Kun ruotsia ymmärtää paremmin kuin suomea

Yli kymmenen vuotta sitten tein sanakirjasta Den Lilla Swenska och Finska Tolken = Ruottalainen ja Suomalainen Kielikirja blogitekstit Kestikievarissa 1862 ja Kyytimiehen kanssa 1862. Kun se sittemmin tuli vastaan Gutenberg Projectissa huomasin sanastoa, joka oli oudompaa suomeksi kuin ruotsiksi. Esimerkiksi

Sugga, Imisä sika.

Snöpt swin, Orasa sika.

Ett års gammalt swin, Talle.

Twå åra gammalt swin, Kasattu sika.

Tre års gammalt swin. Kahdesti kasattu sika.

Sanaston ainoa puutarhan marjapensas on "Oiwukka-pensas" eli musta viinimarjapensas. Vanhan kirjasuomen sanakirjassa oivukka on yleisemmin herukka, joka sekin on vanha sana.

Muoto-sanoissa eli adjektiiveissa on myös ylläreitä. 

Wacker, Pulskia.

Ful, Julma.

Snål, Jolkka, perso.

Noga, Tyystä.

Aflång, Pytkyliäinen.

Jolkkana ihmisenä en ole koskaan saanut tyystä pytkyliäisistä nisuleivistä. 

P. S. Sanojen vacker ja pulskia yhdistämisestä tulee mieleen tuore katsaukseni Laihdutuksen lyhyt historia (osa 1, osa 2, osa 3).

Kuva: Kirjasta "Caricature; wit and humor of a nation in picture, song and story" (1911), Flickr Commons via Internet Archive

"Me" vastaan "turkkilaiset" 1680-luvulla

Kun viime vuoden lopussa kävin läpi kotimaan uutisia 1600-luvun lopun Posttidningarista yllätyin Ruotsissa järjestetyistä kiitosjumalanpalveluksista voitoille kaukana Euroopassa. Teema tuli uudestaan vastaan Anna Maria Forssbergin kirjan The Story of War. Church and Propaganda in France and Sweden 1610-1710 (2016) sivuilla 186-191, joten koossa on ainekset muistiinpanoon.

Ottomaaneista eli turkkilaisista oli luotu täällä vihollista katolisten rinnalle jo 1640-luvulla. Kolmekymmentävuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhan jälkeen katolilaisista puhuttiin vähemmän, mutta turkkilaisia esiteltiin Ruotsissa laajalti uhkana 1660-luvulla. Käsitystä levitettiin mm. kiitospäiväjulistuksissa, jotka luettiin jokaisessa seurakunnassa. Ruotsi osallistui sotaan lähettämällä Habsburgien joukkoihin neljä komppaniaa sotilaita 1663-64 ja samoihin aikoihin kirkoissa luettiin rukous turkkilaisia vastaan.

Kun sitten Ruotsissa vihdoin (ja väliaikaisesti) oli rauha (lukuunottamatta sissisodan rippeitä Skoonessa) huomio valtakunnallisessa tiedotuksessa kiinnitettiin tosissaan mannermaalle, jossa ottomaanit aloittivat jälleen sotatoiminnan 1680-luvun alussa pienen tauon jälkeen ja piirittivät Wienin 1683. Wienin piirityksen johdosta luettiin jokaisessa Ruotsin kirkossa rukous turkkilaisia vastaan. Kun tieto kaupungin pelastumisesta saatiin, järjestettiin kiitosjumalanpalvelukset valtakunnallisesti. Luoettavaksi jaettu painettu teksti ei ollut kovin informatiivinen, mutta tärkeintähän oli kiittää Jumalaa vääräuskoisilta pelastaumisesta.

Todellinen ottomaanien uhka Euroopassa väheni tämän jälkeen, mutta tiedotus Ruotsissa ei luonut heti tätä kuvaa.

Forssbergin mainitsema juhlinta kaksi vuotta Wienin piirityksen jälkeen lienee se, josta Karlskronasta kirjoitettiin Posttidningariin 29.9.1685. (Kuuluu niihin numeroihin, joiden digikuvat eivät ole enää käytettävissä. Kiitos KB!) Jumalanpalveluksissa istuneet kuulivat turkkilaisten olevan barbaarisia, raakoja, verenhimoisia ja pakanoita. Suomeksi papit saivat lukea valmiin käännöksen, jonka kansilehdellä luki:

Kijtos-kirjoitus, Turkin pijritöxen : ylönandamisen Braanin caupungin edes, nijn myös christityin sen päälle saadun woiton, Reuheuselin caupungin sisälleottamisen, sekä nijden christittyin onnellisen edeskäymisen Essekerin sillan tykönä, ja sen yhden osan maahan rickomisen ylitzen, ylösluettu seurakunnisa coco Ruotzin waldakunnasa ja sen alla olewaisisa maacunnisa ja herran lääneisä, syyscuusa, wuonna 1685

Forssberg ei mainitse juhlintaa alkusyksyllä 1686. Tämä näkyi epätavallisella tavalla Posttidningarissa, jossa 8.9.1686 kerrottiin lähettilään Tukholmaan tuomia sotauutisia. 

Seuraavan numeron viimeisen sivun alareunaan on ahdettu Tukholmasta tieto tulevista valtiopäivistä ja edellisenä sunnuntaina kirkoissa huomioitu sotauutinen. 

Todennäköisesti kiitosjumalanpalveluksia ei vietetty laajemmin ja kyseessä oli kohteliaisuus keisarin edustajalle, jolle uutinen oli tuotu. Hän puolestaan järjesti kiitosjumalanpalveluksen päivänä suuren juhla-aterian, jossa viini virtasi.

Heinäkuussa 1687 annettiin määräys valtakunnalliseen kiitosjumalanpalvelukseen ja lisäksi piti ampua kunnialaukauksia linnoituksissa ja kaupungeissa. Aiheena oli sadan tuhannen barbaarisen turkin voitto, josta nähtiin tarpeelliseksi kiittää Jumalaa. Posttidningar 29.8.1687 kertoo, että kyseinen kiitospäivä pidettiin 28.8.1687, sillä oli pitänyt varata aikaa viestin kulkuun seurakuntiin.

Jonkinlainen turkkilaisista saatu voitto huomioitiin kiitosjumalanpalveluksella jokaisena vuonna, yhdellä poikkeuksella, vuoteen 1692 asti. Järjestään korostettiin Ruotsin kuninkaan erinomaista suhdetta Habsburg-suvun keisariin, Turkin häviöiden suuruutta ja kristittyjen häviöiden mitättömyyttä. Ruotsi haluttiin mitä suurimmassa määrin esittää osana suurta kristikuntaa ja sota oli kätevän kaukana. Suomeksi painettiin kiitospäiviä varten ainakin 

• "Kijtos-kirja, sen keisarin wäeldä : wastan perindö wihollista Turkia saadun woiton ylitze, 14. päivänä septemb. wuonna 1689. Coco Ruotzin waldacunnan, ja sen alla olewaisten maacundain ja herran lähnein seuracunnisa, october ja november cuulla, ennen nimitettynä wuonna luettu", 
• "Yhteinen kiitos sana : ylize niiden keisarillisten s. 9 p. elokuusa w. 1691. Ungeris Peter-Waradein ja Salankemen wälillä saadun merkillisen woiton perindö wihamiestä Turkia wastan" 
• "Kijtos kirjoitus sen kuuluisan : warustetun caupungin ison Waradinin Ungerisa woitollisesta sisälle ottamisesta" 1692.

Vain parikymmentä vuotta myöhemmin ottomaanit oli sitten aika esittää aivan toisessa valossa, kun Kaarle XII joukkojensa rippeineen oli heidän vierainaan Benderissä. 

Porthanin tiedot Paavali Juusteenin perheestä

Poikkesin pitkästä aikaa SukuForumille, jossa kyseltiin lähdekritiikin kestäviä tietoja Paavali Juusenin tyttären Anna Juustenin lapsista. Kysyjä oli saanut muutamia "kyllähän ne on jo tutkittu" -vastauksia, mutta tosiasia on, että Suomen sukututkimusseuran varhaisissa julkaisuissa ei käytetty lähdeviitteitä eli työtä on tekemättä.

Jossain vaiheessa kuvittelin, että työhön riittäisi minun muskelini, mutta olen tullut järkiini. Innostuin kuitenkin kurkkaamaan keräämääni materiaalikokoelmaan ja katseeni kiinnittyi nykyisten 1700-luvun intressien ohjaamana Porthanin nimeen.

Vuonna 1873 julkaistuun Henrik Gabriel Porthanin tekstikokoelman Opera selectan osaan 5 sisältyy teksti Anmärkning rörande framl. Biskopens i Åbo M. Paul Juustens Adelskap och efterkommande. Siinä Porthan paikkaa vuonna 1775 julkaisemaansa väitöskirjaa. Tällä hän tarkoittaa kolmiosaista työtä Dissertationis academicae, narrationem r. v. Pauli Juusten episcopi Aboensis de legatione sua Russica, jota puolustivat Gustavus Wilh. Rydman, Herm. Julius Aeimelaeus ja Sveno Abraham. Fontell, mutta heillä ei siis ollut osaa eikä arpaa tiedonmuodostukseen.

Väitöskirjan esipuheessa Porthan oli ollut epätietoisuudessa sekä käytössään olleen aatelisvaakunan kuvan alkuperästä että Paavali Juustenin mahdollisista jälkeläisistä. Sittemmin saman vaakunakuvan oli löytänyt arkkipiispa Mennander paikasta "K. Antiquitets Archivo", joten ensimmäinen kysymys oli tullut ratkaistuksi.

Jälkimmäisen kysymyksen esittäminen antaa ymmärtää, että pari sataa vuotta piispa Paavali Juustenin kuoleman jälkeen Turun kaduilla ei liikkunut kyseisellä esi-isällä ylpeilijöitä. Ottaen huomioon Juustenin jälkeläisten nykyisen määrän sukututkijoiden joukossa, tuntuu vaikealta uskoa, ettei Porthan olisi tuntenut yhtään kappaletta, mutta kyse voi olla myös mieslinjaisesta sukutulkinnasta. 

Eivätkä Porthanin tiedot olleet täydentyneet kuulopuheella vaan kirjallisuudella. Hän oli ensinnäkin huomannut, että von Stiernmanin aatelismatrikkelissa (jo sammuneen) Rosencroël-suvun (n:o 595) kantaisän sanottiin ottaneen äidinisänsä Paavali Juustenin vaakuna. Kyseinen matrikkeli oli ilmestynyt jo vuonna 1754, mutta miksipä Porthan olisi sen läpiselannut Juustenin Venäjän reissusta kirjoittaessaan.

Toiseksi tohtori Spegelin Ruotsin kirkkohistorian ensimmäisestä osasta (VII B. III Cap. s. 406) oli selvinnyt, että piispa Juustenin poika Paul Juustenista oli tullut kapteeni ja tämän pojasta ratsumestari, joka oli aateloitu nimellä Starkhaupt. Tämä oli kuitenkin ristiriidassa von Stiernmanin matrikkelin kakkososassa Starkhufvud-suvun (n:o 1380, s. 1011) kohdalla esitetyn kanssa. 

En muista koskaan nähneeni tätä jo 1750-luvulla kyseenalaistettua tietoa missään sukutaulussa, mutta kun nyt googlasin se ei ollut ainoastaan Genissä piispa Paavali Juustenin vaihtoehtoisena nimenä (AARGH!!!) vaan myös (AAAAARRRGGGHHH!!!) vuonna 2020 julkaistun Peter Holmbergin ja Johan Stenin kirjan Att observera, mäta och räkna : blickar på den matematisk-naturvetenskapliga forskningens historia i Finland (Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 211, pdf) sivulla 124 ilmoitetaan, että Abraham Thauvonius sisaruksineen "På mödernet härstammade [...] således från den Justénska släkten där morfadern var ryttmästare Johan Justén som adlades under namnet Starkhaupt, och morfarsfar var Paulus Juusten, biskop i Viborg och sedan i Åbo". Starkhaupt-aatelointi on yhdistetty pojanpojan sijaan poikaan eikä mukana mitään lähdeviitettä, tietenkään. Sukututkimushan on kiistatonta faktaa...

Palataan Porthaniin. Kolmanneksi von Stiernmanin kirjan Aboa literata sivuilla 80 ja 81 kerrottiin, että Viipurin piispa Abraham Thauvoniuksen äiti Catharina Juusten (Halikon kirkkoherran Georg Thauvoniuksen vaimo) oli piispa Paavali Juustenin pojantytär ja että isänsä oli ollut ratsumestari. Tämä tieto oli peräisin piispa Thavoniukselle Erik Stenbergin vuonna 1679 pitämästä latinankielisestä parentaatiosta. 

Neljänneksi Porthan esitti Juusten-aateloinnista vahvistavan tiedon Johan Ketarmannuksen opinnäyttestä vuodelta 1649. 

Viidenneksi Porthan käsitteli Juustenin aateloinnista/perinnöstä käytyä oikeusjuttua hovioikeudessa 1630. Käsittelyn asiakirjoista oli säilynyt vain osa, mutta niistä ja asiakirjasta vuodelta 1634 Porthan veti johtopäätöksen, että tuolloin mainittu ja elossa ollut Påfvel Juusten oli piispa Juustenin jälkeläinen, mutta ei välttämättä tämän poika. Kyseessä ollut Paavali Juusten palveli vänrikkinä ratsumestari Ernst Lindelöfin alla. Todennäköisesti kyse on Juusten-taulustossa piispa Paavalin Hans-pojan poikana vuonna 1640 kuolleesta Paavalista, jonka on tiedetty olleen luutnantti. (Jully Ramsay on löytänyt tiedon Ernst Lindelöfin Preussin keikasta 1634 KA:n tilistä 1901. Todennäköisesti kyse on maininnasta veronkeruun lomassa eikä miehistöluettelosta.)

Eli kun kaivaisi kaiken mahdollisen asiakirja-aineiston 1500- ja 1600-luvulta ja sitten kävisi kriittisesti läpi kirjallisuuden neljältä sadalta vuodelta, niin eiköhän tästä joskus tolkkua tulisi.

Kaupunkien tuulimyllyt 1700-luvulla

Katseltuani Kungliga Biblioteketin karttoja jatkoin Alviniin, jonka peruskatselmuksesta (karttoja, muutakin kuin karttoja) on jo muutama vuosi eli olin unohtanut paljon. 

Suomen kaupunkikarttoja selatessani kiinnitin huomiota tuulimyllyihin, joita olen toki hämmästellyt aiemmin ainakin Turussa. Esimerkiksi Pietarsaaressa myllyt olivat yhdellä ja samalla mäellä.

Uudenkaupungin kartassa tuulimyllyt mäennyppylällä oli piirtämisen sijaan merkitty kirjaimella i.

Tornion karttapiirtäjä oli satsannut pinnanmuotoja enemmän tuulimyllyjen värittämiseen.

Pinnanmuodot puuttuvat myös Loviisan kartasta.

Huolellisinta jälkeä oli tehty Kristiinankaupungissa, jossa tuulimyllyjä oli kahdella mäellä.

Googlaus kertoi, etten ollut ensimmäinen tuulimyllykartoittaja. Kirsti Hornin tutkielmasta selviää, että Dahlbergin Suecia Antiqua et Hodiernan "kuvissa näkyy monessa Pohjanlahden länsipuolen kaupungissa tuulimyllyjä, pääasiassa jalka- ja harakkamyllyjä, mutta myös joitakin mamsellimyllyjä." En kuitenkaan ole Hornin tapaan ole valmis tulkitsemaan tuulimyllyjen määriä karttojen kuvista, joten vastaus tähän kysymykseen selviää vasta kun joku alkaa perukirja tms. aherruksen.

Oliko tuulimyllyjä sitten kaupungeissa, joiden kartoissa niitä ei näy? Helsinki on yksi kaupungeista, jonka kartoista myllyt puuttuvat, vaikka niille on selvästi sopivia paikkoja Ullanlinnan kallioilla. Tuulimyllyjä kaupunkiin kuitenkin oli rakennettu, ainakin juuri ennen syysmyrskyä 1752.

Hautajaiskuvaus 1800-luvun alusta

Kirjasta Serkukset. Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä eli Pietari Hannikaisen fiktiosta vuodelta 1848. 

Astukaamme tuohon pikkuiseen tupaan. Ovea avatessamme lyöpi palavalemu kasvoihimme, ja meidän täytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää savua, ja punertavan samakka pärevalkia läpäjää sen keskellä, vielä enemmän työlästyttävä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin 12 ja pojan näöltä 10 vuoden iällä, seisovat jonkun mustan kappaleen vieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta kappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty - ruumiskirstu.  

 

[...] Vanha eukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, havuttaa jo ennen hiekattua lattiaa. Se on kylän vanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruuniin pesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j. n. e. Hän on nyt emäntänä, ainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän ovesta ja kuuntelee. "Jo tuleevat" sanoo hän lapsille, ja laittaa viimeisiä paikkoja laitokseensa. 

 

Pian täyttyy tupa nuoria sekä vanhoja kyläläisiä. Jokainen tuopi kerallaan vaatemytyn eli tuohikontin. Niissä on aivottu hautais-ravinto. Anni ottaa kaikki vastaan, ja panee tallelle. Viimeksi tulee vanhanpuolimainen mies, jolla ei ole muuta kuin paksu virsikirja kainalossa, tervehtii ja kaikki nouseevat seisalleen. Pöydälle sytytetään kaarnaiseen jalkaansa kehno jukeroinen kyntteli. Se vastatullut istuiksen pöydän päähän. Hän on kappelin kunnioitettu lukkari. Hän avaa suuren kirjansa ja kaikki ovat vait. Nyt alkaa hän juhlallisen kuolema-virren, ja pian kuuluu tästä pikkuisesta mökistä yksi ainoa yhdistetty surullisesti juhlallinen laulu, joka vissisti nousee ylös korkeuteen, sillä se lähtee laulajäin sydämmen pohjasta.  

 

Laulun päätettyä astuu lukkari ruumiskirstun viereen, pitää lyhykäiset rukoukset ja niiden päätettyä alkaa toisen virren, joka lauletaan yhteisesti kuin ensimäinenki. Viimeksi luetaan vielä Isämeidän ja Herran siunaus, jonka jälkeen koko joukko tekee ristimerkin ruumiin kasvoille ja rinnalle, kaikki ihan äänetöinä.  

 

Näin päättyi tämä ensimäinen hautais-meno. Vietettyä seuraavaisen yön, vaihellen ravinnoilla ja kuolemavirsien laululla, laskettiin aamun tultua ruumis kappelin pienoiseen kirkkomaahan

Kuvituksena ote Venny Soldan-Brofeltin piirroksesta, joka kuvituksena Kansalliskirjaston digitoimassa kirjassa Børnenes Bog. Tredie samling / Zacharias Topelius ; med illustrationer af Alb. Edelfelt, Carl Larsson, Acke m.fl. ; oversat af Ida Falbe-Hansen ; for digtenes vedkommende af Ludvig Holstein og L. C. Nielsen.

Irtolöydön pikainen paluu

Jatkoa perjantailta. (Ei, ei pelkästään valitusta yhdestä Museoviraston FB-päivityksestä. Vaan valitusta muustakin. Lopussa on pointti, johon voi halutessaan hypätä, mutta sitten missaa kohdan, jossa tunnustan pari - pikkuriikkistä - omaa erehdystäni. )

Kertaus: Musevirasto jakoi kaksi esinekuvaa eläinteemalla. Esineille annettiin kausiajoitus, mutta ei löytöpaikkoja. Koska Museovirasto, ihminen kuvittelee, että kyseessä on nykyisen Suomen alueen löytöjä. Ihminen voi (ihan oikeasti) kuvitella näin jopa avattuaan Finnan sivun, jonka asiasanojen joukossa on 'Venäjä'.

Joten julkaisin blogitekstin ja linkkasin sen Twitteriin. Unkarin ystävä totesi: "Unkarin kansallismuseossa Budapestissa on samaa mallia oleva hirvi, sekin muistaakseni jokin skyyttien heidän tienoilleen jättämä. Kalevala-koru julkaisi ysärillä vastaavan korun, siksi alun perin kiinnitin siihen huomiota." Kyseinen korumalli ei ole enää myynnissä, mutta käytettyinä kaupatuista selviää, että mallin nimi oli Hiiden hirvi. Kaivoin Wayback Machinesta mainostekstin maaliskuulta 2000:

Hirvikuvion luonne on demoninen. Se edustaa samaan aikaan tavoiteltua ja ikuisesti tavoittamatonta. Uskomuksen mukaan nuori nainen tai neito saattoi ottaa hirven hahmon, ja kiusoitella ylpeää takaa-ajajaansa. Lopulta osat vaihtuivat, ja metsästäjästä itsestään tuli saalis. Jos metsästäjä osasi välttää kohtalonsa, häntä odotti suuri palkkio. Jos siis näet jonkun kantavan Hiidenhirven kruunua, punnitse rohkeutesi.

Wikipedia kertoo, että "Hiiden hirvi on vaikeasti pyydystettävä, voimakas ja nopea hirvi kalevalaisessa runoudessa" eli nimi viestii vahvasti suomalaisuudesta. (Jos nyt unohdetaan se, että suurin osa kalevalaisesta runoudesta on kerätty nykyisen Suomen rajojen ulkopuolelta ja sen suomalaisuus on päälleliimattua ja rakennettua.) 

Mutta kyseinen irtolöytö ei ole Kalevalan mailta, vaikka ne ymmärrettäisiin runojen kerualueeksi 1800-luvulla. Arkeologi Tuuli Heinonen näki minua enemmän vaivaa ja raportoi löydöksensä: "Ei yllättävää, jos Eremitaasista löytyy vastaavia esineitä: kun hakee Muinaiskalupäiväkirjasta KM-numerolla, käy ilmi, että esine on peräisin Minusinskista Siperiasta. Ja arkeologillakin kesti tovi aikanaan keksiä, että Finnaa ja Kyppiä täytyy aina käyttää rinnakkain..."

Minusinsk on tosiaan Jenisein rannalla Siperiassa, mutta sen eteläreunalla Kazakstanin ja Mongolian hollilla. Perstuntumalla huomattavasti lähempänä skyyttien ratsastusalueita kuin suomalais-ugrilaisten kielten puhujia, kalevalaista runonlaulajista puhumattakaan.

Eli mokasin kaksi kertaa. Olisi pitänyt älytä asiasana Venäjä ja osata tehdä Kyppi-haku. Ei kuitenkaan ole liian myöhäistä harjoitella ja oppia. KM7267:367 suoraan portaalin hakuun ei toimi, mutta muinaiskalupäiväkirjan lomakkeeseen voi syöttää päänumeron, mikä on joko mennyt minulta ohi tai unohtunut.

Päänumeron alla on kaikkiaan 1053 esinettä, jotkia on diarioitu 23.5.1917. Löytöluettelosta selviää, että kyseessä on n.s. Tovostinin kokoelma, jonka esineet ovat Minusinskin ympäristöstä. Vaasalainen lääkäri Karl Hedman osti ne 2500 ruplalla Petrogradissa syyskuussa 1916. Kokoelma oli saanut nimensä tohtori Tovostinilta, joka oli käynyt kirjeenvaihtoa J. R. Aspelinin ja A. M. Tallgrenin kanssa. Jotain asiaan liittyvää on Päivälehden joulualbumissa Nuori Suomi 1916, joka ei valitettavasti vielä kuulu Kansalliskirjaston digitointeihin.

Käytettävissä on kuitenkin tekstihaku ja SWL 19.10.1917, jossa raportoitiin

Kansallismuseon ulkomaiset kokoelmat. Viime kuukausien kuluessa ovat Kansallismuseon arkeologiset kokoelmat Venäjältä ja Siperiasta karttuneet huomattavasti. Toukokuun lopulla osti näet Antellin Valtuuskunta toht. K. Hedmanilta Vaasassa hänen puoli vuotta aikaisemmin ostamansa siperialaisen muinaisesinekokoolman. Sen oli kerännyt minusinskilainen kauppias I. P. Tovostin, etupäässä ostamalla talonpojilta ylisen Jenisein kahden puolen. Kokoelma käsittää kaikkiaan 1,053 esinettä, niistä noin puolet pronssikaudelta ja puolet rautakaudelta ja mongolilaisajalta. Tämän osion kautta ovat museon keskisiperialaiset kokoelmat kasvaneet kaksinkertaisiksi. Uuden, n. s. Tovostinin kokoelman, kiiruhti yhdistys julkaisemaan ranskankielisessä, viime kesäkuussa valmistuneessa kuvajnlkaisussa, ja muista siperialaisista kokoelmista oa parhaillaan valmistettavana erikoisteos.

Kansalliskirjaston digitoinneista löytyi myös A. M. Tallgrenin julkaisun bibliografiset tiedot: Collection Tovostine des antiquités préhistoriques de Minoussinsk conservées chez le Dr Karl Hedman à Vasa. Chapitres d’archéologie sibérienne. 4:o, (6 +) 93 s., 12 pl. Hfors 1917. Se olisi Hathilla digitoituna, jos olisi Yhdysvalloissa tai softa, jolla IP-osoitteensa saisi sinne siirrettyä. Mutta kun ei, niin huomautan vain, että julkaisun Finna tietueeseen sisältyy asiasanoitus "Minusinsk, Siberia (District)" joka on i-han hi-tu-sen tarkempi ilmaisu kuin Venäjä.

Täytyy toki vielä palata löytöluetteloon, jossa helasta on niukat tiedot, mutta silti olennaista, joka puuttuu Finnasta. Täältä nimittäin selviää, että hela on kylästä Belojarskoe, samoin kuin esineet KM7267:366 ja KM7267:368. Kylää oikealta hollilta en googlaamalla löytänyt ja muut sieltä kerätyt esineet eivät ilmeisesti ole valokuvauksellisia. 

Pointti: Museoviraston esinetiedot Finnassa eivät ole tietolähde, vaan alkupiste, josta pitää osata lähteä toisaalle. Eivätkä läheskään kaikki Museoviraston esineet (yksittäisistä arkeologisista löydöistä puhumattakaan) ole Finnassa.

Mitä Suomen maaseudulla kuultiin 30-vuotisesta sodasta? (2/2)

(Jatkan Anna Maria Forssbergin kirjan The Story of War. Church and Propaganda in France and Sweden 1610-1710 (2016) tavaamista.)

Breitenfeltin juhlintaa seurasi Rainin taistelun huomiointi keväällä 1632. Tapahtumista ei jaettu kovin paljoa tietoa. (s. 56)

Seuraavaksi kirkonkellot soivat kertoen kuninkaan kaatumisesta Lützenissa. (s. 56)

Kirkoissa ei tietenkään kerrottu tappiosta Nördlingenissä 1634. Seuraavana vuonna juhlittiin jälleen Puolan kanssa solmittua aserauhaa, mutta mukana seurannut teksti Forssbergin mukaan paljastaa tietoisuuden sodan epäsuosiosta. (s. 57)

Sodan kustannuksia kritisoiva painokuva
Rijksmuseum RP-P-OB-81.394

Kun 1636 saatiin voitto Wittstockissa, joka seurakuntaan määrättiin taas kiitosjumalanpalvelus. Forssbergin mielestä mukana tullut teksti edusti entisiä taidokkaampaa propagandaa. Seuraavina kolmena vuotena oli kunakin yksi kiitosjuhla, vaikka todellista menestystä ei saavutettu. Alamaisille ei todellakaan ollut tarkoitus kertoa totuutta vaan pitää yllä mielialaa. Tikustakaan ei keksitty juhlanaihetta vuosille 1640 ja 1641 tai ainakaan Forssberg ei ole näistä löytänyt merkkejä.(s. 58-60)

Vuoden 1639 Chemnitzin juhlinta oli rajoitettu "tärkeimpiin" kaupunkeihin, mutta kaksi voittoa 1642 (Schweidnitz & Leipzig/Breitenfeld) huomioitiin koko valtakunnassa. Vihollinen oli käynyt julkeammaksi, mutta Jumalan avulla oli saatu voitto, jossa kenttämarsalkka Lennart Torstenssonillakin oli osuutensa.(s. 59-61)

Vuoden 1644 alkupuolella kirkoissa saatiin kuulla Tanskaa vastaan aloitetusta sodasta. (s. 62) Samana vuonna oli viettää kiitosjuhlaa neljästi. Maaliskuussa aiheena oli Helsingborgin valtaus, pari kuukautta myöhemmin saatiin haltuun Ystad, Landskrona, Laholm ja muita Skoonen ja Hallannin alueita. Sitten kiitettiin suihteellisesta menestyksessä Kolberger Heiden meritaistelussa ja syksyllä Femernin taistelun voitosta. Nyt sotamenestyksestä kertoi yhä useammin painotuote ja seuraavana vuonna alkoi ilmestyä Ruotsin ensimmäiseksi laskettu sanomalehti. (s. 63-65)

Vuonna 1645 järjestettiin kaksi kiitosjumalanpalvelusta, toinen Jankaun taistelun voiton johdosta. Seuraavina kahtena vuonna ei ollut mitään huomioimisen arvioimista.(s. 66)

Kauan odotettua rauhaa juhlittiin sekä tammikuussa että joulukuussa 1649.(s. 66) Jälkimmäinen oli kuningatar Kristiinan idea, jossa hän yhdisti syntymäpäiväänsä 8.12.1649 uuden rauhanjuhlinnan. Tukholmassa koettiin kunnialaukaukset ja ilotulitus ja pitkin maata vähemmän. Seuraavana vuonna oli jälleen joka seurakunnassa syytä kiittää Jumalaa kuningatar Kristiinan kruunajaisten johdosta.(s. 145)