Juorupeileistä

Tänään Panu Savolainen puolusti Turun yliopistossa väitöskirjaansa Teksteistä rakennettu kaupunki : julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810. Mieluusti olisin ollut paikan päällä. Vaikka Twitteriin tuli päivityksiä historiallisen monelta kuuntelijalta, sain vain häivähdyksen kokonaisuudesta. Sekä aiheen pieneen hutkimukseen.

Monet lienevät kuulleet juorupeileistä, niistä ei Panu Savolainen kuitenkaan ole löytänyt yhtään mainintaa #valvovakatse #Turku1700

— Anu Lahtinen (@anulah) April 1, 2017

Facebookin puolella Anu täydensi tätä linkillä Wikipedia-sivuun, jossa oli silmiinpistävää a) lyhyys ja b) kieliversioiden vähäisyys. Onko tämä laite ollut käytössä vain Suomessa ja Ruotsissa?

Teuvo Kanerva 1963. Museoviraston historian kuvakokoelma. CC BY 4.0

Peilit olivat 1700-luvulla (kuten Nordiska ljus -näyttelyssä juuri kuulin) arvoesineitä, joten on uskottavaa, ettei niitä tuolloin laitettu ulkoilmaan. (Muistissa häivähtää joku sisällä käytetty vakoilupeili, mutta hämäränä.) Halvempi tapa tuottaa peilejä kehitettiin vuonna 1835.

Sanomalehtihauilla selviää, että jyväskyläläinen levyseppä Pohjolainen kauppasi vuonna 1878 "ikkunassa pidettäviä katupeiliä" ja myöhemmin "ikkunapeiliä" (Keski-Suomi 22.3.1878, 10.4.1880). Pohjolainen mainosti myös Sanomia Turussa lehdessä ja ehkä Oulussakin, sillä Kaiussa 6.7.1878 tiedotetaan: "Katuliikkeen tutkijoille lienee huvittavaa tietää, että kaupungissamme löytyy noin kolme tusinaa katupeilejä." Kymmenisen vuotta myöhemmin laite oli Oulussa jo laajassa käytössä (Kaiku 13.4.1887):

Esim. nuo akkunakuvastimet (juorupeileiksi kai niitä kansan murteella sanotaan), ne nyt oikein hyvästi joutaisivat pois, mutta ei ne vain näy vähenevän. Niiden laita on näet semmoinen, että — vaikka ne tietysti ovat akkunoihin pantu sillä tarkoituksella, että huoneessa istuja saisi niistä katsella kuka kulloinkin kadulla ohitse kulkee, niin niistä päinvastoin kadulla kulkijat voivat huvikseen nähdä että milloin ruusuposki, milloin ryppyotsa, milloin partasuu, milloin ihraleuka mistäkin akkunasta kurkistaa; toisinaan vedetään äkkiä joku pitsikartiini väliin, mutta vähät siitä, tunteehan niitä kasvoja sittenkin oikein hyvästi.

Äidiltä perimäni Suomalais-englantilainen suursanakirja kääntää juorupeilin ensin katupeiliksi ja sitten englanniksi "mirror in the window, window mirror". Ruotsalais-saksalaisessa sanakirjassa käännös on spion eli sama sana, joka tarkoittaa vakoojaa. Yhdessä Wikipedian kanssa syntyy vaikutelma, että laite on tosiaan ollut käytössä vain Pohjolassa. Ruotsiksi SAOB antaa sanalle skvallerspegel varhaisen esiintymän vuodelta 1895 eivätkä digitoidut sanomalehdet Ruotsissa ja Suomessa pane paljoa paremmaksi, joten ei näytä siltä, että laite olisi alkujaan Ruotsista.

Hypoteesi: ikkunan ulkopuolelle kiinnitetyn juorupeilin kehitti läkkiseppä Pohjolainen Jyväskylässä. Vahvistus tai kumoaminen voisi löytyä artikkelista

Timo Ylimaunu, James Symonds, Paul R. Mullins, Anna-Kaisa Salmi, Risto Nurmi, Titta Kallio-Seppä, Tiina Kuokkanen, Annemari Tranberg: Street mirrors, surveillance, and urban communities in early modern Finland. Journal of Material Culture, 2014, Vol. 19(2): 145–167.

Artikkeli on maksumuurin takana. Verkkosivulla näkyvässä abstraktissa sanotaan, että "Street mirrors were introduced to coastal towns in Sweden and Finland in the 18th and early 19th centuries" ja tämähän ainakin vastaa yllä hutkittu.

Taas Tukholmassa keskiviikkona

Helmikuun arkistomatkan piti olla Petter Sund-projektin viimeinen. Mutta sulateltuani saannoksia oli pakko myöntää, että olennaisia papereita oli jäänyt katsomatta. Ja nyt, kun näin paljonko niihin meni aikaa, tiedän, etten olisi edellisen reissun puitteissa ehtinytkään hommaa tehdä.

Suoraan laivalta menin Riksarkivetiin. Siirtyminen metroasemalta arkistoon sujui nyt sujuvammin ja lyhyemmin, mutta itse arkistokäynti oli 4 tuntia sekoilua. Olin toki lähettänyt tiedusteluja (saamatta vastausta ennen matkaa) ja yrittänyt itse selvittää (ymmärtämättä tarttua RA:n julkaisusarjaan). Tiskin takana oli sama Mats kuin viime syksynä Slottsarkivetissa ja edellisellä kerralla RA:ssa. Pahoin pelkään, että olen jättänyt muistijäljen.

Paikan päällä yritetty järjestelmällisyys ei tuottanut juuri mitään, joten turvauduin vanhoihin konsteihin. Hakeuduin luettelohuoneen niteiden ääreen, selailin hetken ja kas, viiteet kahteen kuninkaalle lähetettyyn kirjeeseen. Nämä tilasin luettavaksi ja kirjaan tulee uusi tyylikäs rivi lähdeluetteloon tuomaan (valheellista) kuvaa perusteellisesta ja osaavasta lähdetyöskentelystä. Hih!

Iltaa en ollut suunnitellut, mutta matkalla arkistoon huomasin mainoksen Nordiska Museetin ilmaisesta aukioloillasta eli hotelilla poikettua sinne.

Saavuin paikan päälle juuri kun opastus vaihtuvaan näyttelyyn Nordiska ljus oli alkamassa. Yritin kuunnella, mutta kaikki kuullosti tutulta, sillä olin laivamatkalla sattunut kuuntelemaan Vetenskapsradion historia jakson När vi kom ut ur mörkret. Eikä siinäkään ollut päreen lyhyen polttoajan lisäksi uutta tietoa. Opastamattomana poimin museolta faktan, että talikynttilöille tarvittiin säilytyslaatikko, sillä rotat olisivat muuten syöneet ne.

Mutta kieltämättä menneisyyden pimeys on jotain, joka pitää sähkövalossa eläneen tietoisesti palauttaa mieleen. Miten ihana ja hieno näky oli kynttilöin varustettu kirkko joulun pimeydessä, kun vastaavaa valomerta ei muulloin nähnyt! NM:n näyttelyssä valaistus oli osa kerrontaa ja kulku kävi pimeydestä valoon.

Näyttelyyn kuului "maaginen kynttilä", jolla kävijä sai joka huoneessa esiin tehtävän, joka suoritettiin koskettamalla sopivaa paikkaa. Kai. Meni yli ymmärrykseni. Sillä lapsille.

Kiertelin sitten yläkerran läpi kun kerran oli aikaa ja mahdollisuus. Koska perinteet ovat tärkeitä saamelaisten näyttelyssä laitoin musiikkipainikkeista Mari Boinen biisin soimaan. Kuten aina.

Karamellihistoriaa vuosilta 1901 ja 1902

Eksyin digitoituihin lehtiin Registeringstidning för varumärken katselemaan Fazerin karamellien "tavaraleimoiksi" rekisteröityjä käärepapereiden koristeaiheita.

Näistä ensimmäiset vuoden 1901 lopussa (n:o 187) ovat

Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

 ja

Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Jälkimmäisen tunnistavat varmaan kaikki suomalaiset. Fazerin verkkosivuilla kerrotaan, että "Kiss-Kiss -karamelli on alun perin jo vuodelta 1897. Kiss-Kiss rekisteröitiin vuonna 1901, mikä tekee tuotteesta Suomen vanhimman tavaramerkin." Hmmm... mahdollisesti "vanhin edelleen käytössä oleva" tavaramerkki.

Mitähän "vikaa" oli Iriksen maussa, ettei jäänyt valikoimiin? Tai keväällä 1902 rekisteröidyssä Pierrotissa (n:o 192)?

Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Helsingin kaupunginmuseo,  CC BY 4.0

Tai tässä (n:o 194)?

Wikipedia kertoo, että Kolingen on ruotsalaisen Albert Engströmin pilapiirroshahmo. Ehkä siitäkin oli erilaisia kuva-aiheita kuten Pierrotista yllä. Tai ajoittamattomista Hauskoista kuvista, joista on Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa kaksi esimerkkiä: tämä ja tämä.

Vuoden 1902 lopussa rekisteröity Nokikolari-niminen karamelli ei houkuttele (n:o 208).

Tuisku, Tuulispään pää

Miten ihmisestä tulee huumorilehden päätoimittaja? Millainen oli Wikipediassa tällä hetkellä taustattoman Onni V. Tuiskun lapsuus? Ei tarvitse arvailla, sillä onnekkaasti 9.6.1869 syntynyt mies itse julkaisi muistelmiaan lapsuuden uravalintamietteistään Tuulispään juhlanumerossa 11-13/1913.

Isäpuoli oli suutarimestari ja äitipuoli oli, jaa mitä hän oikeastaan oli, sitä ei Onni itsekään osanut selittää itselleen, mutta suuresti Onni äitipuoltaan kunnioitti, sillä hän hallitsi kaikkia: isäpuolta, kisällejä, oppipoikia, palvelustyttöjä, Onnia, ja kaikki häntä ehdottomasti tottelivat.
Sellaiseksi kuin äitipuoli oli, ei Onni voinut uneksiakaan tulevansa, se oli hänestä aivan saavuttamaton päämäärä, kuka voisi niin mahtavaan asemaan pyrkiäkään, ei ainakaan Onni. Ja Onnia oikein nauratti, kun hän ajatteli että hänkin joskus komenteleisi jotakuta, niinkuin äitipuoli nyt komenteli koko talonväkeä.

Sekä isä- että äitipuoli? Hietaniemen hautausmaan kiven kuvasta voi arvata äidikseen vuonna 1871 kuolleen Gustavan ja isäkseen vuonna 1873 kuolleen tehtailija J. W. Tuiskun. Juuri ennen kuolemaansa tämä oli mainostanut Hufvudstadsbladetissa 4.6.1873

Ja samoihin aikoihin oli Onnista otettu tämä valokuva.

Kuolinilmoituksen Uudessa Suomettaressa 3.12.1873 allekirjoittanut Amanda s. Nikander oli siis Onnin äitipuoli.

Amanda ilmoitti jatkavansa miehensä liiketoimintaa Pohjois-Esplanadi 7:ssä (Hufvudstadsbladet 11.12.1873).

Rakennus 1910-luvulla. Ivan Timiriasewin valokuva
Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Onnin sisarpuolen kuolinilmoitus jouduttiin julkaisemaan Uudessa Suomettaressa 30.6.1876.

Isäpuolen Onni sai 8-vuotiaana kun 30.9.1877 Amanda Tuisku meni naimisiin liikeessään työskennelleen Johannes Melasen kanssa (Hufvudstadsbladet 7.10.1877).

Onni Tuisku mainitaan Hufvudstadsbladetissa 19.2.1885 ilmoituksessa, jossa karhutaan kansankirjastolta lainattuja kirjoja. Hän on tuolloin isäänsä seuraten suutari. Vuosisadan vaihteessa hän oli osoitekalentereiden mukaan konttoristi ja oikolukija eli jo paljon lähempänä pilalehden toimittamista. Ja noin puolivälissä tätä Tuulispäässä 21-24/1919 julkaistua kuvasarjaa.

100 esinettä, satako kertaa?

Kun Neil MacGregor vuonna 2010 teki BBC:lle radio-ohjelmasarjan A History of the World in 100 Objects kyseessä tuskin oli ensimmäinen kerta kun luotiin 100 esineen lista. Ja kyse oli mitä suurimmassa määrin MacGregorin tuolloin johtaman British Museumin mainoksesta - katsokaa kuinka kattavat kokoelmat meillä on.

Mutta kyse ei ollut triviaalista touhusta. MacGregorin radioesseet (jotka myöhemmin julkaistiin kirjana) herättivät ajatuksia ja olen kuunnellut niitä useita kertoja. Ne värittivät elämäni ensimmäistä käyntiä British Museumissa ja ainakin ajatus siitä, että reformaation muistovuosi oli ensimmäinen laajasti (poliittisista syistä) juhlittu on jäänyt päähäni. (Siis esineet voivast opettaa historiaa!)

Konseptia on sittemmin yritetty soveltaa uudelleen sekä lyhyempiin aikajaksoihin (Shakespeare's restless world, BBC) että toisiin maihin (Katarina Harrison Lindbergh & Dick Harrison: 101 föremål ur Sveriges historia. 2013). 

Turun museokeskuksesta Olli Immonen tiedotti museoiden postituslistalla syksyllä 2014, että brittien ja ruotsalaisten innoittamana "Museon esine-, taide- ja valokuvakokoelmista valitaan 101 objektia, joiden avulla kerrotaan tapahtumista ja ilmiöistä Turun, Varsinais-Suomen ja koko Suomen historian varrelta. 101 objektia toimivat aikaikkunoina menneeseen, niiden kautta kerrotaan useita eri näkökulmista avautuvia, yhtäaikaisia tai nykyajasta lähteviä tai aikakaareltaan pitkiä tarinoita." Hankkeesta syntyi kirja 101 esinettä, jota en ole vielä nähnyt. (Mutta nyt olen kirjastosta varannut.)

Immosen viestistä syntyi keskustelu, jossa selvisi, että samantapainen idea oli myös Pohjois-Karjalan museossa ja Porvon museossa. Näistä minulla ei ole vielä havaintoja.

Mutta Helsingissä avautui viime viikolla näyttely Sata esinettä Suomesta, joka lähtee myöhemmin ulkomaille, Verkkosivunsa mukaan näyttely lupaa kertoa "Suomen tarinan esittelemällä yhden esineen kultakin itsenäisyyden vuodelta. Se kertoo suomalaisuudesta niin arkisin, teollisin, innovatiivisin kuin humoristisinkin esimerkein." Onnistumista voi arvioida verkkoversiosta. Ainakin vuoden 2010 kirkasvalokuulokkeen teksti on herättänyt keskustelua, sillä siitä ei näy laitteesta käyty keskustelu. Satunnaisotannalla anti "Suomen tarinasta" on muissakin teksteissä melko pinnallinen.

Mielenkiintoisemmalta vaikuttaa Kotiseutuliiton koordinoima Yksi esine - tuhat tarinaa, johon yksittäiset museot ovat valinneet kokoelmistaan esineitä. Olisivatpa kokoelmatietokantojen esinetekstit tällaisia! Ja palautteeni kuvien oikeusasetuksista otettiin todesta, joten lopuksi naimareki Siikaisista, Siikaisten kotiseutumuseon kokoelmista.

Siikaisten kotiseutumuseo, CC BY-NC-ND 2.0

Hauhon tanssista 28 p. maaliskuussa 1864

Weitikassa 4/1872 julkaistiin tällä otsikolla alla oleva runo, joka "Laul. kuin: "Arvon mekin ansaitsemme j. n. e."". Se näyttää aidolta paikallistuotteelta, jonka reittiä lehden täytteeksi en lähde arvailemaan. Kaikki merkitykset eivät enää avaudu, mutta elämänilo ainakin välittyy. Niin ja osaan laulaakin määrätyllä nuotilla.

Kirkas kevä-aurinkoinen
Heitti hienon sätehen.
Oli pääsiäis päivä toinen,
Mentiin Lehdesmäkehen;
Siellä oli silloin juuri
Ko'olla joukko aivan suuri, 

Herrat, talonpoika-sääty,
Pulskat pojat, neitoset.
Naurusuulla puheet pääty,
Kaikki olit iloiset;
Pohjan prinsessa vaan vielä
Oli surussansa siellä. 

Musiikkikin siellä soitti
Säveleitä somasti,
Nuorukaiset tanssit koitti,
Polskaa pistit kovasti.
Edeskäyvät yhtä päätä
Virvoittivat vatsaa, päätä. 

Ilta kului ilosesti
Tanssilla ja laululla,
Vaikka "Miinat" vihasesti
Häpäisivät naurulla,
Kun ei heitä kutsuttukaan
Muitten tyttylöisten mukaan. 

Pulskat pojat pitäjässä
Nämät huvit hankkivat,
Teitä nauraa tytöt tässä
Kuinka o'otte kankiat;
Olkaa rohkeet - riiatkaatte
Niin tee niistä vaimon saatte!

Kuva Fyren 51/B/1904 

"Vanhan Maijan" tarina

Naisten äänessä 11/1934 julkaistiin nimimerkillä "Vanhan Maijan" tarina, joka nojasi selvästi todellisuuteen ja on niin todennäköisesti tekijänoikeuksiltaan rauennut, että rohkenen sitä laajasti lainata.

Vuonna 1802 syntyi eräässä Lounais-Suomen saaristopitäjässä tyttönen terve ja voimakas, joka kasteessa sai nimen Maria. Hän menestyi ja kasvoi hyvin pienen kodin ahtaissa oloissa, joissa hän karaistui tulevia elämän tehtäviä varten. 

Myöhemmän yksityiskohdan perusteella epäilen, että kyse oli Angelniemellä aviottomana 7.6.1802 syntyneestä Maria Elisabetista. Tämä ja äitinsä Eva Mattsdotter asuivat aluksi Seppälässä, jossa Eva kuoli 61-vuotiaana 26.4.1839 (1799-1810 s. 5, 1811-17 s. 34,  1822-27 s. 91, 1829-35 s. 34, 1836-42 s. 46). Se, että tytär on rippikirjoista vain ensimmäisessä sopii tarinaan, joka jatkuu

Leikkien muiden mökkiläisten ja lähellä olevan pappilan lasten kanssa sujuivat päivät, ja vuodet kuluivat nopeasti. "Aapinen" ja "Vähä-Katekismus" oli kotona opittu ja jo pari kertaa lukukinkereillä käyty, kun Marian työ alkoi kodin ulkopuolella. Eräässä tutussa perheessä tarvittiin lastenhoitajaa. Yhdeksänvuotiasta tyttöä pidettiin siihen työhön sopivana, ja niin joutui Maija sinne lasta hoitamaan. Kirjat, jotka hän kodissaan oli lukenut, hän otti mukaansa, viihtyi niiden parissa ja pääsi joskus kirkkoon aikuisten mukana. Tällaiset matkat olivat mieluisat, jolloin metsätietä kulkien saapui ihanalla niemellä olevaan pieneen puukirkkoon. "Iso Katekismus" ja "Raamatun historia" opittiin vähitellen. Rippikouluaika oli käsissä, ja Maria, muiden nuorten ripille laskettavien joukossa, polvistui ensi kerran alttarin eteen hänelle rakkaaksi käyneessä kirkossa. 

Ihana aika lapsuuden oli nyt lopussa, oli siirryttävä vieraitten luo palveluspaikkaan. Eräässä kartanossa syntymäpitäjässään hän sai lapsenhoitajan toimen. Näin hän joutui erääseen upseeriperheeseen, joka silloin omisti talon. Siihen aikaan oli tällaisessa kartanossa suuri joukko palveluskuntaan kuuluvia henkilöitä, joita ei nyt enää tarvita. Näiden joukossa nuorimpana hän joutui heidän opetettavakseen. Paljon oli hänellä siitä hyötyä, etenkin hyvien käytöstapojen oppimisessa. Lastenhoitajana hän joutui olemaan enemmän kuin muut perhepiirissä. Tällainen oleskelu perheen suojassa oli hänelle ja hänen kehitykselleen onneksi.

Ehdokkaani Maija Lisa sai Angelniemestä muuttotodistuksen 10.12.1825, joka vastaanotettiin Kemiössä 6.1.1826, jonne hän muutti Kalfnäsin tilan piiaksi. Uravaihe jäi lyhyeksi, sillä muuttotodistuksensa Kemiössä kirjoitettiin 30.10.1826 ja vastaanotettiin Piikkiössä 7.12.1826. Siellä hän piikana Tuorlan kartanossa, kunnes sai muuttokirjan 13.11.1827 Halikkoon (RK 1826-1832 s. 216). Tuorlan perusteella ehdokkaani valitsinkin, sillä tarina jatkuu

Muutamien vuosien kuluttua hän siirtyi lähemmäksi kaupunkia ja osui olemaan Tuorlan kartanossa (ent. Fredrika Bremerin koti) vuonna 1827, jolloin tulipalo raivosi Turussa ja poltti suuren osan kaupungista. Palon aikana hän seisoi hetkisen muiden kera Tuorlan portilla katsomassa, miten tuulen mukana palopaikalta lenteli palavia papereita ja muuta kevyempää tavaraa, joita tuuli sitten siroitteli pelloille, niityille ja metsiin.

Samalla portilla hän oli myös usein katselemassa, kun Tuorlan omistaja, eräs etevä lääkäri, ajoi yhdenistuttavissa ajopeleissä (schäs'issä) pienten kaksoispoikiensa kanssa, jotka istuivat takana olevalla penkillä vierekkäin, selässä pitkät hiuslettinsä heilumassa, kun kaupunkiin päin kuljettiin. Maijaa, heidän hoitajaansa, tämä näky erittäin miellytti, koska hänellä itselläänkin oli harvinaisen kaunis, pitkä tukka.

Jälkimmäinen pätkä tuntuu ainekselta, joka ei välttämättä ole liittynyt Tuorlaan.

Piikkiöstä Maja Lisa Mattsdotter vei muuttokirjansa Angelniemelle ja ryhtyi piiaksi Pärnäspäähän (RK 1822-27 s. 85). Tapansa mukaan jatkaa muualle seuraavana vuonna. Ketjun seuraaminen pidempään vahvistaisi se oliko kyseessä oikea henkilö.

Vuosisadan keskipaikoilla, jolloin Maijan kuulo heikkeni, hän siirtyi Turkuun asumaan. Hän vuokrasi itselleen huoneen, kalusti sen ja kävi, roteva ja vahva kun oli, jokaikisenä viikon päivänä suurporvarien ja muiden suurperheiden kodeissa apuihmisenä pyykillä tai leipomassa ja sai näin päiväpalkkansa ja ruokansa. Työpäivä alkoi siihen aikaan kello 2-4 aamulla, silloin ei vielä uneksittu edes 8:n tunnin työpäivistä, vaan tehtiin työtä, niinkuin asia kulloinkin vaati. Ahkerassa työssä kului Maijan viikko. Sunnuntaiaamuna, kahvinsa juotuaan, hän pukeutui huolellisesti ja meni Tuomiokirkkoon, istuutui keskikäytävällä oleville penkeille lähelle saarnatuolia ja istui siinä koko päivän kahden suomalaisen ja kahden ruotsalaisen saarnan aikana. Molemmat kielet kun hän osasi, se oli hänelle virkistykseksi ja hyödyksi.

Kesän tultua hän läksi kotipitäjäänsä. Siellä hän oli viikkomääriä suuremmissa taloissa neulomassa kotikutoisista kankaista palvelusväelle annettavat alusvaatteet, jotka annettiin heille vuosittain osana palkasta. Itse hän sai siitä nauttia täysihoidon ja vielä talvivaransakin ruokatarpeikseen. Niin hän käyttäytyi, että joka talossa huomattiin pitää huolta myös siitä, kuinka häntä kohdeltiin. Paljon nähneenä hän voi monessa asiassa antaa hyviä neuvoja, mutta myös moittia, mitä hän ei oikeana pitänyt.

Kaupungissa hän asui viimeisinä vuosinaan talossa, jossa oli erittäin suuri ruohoinen pihamaa. Huoneensa ikkunasta hän iltaisin seurasi lasten leikkejä pihalla, sekaantuikin niihin, jos piti jotakin niissä sopimattomana.

Jos häntä iltahämärässä meni tervehtimään, hän otti nuoremmankin ilolla vastaan ja kertoi mielellään elämänsä muistoja, etenkin vanhoissa herraskartanoissa eletyistä päivistään.

Yksin kun hän oli, tuntui elämä hänestä vanhoilla päivillään usein tyhjältä ja hyödyttömältä. Ahkerassa työssä olivat päivät kuluneet, mutta hän oli oikeastaan vain itseään varten elänyt, itselleen koonnut ja säästänyt, aina vain omaa toimeentuloaan ajatellut. Saituri hänestä näin vähitellen tuli ja elämää riitti 95 vuotta.

Turun haudattujen listoistakin Maijaa voisi jäljittää, mutta tätä kirjoittaessani niitä ei ole verkossa 1890-luvun lopulta.

Piirros Turun tuomiokirkosta Nuoresta voimasta 7/1908

Satunnainen sitaatti amatööristä

Eilisessä uutisvirrassa tuli eteen Hesarin otsikko Amatöörin voittama Jussi-palkinto on märkä rätti ammatti­näyttelijöiden kasvoille – Yleisön suosikit on Jusseissa unohdettu. Elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen tarttuu "detaljiin. Yksittäisistä palkinnoista Jusseissa kiinnostavin on ilman muuta 13-vuotiaan Linnea Skogin palkitseminen."

Mitä 13-vuotiaan lapsen saama Jussi-palkinto merkitsee? Onko amatöörin ja vieläpä lapsen voittama palkinto märkä rätti kaikkien korkeakoulutettujen näyttelijöiden kasvoille. Niinkin se voi nähdä.
Toisaalta Skog on Selma Vilhusen ohjaamassa road moviessa paljon esillä eikä hänen olemuksensa merkitystä elokuvan lopputuloksessa voi mitenkään kiistää. 13-vuotias haaveilee näyttelijänurasta ja saa tästä toivottavasti potkua ja toivottavasti myös tukea urahaaveilleen.
Samalla pitää muistaa, että amatöörit voivat loistaa kameran edessä vain, jos heidän ympärillään on elokuvan ammattilaisia, jotka tekevät työllään amatööreistä hyviä. Pitää siis olla hyviä vastanäyttelijöitä, aloittelijaa tukevia ohjaajia ja kuvaajia, ja amatöörin rajat ymmärtäviä käsikirjoittajia.
Jos elokuvanteko nimittäin onnistuisi harrastajilta tuosta vain, elokuviahan tekisivät kaikki.

En käynyt katsomassa leffaa, mutta muistan arvosteluissa kehutun Skogin suoritusta. Oliko siinä tosiaan olennaista koulutuksen puute? Pystyvätkö ammattilaiset loistamaan produktiossa, jossa kaikkien muiden työ mättää? Annetaanko Jussi-palkinto suorituksesta vai koulutetusta suorituksesta? Pitäisikö saatu apu jotenkin "vähentää pisteistä"?

Onko nuorien Hollywood-näyttelijöiden yhteydessä puhuttu amatöörisuorituksista? Katsoessani leffaa The Sixth Sense en todellakaan antanut ikä- ja koulutustasoitusta Haley Joen Osmentille enkä myöskään Abigail Breslinille katsoessani elokuvaa Little Miss Sunshine. Molemmat olivat kuvausten aikaan Skogia nuorempia.

Pilapiirroksen arvoiset patsashankkeet vuonna 1912

Yksi seinämä HAM:n Modernia elämää! -näyttelyssä (jossa taannoin kävin) oli somistettu Kari Suomalaisen modernimpaa patsastaidetta suomivin piirroksin.

Patsaista on syntynyt pilapiirroksia kauan ennen Karia ja modernismia. Esimerkiksi Tuulispäässä 38/1912 nimimerkki Hei-Vaan kommentoi M. A. Castrénin patsaan ehdotuksia näin

Numero 1 on jäljentänyt Porthanin kuvapatsaan ja nro 2 on pannut jonkun äijänpään kykkimään samanlaisen pylväänpäähän joita satamissa käytetään laivaköysien kiinnittämistä varten. Nro 3 pitäisi olla muka toisen palkinnon saajan Emil Wikströmin tekemä, vaikka meidän on vähä vaikea sitä uskoa. Nro 4 on asettanut turkkeihin puetun papin saarnastuoliin jonne naurava lappalaiseukkokin pyrkii. Nro 5:ssä kykkii joku rintakuvan tapainen kaalikupukasalla ja nro 6:ssa on eräs neitonen asetettu tattisienen päälle. Nro 7 on ensipalkinnon saajan Alpo Sailon tekemä. Tästä tekeleestä riidellään nykyään kovasti; onko se taidetta tahi ei? Tuulispää jättää tämän asian lukijoittensa ratkaistavaksi. Nro 8 on ahdas porttiholvi, 9 nykyaikainen eukko ja 10 miehen päällä varustettu lepotuoli. Nro 11 on saannut kolmannen palkinnon. Se on Valter Jungin ja Felix Nylundin yhteinen aikaan saannos. Nro 12 on vanhan äijän rintakuva, 13 äijänpäällä koristettu ruokakaappi, 14 porolla ajava lappalainen, 15 sama kuin kaksitoista ja 16 on sitten kaiken huippu, joku mongolilainen puujumalan kuva.
Leikkisää väkeä, ne kuvanveistäjät. Taitaisivat olla mainioita leikkikurssien pitäjiä.

Kuinka moni Kansallismuseon ohi kävellyt on tullut ajatelleeksi, että Castrenin muistomerkistä on käyty keskustelua "onko se taidetta tahi ei?" Toteutetuksi kun tuli Sailon "tekele", joka tässä Tuulispään kuvituksessa on jokseenkin keskellä, sienellä istuvan tytön oikealla puolella. Jalusta ei tosin näytä tuolta.

Näkyvämpi ja tunnetumpi patsas Helsingissä on Snellmanin, joka itseoikeutetun oloisesti on Suomen pankin edessä. Mutta vaikka patsastakaan ei vielä ollut, kiisteltiin vuoden 1912 paikasta, joten Tuulispää 46/1912 ehdotti kansikuvassaan mobiilia ratkaisua:

Se kun rattahille köytettäis
Pari hevosta hurjaa vetään,
Ja katujen kulmissa näytettäis,
Ei kiukuttaisi ketään.