle. Takaa pilkottaa puinen rakennus ja Tehtaankadun puolella ei ole yhtä paljon ikkunoita kuin nykyisessä julkisivussa. Tai vuoden 1900 mainoskuvassa, joka on siis osoittautunut lähes silkaksi fiktioksi.

Helsingin kaupunginmuseo on ladannut Finnaan kaksi kuvaa Olki-karamellien makeislaatikoista (1 & 2), joiden kannessa on myöhempi mainoskuva, museon mukaan "1898 valmistuneesta Fazerin tehtaasta vuoden 1914 laajennusten jälkeisessä asussa". Tässä on totuudenmukaista ainakin Pursimiehenkadun osan korkeus. Sama kuva oli käytössä esimerkiksi vuoden 1921 hinnastossa.

Punavuoresta vuonna 1924 otettuun ilmavalokuvaan on tallentunut käynnissä olleet muutostyöt, joilla nykyinen ulkonäkö vihdoin syntyi. 

HKM

 

"Täällä häntä ei kukaan kaipaa!"

 

Sanomalehdessä Savo julkaistiin 13.8.1884 erikoinen kuolinilmoitus, jonka loppulause on "Täällä häntä ei kukaan kaipaa!" Sukulaiset olivat tuntemattomia ja näyttää myös siltä, että Pielavedellä ei tiedetty "Vaivaishoidon holhokin, entisen hattumaakarin" Johan Lundbergin tarkkaa syntymäpäivää.

Johan oli syntynyt Jämsässä 2.10.1803 vanhempinaan Valkealuomen kylän Luomen tilalliset Mats Johansson (s. 1755) ja Eva Gabrielsdotter (s. 1763). Johan oli 2-vuotias isosiskonsa Anna Marian (s. 25.3.1788) päästessä ripille ja vain 4-vuotias isänsä kuollessa. (Jämsä RK 1797-1809, 133) 

Geni-projektin isäntäluettelon perusteella Johanin isoveli Kalle (s. 18.10.1783) oli isäntänä kolmisen vuotta, ennen kuin tilan osa liitettiin aiempaan kokonaisuuteen. Äiti Eva jäi asumaan taloon itsellisenä (Jämsä RK 1810-1821, 175). Hän kuoli "vanhuuteen" 69-vuotiaana 17.2.1827.

Isän kuollessa perheeseen kuuluivat Johanin vanhimman veljen ja sisaren lisäksi Matts (s. 2.2.1791), Lena (s. 23.2.1795), Eva (s. 20.2.1798) ja Jonas (s. 11.4.1801), jotka kukin ripille päästyään lähtivät maailmalle. (Jämsä LK 1781-1803, 101; 1803-1820, 231)

Johan päätyi Kuopioon, jossa hän otti käyttöön sukunimen Lundberg (Kuopio LK 1823-1831, 542). Hän tuli Kajaanista Pieksämäelle vuonna 1831 hatuntekijän kisällinä (Pieksämäki RK 1827-1837, 262). 

FAT 9.3.1838

Aivan eri paikkakuntia kuitenkin mainitaan Johanin Pielavedeltä papintodistuksen puutteessa viralliseen sanomalehteen lähettämässä kuulutuksessa. Sen mukaan hän lähti muuttotodistuksen kanssa Jämsästä Turkuun ja oli hukannut Helsingistä saamansa todistuksen. Geniin Johanin elämää dokumentoinut on tehnyt huolellisempaa työtä ja seurannut tätä Jämsän rippikirjoissa, kunnes niissä mainitaan lähtö Turkuun 11.1.1824 (Jämsä RK 1821-1831, 126). Mutta olen eri mieltä yhdistämisestä Turussa kuolleeseen muurarioppilaaseen, joka käytti sukunimeä Palmén.

Ilmoitus liittyi aiottuun avioliittoon, joka solmittiin Pielavedellä 28.10.1838. Morsian oli Johania 14 vuotta vanhempi lukkarin/torpparin leski Brita Caisa Qvick (s. 1789). Avioliiton myötä saaduista lapsipuolista vanhin oli vain 7 vuotta Johania nuorempi. (Pielavesi RK 1835-1845, 145; LK 1817-1834, 350)

Vaimo kuoli 74-vuotiaana 2.3.1863 Pielaveden Lammassalossa. Lapsipuoliin Johanilla tuskin oli siteitä ja häntä vanhemmat sisarukset olivat edesmenneitä Johanin kuollessa heinäkuussa 1884.

Varhaisista maalaiskouluista

Olin lauantaina Helsingin kaupunginmuseon järjestämässä kartanoteemaisessa esitelmätilaisuudessa. Yhdessä esityksessä annettiin ymmärtää, että aateliset olisivat jotenkin erityisesti edistäneet koulunkäynnin syntyä. Esimerkkinä mainitusta Eskon koulusta löytyy verkosta tiivistys:

Suomalaisen kansanopetuksen kehto on Hausjärven Erkylässä. Kartanon ennakkoluuloton isäntä, kenraali Johan Reinhold Munck perusti sinne 150 vuotta sitten maan ensimmäisen kansakoulun. Se oli tarkoitettu kartanon alustalaisten perheille, mutta sinne pääsivät myös muut kylän lapset.

Sanottuaan ääneen vaarallisen sanan 'ensimmäinen', esiintyjä oitis esitti jonkun varauksen, joka puolestaan herätti halun tiedonhakuun. (Mutta ei hinkua kirjahyllyn ääreen siirtymiseen.) Erinomaiseksi aluksi löytyi Suomettaresta 11.2.1848 artikkeli Löytyykö Suomessa rahvaankouluja?, joka puolestaan lainaa J. Tengströmin kirjaa "Om presteliga tjenstgöringen i Åbo stift" eli Porvoon hiippakunta jää katveeseen. Täydennystä löytyy K. G. Leinbergin artikkelista Juhana Fredrik Hörning, Suomen etevin pitäjänkoulumestari (Kansakoulun lehti 5-7/1883). Varhaisimmat tiedot ensiksi mainitusta:

Vanhin oikea Pitäjänkoulu Suomessa lienee ollut se P. Brahe'lta v. 1639 asetettu vaan jo v. 1791 tau'onnut Koulu Saltvik'issa Ahvenanmaalla. Yhteen aikaan oli siinä Ruunun kustannuksella 3 Opettajaa ja lapsia neuvottiin pait kirjaluvussa ja uskonopissa myös luvunlaskussa, kirjotannassa ja laulannossa. Kemiön pitäjään asetti Kreivi A. Oxenstierna v. 1649 koulun, jonka Opettajalla on hyvä puustelli ja joka vielä nytki saapi Ruunulta palkan. Se oli alussa ai'ottu samanlaiseksi kuin Saltvik'in koulu, vaikka se tällä vuosisadalla muutettiin, kyllä kummallisesti, tavalliseksi liikkuvaksi kouluksi. 

Aateli on tässä vaiheessa vahvoilla...  Verkosta löytynyt Gustaf Sivgårdin Ur Växjö stifts folkundervisningskrönika (Årsböcker i svensk undervisningshistoria 121. 1969) kertoo, että Saltvik ja Kemiö olivat (ilmeisesti) osa isompaa ilmiötä. Per Brahen lahjoituksilla perustettiin Visingön (1636) ja Grännan (1675) koulut. Vrigstadin pedagogio puolestaan perustui Göran Gyllenstiernan lahjoitukseen vuonna 1648.

Leinberg jatkaa maalaiskoulujen eli pedagogioiden sarjaa paljastamatta toimijoita "Pernajassa (oli olemassa jo 1643), Kiteessä (v:sta 1725) sekä pedagogiaa "ad interim" (väliaikaisesti) Rantasalmella (v:sta 1744)". Hän jätti tarkoituksellisesti mainitsematta 1600-luvun "pedagogiat Pielisissä (Brahea) Taipaleessa ja Kurkijoella, koska näillä paikkakunnilla siihen aikaan oli pieniä kaupunkeja, kaupunkipaikkoja eli kauppaloita, joiden lakattua niiden koulutkin katosivat elävien luvusta". Mitään ilmeistä keksitystä en keksi sille, että kummassakaan artikkelissa ei mainita vuonna 1659 perustettua Lohjan pegagogiota. Yrjö Rosendalin artikkelissa Suomen kouluista valistusaikakaudella (HAik 5/1908) pedagogioita oli 1700-luvun puolivälissä 19 ja näistä kaupunkien ulkopuolella neljä: Ahvenanmaalla, Kemiössä, Ristiinassa ja Lohjalla. Vuonna 1816 Lohjan pedagogio siirrettiin Heinolaan (eli kaupunkiin).

Sivgårdin artikkelin kuvitusta

Vertailu kansakouluun ei ole yksiselitteinen, joten Leinbergiltä talteen lisäpätkä:

Erityisiä, seurakunnan palveluksessa olevia lastenopettajia mainitaan viimeisen vuosisadan edellisen puolen kuluessa ainoastaan Ristiinassa (1702), Rantasalmella (1733), Salossa (Raahen maaseurakunnassa 1739), Kalajoella (1740) sekä Artjärven kappelissa (1744), jota paitsi provastinkäräjissä Kangasniemessä v. 1708 oli kysymys sellaisen henkilön ottamisesta, vaikka epätietoiselta näyttää, ottiko seurakunta hänet todellakin. Vielä 1750-luvulla otettiin erityisesti palkatuita lastenopettajia ainoastaan muutamaan seurakuntaan.

Leinbergin mielestä merkityksellinen käänne koettiin, kun valtiopäivillä 1760-62 kuningas antoi määräyksen lastenopettajan palkkauksesta, jollei lukkari pystyisi kirkkolain vaatimuksia täyttämään. Mahdollisesti tämä innosti väikkärini aineistosta tutun koulun perustamiseen. Loviisasta kerrottiin 30.8.1763, että maaherra Otto Wilhelm de Geer oli perustanut omistamaansa Tervikin kartanoon Pernajassa koulun, jonka piti olla ikuinen. Kouluun oli palkattu opettaja ja sanomalehteen lähetetyssä kirjeessä selitettiin opetusjärjestystä perusteellisesti. (IT 15.9.1763) Pari vuotta myöhemmin kerrottiin, että alustalaisten lapsia oli ollut koulussa 60-80 kappaletta (IT 14.3.1765).  Jos mukana ei ollut ulkopuolisia, kyseessä ei ollut "yhtä kansakoulu" kuin Hausjärvellä vuonna 1857. 

Sivgårdin mukaan 1700-luvun lopulla pappien ja muiden säätyläisten lahjoituksilla alkoi syntyä tutkimaansa hiippakuntaan kouluja, mutta esimerkkinsä ovat pappien toimintaa. Aktivoitumisesta Sivgård antaa kunnian pappien vuonna 1771 perustetulle yhdistykselle Pro fide et christianismo. 

Jostain innoittuneena Anjalan kartanon emäntä Charlotta Regina Duffus testamenttasi varat kouluun, joka aloitti toimintansa vuonna 1803. Alustalaiset saattoivat olla yliedustettuina oppilaissa, mutta verkkoteksteissä ei anneta ymmärtää, että kohderyhmää olisi heihin rajattu.

Vuonna 1799 kuolleen Gabriel Ahlmanin testamenttivaroilla perustettiin koulut Pirkkalaan ja Messukylään (1811), Lempäälään, Vesilahdelle, Kangasalle ja Pälkäneelle (1817). Ahlmanilla ei ollut aatelisarvoa, mutta kuollessaan hän omisti Hatanpään kartanon.

Hämeenkyrössä aloitti vuonna 1848 koulu, jonka perustajalla oli talonpoikainen tausta.

Rovaniemellä pyörähti vuonna 1849 käyntiin koulu kappalaisen ja kirkkoherran pojan voimilla (Suometar 28.12.1849).

Tuusulan Vanhakylän kartanon omistanut sotaneuvos Karl Peter Nyberg testamenttasi 4000 hopearuplaa pitäjänkoulun perustamiseksi Tuusulaan, mutta sitä ei saatu kolmessa vuodessa aikaiseksi. (Suometar 10.8.1849) Neljä vuotta myöhemmin kerrottiin, että "Pitäjänkoulussa oli viime kevätlukuajalla käynyt 34 poika- ja 8 tyttölasta; mennä syyssä 26 poikaa ja 3 tyttöä; heitä on opetettu tavuusen, sisä- ja ulkolukuun, kirjoitukseen ja luvun laskuun. (Suometar 28.1.1853)

Nilsiään perustettu Pitäjänkoulu keskittyi lukutaitoon (Suometar 16.6.1854) Samaan aikaan oli Viipurin läänissä "43 luherilaista maa-seurakuntaa, joissa kaikissa löytyy, lain säännön mukaan, erinäisiä koulumestaria pait Klemin ja Kymin pitäjissä sekä Ilmeksen (rukoushuoneen) seurakunnassa, joissa lukkari myös on koulumestarina, ja Pyyhtään pitäjässä, missä ei ollenkan löydy koulumestaria." (Suometar 17.11.1854) 

Ennen vuoden 1866 kansakouluasetusta ainakin Aurora Karamzin perusti vuonna 1860 koulun Espoon Träskändan kartanonsa yhteyteen.

Kartanonomistajat näyttävät tosiaan yliedustetulta toimijaryhmältä, mutta sopivalla rajauksella kaikki nämä voisivat varmaan olla ensimmäisiä jossain? Puhumattakaan niistä kouluista, joita en sattunut löytämään. Perustamisvuosia voi haravoida esimerkiksi Kaarle Werkon teoksesta Suomen pikku- ja kiertokoulujen matrikkeli ynnä pikku- ja kiertokoulujen opettajista tiedontantoja (1909) . 

Paikalliskirjeen määritelmä Translocalis-tietokannassa

Setviessäni Vartiaisia (Aapeli & Antti) hyödynsin Heikki Kokon ideoimaaa ja hänen johdollaan tutkimusavustajien kokoamaa Translocalis-tietokantaa, joka perustuu Kansalliskirjaston leiketoiminnallisuudelle. Leikkeisiin lisätyissä kuvailutiedoissakin Aapeli ja Antti olivat toisinaan iloisesti sekaisin, mutta mieleen palasi myös se, etten alkuvuodesta 2023 löytänyt määritelmää, jota paikalliskirjeiden poimintaan oli käytetty. Vaikka oletettavasti tutkimusapulaiset ovat saaneet jonkun speksin? (Poiminnan rajauksien näkymättömyys vilahti tekstissäni Translocalis-testausta ja kirjoittaessani tekstiä Tietokannan tekijyys ja siihen viittaus ilmeisesti luulin avautuneeni teemasta laajemmin. En, mutta valitin myöhemmin käytettävyydestä.. En siis ole toistamassa itseäni. Kai.)

Translocalis-kokoelman esittelytekstissä on paljon hienoja sanoja, mutta ei paikalliskirjeen määritelmää. Etten menisi aivan perstuntumalla, avasin Jyrki Pietilän väitöskirjan Kirjoitus, juttu, tekstielementti. Suomalainen sanomalehtijournalismi juttutyyppien kehityksen valossa printtimedian vuosina 1771-2000 (2008, 125-133), mutta sekään ei anna osviittaa rajanvetoon. Suvi Pajusen gradusta Tanssiva Tampere. Työväen tanssiminen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa (2016) sen sijaan löytyy napakka, Pirkko Leino-Kaukiaiseen (1988, 599) nojautuva määritelmä: "Maaseutukirjeet miellettiin tiedonvälityksen ja mielipidekirjoituksen välimaastoon. Tyypillisimpiä maaseutukirjeiden aiheita olivat säätila, maatalouden hoito, paikallishallinto, kansanopetus- ja valistus sekä yhdistystoiminta kokouksista juhlatilaisuuksiin."

Näillä eväillä esimerkeihin, joita olin kerännyt jo ennen Vartiaisia.

Maamiehen ystävän sivu 14.2.1851 (oikealla) kertoo, että torihintojen lähetys ei ole paikalliskirje, vaikka mukana olisi kommentointia, kuten tässä Viipurista lähetetyssä tekstissä.

Translocaliksessa ei ole Suomettaressa 14.12.1855 julkaistua tekstiä, joka alkaa: "Uudelta kirkolta Turun läänissä. Meillä on vanha kivikirkko ja sen sisässä semmoinen alttaritaulu, ettei sen vertaista mahda löytyä muualla Suomessa." Ajankohtaisuus puuttuu, mutta paikallisuus on selvästi esillä.

Sanan-lennätin julkaisi 26.9.1857 yllä näkyvän sivullisen päällipuolisesti paikallisuutisilta näyttäviä pätkiä. Näistä ainoastaan Uudelta-kirkolta allekirjoituksella varustettu ja Eurassa nimettä päivätty ovat Translocaliksen paikalliskirjeitä. Euran pätkää seuraa toinen Suomettaresta kaapattu eli ainakaan tämä ei ole rajauksen syy. 

Nimimerkin Keskisuomalainen teksti on saanut Sanan-Lennättimessä 18.6.1858 otsikoinnin Kuulumisia Keskisuomesta (Lähdetetty), mutta se ei ole Translocaliksen paikalliskirje. 

Oulun läänin kyntöopettajan A. Wartiaisen matkakertomus on laadittu viralliseen tarkoitukseen, mutta sen palanen Pohjan-Tähdessä 19.12.1866 on laskettu paikalliskirjeeksi. Muita kirjoituksen osia ei kuitenkaan ole poimittu mukaan. Vartiaisen Oulun Wiikko-Sanomissa kolmessa osassa julkaistu tarina lähimenneisyydestä tuotti kolme paikalliskirjettä (1, 2, 3), jollaiseksi en sisältöä olisi itse ymmärtänyt. En myöskään näe paikalliskirjeeksi Vartiaisen artikkelia Maanviljelyskouluista Oulun läänissä, josta on otettu talteen viisi leikettä.

Ilmarisessa julkaistiin 14.7.1875 "Lähetetty" vainajan muistokirjoitus, joka on laskettu paikalliskirjeeksi

Paikalliskirjeeksi on laskettu Vaasan Sanomissa 21.10.1878 julkaistu 25.9. Hernösandista lähetetty uutinen vangitusta suomalaisesta. Viiveestä päätellen kyseessä voi olla viranomaisille lähetetty tieto, joka on lopulta päätynyt sanomalehden konttoriin. Korkeintaan kyse on kirjeenvaihtajan viestistä, eikä paikalliskirjeestä.

Otokseni ei ole mitenkään asiallinen, mutta sen puitteissa rima näyttää laskeneen, kun on edetty 1850-luvulta 1870-luvulle. Sana lähetetty ei ole paikalliskirjeen merkki, eikä se pitäisikään olla. Epäselvät rajat eivät tee Translocaliksesta käyttökelvotonta, mutta pari tarkistushakua kannattaa aina tehdä sekä katsoa sivuja tai numeroita kokonaisina. Eli hypätä pois leikenäkymästä.

Saamelaiset ja lappalaiset - sanoina

Oheinen lyhyt kappale Maamiehen ystävässä 1/1844 laittoi päässäni palikoita uuteen järjestykseen poikkeuksellisessa määrin. Ensiksi huomioni herätti toteamus, etteivät lappalaiset halua, että heitä kutsutaan lappalaisiksi. Tiedossa oli myös, että he "kuttuvat ittiänsä Sabmelaks". Miksi me sanan saamelainen käyttö on sitten alkanut yleistyä vasta tällä vuosituhannella ja vastaanpyristelijöitä on edelleen?

Hetken ajattelin, että jatkon lause "Lappalaiset tahtovat olla Suomalaisia" viittasi sanan Sabmelaks samankaltaisuuteen suomalaisen kanssa. Ja tämän takia sanaa ei haluttu käyttää. Ehkä näin, ehkä ei. Onhan meillä ruotsalaisille ja virolaisillekin nimi, joka eroaa omastaan.

Miksi sitten kutsuimme kielisukulaisiamme lappalaisiksi? Samaa juurtahan on skandinaavisten kielten lappar eli kyse ei voi olla äärettömän vanhasta nimityksestä. 

Perustietoa löysin Jaakko Häkkisen verkkoartikkelista Keitä olivat lappalaiset? (28.12.2008). 

Sana on siis nuori tulokas kaikissa alueen kielissä. Se on omaksuttu käyttöön siinä vaiheessa kun itämerensuomalaiset ja skandinaaviset kielet olivat jo ainakin alueellisesti selvästi eriytyneitä – se ei siis ole voinut levitä käyttöön ainakaan ennen vuotta 500 jaa. Myös historialliset maininnat ovat melko myöhäisiä: Fundinn Noregr -saga ja Saxo Grammaticus mainitsevat nimityksen 1100-luvun lopulla. Tämä antaa kuitenkin vain rajan, jota ennen sana on levinnyt käyttöön. Karkeasti sanan leviäminen voidaan siis ajoittaa jotakuinkin viikinkiaikaan, ensimmäisen vuosituhannen viimeisille vuosisadoille.

Häkkinen ei pidä internetistä helposti löytyvää yhteyttä suomen kieleen sanaan lape uskottavana selityksenä. Hänestä on todennäköisempää, että kyseessä on skandinaavikauppiaiden saamelaisesta sanasta kääntämä ja levittämä. Omasta mielestäni tämä kuullostaa uskottavalta nimen omaan siksi, että sana oli käytössä myös Pohjois-Venäjällä. 

Etymologinen sanakirja esittää saman saamelaisen alkusanan, mutta myös vaihtoehtoisesti: "toisena selityksenä onkin otettava lukuun alkup. yhteys lappea sanaan (ks. tätä), jolloin vanhin merk. olisi ’syrjäseutu’; tätä oletusta tukevat lukuisat Lappi-aineksiset paikannimet, joilla ei ole välttämättä yhteyttä saamelaisiin." Lappean vastineita on lähisukukielissä, mutta vain osalla on selvästi merkitys syrjäseudusta. Ehkä rannikoilla liikkuneille kauppiaille olisi voitu selittää, että kauempana asuneet olivat lappalaisia ja he olisivat sitten  käyttäneet sanaa Ruotsissa samanlaisesta ryhmästä?

Englanninkielen etymologiasanakirjoista tehty kooste ilmoittaa, että Lapplandin alku tulee jostain haukkumasanasta ja antaa vertailukohdaksi keskiyläsaksan (1100-1500) vähä-älyistä tarkoittavan sanan lappe. Norjan akatemian sanakirja toteaa etymologiasta lyhyesti "todennäköisesti suomesta". Ruotsin SAOB samoin. 

Norjasta puheen ollen, Häkkinen muistuttaa "Toisaalta norjalaiset nykyään käyttävät saamelaisista finni-nimitystä". Myös vuoden 890 paikkeilla tulloin vielä hyvin germaanisella englannin muodolla muistiinkirjoitetussa Ottar Haalogalantilaisen kuvauksessa Jäämeren rannan asutuksesta m.m. "On ðǣm mōrum eardiað Finnas."

Nykypäivään palaten/hypäten, mutta teemassa pysyen, linkitän lopuksi saamelaisaktivin Petra Laitin esseen  Why are we still calling it ”Lapland”? – An essay about calling things by their real names. Ylen uutisen mukaan Petra Laiti avasi keskustelun Lapland-sanan ongelmallisuudesta: mediassa kuohahti.

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1810-12

Wikimedia

Venäjä saavutti 9.9.1810 Batinissa (nykyisessä Bulgariasssa, lähellä Romanian rajaa) Turkin armeijasta niin merkittävän voiton, että Suomen seurakuntiin määrättiin kiitosjumalanpalvelus. Turusta seurakuntiin 3.10.1810 lähteneessä kiertokirjeessä oli mukana ruotsiksi taisteluselostusta, toisin kuin edellisen vuoden vastaavissa.[1] Suomennosta ei ehditty/haluttu tehdä, joten papit saivat monissa seurakunnissa tehdä työlästä käännöstyötä. Porvoossa kiitosjumalanpalvelus pidettiin 7.10.1810 ja Anders Johan Sjögren piti tätä muistiinmerkitsemisen arvoisena: "Kyrkan och predikoförklaringen do afsjöngs Te Deum i Kyrkan för en seger som Ryssarne vunnit vid Ruschtschuk öfver 40 000 man Turkar."[1a]

Anders Johan Sjögren toteaa päiväkirjamerkinnässään 11.9.1811, että "om aftonen var staden illuminerad, emedan det i dag är Kejsarens namnsdag" [1b] Sjögren merkitsi päiväkirjaansa myös Porvoossa 27.9.1811 vietetyn juhlan, jonka aiheena oli pyöreät 10 vuotta Aleksanteri I:n kruunajaisista. [2] Sekä juhlavalaistuksen 26.10.1811, leskikeisarinnan syntymäpäivänä. [2a] Venäjän evlut-kirkoissa vietettiin joka vuosi kymmeniä "valtiollisia" rukoushetkiä, jotka osuessaan sunnuntaihin tai muuhun pyhäpäiviin huomioitiin tavallisessa jumalanpalveluksessa. Näitä merkkipäiviä olivat keisarin valtaanastumisen ja kruunajaisten vuosipäivät sekä keisarillisen perheen syntymä- ja nimipäivät.[2b] Sjögren ei mainitse juhlia seuraavina vuosina ja merkkipäivien vietto jumalanpalveluksin päättyi Vanhassa Suomessa (johon Porvoo ei tietenkään kuulunut), kun se liitettiin vuoden 1812 alkaessa Suomen suuriruhtinaskuntaan, jonne käytäntö määrättiin vasta vuonna 1867.[2c] Erityisesti keisarien nimipäiviä kuitenkin juhlittiin jo ennen tätä. 

Venäjän ja Turkin välinen sota päättyi 28.5.1812 allekirjoitettuun ja 5.7.1812 vahvistettuun rauhansopimukseen. Tämän johdosta tuomiokapitulit eivät lähettäneet ohjeistusta kiitosjumalanpalvelukseen. Ehkä siksi, että 13 päivää vahvistamisen jälkeen Napoleon aloitti hyökkäyksen Venäjälle. Turusta lähetettiin seurakuntiin sotaan liityvä rukouskaava 12.8.1812 ja Porvoosta 17.8.1812.[3] 

Kiitosjumalanpalvelukset määrättiin Turusta 11.11.1812 ja Porvoosta 13.11.1812 rukoustekstillä Herra, hurskas ja tutkimatoin Sinun Duomioisas, lembiä ja rakas Sinun hywisä Tegoisas, edeskannamme me tänäpäiwänä kijtollisen Ylistyxen niistä kuuluisista woitoista Waldakunnan wihollisten ylitze, joilla armosa olet meidän Sotawäemme urhollisuden siunanut. Kiertokirjeen mukana tulleet raportit kertoivat Tarutinon taistelusta ja Maloyaroslavetsin taistelusta.[4] Niitä ennen ranskalaiset joukot olivat jättäneet Moskovan viiden viikon miehityksen jälkeen.

Turun tuomiokirkon tileihin merkittiin Moskovan vapautuksen johdosta 8.11.1812 vietetty kiitosjumalanpalvelus, jonka jälkeen illalla kirkontorni oli valaistu [5]. Kaupunki oli laajemminkin juhlavalaistu[6]. Porvoossa kiitosjumalanpalvelus vietettiin 15.11.1812.[5a] Tampereella kiitosjumalanpalvelus vietettiin 29.11.1812. Kiitosvirsi laulettiin tykinlaukausten säestyksellä, kaupunki oli illalla valaistu ja lisäksi torilta ammuttiin tykinlaukauksia hurraahuutojen kera.[7]

Ranskalaisten joukkojen u-käännös ei päättänyt sotaa, joten Turusta 23.12.1812 lähetetyssä kiertokirjeessä oli ohjeistus kiitosjumalanpalvelukseen uusien voittojen johdosta ja Porvossa samoin 25.12.1812.[8] Yksi kiitoksen aiheista oli voitto Berezinan taistelussa.

Joulunpyhien vuoksi esimerkiksi Raahessa kiitosjumalanpalvelus järjestettiin vasta 17.1.1813. Kiitosvirttä säestettiin tykinlaukauksin ja kaupungin kerma kerääntyi nostamaan maljoja keisarille ja armeijan johdolle. Maljat juotiin uudelleen illan assembleessa, jossa tanssittiin aamuun asti, kuten tapoihin kuului.[9]

[1] ÅCB 147, 3:63

[1a] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 110-111 

[1b] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 143

[2] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 146

[2a] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 149

[2b] Åbo Tidningar 19.03.1828 no 23 & 22.03.1828 no 24

[2c] Borgåbladet 07.03.1868 no 10

[3] ÅCB 154, 3:113; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872, s. 137

[4] ÅCB 157, 3:129; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 248

[5] Arvi Korhonen, Turun Tuomiokirkko vv. 1700–1827. ThArk3, s. 123

[5a] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 669

[6] Åbo Allmänna Tidning 12.11.1812 no 134
[7] Åbo Allmänna Tidning 03.10.1811 no 117

[8] ÅCB 159, 3:135; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 248

[9] Åbo Allmänna Tidning 06.02.1813 no 16